JUNALLA PÄÄSEE! AINAKIN JOSKUS… JA JONNEKIN!

Eteläisessä Suomessa moni työmatkalainen huokaisee helpotuksesta: talven lumikaaos ei ole toistaiseksi aiheuttanut VR:n kalustolle ongelmia. On se merkillistä; miten joka vuosi junaliikenne puuroutuu, kun maahan sataa muutama sentti lunta. Samalla tavoin joka vuonna “ensilumi yllätti autoilijat”. Ainakin siis harmailta hiuksilta on nyt vältytty kaikin puolin näiden leutojen kelien vallitessa.

Tulipa tästä poikkeuksellisesta tilanteesta mieleeni tarkastella muutamaa historiallista näkökulmaa rautateihin liittyen; ensimmäisenä tietenkin tuli mieleen päärautatieasema Helsingissä. Junaliikenne Helsingin ja Hämeenlinnan välillä aloitettiin v. 1862, nykyinen “kivimies”-asema on jo toinen asemarakennus Helsingin päässä. Kivimiehet eli “Lyhdynkantajat” ovat seisoneet paikoillaan vuodesta 1914. Sen kyllä huomaa, sen verran jäykkiä ja kivikasvoisia nämä ukkelit ovat.

Alkuperäistä asemaa purettiin pikkuhiljaa nykyisen aseman tieltä usean vuosikymmenen ajan. Tilannetta tietenkin hankaloitti… yllättäen… muutamat rakennusvaiheen aikana käydyt sodat. 1. maailmansodan aikana asemarakennus toimi venäläisten sotilassairaalana, 2. maailmansodan aikana jatkuvat pommitukset tekivät merkittäviä vahinkoja eikä haavoittuneiltakaan tietenkään vältytty.

Eikä siinä vielä kaikki; v. 1950 suurpalo tuhosi koko ullakkokerroksen alkutekijöihinsä. Palo oli saanut alkunsa hissistä. No nih, kukas siellä taas veteli Työmies-tupakkia hissimatkalla? Ärgh!

V. 1990 tapahtui myös onnettomuus, kun yli 600 metriä pitkä tavarajuna rysähti suoraan aseman sisään. Kukaan ei onneksi kuollut, ainoastaan kuljettaja sai lieviä vammoja. Tämän jälkeen radoille lisättiin nykyisinkin käytössä olevat keltaiset stopparit. Ihmettelen kyllä, miten tuollainen stoppari pysäyttäisi yli puolen kilometrin pituisen täydessä lastissa olevan tukkijunan…
Jos se juna on päättänyt porskuttaa eteenpäin, niin siinä ei maanittelut paljon auta: “Hei pysähdy nyt, jooko, tässä on tällainen puomikin että siihen pitäis kyllä niinku pysähtyy…”

Presidentti Kyösti Kallio sai päärautatieasemalla sydänkohtauksen v. 1940 ollessaan matkalla kotiinsa Nivalaan ja kuoli päälaiturille saattueensa ympäröimänä. Saattuessa oli mukana mm. hänen seuraajansa Risto Ryti sekä marsalkka Mannerheim. Valitettavasti väistyvä presidentti ei täten koskaan päässyt määränpäähänsä eli kotiin.

Mannerheimista puheenollen… 2. maailmansodan aikana erääseen tiettyyn junaan liittyy merkillinen tapahtuma: junaan saapui itse herra Hitler! Kyse oli marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivästä.

Mannerheim vastaanotti Hitlerin 15-vaunuisessa junassa, johon sisältyi mm. salonkivaunu, ilmatorjuntavaunu, autojenkuljetusvaunu ja makuutiloja. Marsalkka saapui junakyydillä Mikkelistä tapaamispaikkaan Vuoksenniskalle, Helsingistä saapui junalla suuri vastaanottoseurue ja Hitler itse lensi hävittäjäsaattueen kera Saksasta. Synttärilahjaksi Marski sai Saksan Kotkan ritarikunnan kultaisen suurristin sekä Hitlerin muotokuvan. Jee, bileet käyntiin! Vappupillit esiin, skumpat jakoon ja heitetään vaikka tikkaa tuohon Hitlerin pärstäkuvaan!

Tosiasiassa keskellä sotaa kaikki olivat vain tyytyväisiä, että Hitler ei esittänyt Suomelle mitään vaatimuksia ja kuuden tunnin vierailun jälkeen Hitler lähti paluumatkalle kohti Saksaa. Tapaamisessa oli pidetty puheita, yksityisiä keskusteluja ja syöty juhlalounas. Tapansa mukaan Hitler kieltäytyi alkoholista ja lihansyönnistä. Tämän jälkeen toivottavasti alkoivat oikeat synttärijuhlat; mene ja tiedä. Ehkä solmioita ainakin löysättiin hetken hiljaisuudessa helpotuksesta huokaillen.

Ensimmäisen junayhteyden päätepaikka eli Hämeenlinnan rautatieasema tuhoutui sisällissodan yhteydessä v. 1918. Saksalaisten kranaatti räjäytti asemalla seisoneen punaisten ammusjunan. Tästä seurasi aikamoinen “KABOOM”. Uusi rakennus valmistui kuitenkin jo v. 1921 ja se on rakennettu lähes samanlaiseksi kuin alkuperäinenkin.

Päärataa jatkettiin v. 1870 (tietenkin keisarivallan aikana) Venäjälle Pietariin ja v. 1876 Toijalan kautta Tampereelle. Siitä eteenpäin rataverkkoa laajennettiin pikkuhiljaa, mutta nykypäivänä lentoreitit ovat tietenkin varteenotettava vaihtoehto pidemmille matkoille. Ensimmäisten junien kulkunopeus oli noin 25 km/h, mutta sekin oli siihen aikaan parempi kuin hevoskyydin nopeus.

Sitten jos/kun ne järkyttävät lumimäärät tänne eteläänkin taas “yllättäen” saapuvat, voisi se hevoskyyti olla itse kullekin paras vaihtoehto.

Kauheassa liikennekaaoksessa voisit painella hienosti menemään hevosella tukka tuulessa hulmuten, kuten Legolas Sormusten herrassa!

Bussit ja autot seisoisivat lumipenkereissä, juna-asemilla tulisi kuulutuksia junien myöhästymisistä ja peruutuksista, pomo soittelisi perään, mihin olet jäänyt… Samaan aikaan kaikki ihmiset näyttäisivät sinulle iloisesti keskaria uljaita kannustushuutoja huutaen; kuten “mee nyt v***uun siitä elvistelemästä!” tai “ota kyytiin, v***u, maksan ihan mitä vaan!”

MUISTAN JÄÄTELÖKESÄÄ…

Me suomalaiset syömme jäätelöä eurooppalaisista eniten; noin 13-14 kg vuodessa/henkilö. Jäätelöä ostetaan siis vuosittain noin 60-70 MILJOONAA litraa pelkästään Suomessa! Kesäisin tätä herkkua puputetaan noin kerran viikossa, talvisin kulutus vähenee noin yhteen/kahteen kertaan kuukaudessa. Kukapa sitä talvipakkasilla nenä jäätyneenä miettisikään ensimmäisenä viilentävää jädeä, mielessä on tällöin enemmänkin höyryävä uunipata ja takkatuli.

Mistä ihmeestä tämä herkku onkaan peräisin? Ennen pakastinten aikakautta? Hmm…

Persiassa tarjoiltiin jälkiruokana jo 500-luvulla eaa. jäätä, jota maustettiin erilaisilla mausteilla. 400-luvulla eaa. sekoitus oli jäätä, vermiselli-pastaa ja mausteita, mm. sahramia ja hedelmiä.

Kiinassa syötiin “jäätelöä” noin 200 eaa, kun riisin ja maidon sekoitusta jäädytettiin lumella. Mahtoi olla herkullista mössöä; jonkinlaista jäädytettyä riisipuuroa. Jäätelöä maustettiin myös kamferilla, jota saadaan juurikin Aasiassa kasvavasta kamferipuusta.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa jäätelöä tehtiin maustetusta lumesta, lunta ei siis käytetty herkun jäähdyttämiseen. Lumeen sekoitettiin hedelmiä ja hunajaa. Nykypäivänä ei tulisi mieleenkään syödä lunta takapihalta; sen verran raskasmetalleja taitaa tällaisessa jätskissä olla…

Legendan mukaan Englannin kuningas Kaarle 1 maksoi 1600-luvulla kokilleen ylimääräisen bonuksen joka vuosi, jotta tämä pitäisi jäätelöreseptinsä salaisena. Tällöin tämä ylellinen herkku pysyisi vain eliitin nautittavana jälkiruokana. Herra Kaarle 1 taisi olla aika itsekäs pask… kuningas.

1700-luvulla jäätelöreseptit alkoivat kuitenkin yleistyä; tällöin perusainekset koostuivat jäästä, sokerista ja erilaisista makuaineista. Jäätelön teollista valmistusta edisti teollinen vallankumous 1800-luvun puolella, tällöin perusainekseksi vaihdettiin jään sijasta kerma. Jäätelö alkoi olla siis ihan perustavistenkin saatavilla, ei vain harvojen herkkua.

Mikä sitten on nykypäivän suosikkimaku jäätelössä? Ei varmaankaan kamferi?

Suomalaiset luottavat vaniljaan, mansikkaan ja suklaaseen valtavasta tarjonnasta huolimatta. Mitä erikoisempia makuja mietitään varmaan kiivaasti jäätelötehtaissa, mutta menekkihän lopulta ratkaisee, mistä mausta muodostuu kestosuosikki.

Meikäläinen muistaa saaneensa Jättis-tuutin sen tultua markkinoille v. 1979. Voi sitä ihmetyksen määrää; miten iso tuutti! Ihmetys muuttui nopeasti pettymykseksi, kun paperinpoiston jälkeen koko tuutin yläosa putosi auton lattialle. Tämän jälkeen tajusin pitää paperin paikoillaan, kunnes yläosa oli syöty. Kantapään kautta ne tärkeimmät asiat opitaan!

On sanottu, että ihmisellä on ns. maku- ja hajumuisti. Tällöin jokin maku tai haju tuo elävästi mieleen jonkin menneen tapahtuman. Joku muistaa tietyn ihmisen haistaessaan jonkin parfyymin ja joku toinen muistaa ensitreffinsä maistaessaan tietynlaisia ruokia. Tämä voi selittää jäätelönkin menestyksen: “Kuinka ihanalta aurinko laiturilla tuntuikaan, kun söin sitä kinuskituuttia laineiden liplattaessa…” Tällaisen makuelämyksen kautta koko tapahtuman voi kokea uudestaan myöhemmin: auringon lämpö, kaislojen suhina, lokkien kirkuna, lempeä tuulenvire ja järven/meren tuoksu ovat piirtyneet alitajuntaan.

Suomen kesä on kuitenkin niin lyhyt muihin vuodenaikoihin verrattuna, että tällaisia muistoja on mukava vaalia ympäri vuoden vaikka jäätelöä syömällä. Me suomalaiset olemme monessakin asiassa listojen kärjessä (mm. kahvin/viinan/jäätelön ym.) kulutuksen suhteen, että selvästikin me kompensoimme jotakin syömällä ja juomalla.

Mitä me sitten kompensoimme? Sitä, että Suomessa on kaksi vuodenaikaa neljän sijasta: märkä-pimeä-kylmä-luminen-kausi (9 kk) ja lämmin-vihreä-rentouttava-uudistava kausi (3 kk).
Tästä jälkimmäisestä on otettava kaikki irti, jotta me jaksamme sen seuraavat 9 kk rämpiä ihan järjettömissä olosuhteissa.

Muistan jäätelökesää… (Maarit Hurmerinta)

LASTEN CASVATUSTA ENNEN JA NYT (WANHAAN AIKAAN)

“Joka kuritta kuolee, se kunniatta kasvaa” on Raamatusta peräisin oleva sananlasku. Sama asia on ilmaistu myös muodossa “joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. Aikalailla nykypäivään sopimatonta kasvatusoppia, sillä ruumiillinen kuritus on nykyään rikos.

Joka toisella on nykyään mielipide erilaista kasvatusmetodeista. Pahinta ääripäätä edustavat nämä imetyshihhulit, jotka ovat oman mielipiteensä kanssa aina oikeassa. Siitäkin pitää vääntää kättä, että miten imetetään. Yksi maailman luonnollisimmista asioista on väännetty eriskummalliseksi mielipidekamppailuksi.

Pitäisi varmaan perustaa keskusteluryhmä, jossa pohditaan kiivaasti saako imettäviä eläinemoja katsella vai pitäisikö sekin kieltää ihan pervona toimintana…

Juu, ei se ole ollenkaan sama asia, kun kissaäiti adoptoi orpoja oravanpentuja ja imettää niitä. Sitten katsellaan siitä videota: “Eiii, tää on ihan ylisöpöö, mä en kestä!”

On ymmärrettävää, että Raamattu oli tärkeä osa kasvatusta ennen muinoin. Asiat olivat vielä 100-150 vuotta sitten ihan toisin (sekä Suomessa että koko maailmassa). Lapsikuolleisuus oli suurta; imeväiset kuolivat ihan perustauteihin, joita nykyään hoidetaan mennen ja tullen antibiooteilla.

Yleisesti leviäviä tauteja olivat hinkuyskä, tuhkarokko, kurkkumätä, keuhkokuume, tuberkuloosi, kolera ja isorokko. Perhe saattoi esim. 1800-luvulla saada 8 lasta, joista puolet selvisi hengissä hyvällä tuurilla aikuisikään asti.

Hygieniasta ei tiedetty mitään, ja se olikin sen ajan suurimpia ongelmia. Varakkailla perheillä saattoi olla imettäjiä, mutta esim. Englannissa kehitettiin jo pulloruokintaa. Alkeellisia tutteja ja pulloja ei juurikaan pesty, joten mikäpä sen otollisempi paikka bakteerien pesiytymiseen kuin likainen maitopullo…

Ennen vanhaan oli myös tavallista antaa lapsen itkeä niin kauan kuin jaksaa. Tämä liittyi lasten karaistumiseen. Vaippoina käytetyt rätit jätettiin pesemättä, ne vain kuivatettiin ja käytettiin uudelleen.

Mm. USA:ssa tuli myyntiin voide, jota mainostettiin sopivaksi myös pikkuvauvoille. Tuote sisälsi arsenikkia. Myös oopiumia eli heroiininsukuista huumaavaa lääkettä on annettu ihan pienille lapsille.
Äideille suositeltiin vielä 1900-luvun puolella konjakkia lääkkeeksi ihan loppuraskaudessakin. Ja niin edelleen…

Englannissa lapset olivat yleistä työvoimaa teollistumisen alkukausina 1800-luvulla. Lapset olivat pieniä ja sopivat hiilikaivoskuiluihin avustamaan kaivosmiehiä. Useita räjähdyksiäkin tapahtui; monet hiilikaivostyöläiset ja lapset menettivät henkensä (he olisivat kuitenkin lopulta kuolleet hiilipölykeuhkoon, aargh!).

Tällaista menneiden aikojen lasten normielämää tutkiessa ei kiinnosta pätkääkään, ketä imetetään ja kuinka pitkään.

Pitäisi vaan olla iloinen, että neuvolatoimintaa on olemassa eikä pidä miettiä, että lähteekö se 6-vuotias poika nyt sitten isän mukana kaivokselle töihin tienaamaan rahaa. Ei lähde.

Se 6-vuotias on eskarissa ja todennäköisesti hän tuo jonkun järkyttävän dinosaurus-munakenno-härpäkkeen äitienpäiväaskarteluna kotiin. Jos perheessä on vanhempia lapsia; voi olla tyytyväinen, että he ovat selviytyneet hengissä toisin kuin lapset 100 vuotta sitten.

Hyvää äitienpäivää näiden tietojen myötä!