KATASTROFIUUTISIA WANHAAN MALLIIN

Jo vuosikausia meitä suomalaisia on peloteltu jos jonkinlaisella uhalla: korona, sähkökatkot, talouden romahtaminen, sotatilanteet, lakot, itärajan jatkuvasti muuttuva tilanne ja kansalaisten oma varautuminen mm. kotivaralla. Tähän listaan voi lisätä jo n. vuoden ajan uutisoitu merivirtojen hidastuminen tai peräti pysähtyminen. Tämän on ennustettu tapahtuvaksi jo vuonna 2025, mutta tutkimus on edelleen kiistanalainen.

Atlantin merivirrat hiipuvat | Ilmasto-opas

Tutkimus: Atlantin AMOC-merivirtaukset voivat olla romahtamassa – tästä on kyse – Ulkomaat – Ilta-Sanomat (is.fi) Artikkeli tänään 14.2.2024

Muistaako kukaan, mitä muuta meille on kerrottu vuodesta 2025? “Notta hankkiutukaa elämänne kuntoon, ruojat, tai muuten ei hyvä heilu.” Tähän kaikki pitkäaikaissairaat ja liikuntarajoitteiset voisivat sanoa muutaman sanasen… Ehkäpä meidän uusi presidenttimme voisi näyttää mallia, kuinka meistä kaikista tulee triathlonin Euroopan mestareita vuoteen 2025 mennessä (Stubb voitti kultaa EM-kisoissa v. 2022).

Kotivaraa taasen on öyhötetty jo vuosikausia, josta Akka onkin jo aiemmin kirjoittanut (salamavauhtia survivalistiksi). On se nyt kumma, ettei meidän tyhmien suomalaisten päähän mene edes useamman vuoden aikana, että siellä kaapissa pitää olla mm. muutamaksi päiväksi sapuskaa koko perheelle ja lemmikeille. Vielä parempi, jos naapurin mummollekin löytyy ylimääräistä nisua jaettavaksi asti. Kuinkas kävikään, kun kaupat olivat äskettäin lakossa yhden päivän ajan? VASTAUS: ihmiset hamstrasivat YHDEN PÄIVÄN TAKIA elintarvikkeita ja härpäkkeitä etukäteen hermeettiset määrät, vaikka lakkopäivänä kaupat olivat auki lähes normaalein aukioloajoin.

Itärajan takaa uutisoidaan päivittäin joka ikinen ininä ja lausahdus, jota siellä suinkin viitsitään suusta päästää. Akan raja menee uutisoinnin suhteen siinä, kun iltapäivälehden uutiset mainitsevat jonkun pässinpään sanoneen, että ydinaseet tulee kääntää kohti Suomea. Akka ei edes viitsi googlata, kuka tämä henkilö oli, koska sillä ei ole mitään väliä. Akka ei nimittäin muista yhtäkään mainitsemisen arvoista nimeä idän suunnalta. Iltapäivälehdet voisivat antaa jokaisen torpan ja töllin Akan ja Ukon ryystää iltapäiväkaffeensa joskus rauhassa.

Cottage in the Forest/ Hubert Robert/1796-97.

Katastrofien uutisointi on siis riistäytynyt käsistä viime vuosina, eikä ole ihmekään, että kansalaisten ahdistus maailmantilanteen suhteen kasvaa ja syvenee. Valitettavasti me joudumme joka päivä elämään valtavan tieto- ja uutismäärän keskellä, ellemme sulje kännyköitämme ja läppäreitämme ihan tarkoituksella. Tällaisessakin tapauksessa mieleen hiipii tietenkin ensimmäiseksi ajatus: “Mitä, jos juuri nyt onkin tapahtunut jotakin, josta pitäisi heti tietää? Apua, ja mulla on puhelin kiinni!”

Toista se oli, kuulkaas, ennen wanhaan. Jo vuonna 59 jaa. Roomassa tiedotettiin mm. oikeudenkäyntien tuloksia virallisissa tiedotteissa; Acta Diurna eli päivittäiset tiedotteet alkoi myöhemmin listata myös tulevia tapahtumia, avioliittoja sekä syntymiä ja kuolemia (kuten nykypäivänkin sanomalehdet). Luonnollisesti näitä tiedotteita kopioitiin kirjurien toimesta käsin jaettavaksi eri puolille Rooman valtakuntaa.

(ancientpages)

Varsinaisena ensimmäisenä painettuna sanomalehtenä pidetään kuitenkin Strasbourgissa, Ranskassa v. 1605 julkaistua “Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien” -painatusta, jonka julkaisija Johann Carolus oli tullut aiemmin tunnetuksi jakamalla käsinkirjoitettuja uutiskirjeitä. Sanomalehden nimeksi lyhennettiin myöhemmin “Relation.” Ymmärrettävistä syistä.

Suomen vanhin sanomalehti “Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo” ilmestyi v. 1771, ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti “Suomenkieliset Tieto-Sanomat” alkoi puolestaan ilmestyä kahdesti kuussa v. 1776. Aikaisin on siis täällä korpien keskelläkin saatu tietää maailman menosta!

(Kansalliskirjasto)

Entäpä ne katastrofiuutiset? Esimerkkeinä voisi mainita mm. maailman ensimmäiseksi liikenneonnettomuudeksi mainittu kuolemantapaus vuodelta 1869 Irlannissa. Tuolloin muuan Mary Ward putosi höyrykäyttöisestä ajoneuvosta kohtalokkain seurauksin: hän jäi raskaan kulkupelin pyörien alle ja menehtyi välittömästi. Tapahtumasta uutisoitiin useassakin eri sanomalehdessä:

The British Newspaper Archive Blog World’s First Fatal Car Accident | The British Newspaper Archive Blog

Halifaxin räjähdys 6. 12. 1917 (mikä yhteensattuma Suomen osalta!) oli maailmanlaajuinen uutinen aikanaan. Tuolloin Kanadan Halifaxin satamassa kaksi laivaa (ranskalainen SS Mont Blanc ja norjalainen Imo) törmäsivät, jolloin Mont Blancin sotaan tarkoitettu 2925-tonninen räjähdelasti syttyi tuleen – ja räjähti. Onnettomuudessa kuoli n. 2000 ihmistä, haavoittui 9000 ja n. 12 000 rakennusta koki suuria vaurioita paineaallon ja tsunamin vaikutuksesta.

(theelginmilitarymuseum)
(canadianredcross)

Viiltäjä-Jackin murhista Lontoon Whitechapelissa uutisoitiin tietenkin laajalti v. 1888. Tuohon aikaan sanomalehdissä käytettiin kuvituksena piirroksia, vaikka esim. uhreista on olemassa poliisien ottamia valokuvia. Maailman ensimmäinen valokuvahan otettiin jo v. 1826 Ranskassa (esittäen maalaismaisemaa) ja tämän kuvan valotusaika oli peräti 8 tuntia. Aiheesta kiinnostuneille mm. seuraavalla sivustolla on lukuisia esimerkkejä Viiltäjä-Jackin uhrien uutisoinnista lehdistössä:

The Jack The Ripper Newspaper Archive (jack-the-ripper.org)

Aiheesta ylipäätään löytyy runsaasti tietoa vaikkapa seuraavalta sivustolta:

Jack the Ripper: 1888 Autumn of Terror in Whitechapel, London (whitechapeljack.com)

(Juuh, Akkahan ei ole ollenkaan kahlannut tätä läpi…)

(wikimediacommons)

Titanicin uppoaminen on tietenkin yksi tunnetuimmista katastrofeista viime vuosisadalta. Useimmat muistanevat nähneensä seuraavan kuvan:

16.4.1912 White Star Linen (Titanicin varustamo) toimiston edessä Evening News -sanomalehtiä myy 16-vuotias Ned Parfett. Hänen elämänsä päättyi traagisesti jo 22-vuotiaana ensimmäisen maailmansodan melskeissä vain kaksi viikkoa ennen sodan päättymistä. Mikä järjettömintä, Ned sai surmansa hakiessaan vaatteitaan juuri ennen kotiinlähtöään: juuri tuolloin huoltorakennukseen osui ammus ja Ned oli yksi räjähdyksen kuolonuhreista. Hänet on haudattu Ranskaan Verchainin brittiläiselle hautausmaalle.

Ned Parfett (1896-1918).

Huolimatta lennättimien yleistymisestä -myös laivaliikenteessä- useat sanomalehdet tarjoilivat onnettomuudesta ensin harhaanjohtavia tietoja. Kun Titanic upposi 15. 4. 1912, ensimmäisenä paikalle pääsi Cunard Linen RMS Carpathia -alus. Carpathialta kesti kolme päivää kuljettaa 706 pelastunutta matkustajaa New Yorkiin, joten vasta tuolloin turman laajuus alkoi selvitä maailmanlaajuisesti.

Muun muassa The Vancouver Daily World uutisoi jo uppoamispäivänä 15.4. 1912 lennätintietojen perusteella, että kaikki matkustajat on saatu pelastettua (otsikolla: No Lives Lost). Samana päivänä myös The Washington Times väitti otsikossaan, että Titanicin vesitiiviit osastot ovat pitäneet laivan pinnalla ja sitä oltaisiin hinaamassa paraikaa rannikolle.

(sciencephotolibrary)

Myös The London Daily Mail -sanomalehti uutisoi vielä 16.4. (Nedin kuvanottopäivänä) Titanicin turmasta, että kaikki matkustajat on saatu pelastettua. Hmm, fake news -termiä ei oltu tuolloin edes vielä lanseerattu… mutta nähtävästi jo tuolloin päti sanonta, ettei kannata uskoa kaikkea lukemaansa. Titanicin mukana aaltoihin vaipui peräti 1517 ihmistä. Ja tiettävästi yhdeksän koiraa, kolme pelastui…

Täältä koto-Suomesta katsottuna on vaikeaa nimetä yksittäinen suuri katastrofi historian hämäristä, joka olisi saavuttanut maailmanlaajuisen uutisoinnin. Lapuan patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976 uutisoitiin pienenä tekstiosiona mm. The New York Timesissa, mutta näkyvyyttä Suomi on oikeastaan saanut vasta eri lajien urheilutulosten myötä lähihistoriassa. Nykyään poliittinen tilanne on toki nostanut Suomea uutisotsikoihin ihan jo sijaintinsa ja Natoon liittymisen takia.

(thewallstreetjournal)

Mitäpä me suomalaiset sitten teemmekään kaiken tämän maailman kaaoksen keskellä? Noh, näköjään ainakin lähetämme seuraaviin pelleviisupippaloihin housuttoman äijän, joka lopulta saa jalkaansa ihastuttavat, kipinöitä leimuavat farkkushortsit.

Tähän on sitten tultu, poijjaat: mitä hullummaksi kaikki menee, sitä hullummaksi me näköjään haluamme leimautua maailmalla. Eipä siinä mitään; vilpittömästi onnea, menestystä ja eritoten huumoria kevään kisailuihin Akan puolelta. Lekkeriksi tässä pitää kaikki vetääkin, eihän tätä muuten kestä erkkikään (nimi muutettu yksityisyyden suojelemiseksi).

Go, Suomi, go! Ensi kesänä meidän kaikkien pyykkinaruilla liehuu taskupusseja tursuavat minishortsit (toivottavasti niihin saa hommattua tuollaiset kipinähärpäkkeet mukaan)!

Windows95man – No Rules! | Finland 🇫🇮 | National Final Performance | Eurovision 2024 (youtube.com)

Viimeistään tämän videon myötä torppien ja töllien kahveet menevät väärään kurkkuun. Tai sitten papparaiset intoutuvat lehmien tavoin kirmaamaan kevätlaitumilla tämän esityksen innoittamina… ihka omat taskupussit tuulessa lepattaen. Ah, sitä näkyä odotellessa…NOT!

(farmersweekly/Rachel Smith).

TIETO LISÄÄ TUSKAA

Joskus sitä ihminen saa niin pirullisen flunssan (tai minkä-lie-koronavariantin), ettei käsien voima riitä pitelemään edes kirjaa luettavaksi – saati, että aivotoiminta lukemiseen edes riittäisikään. Siinä on turha haikailla sivistävänsä itseään vielä lukemattomilla klassikoilla, kun nivelet ja silmät huutavat hoosiannaa aivojen tolkuttaessa samaan aikaan mantraa: “syö lisää särkylääkettä – monelta otinkaan sen viimeisimmän napin napaan…”

Tässä jutussa paino onkin siis sanoilla “pirullinen” ja “kirja,” joten katsahdetaanpa hermeettistä teosta, jonka pitelemiseen eivät tavallisen pulliaisen voimat riitä edes terveenä: PAHOLAISEN RAAMATTU eli Codex Gigas.

Tämä 1200-luvulta peräisin oleva teos on nykyään esillä Ruotsin kuninkaallisessa kansalliskirjastossa Tukholmassa. Opuksen matka Ruotsiin asti on ollut pitkä, mutta tarkastellaanpa ensin tämän möhkäleen hirvittävää kokoa ja olomuotoa: kirjan korkeus on 92 cm, leveys 50 cm ja paksuus 22 cm. Kirjan kannet ovat rautakoristeista, nahalla päällystettyä puuta ja sen 310 sivua ovat pergamenttia eli yleensä vasikannahasta tehtyä keskiaikaista kirjoitusmateriaalia. Pelkästään kirjan rakenne aiheuttaa siis sen, että koko järkäle painaa 74,8 kg! Well, siinäpä sitä iltalukemista itse kullekin säädylle!

The Codex Gigas – Kungliga biblioteket – Sveriges nationalbibliotek – kb.se

Kirjasta tekee legendaarisen… noh, ihan pelkästään legenda, jonka mukaan kirja olisi kirjoitettu yhden yön aikana ihtensä vihtahousun eli pirun avustuksella. Ennen tätä tarinaa on kuitenkin parempi katsahtaa kirjan syntypaikkaa ja sen matkaa peräti Ruotsin Tukholmaan, jossa se on majaillut vuodesta 1649 asti.

(Kungliga biblioteket).

Useiden lähteiden mukaan kirjan kirjoittajaksi epäillään benediktiiniläisluostarin munkkia Herman the Reclusea, (Akka ei löydä tälle käännöstä, mutta nimi tarkoittaa erakko-Hermania) joka eleli nyk. Tsekin alueella Podlazicen kaupungissa. Tämän jälkeen teos olisi sitten seikkaillut useammankin luostarin kautta – jopa niin, että kirja on peräti pantattu rahavaikeuksien takia, kunnes Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Rudolf II sai sen haltuunsa v. 1594. Teos jäi tällöin Prahaan vuoteen 1648 asti, jolloin ruotsalaiset sotilaat veivät sen mukanaan kolmikymmenvuotisen sodan sotasaaliina. Tällöin teos päätyi Tukholman linnaan, mutta linnapalon seurauksena se siirrettiin nykyiseen, pysyvään olinpaikkaansa nykyiseen Kansalliskirjastoon.

Portrait of Emperor Rudolf II/Hans von Aachen/1590-luku).

Entäpä se legenda? Tarinasta on kaksikin versiota; Akka käyttää tässä epäillystä benediktiiniläismunkista nimeä Herman. Legenda 1 kertoo, että munkki Herman olisi rikkonut munkkivalansa ja hänet olisi täten tuomittu muurattavaksi elävältä seinän sisään (kuollen lopulta nestehukkaan ja nälkään), jolloin Herman olisi pyytänyt luostarin apotilta armoa luvaten, että hän kirjoittaisi yhden yön aikana opuksen, joka kiteyttäisi koko luomakunnan tiedot yhteen teokseen. Apotin suostuttua Herman kirjoitti kirjoittamistaan keskiyöhön asti, mutta huomattuaan urakan toivottomaksi, hän lopulta myi sielunsa paholaiselle saadakseen urakan päätökseen.

Legenda 2 taasen kertoo, että Herman-parka oli tässäkin versiossa syyllistynyt nimeämättömään munkkivalan rikkomiseen, mutta apotti olisi antanut hänelle peräti vuoden aikaa tehdä teos kokonaisuudessaan. Tässäkin versiossa munkkiparka joutui myymään sielunsa, kuten ennalta olikin arvattavissa.

Mitäpä kirja sitten itse asiassa sisältää? Kirja on kirjoitettu latinaksi lukuunottamatta joidenkin kappaleiden alkukirjaimia ja se sisältää useita piirroksia monilla eri väreillä. Pelkästään eri lukujen alkukirjaimet ovat itsessään jo piirroksia, mutta nimen “Paholaisen raamattu” tämä teos on saanut kuvasta, joka sijaitsee sivulla 290. Tässä on kyseessä sellainen pirulainen, että vähemmästäkin alkaa sukat pyöriä jaloissa! Tällainen kuva muistuttaa tosin hieman Akan passikuvaa; hmm…!

Sivu 290 (WikimediaCommons).

Kirjan kirjoitettu sisältö onkin se mielenkiintoinen osio, sillä kirjassa esiintyy useita eri aiheita: alkuun teoksessa kirjoitetaan tietenkin Raamatun Vanhan testamentin kappaleita vanhalla vulgata-käännöksellä, mutta teksteistä löytyy myös mm. eri aikojen historiikkia, lääketieteellisiä tekstejä, Uusi testamentti vaillinaisena, kalenterisivuja yms. On myös huomattava, että jossakin vaiheessa kirjasta on revitty irti 10 sivua, eikä kukaan tiedä kenen toimesta, koska ja miksi.

Image 1 of Devil’s Bible. | Library of Congress (loc.gov) Jokainen sivu nähtävissä kuvasarjana

Nyt pitää kyllä sanoa, ettei Akka ymmärrä tätä teosta ollenkaan. Tuollainen koristeellinen kirjoittaminen/piirtäminen sen aikaisilla välineillä olisi ollut monien vuosikymmenien tehtävä: onkin arvioitu, että yhdeltä tekijältä tällainen työ olisi kestänyt n. 20 vuotta. Samoin on myös tutkimusten mukaan todistettu, että kirjoittaja on kuitenkin ollut niin yhteneväinen kirjoitustyylinsä suhteen, että kyseessä lienee ainoastaan yksi henkilö. God damn, miten ärsyttävää!

Mysteeri kirjan tekotavasta on järkälemäinen; älkäämme kuitenkaan myykö sielujamme vihtahousulle kevein perustein. Siitä ei nähtävästi seuraa mitään hyvää. Akka tosin uskoo, että tämän kirjan legenda on syntynyt ihan jo sen koon, valtaisan työn ja vaivannäön jälkeisinä tulevina vuosisatoina. Ihan samalla tavalla on selitetty legendana Stonehengen kiviä: perimätiedon mukaan niiden kerrotaan leijuneen paikalleen aivan vaivattomasti ilman hikeä, kyyneleitä ja työmiesten persusten revähtämisiä.

Kaiken massiivisen, henkeäsalpaavan tai työlään homman takaa löytyy aina (nainen? Matti ja Teppo kaapissa?) jokin tarina, joka selittää tällaisen harvinaislaatuisen ihmetapahtuman syntymisen. Tekeväthän muurahaisetkin valtavia tunnelisysteemeitä kekoihinsa, vaikka ovatkin niin… nyt on pakko sanoa: PIRUN pieniä, hah haa!

(Kungliga biblioteket).

On tietenkin mahdollista, että tämä Arvoisa Herra Munkki Erakko on toiminut juurikin niin, kuten legendat kertovat, mutta mistäpä me sen saisimme tietää. Onkin siis uskottavaa ajatella, että joskus tuolloin on ollut olemassa nörttimunkki, jolle on annettu tehtäväksi tehdä tällainen opus ja kas kummaa: sen jälkeen tämä nörtti ei liikahtanut tuolistaan ennen kirjan valmistumista! Believe me, tämä on mahdollista ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä!

Vincent of Beauvais/1400-luvun loppupuolelta (WikimediaCommons).

Eikä tarvita kuin jonkun pelin päivitys keskellä yötä, niin jopas siinä unenrippeetkin karisevat silmistä ihan hujauksessa. Johan tämän teoksen hifistelymäinen ulkoasu senkin kertoo; ei tätä mikään tavallinen munkinpentele ole nauriiden kaivamisen ohella työstänyt!

Syyllinen ei siis tällä kertaa ole hovimestari eikä ihtensä vihtahousu… vaan maailman ensimmäinen NÖRTTI (kylmät väreet kulkevat Akan läpi… ihan vain flunssan jälkimaininkeina)!

Whitby Abbey – Wikipedia Jep, tällaisiin puitteisiin olisi mahtunut useitakin kirjoitushuoneita ja muutamia nörttejä – jopa yksi Akka! Kuva on vain yksi esimerkki luostareiden hulppeista puitteista noina aikoina. Tämä luostari on nimenomaan benediktiiniläisluostari, joten Akan mielestä kuva on hyvin kertova.

HÄRPÄKKEITÄ HISTORIAN HÄMÄRISTÄ

Maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva lamppu on nimeltään Centennial Light. Tämä Guinnessin ennätysten kirjaankin päässyt hehkulamppu on palanut Kaliforniassa Livermoren paloasemalla jo vuodesta 1901 lähtien. Lamppu on toki elämänsä aikana ehtinyt olla ennen paloasemaa valaisemassa mm. poliisilaitoksen ja paloaseman autotallia, mutta tässä lopullisessa sijoituspaikassaan sitä voi peräti seurailla 24 h/vrk webbikamerasta. Jep, samalla voisi seurata maalin kuivumista seinällä…! Siinäpä sitä jännitystä kerrakseen, kannattaa ottaa nitrot valmiiksi esille.

Centennial Light/Wikipedia.

Maailman vanhin matto on puolestaan löydetty ylhäisöhaudasta Pazyrykin laaksosta, Siperiasta. Valitettavasti haudanryöstäjät olivat ryövänneet haudasta kaiken arvokkaan jo muinaisina aikoina, mutta tämä toiminta auttoi osaltaan maton säilymisessä. Hauta (ja matto) on ajoitettu 500-400 -luvuille eaa., ja avoimeksi jääneeseen hautaan pääsi kertymään vettä ja jäätä. Tämän jääpeitteen ansiosta mm. maton värit ovat säilyneet hyvinä sen löytymiseen asti. Ryövärit eivät vaivautuneet ottamaan mattoa mukaansa, vaikka se jo aikanaan oli huippulaadukasta käsityötä. Nähtävästi haudan muut arvoesineet olivat jo riittävä ryöstösaalis.

(AncientOrigins)

Maailman vanhin huuhdeltava vessanpönttö löytyi viime vuonna Xi’anin arkeologisilta kaivauksilta Kiinassa. Tämä 2400 vuotta vanha Hotelli Helpotus sijaitsi ilmeisesti muinaisessa palatsissa, ja sitä käyttivät todennäköisimmin korkea-arvoiset virkamiehet. “Pöntölläkäynnin” jälkeen palvelijat kaatoivat ämpärillä vettä tähän ylelliseen istuimeen, ja vesiputkisto johdatti tuotokset kätevästi palatsin ulkopuolelle.

Todellakin huipputeknologiaa tuohon aikaan! Hygieniaa nähtävästi arvostettiin muinaisessa Kiinassa, toivottavasti “pönttöjen” lisäksi tarjolla oli myös palvelijoiden suorittama käsipesu… tai ehkä heillä olikin palvelijoiden suorittama per*eenpyyhintä, jolloin virkamiesten ei tarvinnut liata käsiään ollenkaan.

(CNN)

Maailman ensimmäisiä suihkuja (varakkaille ihmisille) alettiin valmistaa 1800-luvun loppupuolella samaan aikaan, kun suurten kaupunkien viemäriverkostoja rakennettiin. Ennennäkemätöntä ylellisyyttä ja luksusta oli täten tarjolla jopa kerrostalohuoneistoihin, kunhan massia vain oli saatavilla. Mm. Sarah Winchesterin mysteerikartanossa Kaliforniassa oli Sarahin itsensä suunnittelema suihkunurkkaus häneen omaan käyttöönsä. Suihkuja alettiinkin arvostaa kylpyammeiden sijaan niiden oletettujen “terveysvaikutusten” myötä. Tuohon aikaan kaikkea uutta markkinoitiin nimenomaan terveyttä parantavina keksintöinä, sillä ihmiset alkoivat kiinnostua entistä enemmän omasta hyvinvoinnistaan ja elämisensä tasosta.

(History/Smithsonian)

TOSIELÄMÄN MYSTEERITALO – Akalla on asiaa vanhempi juttu tästä erikoisesta 160 huonetta sisältävästä talosta ja sen historiasta

Maailman vanhimmat haarukat on löydetty myöskin Kiinasta Gansun arkeologisilta kaivauksilta. Nämä kaksipiikkiset ruokailuvälineet on valmistettu luusta ja ne ajoittuvat aikakauteen 2400-1900 eaa. Euroopasta haarukoita on löydetty ajanlaskun alun jälkeen mm. Rooman valtakunnan alueelta, Egyptistä ja Kreikasta.

Ennen haarukan käyttöönottoa tapana oli syödä ruokaa joko sormin tai lusikalla, jonka valmistus on toki huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Pohjoisemmassa Euroopassa haarukankäyttö yleistyi vasta 1600-luvulla.

Metallisia kaksipiikkisiä haarukoita myöhemmältä ajalta.

Ehkä maailman vanhin kuvaus pizzanpaistosta on löytynyt tänä kesänä Pompeijista, Italiasta. Tutkijoiden mukaan tämä fresko on katukeittiöstä (latinaksi thermopolium), jollaiset olivat hyvin yleisiä sekä Pompeijissa, että Herkulaneumissa. Pelkästään Pompeijissa näitä street food-keittiöitä on löydetty jo 80 kappaletta.

Does This Pompeii Painting Depict a 2,000-Year-Old Pizza? | Smart News| Smithsonian Magazine

Tämä löytö on sinällään pakko mainita, koska pizza on mitä mainioin keksintö/härpäke ruokakulttuurin saralla: pohja vaatii hyvin yksinkertaiset ainekset ja päälle voi laittaa mitä tahansa (nykyisestä) jääkaapista löytyy. Yksi parhaimmista keksinnöistä ikinä; ainakin hävikkiruoan suhteen! Joidenkin arvostelijoiden mielestä tämä fresko kuvaa kuitenkin ennemminkin focaccia-leipää, mutta Akka haistattaa pitkät tällaiselle ajattelulle. Kyseessä on kuitenkin käytännössä sama ajatus, mutta erilainen tekotapa.

(BBC Travel)

Maailman vanhimpia esimerkkejä silityksen mainiosta tekniikasta löytyy myöskin Kiinasta kuvallisessa muodossa noin tuhannen vuoden takaa. Pohjoisemmassa Euroopassa viikinkinaisten haudoista on löydetty lasisia käyttöesineitä, joita on uskottu käytetyn vaatteiden silittämiseen. Tällaiset “tasoittimet” olisivat toimineet mm. pellavakankaalle ilman kuumennusta, mikäli vaate olisi kasteltu etukäteen.

(Oldandinteresting)

Tällaisia tasoittajia on myöhemmältä ajalta löydetty Euroopasta sekä puisina, marmorisina, että lasisina versioina jopa kahvan kanssa varustettuina. Vasta keskiajalla metallisepät alkoivat työstää hirvittävän painavia silitysrautahärpäkkeitä, joita mekin nykyään museoissa pääsemme katselemaan. Näiden rautojen käyttö perustui koko härpäkkeen kuumennukseen valurautaisella hellalla, joten piikatytöillä piti todellakin olla patalaput käytössä ja rutkasti ruista ranteessa. Suurimmissa kartanoissa tällaisia härpäkkeitä oli useita, joten silitysraudan “lakattua toimimasta” uusi, valmiiksi kuumennettu rauta otettiin hellalta valmiiksi käyttöön.

Rautojen hightech-kuumennusteline/-uuni.

Maailman vanhin “patja” on löydetty Etelä-Afrikasta Sibudu Cave:n kaivauksilta 77 000:n vuoden takaa. Tämän makuupaikan tutkimukset ovat osoittaneet, että luolaa käytettiin jopa vuodelle 39 000 eaa. asti ja makuupaikan kaisla- ja ruokopehmikkeet poltettiin aika ajoin syöpäläisten tuhoamiseksi. Päällimmäisenä kerroksena tässä makuualustalla on myös Cryptocarya woodii-puun/pensaan lehtiä, joilla on hyönteisiä torjuva vaikutus. Tämän petipaikan koko on kaksi neliömetriä, joten muinaisina aikoina koko perhe saattoi nukkua yhdessä tässä mukavan pehmeässä makuupaikassa, kuten tutkijat arvelevatkin tapahtuneen.

Oldest Known Mattress Found; Slept Whole Family (nationalgeographic.com)

Ah; sitä onnen auvoa muinaisessa perheessä: kaikki raapivat toistensa kylkiä ja päänahkoja nukkuessaan ihan normimeiningillä! Onneksi heillä oli kuitenkin DeLuxe-patja käytössään noina kaikkina vuosituhansina! Patja, joka sitten poltettiin aika ajoin ihan syystäkin… Tällainen makuupaikka taisi olla sukupolvelta toiselle periytyvä luksusjuttu, kuten kyseinen luolakin. Jopa kymmeniä tuhansia vuosia ehti vierähtää tämän luolan perimyshistoriassa; tästä on paha pistää paremmaksi nykyajan rakennustekniikoilla.

Sibudu Cave (Wikipedia).

Nykypäivänä syöpäläisvaara vanhoissa kalusteissa ja patjoissa on todellakin ongelma suurimmissa kaupungeissa, joten tällaiset härpäkkeet on suositeltu tuhottaviksi tavalla tai toisella.

Osattiin sitä näköjään ennenkin; Akka ei kuitenkaan kehota ketään polttamaan vanhoja patjojaan historian innoittamana omalla takapihallaan. Siitä voi tulla sanomista ja turhaa työtä pelastustoimelle, kun patjatuli leviää naapurin omenapuuhun ja sitä myöten naapurin kattorakenteisiin (tai vanhaan vajaan sen omenapuun vieressä).

TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että “timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.

EDULLISEN AARTEEN METSÄSTÄJÄT

Jokohan olisi aiheellista vaihtaa “kirpputori”-termi joksikin ihan muuksi? Tämä kalsea nimitys on peräisin Ranskasta, Saint Ouenin kaupungista, jonne perustettiin laaja kirpputorialue 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin olikin tuiki tavallista, että vanhat vaatteet kuhisivat kirppuja, joten sinänsä tämä termi on tosiaankin kirjaimellisesti oikea. Akka ei kyllä tähän hätään keksi mitään parempaakaan termiä kirpparin tilalle, mutta… laitetaanpa asia mietintämyssyyn!

Marché Aux Puces-kirpputori 1800-luvulla (bonjourparis.com).

Kirppareiden viehätyshän piilee siinä, ettei koskaan voi tietää, mitä aarteita niistä voi löytää – ja usein aivan tolkuttoman edullisesti! Katsotaanpa siis, minkälaisia aarteita jotkut onnekkaat hannuhanhet ovat löytäneet:

  • Yksi kuuluisimmista löydöistä on tietenkin vanha valokuva, joka esittää Billy the Kidiä seurueineen pelaamassa krokettia hääjuhlan yhteydessä. Tämä vanha kuva löytyi sattumalta kahden dollarin laatikosta muiden valokuvien seasta. Keräilijä Randy Guijarro käytti runsaasti aikaa, rahaa ja vaivaa saadakseen kuvan autenttisuuden selvitettyä, ja lopulta kuva myytiinkin aidoksi todennettuna 2,3 miljoonalla dollarilla v. 2011.
Billy the Kid kuvassa suurennettuna. Itse kuvan ottopaikkakin on löydetty kuvan ostajan tekemän tutkimustyön ansiosta.
  • Vuonna 2004 eräs onnekas romumetallikauppias löysi Lontoon kirpputorilta munanmuotoisen pöytäkellon, joka paljastui sittemmin itsensä Fabergén tekemäksi kadonneeksi munaksi. Kellon ostohinta oli n. 14 000 dollaria, mutta sen arvoksi on arvioitu n. 33-36 miljoonaa dollaria. Kello on sittemmin myyty keräilijälle, joka ei halunnut paljastaa ostohintaa. Tämä huikea, jalokivin koristeltu esine on kuitenkin todennettu Aleksanteri III:n vaimon Maria Fjodorovnan saamaksi lahjaksi vuodelta 1887.
Munakello/kellomuna (bloomberg.com).
  • Pennsylvaniassa v. 1989 eräs onnekas mies osti neljällä dollarilla arvottoman maalauksen kirpputorilta, sillä hän piti taulun vanhoista, puisista kehyksistä. Kotiin päästyään mies irroitti maalatun kanvaasin kehyksistä, ja löysi samalla tauluun piilotetun, taitetun paperin. Tämä paperi paljastui yhdeksi niistä 25:sta kopiosta, jotka tehtiin Amerikan itsenäisyysjulistuksesta v. 1776! Kun kopio oli todistettu aidoksi (tässä yhteydessä kopio tarkoittaa tietenkin käsin kopioitua dokumenttia…), julistus laitettiin huutokaupattavaksi kuuluisalle Sotheby’s -yritykselle. Kaikkien yllätykseksi hinta nousi lopulta 8,14 miljoonaan dollariin, vaikka hinnaksi oli aluksi arvioitu noin 2,4 miljoonaa dollaria.
(history.com)
  • Muuan teksasilainen Emil Knodell löysi pihakirppikseltä mieleisensä pähkinäpuisen lipaston vain sadalla dollarilla. Lipasto oli valmistettu käsityönä 1800-luvun loppupuolella, ja siinä oli peräti marmorinen kansilevy. Kun painavaa lipastoa nostettiin autoon, siitä alkoi kuulua merkillistä, metallista kolinaa, jonka syytä Knodell alkoikin kotonaan selvittää. Tällöin lipastosta paljastui salalokero, jossa oli mm. timantti- ja helmikoruja, kultainen rannerengas, hopeakolikoita, rubiineja ja smaragdeja. Eikä siinä vielä kaikki: laatikkoon oli piilotettu myös sisällissodan aikaisia mitaleja ja kirjeitä ja postimerkkejä eri aikakausilta. Rehtinä miehenä Knodell palautti tämän aarteen sen alkuperäisille omistajilleen, ja tälle teolle Akka nostaa hattuaan.
Aarrelipasto (abcnews.com).
  • Vuonna 2007 myöskin pihakirppikseltä ostettu kolmen dollarin kulho paljastui 1000-vuotiaaksi kiinalaiseksi koriste-esineeksi New Yorkissa. Tämä kulho päätyi ostajansa olohuoneen pöydälle useiksi vuosiksi, kunnes sen alkuperä alkoi lopulta kiehtoa omistajansa mieltä ja kulho vietiinkin asiantuntijan arvioitavaksi. Tällöin paljastuikin, että kulho oli tosiaankin Pohjoisen Song-Dynastian aikainen (960–1279 jaa.) koriste-esine, joka lopulta huutokaupattiin peräti 2,225 000 punnalla.
Kiinalainen kulho (news.com.au).
  • Norma Ifill Brooklynista osti v. 2005 kirpputorilta erikoisen kaulakorun 15 dollarilla. Tämä koru osoittautui myöhemmin maineikkaan, amerikkalaisen kuvanveistäjä Alexander Calderin (1898 – 1976) uniikiksi käsityöksi. Tällä kuvanveistäjällä oli tapana tehdä tällaisia koruja lahjoiksi ystävilleen, ja Norma tunnistikin korunsa vasta nähdessään esitteen Calderin näyttelystä. Tässä näyttelyssä oli esillä samantyyppinen kaulakoru, joten Norma veikin korun arvioitavaksi. Kun koru oli todistettu aidoksi, se myytiin huutokaupassa huimaan 267 750 dollarin hintaan.
Calderin kaulakoru (artfixdaily/christie’s).
  • Brittiläinen Andy Fields osti v. 2010 Las Vegasissa viisi taulua huippuedulliseen viiden dollarin hintaan. Vasta kotona hän huomasi, että yhden taulun taakse oli piilotettu luonnos miehestä, jonka vieressä oli signeeraus Andy Warhol. Tarkemmissa tutkimuksissa paljastui, että luonnos on tosiaankin n. 10-vuotiaan Warholin piirros laulaja Rudy Valleesta. Omistaja Fields on kuitenkin kieltäytynyt myymästä piirrosta, vaikka sen arvoksi on arvioitu 1,5-2 miljoonaa dollaria.
Andy Warholin piirros (bbcnews).
  • Vuonna 2008 Tony Marohn löysi Kaliforniassa pihakirppikseltä laatikon, joka näytti olevan täynnä vanhoja paperidokumentteja. Hän osti paperit pois kuljeksimasta viidellä dollarilla, ja hämmästyksekseen löysi papereiden seasta Palmer Union Oil Companyn osakekirjoja vuodelta 1924. Tämä yritys yhdistyi myöhemmin mm. Coca-colaan, joten nämä löydetyt 1625 osaketta olisivat noin 180 miljoonan dollarin arvoisia nykyaikana. Tony Marohn kuoli v. 2010 kesken asiasta käytävän oikeudenkäynnin, mutta perhe jatkoi oikeustoimia tämänkin jälkeen. Lopulta asia ratkaistiin Coca-colan hyväksi, eikä perhe saanut kiivaasti tavoittelemaansa jättiomaisuutta. Ilmeisesti kanne ratkesi, koska Tony Marohn ei ollut osakekirjojen alkuperäinen omistaja.

Että näinkin voi joskus käydä; aarre ei lopulta olekaan minkään arvoinen! Mikäpä sitten on Akan arvokkain kirpputorilöytö? Ei yhtään mikään, sillä onni ei koskaan suosi Akkaa: edes 50-senttistä ei ole löytynyt kierrätettyjen takkien tai laukkujen taskuista. Akan äitee puolestaan löysi pienen aarteen kirpputorilta jo useita vuosia sitten; aarteen, jota Akka kutsui “lampaanaivoiksi” nähdessään tämän alle kympin arvoisen ostoksen ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli tosiaankin Pentikin 1970-luvun tuotantoon kuulunut 11/12-haarainen, keraaminen kynttilänjalka “Kaamoskivi.” Tämä möhkäle on nykyisin arvoltaan noin 110 euroa, ainakin nettikauppojen mukaan. Yeah.

Kaamoskivi (kodinkuvalehti.fi).

Entäpä se kirpputori-termi? Ehkäpä nimitys on kuitenkin niin vakiintunut, että sitä on turha lähteä muuttamaan. Ainakaan Akan mieleen tulleet “Miksmäenikinälöydämitään” tai “Täältäeipoistutatyhjinkäsin” eivät ole yhtään sen parempia. Nykypäivänä huonekalujen osalta nimitys “Lutikkamarket” voisi tosin olla korrektimpi (näitäkin tapauksia on nimittäin tullut ilmi ainakin pk-seudulla). Noh; onnea vaan aarteenmetsästykseen itse kullekin säädylle! Kirpputorien yllätyksellisyys ei koskaan lakkaa viehättämästä, kierrätysperiaatteesta puhumattakaan… kunhan ei kierrätetä minkäänlaisia öttiäisiä, niin kaikille jää hyvä mieli!

TURISTIKRÄÄSÄN ALKULÄHTEILLÄ

Kukaan konmarittaja ei varmastikaan tunnusta, että “on sitten joskus tullut lomakohteesta ostettua jokin täysin hyödytön vipstaakkeli” matkamuistona. Sittemmin se täysin turha härpäke on jäänyt krääsälaatikkoon tai kaapin perälle, kunnes kauhean vimman vallassa on kaikesta turhasta tavarasta hankkiuduttu eroon. Siinä on sitten posket häpeästä punaisina katseltu esim. sitä käsin maalattua maisemalautasta, jonka reunaan on kirjoitettu tuolloisen matkakohteen nimi.

Kuulostaako tutulta? Jep, sellaiset lautaset eivät kelpaa kenellekään edes kierrätettynä (ellei joku sitten jostakin merkillisestä syystä keräile tällaisia aarteita).

Akka muistaa kuitenkin eläväisesti ensimmäisen matkamuistonsa Viking Linen laivamatkalta, kun Akka oli peräti 7-vuotias. Kyseinen esine oli pitkulainen avaimenperä, jonka sisällä liikkui Viikkarin paatti, kun pötköä kallisteli puolelta toiselle. Akka epäileekin, että tämä pötkö löytynee edelleen äiteensä krääsälaatikoista. Ah, kuinka retroa...!

Koska ja miten tällainen matkamuistojen keräileminen on sitten alkanut? Tiettävästi yksi vanhimmista, selkeästi matkamuistoksi luokiteltava esine löytyi arkeologisissa kaivauksissa Lontoossa. The Thames-joen sivujoen Walbrookin (sittemmin kuivunut) rannalla sijaitsi vuodesta 43 jaa. lähtien roomalaista asutusta, ja alueelta löydettiinkin runsaasti esineistöä. Peräti yli 200:n kirjoituspuikon joukosta löytyi yksi, jonka varteen oli kaiverrettu muistokirjoitus. Tekstissä kerrotaan, että kynän lahjoittaja antaa kynän muistoksi tultuaan “kaupungista” ja pahoittelee sitä, ettei hänellä ollut varaa parempaan lahjaan. Kynä/puikko on ajoitettu vuodelle 70 jaa.

This Ancient Roman Souvenir Stylus Is Inscribed With a Corny Joke | Smart News| Smithsonian Magazine

Useimmat matkamuistot ovat kuitenkin olleet alkujaan uskonnollisia: jopa jo 300-luvulla jaa. Jerusalemiin tehtiin pyhiinvaellusmatkoja. Nämä matkailijat halusivatkin yleensä jonkin muiston Pyhästä maasta; jopa hiekka, keramiikanpalaset ja kivet kelpasivat matkalaisille mukaan otettaviksi.

Seuraavina vuosisatoina Jerusalemissa alettiinkin myydä pienissä pulloissa pyhää vettä tai siunattua öljyä, jotta matkalaiset voisivat palata kotiinsa onnea ja siunausta tuovan matkamuistonsa kera. Näihin aikoihin mitä tahansa puunpalastakin saatettiin kutsua palaseksi Jeesuksen rististä, ja tälläkin hetkellä näitä “pyhiä” reliikkejä on kirkoissa ympäri maailmaa. Arvioiden mukaan jopa sen verran, että tällä kaikella puumateriaalilla voisi rakentaa vaikkapa Nooan arkin. Yeah.

Tällaiset pienet pullot tehtiin yleensä tinasta, lyijystä tai hopeasta. Tällaisia puteleita kannettiin mukana matkatavaroissa tai ripustettiin kaulaan suojelemaan matkalaista.

Onkin ymmärrettävää, että tällaiset uskonnolliset esineet ovat säilyneet nykypäiviin asti, sillä ne ovat varmastikin olleet arvokkaita ja arvostettuja esineitä jopa useiden sukupolvien ajan. Jerusalemista on löydetty myös amuletti/kolikko 500-600-luvuilta jaa., joka kuvaa Jeesus-lasta seimessä. Seuranaan hänellä on aasi ja härkä.

Akka voi hyvinkin kuvitella, kuinka jossakin pienessä työpajassa tällaisia matkamuistoja valmistettiin muinoin -hiki hatussa- lähes sarjatyönä. Pyhiinvaeltajien määrät olivat kuitenkin jo tuolloin niin suuria, että heistä riitti varmaa tuloa pienellekin yrittäjälle.

Tällaisia uskonnollisia amuletteja löytyy myös British Museumista (tietenkin, sillä tähän museoon on haalittu tavaraa eri maista kenenkään kyselemättä jo toista vuosisataa. Useat eri maat vaativatkin esineiden repatriaatiota).

Matkamuistoista puheenollen; kaikenlaisilla matkailijoilla on myöskin ollut tarve jättää puumerkkinsä käymäänsä matkakohteeseen.

Gizasta, Egyptistä, on löydetty temppelimuurista kaiverrus peräti vuodelta 1240 eaa. Kaiverruksen mukaan paikalla vieraili muuan Hadnakhte veljensä Panakhtin kanssa. Sillä tavalla, poijjaat, sillä tavalla…! Kiva kuulla teidän mukavasta reissustanne 3000 vuotta myöhemmin!

Pyramidit ja muutkin egyptiläiset kohteet ovat olleet suosittuja riipustelujen kohteita jo vuosituhansien ajan; varsinkin Napoleonin sotaretkien jälkeen jokaisen itseään kunnioittavan kulttuurihenkilön oli päästävä Egyptiin. Näistä käynneistä on edelleen nähtävissä heidän nimikirjoituksiaan useissa historiallisissa kohteissa. On kuitenkin muistettava, että muinaismuistolait ja historiallisten monumenttien kunnioittaminen alkoivat toden teolla vasta 1900-luvun puolella, joten tällaista toimintaa katsottiin tuolloin läpi sormien.

(Public Domain).

Hagia Sofia-moskeijassa (Istanbul, Turkki) on puolestaan vieraillut norjalainen, palkkasoturiksi epäilty herrasmies Halfdan hänen jättämistään riimuista pääteltynä. Tämä äijä on nerokkaasti kaivertanut seinään “Halfdan oli täällä.” Tämä legendaarinen tapa ilmaista käyntinsä elää edelleen monissa seinissä, kuten varmastikin kaikki tiedämme.

Hagia Sofia.
Halfdanin “Halfdan was here.”

Jerusalemin “pyhistä pyhin,” Pyhän Haudan kirkko, on edelleenkin suosittu pyhiinvaellus- ja turistikohde. Tämän kirkon rakennutti Konstantinus Suuri (ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt roomalainen keisari) 300-luvulla jaa., ja tästä kirkosta on löydetty useita seinään kaiverrettuja ristejä. Aiemmin epäiltiinkin, että ristiretkeilijät kaiversivat näitä ristejä merkeiksi käynneistään, mutta viime vuoden tutkimukset ovat osoittaneet, että näitä ristejä kaiverrettiin korkeintaan muutaman henkilön toimesta.

Pyhan Haudan kirkko, jonka sisällä sijaitsee oletettu Jeesuksen hautakammio. Sen ympärille on rakennettu erillinen “mausoleumi” kirkon sisälle.

Yeah, tällainenkin seikka on todettavissa, kun käytössä on useita eri kuvantamismenetelmiä ja -tekniikoita! Onkin siis aihetta epäillä, että ehkä nämä “muutamat henkilöt” kaiversivat ristejä seinään ristiretkeläisten pyynnöstä (joko hyvää hyvyyttään tai sitten pientä maksua vastaan). On myös arveltu, että tällä tavoin estettiin vaeltajia kahmimasta kiviä ja rakennusmateriaaleja mukaansa, sillä tällaiset Jeesuksen (oletetun) haudan lähellä olleet materiaalit olivat kävijöille tietenkin suuressa arvossaan – olivathan ne peräti itsensä Jeesuksen haudan läheisyydessä! Tällainen maksullinen ristienkaiverrus-toiminta olisikin siis hyvin ymmärrettävää, mikäli sellaista on tosiaan tapahtunut.

Church of the Holy Sepulchre’s mysterious ‘graffiti’ crosses may not be what they seem | Live Science

Kiinan muurikaan ei ole poikkeus tässä graffitiasiassa, mutta v. 2014 tähän historialliseen kohteeseen avattiin graffiteille sallittu osuus. Viranomaiset tuskastuivat turisteihin, jotka kielloista huolimatta halusivat kaivertaa puumerkkinsä tähän jopa yli 20 000 kilometriä pitkään rakennelmaan. Noh, tämä nyt on varmastikin paras keino estää luvattomia graffiteja… varsinkin, kun pituutta tällä valtavalla muurilla riittää!

On se nyt kuitenkin merkillistä, että ihmisten geeneistä löytyy tällainen merkillinen vimma jättää itsestään edes jokin jälki tuleville sukupolville – vaikka vain johonkin seinään kirjoitettu “Se-ja-se kävi täällä.” Nähtävästi tämä taipumus on useita kymmeniä tuhansia vuosia vanha tapa, jonka mm. luolamaalauksista tiedämme.

Kannattaakin huomioida tänä kesänä reissatessa, että jätetään ne turhat krääsät ostamatta. Missä sijaitsee maailman kaikkien matkamuistojen hautausmaa/kaatopaikka?! Jep, siellä sen kaiken muun sekajätteen seassa, jonka viskaamme muutenkin muina miehinä (naisina/henkilöinä/alieneina/minä-tahansa) menemään.

Akka kuitenkin toivoo, että edes jokunen matkamuisto meidän ajaltamme säästyy tulevaisuuden arkeologeille tutkittavaksi: olisikohan parempi haudata keramiikkalautanen tekstillä “Kuopio-Puijo” vai savikannu, jossa lukee Kypros kreikkalaisilla aakkosilla?

Äh, ihan sama; muutaman tuhannen vuoden päästä kaikki arkeologiset löydöt ovat jo ihan peruskauraa: “Voi v**tu, minkä hemmetin takia näitä Kuopio-lautasia löytyy joka paikasta? Löytyisi nyt edes kerrankin yksi Saint Vincent ja Grenadiinit-valtion lautanen!!”

Saint-Vincent ja Grenadiinit. Jep, kelpaisi Akalle. Huom! Ainuttakaan matkamuistoa ei ole vahingoitettu/haudattu tämän kirjoituksen aikana, joten Kuopion ja Kyproksen on turha ottaa Akkaan yhteyttä harmistuksissaan. Akka odottaa kuitenkin lahjakorttia tältä Saint-Vincentiltä ja Grenadiineiltä.

PAHUKSEN PUNAINEN PARONI

Akalla taisi viirata pahasti päässä, kun jo reippaasti ennen joulua Akka osti poistomyynnistä Punaisen paronin lentokoneen pienoismallin. Itselleen. Tammikuun merkkipäivälle.

Ei sitten enää muistunut mieleen se, kun samalla tavoin tuli hankittua Titanicin 100-vuotisjuhlalahjana peräti kahden pienoismallin pakkaus. Ah, sitä rattoa ja riemua, kun Akka väkersi näitä malleja kasaan keittiön pöydän ääressä hikikarpalot otsalta valuen. Ja ne penteleet piti vielä maalatakin pienellä sudilla oikeisiin väreihin. Tietenkin!

Eikä sitten muistunut sekään mieleen, kun Akka osti wanna-be-Mustan-Helmen eli laivan pienoismallin, joka etäisesti olisi voinut olla Musta Helmi. Sitäkin sitten hammasta purren oli kasaan väännettävä, vaikka mieli olisi tehnyt heittää koko härpäke roskakoriin. Ja sekin pentele piti vielä maalata.

Puhumattakaan siitä, että Akka hankki myös pahviversion Mustasta Helmestä. Sitä pikaliiman ja kuumaliiman määrää…!

Noh, lopputulokset olivat kyllä kaiken tuskan, hien, kyyneleiden ja vaivan arvoisia… ehkä.

Mutta; miksi… oi, miksi piti hankkia tämä Punainen paroni! Olikin otettava kaiffarista selvää, vaikka legendana hänet onkin jo ennestään tunnettu, myös Akan toimesta. Kuka siis oikein olikaan tämä penteleen paroni; oliko hän edes paroni ollenkaan? Miksi Tenavien Ressu haluaa edes esittää tätä lentäjäsankaria?

Manfred Albrecht Freiherr von Richthofen (1892-1918) syntyi tosiaankin (tuolloiseen) preussilaiseen aatelissukuun (tuolloisessa Puolassa, nyk. Saksassa). Poika lähetettiin jo nuorella iällä sotilasakatemiaan 11-vuotiaana, jossa seuraavat 8 vuotta sitten vierähtivätkin!

Eipä siis ollutkaan ihme, että Manfred joutui upseeriksi taistelujen eturintamaan ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Juoksuhaudat saivat kuitenkin jäädä, kun upseeri-Manfred pyysi itse siirtoa Saksan ilmavoimiin. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja Manfredista tulikin ilmatarkkailija eli lentäjän takana istuva, taivaita tarkkaileva herrasmies. Kuinka ylevää!

Tämä ei äijälle kuitenkaan riittänyt, vaan hän pääsi ripeästi tuolloisen lentäjä-ässän Oswald Boelcken oppiin. Manfredista kehittyikin nopeasti taitava lentäjä, mutta hänen oppi-isänsä kuoltua vain 25-vuotiaana Manfredista tulikin yllättäen seuraava lentäjä-ässä. Tähän mennessä Manfred oli pudottanut 16 konetta taivaalta ja hänelle annettiinkin oma lentäjäosasto johdettavaksi. Hänen pikkuveljensä Lothar von Richthofen oli – kummallista kyllä – hänen alaisenaan.

Tuolloin Manfred sai myös idean maalauttaa koneensa punaiseksi, ja häntä alettiinkin kutsua erilaisilla nimillä: Pieni Punainen, Punainen ritari ja… Punainen Paroni. Hänen lentueensa muutkin koneet oli maalattu kirkkain värein, joten nopeasti koko osasto sai nimen “von Richthofenin Lentävä Sirkus.

Lentäjä-ässä oli jo aiemmin saanut arvostettuja mitaleita sankarillisesta toiminnastaan, mutta Manfredilla oli tapana kerätä muutakin “memorabiliaa.” Hän mm. keräili pudottamiensa lentokoneiden sarjanumeroita tai muutakin pientavaraa koneiden hylyistä sekä teetti itselleen hopeakippoja muistoksi pudotuksista.

Fokker Dr. 1-rekonstruktio/Uusi-Seelanti/Public Domain.

Kaiken keskellä Manfred sai kuitenkin osuman päähänsä v. 1917. Tästä äijä toipui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja jo kuukautta myöhemmin hän taisteli taas yläilmoissa, kuten aiemminkin, ja tällä kertaa hän lensikin juurikin tällä pienoismallin Fokker Dr. 1 -kolmitasolla.

Manfred sai kuitenkin lopulta surmansa huhtikuun 21. päivänä v. 1918. Juuri edellisenä päivänä hän oli pudottanut 80:nnen lentokoneensa, mutta kuolinpäivänään Manfred sai tosiaankin kuolettavan osuman rintaansa Pohjois-Ranskassa ja hänen koneensa murskautui pudotessaan peltoaukealle. Ei tiedetä, kuka ympärysvaltojen joukoista sai tehtyä kuolettavan osuman, mutta alas oli nähtävästi sankari-Paroninkin lopulta päädyttävä. Hänen ruumiinsa löydettiin edelleenkin koneen istuinvöihin kiinnitettynä putoamispaikalta.

Turman jäänteitä.

Paronin lentueen johtoon nousi hänen toivomansa mies; Wilhelm Reinhard, mutta hänenkin menehdyttyään vain muutaman kuukauden jälkeen lentueen kapteeniksi nousi eräs tietty Hermann Göring. Yeah. Varmastikin tämä nimi soittaa joitakin kelloja, hmm…?

Paroniparka joutuikin sitten lopulta kolmeen kertaan haudatuksi: hänet siirrettiin viimein v. 1975 Saksan Wiesbadeniin perheenjäsentensä viereen.

(PublicDomain).

R.I.P tämäkin kunnioitettavan elämäntyön tehnyt nuori mies, joka ei maineestaan huolimatta kuitenkaan toiminut soololentäjänä. Hänen on nimenomaan kerrottu luottaneen muihin lentäjätovereihinsa ja heidän lentotaitoihinsa ilmataisteluissa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan elvistellyt omalla osaamisellaan julkisuutta hakien, vaikka syntyikin ns. kultalusikka suussa. Ehkäpä ne hänen teettämänsä hopeakupit/maljat ja muut pienesineet olivat vain henkilökohtaisia muistotavaroita, joita hän aikoi sitten myöhemmin katsella kirjahyllyssään.

Kunnes… kuoli vain 25-vuotiaana, kuten niin moni muukin nuori mies kaikenlaisissa sodissa häntä aiemminkin ja sen jälkeenkin. Siksi onkin syytä pohtia, oliko Punainen Paroni oikeasti sankari, sillä hänen(kään) surmaamistaan ihmisistä ei koskaan puhuta. Keitä he olivat? Miksi yhdestä ihmisestä tulee sankari, ja jostakusta toisesta syyllinen?

Paronin hautajaiset (Bertangles Cemetery, 22.4. 1918, Ranska).

Onkin ajateltavissa, että Paronista tuli legenda ihan jo syntyperästään ja nopeasta edistymisestään johtuen… ja siitäkin, että hän kuoli nuorena. Elävän legendan äkkinäinen, traaginen kuolema on kuitenkin herkkua lehdistölle, olkoon ajankohta sitten mikä tahansa. Me, jotka luemme näistä historian legendoista, näemme yleensä vain yksipuolisen kuvauksen tuosta menneestä ajasta.

Ärgh. Akka laittaa hammasta purren Herra Paronin koneen kasaan joka tapauksessa, vaikka ohjeistus näyttääkin aivan kamalalta. Paketissa ei ole liimaa eikä maalia, ainoastaan lankarulla. Että näilläkö tässä nyt sitten mennään: pitääkö Akan kasata Fokker Dr. 1 LANKARULLALLA? Oliko Punaisen Paronin kolmitaso koottu langalla/köydellä?

Jep, näillä ohjeilla mennään joka tapauksessa. Olkoon Herra Paroni sitten sankari, sotasyyllinen tai ihan vaan yksi monista henkilöistä historian aikakellossa, niin Akka perehtyy kasausohjeisiin tarkemmin ja kaivelee salaa pikaliimaa jostakin laatikosta… (ja maaleja. Ja pikkusuteja. Damn you, pienoismalli-insinöörit!).

Paketin mukana on tosiaankin näitä pikku-ukkeleita, jotka ovat punaisia! Eikö siis näitäkään ole tarkoitus maalata/liimata? Että NARULLA KASAAN PUNAISIA PIKKU-UKKOJA, niinkö? Ja miksi? Mikä teitä suunnittelijoita oikein vaivaa, jos epätietoinen voi kysyä?!

SABATON – The Red Baron (Animated Story Video) – YouTube päivitys 22.10.2022; mukavaa animaatiota katsottavaksi, mikäli pitää tästä Ruotsin lahjasta maailmalle! Akka ainakin pitää.

KENEN NIMI ON JÄÄNYT HISTORIAAN ENSIMMÄISENÄ?

Olisi ihan loogista ajatella, että jo puhekielen kehityttyä muita yksilöitä olisi alettu jollakin tavalla nimetä; että tuossa menee tuo veemäinen naapuriluolan Murgh ja sen vaimo Kököl. Niiden riiviöipanat Murde ja Turde näkyvät tulevan perässä – ja aina kiljuen. Olikin siis aika ottaa selvää, mistä ajankohdasta lähtien ihmisten nimiä on säilynyt kirjoitetussa muodossa.

Herra-jonka-nimeä-ei-tiedetä-tai-ehkä-peräti-rouva (phys.org).

Tutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että vanhin, kirjoitettu nimi löytyi savitauluista muinaisten sumerilaisten asuttamassa Mesopotamiassa (nyk. Irakissa). Nimi toistuu nuolenpääkirjoituksella yhteensä 18 eri taulussa. Nämä savitaulut on ajoitettu n. 3400-3100 väliselle ajalle eaa., joten tämä kaiffari on taatusti ollut tärkeä tyyppi… eli itse asiassa kirjuri.

Tämä Kushim-kirjuri on siis signeerannut kirjoituksiaan omalla nimellään ja aluksi ajateltiinkin, että kyseessä olisi saattanut olla “vain” ammattinimike. Kaverin signeeraus on siis lopulta kuitenkin tulkittu henkilön nimeksi, joten tämä kirjuri pääsee sillä historiankirjoihin. Eräässä esimerkissä mainitaan tämän arvoisan herran kirjoittaneen mm. ohralastien määriä: “29086 mittaa ohraa 37 kuukautta.” Melkein yhtä legendaarista, kuin: “Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle…” Go, Kushim, go!

Yksi savitauluista, jossa näkyy nimi Kushim (vasemman yläreunan palkki ja nuoli alaspäin). Nuolen alapuolella näkyy nähtävästi naispuolisen henkilön sheivausohjeita (Akka pahoittelee tätä tulkintaa).

Hieman nuorempia nimiä löytyy edelleen Mesopotamiasta/Irakista 3200-3100 eaa. Nyt nimiä mainitaankin peräti kolme: orjat En-pap X (myös muodossa Enpap-X) ja Sukkalgir sekä heidän omistajansa Gal-Sal. Nämäkin tyypit jäivät siis historiaan ihan vain sillä, että heidän orja-isäntä-suhteensa merkittiin ruokokynällä savitauluun kirjanpidollisista syistä. Onneksi taulussa ei sentään ollut esim. mainintaa mistään rangaistuksista, kuten “ruoskittu 10 kertaa persuksille.”

Mesopotamia.

Samanikäinen nimi onkin seuraavaksi ihan oikea kunkku: Ylä-Egyptin kuningas Iry Hor n. 3100 eaa. Hänen haudastaan Abydosissa, Egyptissä, löydettiin saviruukkuja koristettuina tällä nimellä. Epäilyksiä herätti kuitenkin se, ettei nimen hieroglyfejä oltu ympäröity kartussilla (suorakaiteen/ovaalin -muotoinen kaiverrus, joka kertoo kyseessä olevan kuningas tai faarao), mutta myöhemmät hieroglyfilöydöt todistavat hänen kuitenkin olleen kuningas.

Iry Hor -nimi ruukussa.

Tämän äijän hautaa tutki v. 1902 kuuluisa egyptologi Flinders Petrie (1853-1942), joka onkin kaikkien itseään kunnioittavien egyptologien guru. Samalta ajalta ja alueelta löytyi myös kuningas/faarao Ka:n hauta esineistöineen, ja tällä kertaa nimi onkin ympäröity kartussilla. Ihan oikea kunkku siis, tämäkin kaveri. Näiden vanhimpien egyptiläisten nimien jälkeen löytöjä onkin jo runsaasti, joten suunnataanpa katse Välimeren toiselle puolelle.

Flinders Petrie.

Heettiläisten kuninkaan Anittan nimi mainitaan sekä taulujen nuolenpääkirjoituksissa että tikarinterään kaiverrettuna 1700-luvulta eaa. Tuolloiset heetit hallitsivat nykyisen Turkin aluetta ja heidät tiedettiinkin sotaisaksi kansaksi. Kuningas Anitta, kuten hänen isänsäkin Pithana mainitaankin nimenomaan eri kaupunkien ja alueiden valloitusten yhteydessä. Nämä tekstit ovatkin varhaisimpia, tunnettuja heetinkielisiä tekstejä.

Tikarinterä ja teksti (Wikipedia).

Mahtoikohan tauluissa lukea: “Ja sit mä, suuri kuninkas Anitta, ryöväsin ja tapoin kaikki siinäkin typerässä kaupungissa, ihan kuten mun faijakin ryöväs ja tappo kaikki siinä viereisessä läävässä. Hä hää, ja sit me naurettiin ittemme kipiäksi ja rellestettiin koko seuraava viikko! Tämän kirjuutti superkunkku Anitta! Te muut ootte ihan tyhmiä!” Tämä olisi hauska tietää, sillä heettiläisten historia vaikuttaa tosiaankin hyvin sotaisalta.

Entäpä pallon toisella puolella, löytyykö Amerikoista mitään nimiä? Kyllä vain, mutta vasta 90-luvulta jaa. löytyy Yax Ehb Xook -niminen hallitsija, jonka uskotaan ehkä perustaneen mayakaupunki Tikalin. Tästä herrasta ei tiedetä oikein mitään, mutta hänen hallitsijakautensa ajankohta on laskettu muiden, myöhempien ja paremmin tunnettujen mayahallitsijoiden mukaan. Tämän äijän nimi on kuitenkin kaiverrettu jadesta tehtyyn korvakoruun, joten tämä on varhaisin kirjoitettu nimi arkeologisissa maya-kaivauksissa. Tyypin nimi voidaan kirjoittaa myös muodoissa Yax Moch Xok tai Yax Chakte’l Xok. Jep, brassaile vaan nimilläsi ihan rauhassa, dude!

Tikal, Guatemala.

Mutta, mutta… tästä aiheesta herääkin kysymys, minkälaisia symboleita voidaan pitää niminä eli mitä hyväksytään viralliseksi kirjoitukseksi? Mm. Jiahusta, Kiinasta, löytyneistä simpukan- ja kilpikonnankuorista on löydetty piktogrammeja, joita voisi epäillä kirjoitusmerkeiksi. Nämä löydöt on ajoitettu vuosiin 7000 – 5800 eaa. Kuten tyypillistä, tästäkin aiheesta käydään kiivasta taistelua tutkijoiden keskuudessa: onko kyseessä kirjoitettu kieli vai ei.

Kilpikonnankuori ja alueelta löytynyt huilu.

Ihan mainiosti voisi kuvitella, että riitelevien lasten nimet on merkitty kuvina heidän “leluihinsa,” ettei niiden omistajuudesta tarvitsisi koko ajan kinastella. Tai mikä sitten on näiden kuvien kaivertamisen tarkoitus sitten ollutkaan…!

Paleoantropologi Genevieve von Petzinger onkin tutkinut luolamaalauksia jopa 40 000 vuoden takaa ja löytänyt peräti 32 samanlaista symbolia eri puolilta Eurooppaa ja Euraasiaa. Tutkija kertookin, että hänen mielestään nämä samanlaiset symbolit ovat esimerkki yhteisestä kirjoitustavasta: ehkä tällä tavoin viestittiin tärkeitä asioita seuraaville luolaan tulijoille. Tämä olisikin ihan järkeenkäypää alati asumuspaikkaansa vaihtavien metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Tämän tutkijan havainnot ovatkin erittäin mielenkiintoisia:

Mysterious Markings May Hold Clues to Origin of Writing (nationalgeographic.com)

Varhaisimmat tunnetut nimet eivät siis kuitenkaan taida olla kirjoitetussa muodossa, vaan kädenjälkinä tai merkkeinä luolien seinillä. Pitihän muinaisten taiteilijoiden jättää signeerauksensa tuotoksensa tunnusmerkiksi, kuten nykyäänkin. Näitä voidaan siis pitää vanhimpina “niminä,” ainakin Akan mielestä:

Borneo, Indonesia (The Independent UK).

“Et varmasti tunge sitä isoa räpylääs mun maalaaman biisonin viereen, kuulitko?? Minä maalasin tämän!” voisi muinainen homo sapiens tai homo neanderthalis tokaista toiselle. “Kato nyt, tässä lukee ihan selvästi, että Appipu maalasi tämän. Jos vielä rähmäilet siinä lisää, niin piirrän sut tämän biisonin alle ihan kiusallani! Siitäs saat sitten kirouksen päälles!”

Tällainen kuvaelma voisi olla hyvinkin mahdollinen, sillä nykyään tiedetään näiden luolamaalausten merkinneen hyvin paljon tekijöilleen. Tiedetään? Ei, ei tosiaankaan tiedetä, vaan arvaillaan niiden uskonnollisia merkityksiä, joista ei tiedetä yhtään enempää. Kukaan ei tiedä, minkälaista rituaalia suoritettiin näissä luolissa, kun peruselämänarvo oli kuitenkin selviytyminen karuissa olosuhteissa.

Akkamaisia nimiä näkyy kovin usein graffitien muodossa seinillä, mitä Akka onkin suuresti ihmetellyt. Nämä piktogrammit näyttävät kirkkoveneeltä, vaikka meillä akoilla ei olekaan mitään yhteyttä muinaisten hartaushetkien venekuljetuksiin. Merkillinen juttu, kerrassaan…

Kirkkovene vanhaan malliin: Albert Edelfelt/Lapsen ruumissaatto (v. 1879). Onhan se vaan niin paljon helpompaa lätkäistä sitä kirkkovenettä seinään spraymaalilla, mutta yrittäkää nyt edes vähän…!

SOTASANKAREITA YLI 150 VUODEN TAKAA

Akalla jää harvoin monttu auki, mutta tämän tapauksen edessä näin pääsi yllättäen käymään: Amerikan sisällissodassa v. 1861-1865 käytettiin todellakin sukellusvenettä. Kyseinen sukellusvene on nimeltään H. L. Hunley; nimetty suunnittelijansa mukaan (Horace Lawson Hunley). Muut suunnittelijat olivat James McClintock ja Baxter Watson.

H. L. Hunley (Warren Lasch Conservation Center).

Järkyttävä tieto ylipäätään on sekin, että tämä sukellusvene ei tosiaankaan ollut ensimmäinen laatuaan edes suunnittelupöydällä. Leonardo Da Vinci hahmotteli muistiinpanoihinsa sukellusveneen jo 1400-luvulla. Tietenkin; äijähän oli kaikessa aikaansa edellä laskuvarjoineen ja sotilastankkeineen muutenkin.

Mukunda/Alexander Is Lowered Into The Sea 1597-98 (MetMuseum).

Oheinen kuva 1500-luvulta esittää, kuinka Aleksanteri Suuri (356 eaa. – 323 eaa.) lasketaan veteen suuressa lasipurkissa. Ha hah, liekö näin oikeasti tapahtunut! Vuonna 1578 englantilainen William Bourne suunnitteli puu- ja nahkarakenteisen sukellusveneen, hollantilainen Cornelius Van Drebbel suunnitteli ja valmisti sukellusveneen v. 1620 jne. jne.

Van Drebbelin vetenalaiset vehkeet.

Akka ei ymmärrä, miten tällaisia vedenalaisia vehkeitä on voitu suunnitella, valmistaa ja kokeilla jo useita vuosisatoja sitten. Noh… onhan muitakin visionäärejä traagisesti menehtynyt ihan vain tieteen nimissä, mainittakoon tässä yhteydessä Apollo 1 -astronautit Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee. He menehtyivät avaruuskapselin traagisessa tulipalossa v. 1967 jo laukaisualustalla, kun kapselin ovea ei saatu tarpeeksi nopeasti avattua. Kiitos, avaruusinsinöörit, tästäkin surkeasta toteutuksesta.

Mutta asiaan: H.L. Hunleyta edelsi kaksi sukellusveneen prototyyppiä, nimiltään Pioneer (v.1862) ja American Diver (v. 1863). Nämä alukset eivät sentään vieneet yhtään miehistön jäsenten henkeä, mutta toisin kävi epäonnisen Hunleyn kanssa v. 1864. On kuitenkin ymmärrettävää, että noina aikoina sisällissota oli jatkunut jo vuosia ja Konfederaatilla oli valtava tarve puolustukseen: uusia keksintöjä oman asian edistämiseksi oli tehtävä valtavan paineen ja kiireen alla.

Horace Lawson Hunley (1823-1863).

H. L. Hunleyta testattiin kaksi kertaa ennen varsinaista valjastusta sotatoimiin. Tämän vedenalaisen sillipurkin tarkoituksena oli torpedoida Unionin vihollislaivastoa. Ensimmäisessä testiajossa alus kuitenkin upposi epäselvissä olosuhteissa ja kahdeksan hengen miehistöstä viisi miestä kuoli. Toisessa testiajossa kapteenina toimi peräti itse aluksen suunnittelija Hunley, mutta tämäkin sukeltelu loppui lyhyeen. Koko 8-henkinen miehistö menehtyi aaltojen alle toistaiseksi tietämättömästä syystä. Jokin venttiili aluksen hylyssä oli todettu avoimeksi, joten ehkä tämäkin traaginen tapaus oli surkeiden sattumusten summa: miehistö ei kerta kaikkiaan ehtinyt pelastautua ajoissa havaittuaan ongelmia aluksessa.

Ja nyt siihen tärkeään kysymykseen: miten ihmeessä tällaista sukellusvenettä käytettiin tuohon aikaan?? Vastaus: KÄSIVOIMIN. Tässä sukellusveneessä ei ollut tilaa nimeksikään, eikä mitään muuta käyttövoimaa, kuin miehistön kädet kampeamassa tätä kamalaa, ahdasta tuubia eteenpäin. Minkä ihmeen takia alukseen saatiin kuitenkin peräti kolmas miehistö aiemmista takaiskuista huolimatta? Kolmas miehistö koostui tosiaankin pelkästään vapaaehtoisista, jotka lähtivät kampeamaan alusta aaltojen alle. Tarkoituksena oli torpedoida USS Housatonic-alus, jossa Hunleyn miehistö onnistuikin… upoten samalla itse helmikuussa 1864. Hunleyn kapteenina toimi tuolloin George Dixon.

H. L. Hunleyn rakenne ja miehistön asemapaikat.

Hylky löydettiin v. 1995 kirjailija Clive Cusslerin etsintäryhmän toimesta. Hylky nostettiin lopulta v. 2000 ja miehistön jäsenille pidettiin huhtikuussa 2004 sotilashautajaiset Charlestonissa, Etelä-Carolinassa.

Tutkimuksissa ei ole saatu selville Hunleyn uppoamissyytä. Miehistö löydettiin tosiaankin kampeamispaikoiltaan eikä mistään käynyt ilmi, että aluksesta olisi yritetty poistua esim. sisään tulvivan veden takia. Luissa ei myöskään näkynyt mitään vaurioita, jotka olisivat voineet johtua esim. törmäyksestä. Onkin epäilty, että Hunley olisi ollut liian lähellä Housatonicia torpedon iskettyä tähän, jolloin paineaalto olisi saanut miehistön tajuttomaksi ja kykenemättömäksi pelastautumaan/ohjaamaan vehjettä mihinkään suuntaan.

USS Housatonic.

Silminnäkijät kertoivat nähneensä Housatonicin torpedoinnin yhteydessä merkkivaloja, joita Hunleyn kapteeni Dixon oli luvannut lähettää iskun onnistuessa. Löydettäessä hylyn kaikki pienet ikkunaluukut olivat kiinni, joten kapteenin olisi tietenkin täytynyt nousta merkinantoa varten sukellusveneen tornin uloskäynnille. Tällöin esim. valtava aalto olisi voinut pyyhkäistä sukellusveneeseen, mutta vedenpoistopumput olivat normaaliasennossaan ja miehistö tosiaankin edelleen asemapaikoillaan.

On myös epäilty, että onnekas asemies olisi voinut osua Housatonicilta kapteeni Dixoniin ennen tämän torpedoidun laivan uppoamista. Hylystä ei ole kuitenkaan löydetty luotia eikä kapteeni Dixonin luurangossa ole jälkiä tällaisesta ampumisesta.

Hylkyä tutkimassa. Kuvassa näkyy tilanahtaus ja aluksen läpi kulkeva pitkä yhteiskampi.

Housatonicin miehistöä saapui pelastamaan Unionin alus USS Canandaigua. Tämänkin aluksen kannelta nähtiin kapteeni Dixonin merkkivaloiksi epäiltyjä välähdyksiä ja onkin spekuloitu, olisiko tämä laiva voinut tahattomasti/tahallisesti törmätä Hunleyyn. Suuressa laivassa tällaista törmäystä ei olisi välttämättä edes havaittu, mutta pieni sillipurkki olisi voinut kaatua kovassa aallokossa hyvin nopeasti. Ulkoisia vaurioita Hunleyssa ei ole (muita kuin ajan aiheuttamia), mutta kyllähän ihan maalaisjärkikin kertoo tällaisen olevan ihan mahdollista. Pikkuruinen sukellusvene voi kaatua tällaisen jättiläisen edessä kohtalokkain seurauksin. Ehkäpä lisätutkimukset ratkaisevat Hunleyn kohtalon, esim. erään 5000 v. sitten menehtyneen miehen on todettu kuolleen hukkumalla ihan pelkästään luiden tutkimisen perusteella.

Drowned Stone Age fisherman examined with forensic method that could rewrite prehistory | Live Science

Liikuttavin sukellusveneestä löydetty esine on kapteeni Dixonin kultakolikko: tämän 20 dollarin kolikon kapteeni sai rakastetultaan lähtiessään sotaan. Taistelun tuoksinassa Dixon otti osumaa, mutta luoti pysähtyi hänen taskussaan olevaan kolikkoon ja säästi täten miehen hengen. Dixon kaiverrutti kolikkoon päivämäärän ja tekstin “My Life Preserver” ja piti kolikkoa siitä lähtien aina mukanaan. H. L. Hunleyn tapauksessa kolikosta ei kuitenkaan valitettavasti ollut apua. Kapteenin taskusta löytyi myös kaksi varsin arvokasta timanttikorua: sormus ja rintaneula, joita hän lienee pitänyt mukanaan ihan niiden arvokkuuden takia. Ehkä nämä korut oli tarkoitettu annettavaksi tälle kolikon antaneelle rakastetulle, mene ja tiedä…

Dixonin kolikko (hunley.org).

Tästä “keissistä” kiinnostuneen kannattaa lukea enemmän suoraan Hunleyn sivuilta:

The Friends of The Hunley – The World’s First Successful Combat Submarine

Sivustolta löytyy myös museoon rekonstruoitu miehistö, joka suoraan sanottuna aiheuttaa Akalle kylmiä väreitä. Ei voi kuin ihmetellä näiden miesten ajattelutapaa, kun tiedossa oli jo aiemmat epäonnistuneet sukellukset Hunleylla ja miesten menehtymiset. Kukaan näitä äijiä ei tähän sillipurkkiin pakottanut, mutta historiaan nämä herrat tosiaankin jäivät päätöksensä seurauksena. Hatunnosto ja kumarrus näille äijille. Tai ehkä ei sittenkään…

Nykyajan suurin sukellusvene on Belgorod (maasta-jonka-nimeä-ei-saa-mainita… vrt. Voldemort). Tämä hirviö on 184 metriä pitkä, sen kyydissä matkaa 60-metrinen piensukellusvene ja kuusi ydinkärjellä varustettua, 24-metristä torpedoa. Lieneekö tämä pirulainen jo käytössä…?! Että näillä mennään 158 vuotta myöhemmin siitä, kun H. L. Hunleyta kammettiin vielä käsipelillä, herregud ja aargh!

Päivitys 25.7.2022:

Venäjä vastaanotti maailman pisimmän Belgorod-sukellusveneen – tältä näyttää ”tuomiopäivän” alus – Ulkomaat – Ilta-Sanomat

Venäjän ydinsukellusvene on havaittu kaukana lähtöpaikastaan – MTVuutiset.fi päivitys 8.10.2022

MITÄS TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN? ARSENIKKIA, ARMAANI; ARSENIKKIA…

Mary Ann Robson purjehti ensimmäistä kertaa avioliiton auvoisaan satamaan ollessaan 20-vuotias. Tätä iloista tapahtumaa juhlittiin v. 1852 ja perheeseen siunaantui vuosikymmenen aikana 8-9 lasta. Tuohon aikaan ei juurikaan välitetty virallisista rekistereistä, joten kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun sekä aviomies William Mowbray että useat lapset kuolivat vuoronperään epämääräisiin vatsavaivoihin.

Mary Ann Cotton 1832-1873.

Mary Annille maksettiin vakuutusrahat kaikista kuolemantapauksista ja ainoan eloonjääneen tyttärensä hän antoi äitinsä hoidettavaksi. Toimiessaan sairaanhoitajana Mary Ann tapasi seuraavan aviomiehensä; potilaan nimeltään George Wood. Hääkellot soivat jälleen, mutta tämäkin onneton miesparka kuoli vain vuoden kuluttua epämääräisiin vatsavaivoihin. Vakuutusyhtiö maksoi taas korvauksia tästäkin aviomiehen menetyksestä.

Seuraavaksi Mary Ann nai leskimiehen, James Robinsonin, jolla oli entuudestaan neljä lasta. Mary Ann tuli jälleen raskaaksi, mutta samaan aikaan hänen äitinsä sairastui. Mary Ann ehti “hoitaa” äitiään vain lyhyen aikaa, kun tämä sitten kuolikin äkkinäisesti. Ennen kuolemaansa äiti oli valitellut vatsakipuja. Äidin luo hoitoon jätetty tytär Isabella kuoli seuraavaksi vatsakipujen seurauksena, kuten myös kaksi muuta James Robinsonin omaa lasta.

Herra Robinsonin epäilykset heräsivät, kun tämä hänen tuore vaimonsa vaati häntä ottamaan henkivakuutuksen. Äijä heittikin lopulta Mary Annin kadulle, mutta mikään ei enää pidätellyt tätä hullua naista. Hän nai taas leskimiehen, Frederick Cottonin, jolla oli itselläänkin jo lapsia. Mary Annin ystävätär kuoli epämääräisiin vatsavaivoihin, kuten myös tämä uusi aviomieskin. Kaikkien avioliittojen aikana lapsiakin kuoli kuin kärpäsiä, yksi toisensa jälkeen, ja Mary Annille maksettiin kaikista kuolintapauksista korvauksia mitään kyselemättä.

Mary Annin aiempi rakastaja Joseph Nattrass ilmestyi kuvioihin herra Cottonin kuoleman jälkeen. Mary Ann tuli raskaaksi KOLMANNENTOISTA kerran ja muutama lapsikin kuoli, ennen kuin oli herra Nattrassin vuoro heittää henkensä epämääräisiin vatsavaivoihin.

Lopulta virkamies Thomas Rileyn hälytyskellot alkoivat soida, kun Mary Ann yritti saada toimitettua poikapuolensa Charlesin orpokotiin. Mary Ann valitti, että poika oli sairaalloinen eikä varmaan kauaa olisikaan hänen riesanaan. Viisi päivää myöhemmin Charles kuolikin, ja tämä Thomas Riley pyysi patologia tutkimaan ruumiin tarkasti ennen kuolintodistuksen kirjoittamista. Mary Ann saikin tietää vasta vakuutustoimistossa, ettei korvausta voinut nostaa, mikäli kuolintodistusta ei vielä oltu kirjoitettu.

Charlesin ruumiinavauksessa paljastui, että poika oli kuollut arsenikkiin. Vihdoinkin Mary Ann pidätettiin ja sekä Joseph Nattrass että kaksi lasta kaivettiin haudoistaan lisätutkimuksiin. Kaikkien kuolinsyyksi paljastui suuri määrä arsenikkia.

Oikeudenkäynnissä todettiin, että Mary Ann oli myrkyttänyt yhteensä peräti 11 lasta, kolme aviomiestään, rakastajansa, oman äitinsä ja ystävättärensä. Jury pohti tuomiota 1,5 tuntia ja langetti Mary Annille kuolemantuomion.

Mary Ann hirtettiin maaliskuussa v. 1873. On väitetty, että teloittaja oli huolimaton, sillä Mary Ann kuoli hitaasti tukehtumalla. Normaalisti hirttotuomiossa niska napsahtaa nopeasti poikki, mutta Mary Ann kitui narun päässä useita minuutteja. Ehkäpä pyövelin teko oli tarkkaan harkittu, mene ja tiedä.

On arvioitu, että Mary Annin uhrien lukumäärä olisi ollut peräti 21, joten hän oli kiistatta Britannian pahin sarjamurhaaja noihin aikoihin. On sinänsä merkillistä, ettei tapahtumiin puututtu missään vaiheessa aiemmin, mutta juurikin virallisten rekisterien puuttuminen mahdollisti tällaisen toiminnan. Ketään ei kiinnostanut, kun lapsia kuoli kaikenlaisiin sairauksiin tämän tästä: jopa joka viides lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Mary Annin kaikista lapsista jäi eloon vain kaksi, Margaret ja George.

(DailyMail).

Mistäpä Mary Ann sitten sai käsiinsä tätä arsenikkia (nyk. arseenia) niin, ettei se herättänyt kenenkään epäilyksiä? Tuohon aikaan arsenikkia käytettiin eritoten tapeteissa ja maaleissa, sillä arsenikkipigmentti tuotti kaunista, vihreää väriä. Sitä käytettiin myös rotanmyrkkynä, joten arsenikin hankinta kotioloihin oli ihan normaalia. Aineen myrkyllisyyteen havahduttiin lopulta aivan liian myöhään, sillä seinille lätkäistyt vihreät tapetit aiheuttivat kenenkään tietämättä useita hitaita myrkytyskuolemia. Jopa Mary Annin puolustusasianajaja selitti, että perheenjäsenten mystiset myrkytykset johtuivat nimenomaan vihreistä tapeteista. Yeah…!

Mary Ann Robson-Mowbray-Wood-Robinson-Cotton-Nattrass oli kammottava ihmishirviö, joka ei ymmärrystä kaipaa. Kyllä nyt muutaman aviomiehen voi myrkyttääkin ihan mennen tullen, mutta että peräti 11 lasta…! Pthyi! Akka ei ymmärrä ihmisiä, ei sitten yhtään. Kärvistele ikuisesti liekeissä, Mary Ann! Toivottavasti pari pikkupirulaista tökkii samalla persuksiasi oikein antaumuksella!

KUNNIALLISET KUOPPAJAISET

Vuonna 1903 Tonsbergissa, Norjassa eräs farmari onnistui löytämään Norjan toistaiseksi arvokkaimman viikinkiaikaisen hautalöydön: veneen, jonka sisällä oli kaksi vainajaa ja runsaasti hautalahjoja. Kaivaukset aloitettiin löytöä seuraavana kesänä ja laiva on tällä hetkellä kunnostettuna Oslon Viikinkilaivamuseossa kahden muunkin veneen ja hautaesineistön ohella. Kunnostustyöt kestivät peräti 21 vuotta, mutta jopa 90 % veneestä on alkuperäistä puuta. Siinä sitä on konservaattoreilla ollut askartelua!

Oseberg Oslossa (History Of Vikings).

22-metrinen vene -Oseberg- on taidokkaasti koristeltu ja siihen on mahtunut peräti 30 soutajaa. Tutkimusten mukaan veneen rakennusajankohdaksi varmistui v. 820 jaa. Akka voi hyvinkin kuvitella, kuinka tällaisilla veneillä paineltiin menemään Amerikkaan ihan kevyesti, ihan silkasta menemisen ilosta!

Tønsberg – Google Maps

Hautalöytöihin kuului mm. koristeelliset hevosvaunut, neljä kelkkaa, eläinveistoksia, astioita, vaatteita, viisi sänkyä, höyhenpatja, kaksi telttaa, 15 hevosta, kuusi koiraa, 2 lehmää jne.jne… ja tietenkin ne kaksi vainajaa. Tavaroiden määrästä ja laadusta tiedettiin heti, että vainajat eivät todellakaan olleet Matti ja Maija Meikäläinen. Keitä he sitten olivat?

See the exhibition in 360 degrees Linkki museonäyttelyyn (Viking Ship Museum)

Noin 100 vuotta löydön jälkeen uudelleen haudatut luurangot kaivettiin esiin tarkempia tutkimuksia varten. Toinen vainajista paljastui v. 834 jaa. haudatuksi noin 80-vuotiaaksi naiseksi. Hän oli menehtynyt syöpään. Toinen nuorempi vainaja on noin 50-vuotias nainen, mutta hänen kuolinsyytään ei ole saatu selville.

Laivan kunto löydettäessä.

Pitkään uskottiin, että nuorempi vainaja olisi ollut tämän vanhuksen – jopa kuningattaren -seuraksi uhrattu palvelija, mutta väkivallan merkkejä ruumiista ei löytynyt. Dna-tutkimuksetkaan eivät selvittäneet, ovatko naiset sukua toisilleen, esim. äiti ja tytär. Nuoremmalla naisella oli murtunut solisluu, joka oli parantunut useiden viikkojen ajan, joten kuolinsyyksi murtuma ei yksin riitä. On epäilty, että hän on saattanut kaatua ja saada aivovaurion, mutta tämä on vain spekulaatiota.

See a longer list of the grave goods here (Viikinkilaivamuseon kokonainen luettelo kaikesta hautaesineistöstä)

Luista pystyttiin kyllä selvittämään, että heidän ruokavalionsa todisti heidän syöneen hyvin eläessään ja nuorempi naisista oli jopa käyttänyt koko elämänsä ajan metallista hammastikkua. Selvästikin kyse oli ylimystön jäsenistä, joten äiti-tytär-veikkaus saattanee olla hyvinkin mahdollinen. Tuskinpa palvelijalla oli käytössään tällaisia ylellisiä ja harvinaisia tarvikkeita. Tai… ehkäpä nuorempi nainen olikin palvelija, joka salaa käytti emäntänsä hammastikkua ja söi ruokaa tämän annoksista kenenkään tietämättä! Pyh, nyt Akka ajautuu taas liikaa salaliitto-osastolle…

Yksi kelkoista museossa (medievalists.net).

Hautaushetkellä Oseberg on kyllä tosiaankin sullottu täyteen tavaraa ja eläimiä – 15 hevosta muiden muassa ja hevosvaunut, god damn! Vaunut olivat tosin koottavaa mallia, eli niiden rakenne salli niiden purkamisen ja kokoamisen esim. veneessä kuljetusta varten. Aika näppärää nikkarointia tuohon aikaan; peräti 1200 vuotta sitten! Joku fiksu viikinki-insinööri on saanut älynväläyksen; mahdollisesti jo ennen 800-lukua, jolloin vaunut on rakennettu. Haudatessa ne olivat jo ns. vanhat kiesit.

Osebergin vaunut koottuina (Viking Ship Museum/Oslo).

Akka kyllä ihmettelee kuitenkin, miten ne hevoset ja lehmät on saatu laitettua veneeseen, aikamoinen homma nostella tällaisia painavia elukoita kaiken muun tavaran keskelle. Viikingeillä täytyi olla runsaasti ruista ranteessa. Ja mihin nämä arvoisat naiset tarvitsivat viisi sänkyä ja neljä kelkkaa? Kaikenlaiseen mukavaan ilonpitoon tuonpuoleisessa Valhallassa? (Ilonpito tarkoittaen tietenkin riehakasta mäenlaskua kelkalla ja …nukkumista…)

Yksi sängyistä (Irish Archaeology).

Vanhemmalta naiselta tällainen ilonpito olisi kuitenkin taitanut jäädä väliin, hänellä todettiin mm. osteoporoosi, lonkkamurtuma, polvivamma ja kuluneita niskaniveliä syövän lisäksi. On arvioitu, että hänen loppuelämänsä oli hyvin kivulias kaikesta ylellisyydestä huolimatta. Häntä on myös epäilty itse kuningatar Åsaksi, jonka lapsenlapsesta tuli myöhemmin Norjan ensimmäinen kuningas Harald Kaunotukka.

Harald isänsä kanssa (Wikipedia).

Tiedetään myös, että kuningatar Åsalla oli harvinainen hormonihäiriö, joka aiheutti hänelle parrankasvua. Oli miten oli; hyvin poikkeuksellinen tämä nainen kuitenkin oli saadessaan kaikenlaista hauta-aarretta mukaansa kuollessaan. Eipä se tainnut kuitenkaan häntä paljon lohduttaa kaiken kivun keskellä. Tai ehkäpä lohduttikin, jos hän uskoi pääsevänsä tuonpuoleiseen telmimään nuorena ja terveenä – ja ilman partaa, mikäli hän oli kuin olikin mainittu kuningatar Åsa.

Odin odottelee!

Ainakin veneestä löytyi nahkapussi, jonka sisällä oli kannabista – ei muuta kuin laitat vaunut kasaan, pari kaakkia niitä vetämään ja vaihdat viihteelle itsensä Odinin kanssa, arvoisa viikinkirouva! Ja jos jostain kumman syystä se mahdollinen parta on edelleen olemassa, kannattaa ehkä siistiä sitä vähäsen. Veneessä on mukana veitsiä ja kampoja, tämä mainittakoon ihan pienenä, ystävällisenä vinkkinä!

Krhm… kannattanee kaivella vähän ehyempiä tarvikkeita…

OUTOJA PRESIDENTTEJÄ KAUTTA AIKOJEN

Näin Amerikan presidentinvaalien (pelleshow’n) kynnyksellä on hauska tutustua entisten presidenttien outoihin tapoihin. Kävi näissä vaaleissa (pelleshow’ssa) kuinka tahansa, Akka on tyytyväinen ettei ole amerikkalainen. Ihan sääliksi käy: olisi hankala valita, kumpi näistä kahdesta olisi se pienempi paha. Pitäkää vaalinne (pelleshow’nne) ihan keskenänne! Sen enempää puuttumatta politiikkaan (ultimate-pelleshow’hun) tarkastellaan aiempia presidenttejä outouksineen:

Thomas Jeffersson (virassa 1801-1809) hankki jostakin mastodontin luut ja yritti kiivaasti kasata kokonaista luurankoa kasaan Valkoisessa talossa. Ihan kiva pikku harrastus; pienoismallien rakentamista oikeassa koossa!

Mastodonttiäiti- ja -lapsi.

John Quincy Adams (virassa 1825-1829) sai lahjaksi krokotiilin, jota hän piti Valkoisen talon kylpyammeessa. Tätä elukkaa hän sitten innokkaasti esitteli illallisvierailleen. Mahtoi siinä mennä cocktail jos toinenkin väärään kurkkuun, kun presidentin kylpyhuoneesta löytyy täysikokoinen krokotiili! Tämä presidentti harrasti myös aamuisia naku-uinteja. Ei tosin varmaankaan krokotiilinsa kanssa…

Grrr… terrvetuloa Valkoissheen taloonn!!

Andrew Jackson (virassa 1829-1837) osti vaimolleen lahjaksi harmaapapukaijan. Tämä kaija oppikin sulavasti kiroilemaan. Kun herra Jackson sitten kuoli, papukaija alkoi päästelemään kirosanoja itkevien surijoiden kauhistukseksi. Jess, Akka tahtoo kanssa tällaisen kaijan! Kissa saattaa olla asiasta eri mieltä…

Pe*kele! S**tana! Haista v*ttu!

William Henry Harrison (virassa 1841-1841) piti yli 90 minuuttia kestäneen puheen kamalassa säässä. Tämän johdosta hän sairastui ja kuoli oltuaan vain kuukauden virassaan. Kyllä kannatti; äijä mahtoi uskoa asiaansa ihan kympillä (mistä hän sitten ikinä puhuikaan).

William Henry Harrison.

Franklin Pierceä (virassa 1853-1857) syytettiin kuolemantuottamuksesta hänen ensimmäisenä virkavuotenaan. Herra Piercen uhri joutui hänen hevosensa jalkoihin ja heitti henkensä. Syytteistä kuitenkin luovuttiin pitävien todisteiden puuttuessa. Joo, niinpä niin. Kyllähän sen nyt arvaa ettei istuvaa presidenttiä noin vaan tuomita.

Franklin Pierce. Syytön, kunnes toisin todistetaan!

Chester Arthur (virassa 1881-1885) hankkiutui eroon kaikista antiikkiesineistä ja aiempien presidenttien vaatteista päästyään Valkoiseen taloon. Tavarakuormaa kertyi yhteensä 24 hevoskärryllistä. Mihin hittoon kaikki nämä tavarat päätyivät? Moni saattaa edelleen omistaa tietämättään esineitä Valkoisesta talosta! Ja miten hitossa tämän herran annettiin tehdä näin järjetön temppu!?

24 tällaista kärryä täynnä arvokkaita esineitä.

Grover Cleveland (virassa 1885-1889 ja 1893-1897) toimi ennen kausiaan mm. sheriffinä ja tuolloin hän teloitti kaksi tuomittua vankia hirttämällä. Bad ass -äijä!!

Grover Cleveland.
Ei saa koskea!

Benjamin Harrison (virassa 1889-1893) asennutti ensimmäiset sähkövalot Valkoiseen taloon. Ukkoparka pelkäsi kuitenkin saavansa valokatkaisijoista sähköiskun, joten hän ei koskaan sytyttänyt valoja itse. Palvelijat uhrattiin tähän tarkoitukseen. Ihan kiva työnkuva: palvelijan tulee olla valmis ottamaan sähköiskuja vastaan presidentin puolesta.

Herbert Hoover (virassa 1929-1933) asui ennen presidenttiyttään vaimonsa kanssa Kiinassa, tällöin he oppivat puhumaan mandariinikiinaa. Tätä kieltä he käyttivät myöhemmin puhuessaan keskenään Valkoisessa talossa, jotta kukaan salakuuntelija ei ymmärtäisi heidän puheitaan. Juuri tästä syystä Akkakin puhuu kotonaan ihan omaa omaa keksimäänsä kieltä: hevonpaskanhöpönlöpöä.

Herbert Hoover.

Jimmy Carter (virassa 1977-1981) teki virallisen ufohavaintoilmoituksen vuonna 1969 näkemästään valoilmiöstä. Tällä ilmiöllä oli 10 muutakin todistajaa ja ilmiö oli nähtävissä 10 minuuttia. Ilmeisesti Carterilla ei ollut tiedossaan kaikkia Area 51 -salaisuuksia; muutoin hän olisi varmaankin pitänyt turpansa kiinni.

Jimmy Carter.

Ronald Reagan (virassa 1981-1989) antoi astrologin suunnitella aikataulunsa. Suunnitelmissa huomioitiin myös otolliset ajankohdat Air Force One -lentokoneella lentämiseen. Olisi mielenkiintoista tietää tämän astrologin palkka, hän mahtoi saada hyvät korvaukset vaikuttaessaan presidentin kaikkiin tekemisiin.

Ronald ja Nancy Reagan.

Akka ei puutu mihinkään presidenttien salasuhteisiin/seksiskandaaleihin tässä yhteydessä, niitähän riittäisi kyllä myöskin kerrottavaksi asti. Amerikan meininki on muutoinkin jo niin likaista peliä, että siihen ei enempää pa*kaa tarvita. Akka jää seuraamaan, kummasta ehdokkaasta tulee seuraava The Ultimate Clown of USA.

Make America… Suffer again!!

IHANA/KAMALA PERUSKOULU

Johan tätä Suomen koulusysteemiä on käynyt ihmettelemässä useampikin ulkomaalainen valtuuskunta. Ai että, meillä on niin hieno koululaitos! (Ja taas kerran on Suomi valittu maailman onnellisimmaksi valtioksi! Nyt me ollaankin ihan ikionnellisia jälleen kerran! Ihan kaikki!)

Onnellisten ihmisten maa!

Samaan aikaan kitistään, että opettajat eivät ehdi muuta kuin päivittää Wilmaa ja vastata vanhempien jatkuvaan, kriittiseen viestitulvaan. Opettajien puolelta taas kritisoidaan, että ihan perustaidot pitäisi oppia kotona vanhempien johdolla eikä koulussa.

“On se nyt merkillistä, kun pikku-Petterin erityisominaisuuksia ei oteta huomioon”, valittaa ärtynyt pikku-Petterin vanhempi. “On se nyt merkillistä, ettei pikku-Petteri ole oppinut 7 ikävuoteen mennessä pois vaipoista”, voisi todeta ärtynyt opettaja. Mutta ei totea, jottei tule sanomista rehtorilta ja vanhemmilta.

Toista se oli ennen Etelä-Amerikassa.

Asteekkeja juhlimassa.

Asteekeilla sentään oli maksuton koulu sekä tytöille että pojille. Poikia tietenkin huomioitiin enemmän ja he saivat valita ammattinsa oman tahtonsa mukaan. Tytöistä koulutettiin vaimoja. Noh, kaiken takana on nainen…

Mayalapsilla ei ollut varsinaista koulua muille kuin varakkaille eliitin poikalapsille. Papit toimivat opettajina. Tytöistä koulutettiin “yllättäen” …vaimoja… ja poikien piti ehdottomasti seurata isänsä jalanjälkiä. Tunnettiinkohan näinä aikoina ollenkaan mitään teini-iän kapinointia: “Hei faija, mä en halua olla mikään kivenhakkaaja!” Faijan vastaus: “No kyllä sä oot, näin on jumalat määränneet!”

Inkojen viestinviejä. Kutsuja tulossa!

Myös inkat kouluttivat varakkaiden perheiden poikia. Tyttöjen ainoa mahku oli päästä “Auringon neitsyeksi”, jolloin hänet lopulta kunniakkaasti saatettiin uhrata jumalalle. Mikäli tällainen valinta ei osunut kohdalle, hänet saatettiin antaa palkinnoksi ansioituneille sotureille. Ai että, mitkä uramahdollisuudet olivat edessä! “Nyt se meidän nuorimmainen joko valitaan tai ei valita, pitäiskö järjestää juhlat kumminkin?”

Antiikin Roomassa pidempi koulunkäynti oli maksullista, alkeisopetus (luku-, kirjoitus- ja laskutaito) oli kaikille mahdollista. Paitsi orjien lapsille… Koulurakennuksia ei ollut ja opetus tapahtui usein ulkosalla. Mikäli opetustilanne häiritsi muita, koulupäivä joko loppui siihen tai etsittiin uusi paikka opetukseen. Korkeampi koulutus oli lähinnä tekstien ulkoa oppimista ja ruumiillinen kuritus oli yleistä. Opettajat kärvistelivät heikolla palkalla eikä heitä arvostettu ollenkaan. Tärkeintä koulun korkeamman tason opetuksessa oli oppia puhumaan hienosti ja osata lainata kuuluisia ajattelijoita.

Suomen ensimmäinen koulu on oletettavasti perustettu Turkuun 1200-luvulla munkkien toimesta. Mikael Agricola on tunnetuin Suomen koululaitoksen edistäjä, hänen toimestaan saatiin ensimmäinen aapinen 1500-luvulla.

Tokihan opetus on ollut ensimmäiset vuosisadat uskontopainotteista, sillä Suomea käännytettiin voimakkaasti kristinuskoon tanskalaisten johdolla jo ennen koululaitosten perustamista; siinä hyvin onnistuen. Siihen aikaan ei varmaankaan tullut valituksia vanhemmilta, että “älkää nyt koko ajan puhuko siitä Jumalan armosta, meidän poika Johan on ihan uskontovapaa yksilö!!”

Vanha opettajanpöytä.

Suomen kansakoulu kehittyi hiljakseen 1850-luvusta lähtien, oppivelvollisuuslaki tuli kuitenkin voimaan vasta v. 1921. Peruskouluksi kansakoulu- ja oppikoulujärjestelmä muutettiin vasta 1970-luvun aikana.

Monien nykypäivän lapsien isovanhemmat ovat käyneet kansakoulua ja/tai oppikoulua, joista ei ymmärretä enää yhtään mitään. Ainakin tiedetään, että silloin on saattanut saada viivoittimesta näpäytyksen sormille tai joutua nurkkaan. Silloin joskus, siis “ihan-järkky-muinaisina-aikoina”.

Pitää mainita lisäksi näiden ulkomaalaisten valtuuskuntien mielenkiintoisin ihmettelynaihe: maksuton kouluruokailu. Tämän ihmeellisyyden historia juontaa 1830-luvulle, jolloin varattomien perheiden lapset saivat ilmaista kouluruokaa. Muut saivat maksaa ruoastaan. Vasta v. 1948 maksuton kouluruoka on ollut kaikille mahdollista. Sekä 1. että 2. maailmansota vaikuttivat kovasti koko maailman ruokatalouteen säännöstelyjen myötä. Nykypäivänä mikään ruoka ei enää kelpaa.

Kouluruokailua vanhaan malliin.

Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä ruoka-annos/oppilas on erihintainen eri kunnissa. Vantaa on vuodesta toiseen alimmalla sijalla; n. 1,70 e/oppilas. Pikkupaikkakunnat kuten Puumala tarjoavat 7-8 euron lounaan SEKÄ välipalan koululaisilleen ilmaiseksi.

Meikäläisellä ei ole kuitenkaan mitään valittamista tästä peruskouluasiasta. Voisi olla huonomminkin.

Ketään ei kuitenkaan nykyään uhrata jumalille kevätjuhlassa, ainoastaan jaetaan eri säätiöiden stipendejä arvosanojen tai muun menestyksen perusteella.

Uskonnon harjoittaminen on valinnaista ja sille on olemassa eri vaihtoehtoja. Kotitalous on valinnainen aine, vaimokoulutusta ei täten myöskään enää toteuteta pelkästään tytöille.

Näin sitä ennen kokkailtiin!

Käsitöissä on vuorottain sekä puukässää että tekstiilityötä. Koulunkäynti on mahdollista kaikille perheen varallisuudesta riippumatta; ja ruokaakin on tarjolla ilman mitään maksua.

Tässä yhteydessä en ota kantaa Suvivirren laulamiseen. Laulakaa tai älkää laulako, maailma ei siihen(kään) lopu.