KENEN NIMI ON JÄÄNYT HISTORIAAN ENSIMMÄISENÄ?

Olisi ihan loogista ajatella, että jo puhekielen kehityttyä muita yksilöitä olisi alettu jollakin tavalla nimetä; että tuossa menee tuo veemäinen naapuriluolan Murgh ja sen vaimo Kököl. Niiden riiviöipanat Murde ja Turde näkyvät tulevan perässä – ja aina kiljuen. Olikin siis aika ottaa selvää, mistä ajankohdasta lähtien ihmisten nimiä on säilynyt kirjoitetussa muodossa.

Herra-jonka-nimeä-ei-tiedetä-tai-ehkä-peräti-rouva (phys.org).

Tutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että vanhin, kirjoitettu nimi löytyi savitauluista muinaisten sumerilaisten asuttamassa Mesopotamiassa (nyk. Irakissa). Nimi toistuu nuolenpääkirjoituksella yhteensä 18 eri taulussa. Nämä savitaulut on ajoitettu n. 3400-3100 väliselle ajalle eaa., joten tämä kaiffari on taatusti ollut tärkeä tyyppi… eli itse asiassa kirjuri.

Tämä Kushim-kirjuri on siis signeerannut kirjoituksiaan omalla nimellään ja aluksi ajateltiinkin, että kyseessä olisi saattanut olla “vain” ammattinimike. Kaverin signeeraus on siis lopulta kuitenkin tulkittu henkilön nimeksi, joten tämä kirjuri pääsee sillä historiankirjoihin. Eräässä esimerkissä mainitaan tämän arvoisan herran kirjoittaneen mm. ohralastien määriä: “29086 mittaa ohraa 37 kuukautta.” Melkein yhtä legendaarista, kuin: “Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle…” Go, Kushim, go!

Yksi savitauluista, jossa näkyy nimi Kushim (vasemman yläreunan palkki ja nuoli alaspäin). Nuolen alapuolella näkyy nähtävästi naispuolisen henkilön sheivausohjeita (Akka pahoittelee tätä tulkintaa).

Hieman nuorempia nimiä löytyy edelleen Mesopotamiasta/Irakista 3200-3100 eaa. Nyt nimiä mainitaankin peräti kolme: orjat En-pap X (myös muodossa Enpap-X) ja Sukkalgir sekä heidän omistajansa Gal-Sal. Nämäkin tyypit jäivät siis historiaan ihan vain sillä, että heidän orja-isäntä-suhteensa merkittiin ruokokynällä savitauluun kirjanpidollisista syistä. Onneksi taulussa ei sentään ollut esim. mainintaa mistään rangaistuksista, kuten “ruoskittu 10 kertaa persuksille.”

Mesopotamia.

Samanikäinen nimi onkin seuraavaksi ihan oikea kunkku: Ylä-Egyptin kuningas Iry Hor n. 3100 eaa. Hänen haudastaan Abydosissa, Egyptissä, löydettiin saviruukkuja koristettuina tällä nimellä. Epäilyksiä herätti kuitenkin se, ettei nimen hieroglyfejä oltu ympäröity kartussilla (suorakaiteen/ovaalin -muotoinen kaiverrus, joka kertoo kyseessä olevan kuningas tai faarao), mutta myöhemmät hieroglyfilöydöt todistavat hänen kuitenkin olleen kuningas.

Iry Hor -nimi ruukussa.

Tämän äijän hautaa tutki v. 1902 kuuluisa egyptologi Flinders Petrie (1853-1942), joka onkin kaikkien itseään kunnioittavien egyptologien guru. Samalta ajalta ja alueelta löytyi myös kuningas/faarao Ka:n hauta esineistöineen, ja tällä kertaa nimi onkin ympäröity kartussilla. Ihan oikea kunkku siis, tämäkin kaveri. Näiden vanhimpien egyptiläisten nimien jälkeen löytöjä onkin jo runsaasti, joten suunnataanpa katse Välimeren toiselle puolelle.

Flinders Petrie.

Heettiläisten kuninkaan Anittan nimi mainitaan sekä taulujen nuolenpääkirjoituksissa että tikarinterään kaiverrettuna 1700-luvulta eaa. Tuolloiset heetit hallitsivat nykyisen Turkin aluetta ja heidät tiedettiinkin sotaisaksi kansaksi. Kuningas Anitta, kuten hänen isänsäkin Pithana mainitaankin nimenomaan eri kaupunkien ja alueiden valloitusten yhteydessä. Nämä tekstit ovatkin varhaisimpia, tunnettuja heetinkielisiä tekstejä.

Tikarinterä ja teksti (Wikipedia).

Mahtoikohan tauluissa lukea: “Ja sit mä, suuri kuninkas Anitta, ryöväsin ja tapoin kaikki siinäkin typerässä kaupungissa, ihan kuten mun faijakin ryöväs ja tappo kaikki siinä viereisessä läävässä. Hä hää, ja sit me naurettiin ittemme kipiäksi ja rellestettiin koko seuraava viikko! Tämän kirjuutti superkunkku Anitta! Te muut ootte ihan tyhmiä!” Tämä olisi hauska tietää, sillä heettiläisten historia vaikuttaa tosiaankin hyvin sotaisalta.

Entäpä pallon toisella puolella, löytyykö Amerikoista mitään nimiä? Kyllä vain, mutta vasta 90-luvulta jaa. löytyy Yax Ehb Xook -niminen hallitsija, jonka uskotaan ehkä perustaneen mayakaupunki Tikalin. Tästä herrasta ei tiedetä oikein mitään, mutta hänen hallitsijakautensa ajankohta on laskettu muiden, myöhempien ja paremmin tunnettujen mayahallitsijoiden mukaan. Tämän äijän nimi on kuitenkin kaiverrettu jadesta tehtyyn korvakoruun, joten tämä on varhaisin kirjoitettu nimi arkeologisissa maya-kaivauksissa. Tyypin nimi voidaan kirjoittaa myös muodoissa Yax Moch Xok tai Yax Chakte’l Xok. Jep, brassaile vaan nimilläsi ihan rauhassa, dude!

Tikal, Guatemala.

Mutta, mutta… tästä aiheesta herääkin kysymys, minkälaisia symboleita voidaan pitää niminä eli mitä hyväksytään viralliseksi kirjoitukseksi? Mm. Jiahusta, Kiinasta, löytyneistä simpukan- ja kilpikonnankuorista on löydetty piktogrammeja, joita voisi epäillä kirjoitusmerkeiksi. Nämä löydöt on ajoitettu vuosiin 7000 – 5800 eaa. Kuten tyypillistä, tästäkin aiheesta käydään kiivasta taistelua tutkijoiden keskuudessa: onko kyseessä kirjoitettu kieli vai ei.

Kilpikonnankuori ja alueelta löytynyt huilu.

Ihan mainiosti voisi kuvitella, että riitelevien lasten nimet on merkitty kuvina heidän “leluihinsa,” ettei niiden omistajuudesta tarvitsisi koko ajan kinastella. Tai mikä sitten on näiden kuvien kaivertamisen tarkoitus sitten ollutkaan…!

Paleoantropologi Genevieve von Petzinger onkin tutkinut luolamaalauksia jopa 40 000 vuoden takaa ja löytänyt peräti 32 samanlaista symbolia eri puolilta Eurooppaa ja Euraasiaa. Tutkija kertookin, että hänen mielestään nämä samanlaiset symbolit ovat esimerkki yhteisestä kirjoitustavasta: ehkä tällä tavoin viestittiin tärkeitä asioita seuraaville luolaan tulijoille. Tämä olisikin ihan järkeenkäypää alati asumuspaikkaansa vaihtavien metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Tämän tutkijan havainnot ovatkin erittäin mielenkiintoisia:

Mysterious Markings May Hold Clues to Origin of Writing (nationalgeographic.com)

Varhaisimmat tunnetut nimet eivät siis kuitenkaan taida olla kirjoitetussa muodossa, vaan kädenjälkinä tai merkkeinä luolien seinillä. Pitihän muinaisten taiteilijoiden jättää signeerauksensa tuotoksensa tunnusmerkiksi, kuten nykyäänkin. Näitä voidaan siis pitää vanhimpina “niminä,” ainakin Akan mielestä:

Borneo, Indonesia (The Independent UK).

“Et varmasti tunge sitä isoa räpylääs mun maalaaman biisonin viereen, kuulitko?? Minä maalasin tämän!” voisi muinainen homo sapiens tai homo neanderthalis tokaista toiselle. “Kato nyt, tässä lukee ihan selvästi, että Appipu maalasi tämän. Jos vielä rähmäilet siinä lisää, niin piirrän sut tämän biisonin alle ihan kiusallani! Siitäs saat sitten kirouksen päälles!”

Tällainen kuvaelma voisi olla hyvinkin mahdollinen, sillä nykyään tiedetään näiden luolamaalausten merkinneen hyvin paljon tekijöilleen. Tiedetään? Ei, ei tosiaankaan tiedetä, vaan arvaillaan niiden uskonnollisia merkityksiä, joista ei tiedetä yhtään enempää. Kukaan ei tiedä, minkälaista rituaalia suoritettiin näissä luolissa, kun peruselämänarvo oli kuitenkin selviytyminen karuissa olosuhteissa.

Akkamaisia nimiä näkyy kovin usein graffitien muodossa seinillä, mitä Akka onkin suuresti ihmetellyt. Nämä piktogrammit näyttävät kirkkoveneeltä, vaikka meillä akoilla ei olekaan mitään yhteyttä muinaisten hartaushetkien venekuljetuksiin. Merkillinen juttu, kerrassaan…

Kirkkovene vanhaan malliin: Albert Edelfelt/Lapsen ruumissaatto (v. 1879). Onhan se vaan niin paljon helpompaa lätkäistä sitä kirkkovenettä seinään spraymaalilla, mutta yrittäkää nyt edes vähän…!

SOTASANKAREITA YLI 150 VUODEN TAKAA

Akalla jää harvoin monttu auki, mutta tämän tapauksen edessä näin pääsi yllättäen käymään: Amerikan sisällissodassa v. 1861-1865 käytettiin todellakin sukellusvenettä. Kyseinen sukellusvene on nimeltään H. L. Hunley; nimetty suunnittelijansa mukaan (Horace Lawson Hunley). Muut suunnittelijat olivat James McClintock ja Baxter Watson.

H. L. Hunley (Warren Lasch Conservation Center).

Järkyttävä tieto ylipäätään on sekin, että tämä sukellusvene ei tosiaankaan ollut ensimmäinen laatuaan edes suunnittelupöydällä. Leonardo Da Vinci hahmotteli muistiinpanoihinsa sukellusveneen jo 1400-luvulla. Tietenkin; äijähän oli kaikessa aikaansa edellä laskuvarjoineen ja sotilastankkeineen muutenkin.

Mukunda/Alexander Is Lowered Into The Sea 1597-98 (MetMuseum).

Oheinen kuva 1500-luvulta esittää, kuinka Aleksanteri Suuri (356 eaa. – 323 eaa.) lasketaan veteen suuressa lasipurkissa. Ha hah, liekö näin oikeasti tapahtunut! Vuonna 1578 englantilainen William Bourne suunnitteli puu- ja nahkarakenteisen sukellusveneen, hollantilainen Cornelius Van Drebbel suunnitteli ja valmisti sukellusveneen v. 1620 jne. jne.

Van Drebbelin vetenalaiset vehkeet.

Akka ei ymmärrä, miten tällaisia vedenalaisia vehkeitä on voitu suunnitella, valmistaa ja kokeilla jo useita vuosisatoja sitten. Noh… onhan muitakin visionäärejä traagisesti menehtynyt ihan vain tieteen nimissä, mainittakoon tässä yhteydessä Apollo 1 -astronautit Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee. He menehtyivät avaruuskapselin traagisessa tulipalossa v. 1967 jo laukaisualustalla, kun kapselin ovea ei saatu tarpeeksi nopeasti avattua. Kiitos, avaruusinsinöörit, tästäkin surkeasta toteutuksesta.

Mutta asiaan: H.L. Hunleyta edelsi kaksi sukellusveneen prototyyppiä, nimiltään Pioneer (v.1862) ja American Diver (v. 1863). Nämä alukset eivät sentään vieneet yhtään miehistön jäsenten henkeä, mutta toisin kävi epäonnisen Hunleyn kanssa v. 1864. On kuitenkin ymmärrettävää, että noina aikoina sisällissota oli jatkunut jo vuosia ja Konfederaatilla oli valtava tarve puolustukseen: uusia keksintöjä oman asian edistämiseksi oli tehtävä valtavan paineen ja kiireen alla.

Horace Lawson Hunley (1823-1863).

H. L. Hunleyta testattiin kaksi kertaa ennen varsinaista valjastusta sotatoimiin. Tämän vedenalaisen sillipurkin tarkoituksena oli torpedoida Unionin vihollislaivastoa. Ensimmäisessä testiajossa alus kuitenkin upposi epäselvissä olosuhteissa ja kahdeksan hengen miehistöstä viisi miestä kuoli. Toisessa testiajossa kapteenina toimi peräti itse aluksen suunnittelija Hunley, mutta tämäkin sukeltelu loppui lyhyeen. Koko 8-henkinen miehistö menehtyi aaltojen alle toistaiseksi tietämättömästä syystä. Jokin venttiili aluksen hylyssä oli todettu avoimeksi, joten ehkä tämäkin traaginen tapaus oli surkeiden sattumusten summa: miehistö ei kerta kaikkiaan ehtinyt pelastautua ajoissa havaittuaan ongelmia aluksessa.

Ja nyt siihen tärkeään kysymykseen: miten ihmeessä tällaista sukellusvenettä käytettiin tuohon aikaan?? Vastaus: KÄSIVOIMIN. Tässä sukellusveneessä ei ollut tilaa nimeksikään, eikä mitään muuta käyttövoimaa, kuin miehistön kädet kampeamassa tätä kamalaa, ahdasta tuubia eteenpäin. Minkä ihmeen takia alukseen saatiin kuitenkin peräti kolmas miehistö aiemmista takaiskuista huolimatta? Kolmas miehistö koostui tosiaankin pelkästään vapaaehtoisista, jotka lähtivät kampeamaan alusta aaltojen alle. Tarkoituksena oli torpedoida USS Housatonic-alus, jossa Hunleyn miehistö onnistuikin… upoten samalla itse helmikuussa 1864. Hunleyn kapteenina toimi tuolloin George Dixon.

H. L. Hunleyn rakenne ja miehistön asemapaikat.

Hylky löydettiin v. 1995 kirjailija Clive Cusslerin etsintäryhmän toimesta. Hylky nostettiin lopulta v. 2000 ja miehistön jäsenille pidettiin huhtikuussa 2004 sotilashautajaiset Charlestonissa, Etelä-Carolinassa.

Tutkimuksissa ei ole saatu selville Hunleyn uppoamissyytä. Miehistö löydettiin tosiaankin kampeamispaikoiltaan eikä mistään käynyt ilmi, että aluksesta olisi yritetty poistua esim. sisään tulvivan veden takia. Luissa ei myöskään näkynyt mitään vaurioita, jotka olisivat voineet johtua esim. törmäyksestä. Onkin epäilty, että Hunley olisi ollut liian lähellä Housatonicia torpedon iskettyä tähän, jolloin paineaalto olisi saanut miehistön tajuttomaksi ja kykenemättömäksi pelastautumaan/ohjaamaan vehjettä mihinkään suuntaan.

USS Housatonic.

Silminnäkijät kertoivat nähneensä Housatonicin torpedoinnin yhteydessä merkkivaloja, joita Hunleyn kapteeni Dixon oli luvannut lähettää iskun onnistuessa. Löydettäessä hylyn kaikki pienet ikkunaluukut olivat kiinni, joten kapteenin olisi tietenkin täytynyt nousta merkinantoa varten sukellusveneen tornin uloskäynnille. Tällöin esim. valtava aalto olisi voinut pyyhkäistä sukellusveneeseen, mutta vedenpoistopumput olivat normaaliasennossaan ja miehistö tosiaankin edelleen asemapaikoillaan.

On myös epäilty, että onnekas asemies olisi voinut osua Housatonicilta kapteeni Dixoniin ennen tämän torpedoidun laivan uppoamista. Hylystä ei ole kuitenkaan löydetty luotia eikä kapteeni Dixonin luurangossa ole jälkiä tällaisesta ampumisesta.

Hylkyä tutkimassa. Kuvassa näkyy tilanahtaus ja aluksen läpi kulkeva pitkä yhteiskampi.

Housatonicin miehistöä saapui pelastamaan Unionin alus USS Canandaigua. Tämänkin aluksen kannelta nähtiin kapteeni Dixonin merkkivaloiksi epäiltyjä välähdyksiä ja onkin spekuloitu, olisiko tämä laiva voinut tahattomasti/tahallisesti törmätä Hunleyyn. Suuressa laivassa tällaista törmäystä ei olisi välttämättä edes havaittu, mutta pieni sillipurkki olisi voinut kaatua kovassa aallokossa hyvin nopeasti. Ulkoisia vaurioita Hunleyssa ei ole (muita kuin ajan aiheuttamia), mutta kyllähän ihan maalaisjärkikin kertoo tällaisen olevan ihan mahdollista. Pikkuruinen sukellusvene voi kaatua tällaisen jättiläisen edessä kohtalokkain seurauksin. Ehkäpä lisätutkimukset ratkaisevat Hunleyn kohtalon, esim. erään 5000 v. sitten menehtyneen miehen on todettu kuolleen hukkumalla ihan pelkästään luiden tutkimisen perusteella.

Drowned Stone Age fisherman examined with forensic method that could rewrite prehistory | Live Science

Liikuttavin sukellusveneestä löydetty esine on kapteeni Dixonin kultakolikko: tämän 20 dollarin kolikon kapteeni sai rakastetultaan lähtiessään sotaan. Taistelun tuoksinassa Dixon otti osumaa, mutta luoti pysähtyi hänen taskussaan olevaan kolikkoon ja säästi täten miehen hengen. Dixon kaiverrutti kolikkoon päivämäärän ja tekstin “My Life Preserver” ja piti kolikkoa siitä lähtien aina mukanaan. H. L. Hunleyn tapauksessa kolikosta ei kuitenkaan valitettavasti ollut apua. Kapteenin taskusta löytyi myös kaksi varsin arvokasta timanttikorua: sormus ja rintaneula, joita hän lienee pitänyt mukanaan ihan niiden arvokkuuden takia. Ehkä nämä korut oli tarkoitettu annettavaksi tälle kolikon antaneelle rakastetulle, mene ja tiedä…

Dixonin kolikko (hunley.org).

Tästä “keissistä” kiinnostuneen kannattaa lukea enemmän suoraan Hunleyn sivuilta:

The Friends of The Hunley – The World’s First Successful Combat Submarine

Sivustolta löytyy myös museoon rekonstruoitu miehistö, joka suoraan sanottuna aiheuttaa Akalle kylmiä väreitä. Ei voi kuin ihmetellä näiden miesten ajattelutapaa, kun tiedossa oli jo aiemmat epäonnistuneet sukellukset Hunleylla ja miesten menehtymiset. Kukaan näitä äijiä ei tähän sillipurkkiin pakottanut, mutta historiaan nämä herrat tosiaankin jäivät päätöksensä seurauksena. Hatunnosto ja kumarrus näille äijille. Tai ehkä ei sittenkään…

Nykyajan suurin sukellusvene on Belgorod (maasta-jonka-nimeä-ei-saa-mainita… vrt. Voldemort). Tämä hirviö on 184 metriä pitkä, sen kyydissä matkaa 60-metrinen piensukellusvene ja kuusi ydinkärjellä varustettua, 24-metristä torpedoa. Lieneekö tämä pirulainen jo käytössä…?! Että näillä mennään 158 vuotta myöhemmin siitä, kun H. L. Hunleyta kammettiin vielä käsipelillä, herregud ja aargh!

MILJARDÖÖRIN OUTO KATOAMINEN

Rockefeller-suvulla riittää massia Roope Ankan rahasäiliön verran: tämän suvun omaisuus on arvioitu reilusti yli 10 miljardiksi dollariksi. Rahaa alkoi kertyä, kun suvun patriarkka John D. Rockefeller perusti öljy-yhtiö Standard Oilin 1860-luvulla. Äijä ei sentään huuhtonut kultaa Klondikessa, kuten tämä aiemmin mainittu räpyläjalka. Tämä suku on kuitenkin nykyisinkin voimakas vaikuttaja sekä politiikassa, että yhteiskunnallisissa asioissa (taide, yliopistot, säätiöt…)

John D. Rockefeller v. 1872.

Vuonna 1961 suvun nuori vesa Michael D. Rockefeller (s. 1938) ei kuitenkaan pitänyt oman isänsä Nelson Rockefellerin ajatuksesta seurata tämän jalanjälkiä suvun valtavan koneiston pyörittämisessä. Tämä poika kävi kuuliaisesti arvostetut opinahjot Phillips Exeter Academyn ja Harvardin, mutta häntä kiinnosti enemmän taiteeseen keskittyminen, kuin lisämassin tuottaminen suvulle. Michael oli erityisen kiinnostunut alkuperäiskansojen taiteesta, joten hän suuntasikin kulkunsa tuolloin Alankomaiden hallussa olleen Uuden-Guinean viidakoihin. Matkalla oli tarkoitus kerätä ja dokumentoida alueella asustaneen Asmati-heimon taidetta ja elintapoja. Matkalla kuvattiin myös dokumenttielokuva “Dead Birds.”

Michael Rockefeller Asmatien parissa.

Jostakin merkillisestä syystä tämä heimo kiinnosti Michaelia niin kovasti, että jo saman vuoden marraskuussa hän palasi alueelle antropologi Rene Wassingin kanssa. Mutta kuinkas kävikään: heidän 12-metrinen katamaraaninsa kaatui joella kovassa aallokossa ja kiepsahti nurin. Seurueen kaksi opasta uivat nopeasti rantaan hakemaan apua, mutta tällöin vene jo jatkoi kulkuaan kohti avomerta. Michael ja Rene odottivat apua peräti kaksi vuorokautta, kunnes Michael lopulta päätti lähteä uimaan rantaan. Eri lähteistä riippuen tämän matkan on arvioitu olleen 6-22 kilometriä (jep, näin mukavasti nämä arviot heittelevät!) Michael tyhjensi kaksi bensakanisteria, kiinnitti ne vyötärölleen kellukkeiksi ja lähti matkaan sanoen Renelle: “I think I can make it.” Rene Wassing pelastettiin seuraavana päivänä, mutta Michaelista ei nähty enää koskaan jälkeäkään. (Tähän väliin pitää lausua teatraalisesti: “Vai nähtiinkö…? Hmm…”)

Asmatien elinalueet Uudessa-Guineassa.

Noh, massisuvun rahoilla saatiin tietenkin järjestettyä valtavat etsintäoperaatiot Michaelin löytämiseksi. Laivat, lentokoneet ja helikopterit tekivät kuitenkin tuloksetonta työtä ja etsinnät lopetettiinkin kahden viikon jälkeen. Mitä Michaelille sitten ajateltiin tapahtuneen?

Asmatien taide-esine/The Metropolitan Museum of Art.

Yleisin mielipide oli, että Michael oli joutunut krokotiilin tai hain päivälliseksi, tai sitten “vain” hukkunut uuvuttavan uintimatkansa seurauksena. Mutta: skeptisimmät epäilivät heti, että Asmatien heimo Ostjanepin kylästä olisi tappanut Michaelin tämän saavuttua rantaan ja että heimo olisi SYÖNYT MICHAELIN AIVOT. Tätä spekulaatiota edisti se, että heimon tapoihin oli kuulunut tällainen rituaalinen toiminta jo ammoisista ajoista lähtien. Vuonna 1958 kylään saapuneet Alankomaiden sotilaat olivat tappaneet useita heimon korkea-arvoisia jäseniä, joten tällainen “valkoisen miehen” keihästäminen olisi ollut kostoisku tapahtuneesta. Jep, ei kannata alkaa kettuilemaan väärille ihmisille, seurauksena voi olla aivojesi syöminen juhlallisissa rituaaleissa!

Löytyykö tälle väitteelle sitten mitään perusteita? Vuosien aikana useita asiaan perehtyneitä tutkijoita/yksityishenkilöitä on käynyt vierailemassa heimon luona asiaa selvittääkseen. On kerrottu, että Michaelin kohtalosta kysyttäessä kukaan ei tiedä yhtään mitään. Kuinka yllättävää. Jotkut ovat kuitenkin saaneet puristettua heimon jäsenistä tunnustuksia, että kyläläiset tosiaankin tappoivat amerikkalaisen turistin nimeltään Michael Rockefeller. Akan korvaan tällainen tarinointi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta eihän sitä koskaan tiedä… jotkut kyläläiset ovat tosin jopa kertoneet, että Michaelin kalloa ja joitakin luita säilytetään heimon jäsenten keskuudessa. (No nih; Rockefellerit; käykääpäs hakemassa nämä luut pois kuljeksimasta DNA-näytettä varten…!)

Michael aiemmalla retkellään Uudessa-Guineassa.

Akka ei kuitenkaan ymmärrä, miksi visusti vaietusta turistin tappamisesta olisi heimon keskuudessa yhtäkkiä alettu tehdä tunnustuksia, kun tällaisesta seikasta voisi koitua heimolle vakavia seurauksia? Tällainen toiminta ei ole mitenkään järkeenkäypää, mutta kukin voi toki muodostaa asiasta oman mielipiteensä.

Dokumentaristi Fraser Heston sai käsiinsä Malcolm Kirkin v. 1969 kuvaamaa filmimateriaalia Asmatien heimolaisista ja tässä filmissä näkyy selvästi valkoihoinen mies melomassa muiden heimolaisten keskuudessa. Filmimatsku oli jäänyt unohduksiin 40:ksi vuodeksi, sillä kuvanlaatu ei ole parhaimmasta päästä todistaakseen yhtään mitään. Mutta: jumazuikka, tuolla filmillä näkyvällä äijällä on kyllä tosiaankin silmälasit päässään! Hmm… ja parta… Youtube-linkki filmiin tässä:

Supposed footage of missing man Michael Rockefeller taken in 1969 by Malcolm Kirk for Milt Machlin – YouTube

Olisikin ihan loogista, että maalliseen mammonaan kyllästynyt Michael olisi jäänyt hillumaan heimon pariin, olihan hän jo aiemmalla kolmen viikon reissullaan ollut innoissaan heimon elämäntavoista. Sitä paitsi: heimon parissa asuttuaan hänet olisi rantaan päästyään heti tunnistettu täksi aiemmin kylässä vierailleeksi nuorukaiseksi, josta ei varmastikaan olisi koitunut kenellekään mitään harmia: “Kas, sieltähän rämpii meidän ihka oma Miihkali! Tervetuloa takaisin, poikakulta!” Heimolaiset olisivat sitten peitelleet Michaelin lavastettua kuolemaa väittämällä, että tämä oli tosiaankin tapettu heti rantaan päästyään. “Juu juu, keihästä heitettiin niin per*eleesti ja sitten ihan vaan keitettiinkin koko äijä. Makoisaa oli, tosin vähän sitkeää!”

“Nope, ei täällä ketään piilotella!!”

Noh, oli miten oli; mutta näinä päivinä Miihkali olisi 84-vuotias, mikäli hän tosiaankin olisi tuolloin v. 1961 selviytynyt rantaan. Ehkäpä luonnonmukaiset elintavat ovatkin pitäneet äijän hyväkuntoisena ja tälläkin hetkellä papparainen hihittelee Asmatien iltanuotiolla. Heimon pienimmäiset tietävät jo kokoontua kuuntelemaan jokapäiväistä iltasatua siitä, kuinka Miihkali-pappa jymäytti kaikkia valkoisia miehiä “silloin kauan sitten, kun pappakin oli vielä nuori ja vetreä!”

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin; ’til the next time!

JOTAKIN HUPIA KAAOKSEN KESKELLE

Maailmassa on merkillisen kummallisia patsaita kaiken muun järjettömyyden ohella. Pidemmittä puheitta: let’s get started!

The Unknown Official Reykjavikissa, Islannissa on taiteilija Magnus Tommasonin käsialaa. Teos on pystytetty v. 1994 ja sen on tarkoitus olla kunnianosoitus kaikille ahkerille virkamiehille.

The Unknown Official.

Totem Leuvenissa, Belgiassa juhlistaa 575-vuotiaan yliopiston olemassaoloa, ainakin tekijänsä Jan Fabren mielestä. Patsas pystytettiin v. 2004.

Totem.

The Big Giving Lontoossa on Klaus Weberin työ vuodelta 2007. Tähän ei ole mitään sanottavaa.

The Big Giving(Wikimedia Commons).

The Bather Hampurissa, Saksassa oli alun perin englantilaisen kosmetiikkafirman mainos.

The Bather.

Wursa sijaitsi näyttelyssä Pariisissa, Ranskassa v. 2008. Taiteilija Daniel Firman oli laskeskellut, että 18 000 kilometrin päässä maasta elefantti voisi kannatella koko painoaan kärsällään.

Wursa.

The Free Stamp sijaitsee Clevelandissa, Ohiossa. Claes Oldenburg suunnitteli tämän jättileimasimen yhdessä vaimonsa Coosje van Bruggenin kanssa. Teoksella on tarkoitus kunnioittaa orjien vapautumista Amerikan sisällissodan seurauksena.

The Free Stamp.

Tämä pariskunta on vastuussa myös Kansas Cityssä, Missourissa sijaitsevista sulkapalloista. Nämä neljä 6-metristä patsasta saivat innoituksensa intiaanien sulkapäähineistä ja taidemuseon tenniskentästä.

Shuttlecocks.

King Wenceslas Riding an Upside-Down Dead Horse löytyy Prahasta, Tsekistä. Taiteilija David Cerny on suunnitellut useita teoksia Prahaan, tämä teos esittää 900-luvulla elänyttä kuningasta, joka on nykyisin Prahan suojelupyhimys.

King Wenceslas Riding an Upside-Down Dead Horse.

Carhenge sijaitsee Alliancessa, Nebraskassa. Monumentti on muistomerkki Jim Reindersin isälle, ja se koostuu 39:sta maalatusta autosta. V. 1987 pystytetty monumentti on tietenkin saanut innoituksensa Stonehengestä ja se onkin toteutettu esikuvansa mukaan.

Carhenge.

The Martian rellestää Wokingissa, Englannissa. Taiteilija Michael Condron kunnioittaa tällä patsaalla H. G. Wellsin Maailmojen sota -teosta, jossa tällainen öttiäinen laskeutuu tämän kaupungin lähistölle.

The Martian.

The Flat Iron -patsas Ashevillessa, Pohjois-Carolinassa, on taiteilija Reed Toddin teos vuodelta 1997. Teoksella on tarkoitus herättää ajatuksia flatiron-rakennuksista, joista kuuluisin sijaitsee New Yorkissa. Tällä patsaalla on omat Facebook-sivut.

The Flat Iron.

Headington Shark syöksyy kattoon Oxfordissa, Englannissa. Tämä melkein 8-metrinen otus on John Buckleyn käsialaa vuodelta 1986. Teos valmistui Nagasakin pommituksen 41. vuosipäiväksi. Talo on nykyään taiteilijan pojan omistuksessa ja se toimii AirBnB:na.

The Headington Shark.

Gallos (The King Arthur Statue) löytyy Tintagelin linnan alueelta Englannista. Patsaan nimi tarkoittaa “voimaa,” sen ei ole tarkoitus esittää kuningas Arthuria, joka legendojen mukaan linnassa asusteli. Taiteilija Rubin Eynon valmisti patsaan v. 2016.

Gallos.

The Cow Popsicle sulaa Budapestissa, Unkarissa. Andras Hajdu, Balazs Magashegyi ja Krisztian Imre suunnittelivat patsaan vuoden 2006 Lehmäparaatiin. Patsas siirrettiin kuitenkin myöhemmin toisaalle, sillä sen ei katsottu sopivan suoraan katedraalin eteen.

The Cow Popsicle.

La Fourchette -haarukka nököttää Genevenjärvessä, Veveyn kaupungissa, Sveitsissä. Jean-Pierre Zaugg muotoili tämän teoksen paikallisen museon 10-vuotisjuhlan kunniaksi v. 1995. Suurikokoisia haarukoita löytyy maailmalta muualtakin, eikä voi kuin ihmetellä, miksi.

La Fourchette.

Eipäs unohdeta Posankkaa, Turun omaa olioristeytymää, joka valittiin maailman oudoimmaksi patsaaksi v. 2013. Tämä Alvar Gullichsenin teos valmistui v. 1999. Posankka täytti 20 vuotta v. 2019 ja kaikkien “hämmästykseksi” pullautti ilmoille kolme jälkeläistä. Nämä metrin kokoiset pienet possuankat sijaitsevat lentoasemalla ja laivaterminaaleissa.

Posankka (turku.fi).

Peräti 2000 minikokoista Posankkaa osallistui v. 2019 Posankka Race-kilpailuun Aurajoessa. Tuolloin miniPosankan saattoi adoptoida kympillä ja kilpailun tuotot ohjattiin Pidä Saaristo Siistinä-yhdistykselle. Kerrassaan mainio idea. Akka nostaa hattua moiselle, toivottavasti nämä pienet töpselikärsät pääsevät pian uudelle uintiretkelleen. Akka lähtee uittamaan omia kumiankkojaan ihan kannustuksen hengessä.