MERIMIES NÄIN KÄY MERTA PÄIN…

Useimmat muistavat surullisenkuuluisan Titanicin tarinan; uppoamaton laiva upposi törmättyään jäävuoreen huhtikuussa 1912.

Titanicin hylyn on arvioitu häviävän kokonaan 50 vuoden sisällä: rungon metalliosia syö kummallinen metallinsyöjäbakteeri. Tälle ennen tuntemattomalle bakteerilajille on annettu nimi “Halomonas titanicae”.

Ruostetta Titanicin hylyssä.

Laivan uppoamiseen on esitetty useita syitä ja niiden yhdistelmiä, hiilivaraston viikkoja jatkunut palo on todennäköisin syy laivan rungon pettämiseen jäävuoreen törmätessä. Palo sai alkunsa jo 10 päivää ennen matkaanlähtöä ja aluksen porhaltaessa kohti New Yorkia hiilivarasto kyti iloisesti koko ajan. Koska tällaista paloa on käytännössä mahdoton taltuttaa, kytevää hiiltä lapioitiin apinan raivolla aluksen boilereihin.

Kapteeni Smithin kylpyamme.

Valtava kuumuus lienee siis kuitenkin syy siihen, että aluksen runkoniitit antoivat periksi jäävuoreen törmätessä.

On myös kerrottu, että aluksen tähystäjillä ei ollut kiikareita: kiikarit olivat lukollisessa kaapissa ja kaapin avain oli jäänyt satamaan jääneen purserin taskuun. Haaksirikko oli loppupeleissä monen eri tekijän summa.

Titanicin rakentamiseen, matkaan ja haaksirikkoon liittyy lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta törmäsinpä sattumalta toisenkin kovaonnisen aluksen tarinaan!

Jo 1850-luvulla oli haaveena rakentaa ennennäkemättömän suuri ja tehokas laiva: SS Great Eastern. Laivassa oli potkurin lisäksi purjemastot ja kaksi siipiratasta. Insinööri I.K. Brunel suunnitteli laivan ja johti 4 vuotta kestäneitä rakennustöitä. Herra-insinööri Brunel oli niin omistautunut laivalleen, että vietti öitänsäkin rakennuspuuhien parissa.

Mikä kummallinen tarve ihmisillä on ollut rakentaa tällaisia merten jättiläisiä? Tuohon aikaan SS Great Eastern oli todellakin maailman suurin laiva. Päteekö tähän se kuuluisa termi “koolla on väliä”?

Maalaus SS Great Easternista.

Jo ensimmäisen vuoden kuluessa hanke tyssäsi taloudellisiin ongelmiin, mutta herra-insinööri Brunel järjesti sinnikkäästi lisärahoitusta rakennustöiden jatkamiseksi. Velkojat olivat suopeita: jatkoaikaa myönnettiin vuodeksi. Herra-insinööri Brunel paiski töitä rakennusmiesten mukana, aikataulu oli tiukka. Kiireen takia sattui lukuisia onnettomuuksia; huhuttiin jopa, että rakennustöissä mystisesti kadonnut mies ja hänen poikansa olisivat vahingossa jääneet laivan kaksoisrungon väliin.

Vuoden jatkoajan jälkeen oltiin taas ongelmissa, mutta neuvokas herra-insinööri Brunel sai edelleenkin kinuttua lisää aikaa laivan valmistumiseksi. Kaikkiaan rakennustyöt kestivät siis 4 vuotta. Laivan vesillelaskuun myytiin pääsylippuja varojen kartuttamiseksi ja 3000 ihmistä saapuikin paikalle.

Vesillelasku v. 1857 oli odotettu tapahtuma, mutta “yllättäen” kaikki menikin päin honkia. Kesken kaiken yhden vintturin vipu irtosi ja tappoi yhden työmiehen katsojien kauhuksi! 4 muuta työmiestä loukkaantui vakavasti. Tapahtuma keskeytettiin, mutta seuraavatkaan yritykset eivät onnistuneet sen paremmin. Laiva oli niin suuri, että kaapelit ja ketjut katkesivat jatkuvasti vesillelaskua yritettäessä.

Laivan vesillelaskua yritetään… ja yritetään…

Herra-insinööri Brunel pelasti taas tilanteen: hän hankki useita hydraulisia pumppuja laivan saamiseksi vesille. Muutaman kuukauden ajan kestäneiden yritysten jälkeen laiva saatiin lopulta veteen tammikuussa 1858.

Herra-insinööri Brunel todisti tätä tapahtumaa, mutta jo pitkään hänen terveytensä oli ollut huono. Aluksen neitsytmatkan jälkeisellä viikolla hän menehtyi sairauskohtaukseen. Ei mikään ihme; useita vuosia jatkunut murheenkryyni-alus oli vaatinut hänen terveytensä ja lopulta henkensä. Voi miesparkaa! Pahuksen paatti!

Epäonni ei loppunut tähänkään: neitsytmatkalla yksi höyrykattila räjähti ja tappoi 5 merimiestä, useita merimiehiä myös haavoittui. Seuraavana vuonna kapteeni ja 3 merimiestä hukkuivat pudottuaan myrskyssä yli laidan. Laiva ajoi lisäksi karille jo toisella Atlantin ylityksellään, runkoon repesi tällöin suuri aukko. Kaksoisrungon ansiosta laiva ei uponnut, mutta huhut velloivat jo täyttä päätä: laiva on kirottu!

Matkoilla oli useita muitakin ongelmia: yhdellä matkalla rahtia ei oltu kiinnitetty mitenkään, joten merenkäynnissä aluksen ohjattavuus oli mahdotonta. Eräällä toisella matkalla laivan peräsin hajosi. Eräs matkaanlähtö viivästyi, koska laivan miehistö oli kännissä!

Laiva New Yorkin satamassa. Kuvasta käy hyvin ilmi laivan hermeettinen koko.

7 vuoden jälkeen laiva lopulta myytiin tappiolliseen hintaan ja alus päätyi matkustajaliikenteen sijaan laskemaan lennätinkaapelia Atlantille. Vuonna 1889 laiva lopulta romutettiin. Purkutöissä ei löydetty kadonnutta työmiestä tai hänen poikaansa; minne sitten lienevät kadonneen…

“Hiiulihei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin!” lauletaan Mikki Hiiri merihädässä -laulussa. Herra-insinööri Brunel ei varmaankaan laulaisi tätä biisiä karaokessa. (Tarkemmin ajatellen: ei sitä laulaisi kyllä kukaan muukaan vapaaehtoisesti.)

Kirottu laiva, todellakin!