MENNEISYYDEN INDIANA JONESIT

Tutkimusmatkailijat kuten James Cook, Marco Polo, Fernando de Magalhaes ja David Livingstone lienevät tuttuja nimiä kaikille.

Marco Polo Kublai-kaanin luona.

Marco Polo kierteli Kiinassa 1200-luvulla, tosin hänen matkojaan on epäilty suureksi huijaukseksi. On esitetty, että hänen matkakertomuksensa on koottu pelkkien kuulopuheiden mukaan. Tämä kuulostaa samanlaiselta salaliittoteorialta, kuin kuussakäynneistä on kehitetty:

“Emmä usko et siel ois käyty, studiossa ne kuvat on otettu, ihan persiillään kaikki valot ja varjot…”

James Cook ja Fernando de Magalhaes kiertelivät ympäri maailmaa; nämä reissut lienevät kaikkien mielestä tositapahtumiin perustuvaa historiaa. Magalhaes paineli laivojensa kanssa menemään 1500-luvulla, Cook puolestaan 1700-luvulla. Molemmat herrat pääsivät kartoittamaan täysin tuntemattomia alueita useilla tutkimusretkillään maailman ympäri.

“Emmä tiiä, kävix ne muka oikeesti jossakin, onx mitää todisteita…”

David Livingstone.

David Livingstonen nimi on tuttu mm. legendaarisesta löytymisestään. “Tohtori Livingstone, otaksun?” lausahti häntä etsimään tullut toimittaja Henry Stanley keskellä Afrikan syvintä viidakkoa. Livingstone oli aiemmin löytänyt Victorian putoukset omien tutkimusretkiensä aikana.

“Ei siel missää oo käyty, se toimittaja keksi hyvän jutun; se oli varmaan Seiskassa töissä…”

Sir Richard F. Burton v. 1890.

Samoihin aikoihin 1800-luvulla Afrikkaa tutki vähemmän tunnettu tutkimusmatkailijakaksikko: John Speke ja Richard Burton. Heidän tarkoituksenaan oli löytää Niilin lähteet. Tällä matkalla löytyi mm. Tanganjika- ja Victoriajärvi, mutta heidän tiensä erosivat Burtonin sairastuttua vakavasti. Speke palasi Englantiin ja piti Royal Geographic Societylle puheen Niilin lähteiden löytymisestä yksin (tämä seura oli merkittävässä asemassa tutkimusmatkojen rahoittajana ja maantieteen edistäjänä). Tästäkös Burton hermostui; heidän oli pitänyt puhua aiheesta yhdessä. Koko homma räjähti käsiin ja heille sovittiinkin lopulta yhteinen keskusteluaika syyskuulle v. 1864.

John H. Speke v. 1827.

Keskustelua edeltävänä päivänä Speke kuoli metsästyksen yhteydessä, kun hänen aseensa laukesi itsestään.

“Ei se mitään itexeen lauennut, joku niittas sen ketoon ihan varmasti…”

Vähemmän tunnettuihin tutkimusmatkailijoihin kuuluu myös Percy Fawcett. Tämän herran sanotaan olleen oikeana esikuvana Indiana Jonesille. Fawcett tutki erityisesti etelä-Amerikkaa, jonne hän palasi kerta toisensa jälkeen edellisen tutkimusmatkansa päätyttyä. Hän mm. raportoi aiemmin löytymättömistä eläinlajeista jo aiemmin mainitulle Royal Geographic Societylle.

Percy Fawcett otti viimeiselle matkalleen mukaansa poikansa Jackin; heidän tarkoituksenaan oli viimein löytää kullastaan kuuluisa kaupunki El Dorado. Tosin Percy itse nimesi etsittävän kaupungin nimellä “Z”. Tällä matkalla he sitten yhtäkkiä katosivat v. 1925.

Ennen katoamistaan yksi Percyn viimeisimmistä viesteistä vaimolleen oli: “Jack voimistuu päivä päivältä, retki ei tule epäonnistumaan”.

Fawcettin seurueen kohtalosta on tietenkin useita teorioita. On esitetty, että alueen intiaanit ovat vanginneet heidät/syöneet heidät/tappaneet heidät, koska he olivat sairaita. Yksi teoria esittää, että Percy poikansa kanssa halusikin kadota ja he perustivat oman, teosofisen yhteisönsä viidakkoon.

Mitään näistä teorioista ei ole pystytty todistamaan, mutta lukuisten etsintäretkien aikana 100 etsijää on menettänyt henkensä; muutamat etsijät ovat kadonneet viidakkoon samalla tavoin jälkiä jättämättä.

“Ei siel oo kukaan kadonnu, aina pitää saada lisää seuraajii Instaan…”

James Cook kuoli Havaijilla alkuasukkaiden hyökkäyksen seurauksena, samoin kuoli Magalhaes Filippiineillä. Marco Polo kuoli varakkaana miehenä Venetsiassa. Livingstone kuoli Sambiassa, hänen sydämensä on haudattu puun alle ja kuivattu ruumis kuljetettiin Englantiin. Speken kuolema on tässä jo kerrottu, mutta ei selitetty. Riitakumppani Richard Burton kuoli 69-vuotiaana, jolloin hän oli saanut ritarinarvon ja osasi 29 kieltä.

“Ketä kiinnostaa, missä ne kuoli, jotai vanhoi äijjii, anyway”.

Percy Fawcett poikineen on jäänyt viidakon uumeniin, mutta miten ja miksi… itse epäilen sairausteoriaa, tuohon aikaan sairastuminen saattoi olla kohtalokasta kenelle tahansa. Tutankhamonin haudan etsinnän rahoittaja lordi Carnarvon kuoli äkillisesti moskiitonpiston aiheuttamaan tulehdukseen muutamia viikkoja haudan avaamisen jälkeen, sillä antibiootteja ei oltu vielä tuolloin kehitetty ihmiselle sopivaan muotoon.

Kiva pieni apuväline viidakossa myllertämiseen.

Menepä siinä sitten viidakkoon näillä eväillä; ilman kuvausryhmää ja ilman mitään lääkinnällistä apua hätätilanteessa. Nykyajan survival game-ohjelmat eivät ole mistään kotoisin, sillä tuotantoyhtiö pitää kuitenkin kaikista osallistujista huolta. Todelliset äijät painuivat aikoinaan macheten ja/tai laivan kanssa etsimään jotakin; ilman tietoa kotiinpaluusta.

“Ääh, ei ne mitään etsiny. Ne vaan lähti v****un, ku ne ei jaksanu kuunnella kaikkee nalkutusta”.

LASTEN CASVATUSTA ENNEN JA NYT (WANHAAN AIKAAN)

“Joka kuritta kuolee, se kunniatta kasvaa” on Raamatusta peräisin oleva sananlasku. Sama asia on ilmaistu myös muodossa “joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. Aikalailla nykypäivään sopimatonta kasvatusoppia, sillä ruumiillinen kuritus on nykyään rikos.

Joka toisella on nykyään mielipide erilaista kasvatusmetodeista. Pahinta ääripäätä edustavat nämä imetyshihhulit, jotka ovat oman mielipiteensä kanssa aina oikeassa. Siitäkin pitää vääntää kättä, että miten imetetään. Yksi maailman luonnollisimmista asioista on väännetty eriskummalliseksi mielipidekamppailuksi.

Pitäisi varmaan perustaa keskusteluryhmä, jossa pohditaan kiivaasti saako imettäviä eläinemoja katsella vai pitäisikö sekin kieltää ihan pervona toimintana…

Juu, ei se ole ollenkaan sama asia, kun kissaäiti adoptoi orpoja oravanpentuja ja imettää niitä. Sitten katsellaan siitä videota: “Eiii, tää on ihan ylisöpöö, mä en kestä!”

On ymmärrettävää, että Raamattu oli tärkeä osa kasvatusta ennen muinoin. Asiat olivat vielä 100-150 vuotta sitten ihan toisin (sekä Suomessa että koko maailmassa). Lapsikuolleisuus oli suurta; imeväiset kuolivat ihan perustauteihin, joita nykyään hoidetaan mennen ja tullen antibiooteilla.

Menneen ajan lääkearsenaali-mainos.

Yleisesti leviäviä tauteja olivat hinkuyskä, tuhkarokko, kurkkumätä, keuhkokuume, tuberkuloosi, kolera ja isorokko. Perhe saattoi esim. 1800-luvulla saada 8 lasta, joista puolet selvisi hengissä hyvällä tuurilla aikuisikään asti.

Hygieniasta ei tiedetty mitään, ja se olikin sen ajan suurimpia ongelmia. Varakkailla perheillä saattoi olla imettäjiä, mutta esim. Englannissa kehitettiin jo pulloruokintaa. Alkeellisia tutteja ja pulloja ei juurikaan pesty, joten mikäpä sen otollisempi paikka bakteerien pesiytymiseen kuin likainen maitopullo…

Ennen vanhaan oli myös tavallista antaa lapsen itkeä niin kauan kuin jaksaa. Tämä liittyi lasten karaistumiseen. Vaippoina käytetyt rätit jätettiin pesemättä, ne vain kuivatettiin ja käytettiin uudelleen.

Tällainen “happy family”-kuva oli kaukana todellisuudesta.

Mm. USA:ssa tuli myyntiin voide, jota mainostettiin sopivaksi myös pikkuvauvoille. Tuote sisälsi arsenikkia. Myös oopiumia eli heroiininsukuista huumaavaa lääkettä on annettu ihan pienille lapsille.
Äideille suositeltiin vielä 1900-luvun puolella konjakkia lääkkeeksi ihan loppuraskaudessakin. Ja niin edelleen…

Englannissa lapset olivat yleistä työvoimaa teollistumisen alkukausina 1800-luvulla. Lapset olivat pieniä ja sopivat hiilikaivoskuiluihin avustamaan kaivosmiehiä. Useita räjähdyksiäkin tapahtui; monet hiilikaivostyöläiset ja lapset menettivät henkensä (he olisivat kuitenkin lopulta kuolleet hiilipölykeuhkoon, aargh!).

Hiilikaivoksessa Puolassa.

Tällaista menneiden aikojen lasten normielämää tutkiessa ei kiinnosta pätkääkään, ketä imetetään ja kuinka pitkään.

Pitäisi vaan olla iloinen, että neuvolatoimintaa on olemassa eikä pidä miettiä, että lähteekö se 6-vuotias poika nyt sitten isän mukana kaivokselle töihin tienaamaan rahaa. Ei lähde.

Se 6-vuotias on eskarissa ja todennäköisesti hän tuo jonkun järkyttävän dinosaurus-munakenno-härpäkkeen äitienpäiväaskarteluna kotiin. Jos perheessä on vanhempia lapsia; voi olla tyytyväinen, että he ovat selviytyneet hengissä toisin kuin lapset 100 vuotta sitten.

Hyvää äitienpäivää näiden tietojen myötä!

NAISTEN VAATETUS

Luonnollisesti edellisestä aiheesta päästään soljuvasti naisten vaatetukseen. Aihe on niin laaja, että on pakko valita eri aikakausista yksittäinen ja merkillisin länsimaalainen muotitekijä:

Korsetti v. 1869.

KORSETIN KÄYTTÖ ylemmän yhteiskuntaluokan naisilla. Vuosisatojen ajan naisten vyötärön piti näyttää tiimalasilta ja tästä seurasi usein merkittäviä elimellisiä muutoksia vartalossa.

Tokihan korsetti oli myös joidenkin miesten käytössä turhamaisuussyistä, mutta vaikutukset eivät olleet niin vakavia kuin naisten kehoissa. Miehet käyttivät korsettia satunnaisesti näyttääkseen hoikemmilta.

Korseteissa käytettiin tukirakenteina mm. metallia ja valaanluuta, selkäpuolen nyöritys mahdollisti jatkuvan kiristämisen yhä tiukempaan vyötäröön.

Korsettien käyttö tytöillä aloitettiin usein jo pikkulapsena, jolloin sisäelimet joutuivat ajan myötä mukautumaan täysin epäluonnollisiin olosuhteisiin. Naisten pyörtyileminen oli yleistä mm. 1800-luvulla, kun keuhkot ja pallea eivät toimineet kunnolla hapenpuutteen vuoksi. Tällöin puhuttiin naisten “herkkyydestä” eikä naisia saanut järkyttää millään tavoin.

Hengitäpä siinä nyt ihan rauhallisesti…

Jopa tuolloin poistettiin alimpia kylkiluita ihannevyötärön aikaansaamiseksi. Voi vain kuvitella seurauksia sen ajan hygieniatasolla, kun ei antibioottejakaan ollut. Nykyiset kauneusleikkaukset eivät siis ole “nykyajan” ilmiö, vaan paljon kauempaa juontuva ihmisen halu muokata omaa kehoaan kauneuskäsitysten mukaan.

Korsettia saatettiin käyttää raskausaikanakin mahdollisimman pitkään. Loppuraskaudessa naiset jättäytyivät suosiolla kotiin ja “kieltäytyivät vierailuista” muuttuneen kehonfiguurin takia. On se ihmeellistä, että näillä rääkätyillä kehoilla on saatu lapsia.

Sinänsä ihmetyttää ylipäätään, miksi vyötärön piti olla mahdollisimman hoikka. Tuolloin suvunjatkaminen oli kuitenkin yksi ihmisen päätehtävistä, koska elinikä ei kuitenkaan ollut välttämättä kovin pitkä. Perillisten piti varmistaa perheen tulevaisuus ja lapsikuolleisuus oli yleistä. Miten tällainen hoikkaakin hoikempi vyötärö naisella antoi ymmärtää, että tämä henkilö on oivallinen valinta tuleviin raskauksiin?

“Oot tainnut taas laihtua sitten viime näkemän…”

Joka tapauksessa naisten pukuhistorian tässä valossa on helppo sanoa:

“Mun vatsamakkaralla on ihan oma elämä! Se nauttii vapaudestaan!”