TRAAGINEN RAKKAUSTARINA 80 VUODEN TAKAA

“Frankly, my dear, I don’t give a damn.” Kaikki vähänkään historiallisesta draamasta kiinnostuneet tietävät, mistä tämä lause on peräisin: legendaarisesta Tuulen viemää-elokuvasta, joka aikanaan ilmestyessään v. 1939 olikin varsinainen kassamagneetti. Nämä kuuluisat sanat lausui iki-ihana Clark Gable, joka esitti Rhett Butleria. Tiettävästi Gable suoritti tämän työnsä vastentahtoisesti rooliaan inhoten, mutta mitäpä sitä ei mies tekisi maineensa ja massinsa eteen…

Clark Gable (1901-1960).

Clark Gable (Herra Larkki Kaapeli, heh…) ehti olla elämänsä aikana naimisissa peräti viisi kertaa, mutta kolmannen vaimon, Carole Lombardin, on sanottu olleen hänen elämänsä rakkaus. Kuka muistaa tällaisen näyttelijättären tai mitään hänen roolitöistään? Ei Akka ainakaan muista. Itse asiassa Lombard oli jo 1920-luvulla kuuluisa mykkäfilminäyttelijä, ja 1930-luvulle tultaessa erittäin suosittu esiintyjä myös äänielokuvissa. Häpeillen täytyy kyllä myöntää, että tämä upea kaunotar on jäänyt kyllä unohduksiin ajan hampaisiin.

Carole Lombard (1908-1942).

Noh, joka tapauksessa kumpikin näyttelijä oli jo naimisissa tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran v. 1932 elokuvan “No Man of Her Own/Mies minua varten” kuvauksissa. Tuolloin rakkauden liekki ei vielä päässyt syttymään, mutta joitakin vuosia myöhemmin Lombard oli jo eronnut miehestään ja Gable asui asumuserossa. Kas kummaa; tilanne alkoi kehkeytyä ja pariskunta nähtiinkin usein yhteisissä seurapiiritapahtumissa umpirakastuneina. Herra Kaapeli erosi lopulta vaimostaan v. 1939 ja samana vuonna hän ja Carole Lombard avioituivat nopeasti. Koko Hollywoodin kerma juhlisti tätä upeaa paria ja heitä kutsuttiinkin koko kaupungin unelmapariksi.

Parin maatila Kaliforniassa (Wikimedia Commons).

Tämä kukkea onni päättyi kuitenkin jo v. 1942, kun MGM-filmiyhtiö halusi lähettää edustavan lähettiläänsä Lombardin kiertueelle myymään sotavelkakirjoja v. 1941 lähtien. Näin tapahtuikin samalla, kun Kaapeli oli uusimman filminsä kuvauksissa Los Angelesissa (Somewhere I’ll find you/Sotareportteri). Lombard kierteli samaan aikaan junalla kotiosavaltiossaan Indianassa, mutta kotiinpaluun hän halusi välttämättä tehdä lentokoneella. On väitetty, että Lombard oli huolissaan aviomiehestään, olihan tämän vastanäyttelijänä elokuvassa kuitenkin aikansa seksisymboli Lana Turner. Joten: Lombard hylkäsi pitkän ja puuduttavan junamatkan ja turvautui nopeampaan lentokoneeseen päästäkseen pikaisesti kotiin. Kyydissä oli yhteensä 22 henkilöä; mukaan lukien Lombardin äiti.

Lana Turner (1921-1995).

Pian nousun jälkeen kone törmäsi kuitenkin Mount Potosi-vuorenseinämään Nevadassa ja hajosi tuhannen pärskeiksi tappaen kaikki kyydissä olleet ihmiset.

Potosi Mountain – Google Maps

Herra Kaapeli oli murheenmurtama saatuaan tiedon onnettomuudesta ja karautti paikalle saadakseen lisätietoja tapahtuneesta. Vuorta lähinnä sijaitsevassa baarissa (Pioneer Saloon) Herra Kaapeli marssi hermostuneena edestakaisin, poltteli ketjussa ja ryyppäsi odottaessaan tietoja vaimostaan. Kun kävi ilmi, että kaikki matkustajat koneessa olivat kuolleet, Herra Kaapeli masentui pahanpäiväisesti. Lopulta hän kuitenkin ilmoittautui myöhemmin armeijan palvelukseen ja mm. lensi pommituslentoja Euroopassa. Elokuvaurakin jatkui sitten entiseen tapaansa sodan jälkeen.

Pioneer Saloon, Goodsprings, Nevada.

On kuitenkin kerrottu, että Herra Kaapeli jatkoi elämäänsä kipinänsä menettäneenä eikä päässyt koskaan onnettomuudesta yli. Hänet haudattiin v. 1960 Carole Lombardin viereen Glendalen hautausmaalle, Kaliforniaan. Rest in peace, Rhett… äh, Herra Kaapeli!

Tällaisesta ihastuttavasta ikuisesta rakkaudesta vaikuttuneina on tietenkin esitetty lukuisia tarinoita, kuinka Herra Kaapelin rauhaton sielu vaeltelee edelleenkin tässä pikkuruisessa Pioneer Saloon -baarissa. Samaa on tietenkin kerrottu Oatman-hotellista (ent. Durlin Hotel) Arizonassa, jossa tämä unelmapari vietti hääyönsä. Pitäähän tällaisesta tragediasta saada kaikki mahdollinen hyöty irti, jos ei muuten; niin kunnon aavetarinoilla! Kyllä Akkakin majoittuisi mielellään samaan sviittiin, jossa ah, niin karismaattinen Rhett… Herra Kaapelikin makoili. Akka ajattelisi tosin vain ilmastonmuutosta, verotusta ja kaikkea muuta synkeää, eikä ollenkaan mitään Rhettiä. Yeah…!

Oatman Hotel, Oatman, Arizona.

Sinänsä kyllä ihmetyttää tällainen satumainen rakkaustarina, kun Herra Kaapelilla tiedettiin kuitenkin olevan useita sivusuhteita useiden vastanäyttelijöidensä kanssa. Eräästä tällaisesta sivusuhteesta syntyi avioton lapsikin v. 1935, mutta tämä seikka pidettiin piilossa ja paljastettiin vasta Herra Kaapelin kuoleman jälkeen. Jopa Carole Lombardkin oli huolissaan aviomiehensä ja Lana Turnerin yhteisestä elokuvaproggiksesta, joten kieltämättä tilanne vaikuttaa merkilliseltä. Kaapelin seuraavat kaksi avioliittoa onnettomuuden jälkeen kestivät vain kolme (Sylvia Ashley) ja viisi vuotta (Kay Williams). Ainoan “virallisen” lapsensa Herra Kaapeli saikin tämän viimeisen vaimonsa kanssa, mutta lapsi syntyi vasta v. 1961, kun hänen isänsä oli jo menehtynyt sydänkohtaukseen.

Kenenköhän ajatus oli haudata Herra Kaapeli Carole Lombardin viereen? Oliko tämä lyhytkestoinen unelmasatu vain niin hieno, että sitä utopiaa piti jatkaa vielä kuolemankin jälkeen? Tai ehkäpä Herra Kaapeli oli itse toivonut niin? No, samapa tuo, kun kerran molemmat kummittelevat siellä sun täällä, yhdessä ja erikseen. Lento-onnettomuudessa kuoli kuitenkin yhteensä 22 ihmistä; missäs he sitten hilluvat? Ehkäpä mukana ollut Lombardin äiti komentelee tytärtään hakemaan tätä kuuluisaa aviomiestä pois sieltä pikkubaarista, mutta ketään turistia ei tällainen vanharouva kiinnosta.

Elizabeth Knight (Carolen äiti), Gable ja Lombard.

Onhan se nyt vaan niin paljon hienompaa ajatella, kuinka nämä “Hollywoodin supertähdet” viuhahtelevat seinien läpi ja vaikeroivat traagista kohtaloaan, joka erotti heidät tässä maallisessa elämässä. Siinä ei yhdellä anopilla ole mitään virkaa, saati niillä 15:llä armeijan sotilaalla, jotka myöskin menehtyivät turmassa. “Frankly, my dear, I don’t give a damn,” voisi turisti sanoa, vaikka Herra Kaapelin anoppi nykisi tätä hurmoksellista aaveturistia suoraan hihasta. Että missäs rouvan vävypoika mahtaakaan piilotella, häh? Rouva on nyt hyvä vaan ja tekee tilaa!

“Hus, rouva, hus! Rhett Butler tulee kohta!”

WILLIN LÄNNEN GENTLEMANNI

Ai, että mustaa joulua povataan taas (ainakin tänne eteläiseen Suomeen)? Mikäpä sen parempi sitten, kuin tutustua herrasmieheen nimeltään Black Bart. Tulee jouluista tunnelmaa…!

Black Bart.

Charles E. Boles/Bolton -niminen herra syntyi Norfolkissa, Englannissa n. vuonna 1829-1830, mutta päätyi Amerikan siirtolaiseksi jo kaksivuotiaana vanhempiensa muuttaessa luvattuun kultamaahan. Charles innostui veljiensä kanssa täysikasvuisina osallistumaan Kalifornian kultaryntäyksiin, mutta kuten niin monien muidenkin kohdalla; äkkirikastumista ei niin helpolla tapahtunutkaan. Kahden vanhemman veljen kuoltua Charles palasi kotiin Jefferson Countyyn, New Yorkiin ja avioitui Mary Elizabeth Johnsonin kanssa. Pariskunta sai neljä lasta ja eleli lopulta tavallista perhe-elämää Decaturissa, Illinoisissa.

Amerikan sisällissota (1861-1865) taisi vaikuttaa tähän kuuliaiseen perheenisään ikävällä tavalla, sillä kotiuduttuaan sodasta Charles lähti taas turhaan etsimään kultaa, kunnes v. 1871 hänestä ei kuultu enää mitään. Charlesin vaimo luuli miehensä kuolleen kullanetsintämatkoillaan, mutta ennen katoamistaan Charles oli kuitenkin ehtinyt kertoa vaimolleen kirjeessä epämiellyttävästä kohtaamisestaan Wells Fargo & Companyn edustajien kanssa. Tälle yritykselle Charles vannoikin kostoa kirjeessään.

Wells Fargo & Company oli (ja on edelleen) rahoitus- ja pankkialan suuryritys, joka perustettiin v. 1852. Aluksi yritys keskittyi koko Amerikan kattavaan postivaunutoimintaan, mutta nykyisin yrityksen liikevaihto pyörii 90-100 MILJARDIN dollarin kieppeillä. Tässä firmassa osattiin tehdä nokialaiset: vaihdettiin sitten kumi (postivaunut) ihan johonkin toiseen, tuottavampaan alaan!

Wells & Fargo Companyn postivaunu esillä museoituna.

Näitä Wells Fargon postivaunuja ryöstettiinkin ahkerasti, sillä kyseessä oli kuitenkin maan suurin ja kattavin kuljetusjärjestelmä, jonka mukana liikkui mm. arvotavaroita, palkkasaatavia, kultaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ryöstettävää. Yritys palkkasikin useita etsiviä jahtaamaan tällaisia postivaunuryöstäjiä, jollaiseksi Charleskin jostakin syystä muuttui.

Vuosien 1875-1883 välisenä aikana Charles ryösti ainakin 28 postivaunua KalifornianOregonin välillä ja hänestä tulikin eräänlainen kulttihenkilö. Ai miksi? Toisen ryöstönsä yhteydessä hän jätti rikospaikalle itse kirjoittamansa runon:

“I’ve labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you’ve tread,
You fine-haired sons of bitches.”
-Black Bart, 1877 (Wikipedia)

Ensimmäisen ryöstönsä aikana Black Bart/Charles hämäsi postivaunun kuljettajaa asettamalla pensaikkoon oksia, jotka näyttivät kauempaa katsottuna kiväärien piipuilta. Black Bart myös puhui pusikoille; antaen täten ymmärtää, että hänellä todellakin oli rikoskumppaneita mukana.

Tyypillinen kulkuneuvo tuohon aikaan (Library Of Congress).

Ryöstöjen yhteydessä tätä ryöväriä kuvailtiin herrasmieheksi, joka puhui kauniisti ja kohteliaasti, ei ryöstänyt matkustajien henkilökohtaista omaisuutta eikä hänen aikomuksenaan tuntunut olevan vahingoittaa ketään. Näin kävikin: Black Bart ei koskaan ampunut tai uhkaillut ketään millään väkivallalla, vaan hän puhui ihmiset ympäri toimimaan oman tahtonsa mukaan. Black Bartille oli ominaista, että hänellä oli päässään jauhosäkki kaksine silmänreikineen ja tämän päällä koreili vielä tyylikäs hattu: kaikin puolin oikein edustava ulkomuoto mainittiin usein ryöstäjää kuvailtaessa.

Viidennen ryöstönsä yhteydessä Black Bart jätti taas jälkeensä runon:

“Here I lay me down to sleep
To wait the coming morrow,
Perhaps success, perhaps defeat
And everlasting sorrow.
Let come what will, I’ll try it on,
My condition can’t be worse;
And if there’s money in that box
‘Tis munny in my purse.”
-Black Bart, 1878 (Wikipedia)

Joidenkin muidenkin ryöstöjen yhteydessä jätettiin myös runoja, mutta asiantuntijat selvittivät niiden olevan ihan perus-copycat-toimintaa. Joka tapauksessa, Black Bartin ryöstöjen ja maineen myötä hän sai Wells & Fargon etsivät peräänsä, mutta he vetivät aina vesiperän. Lopulta, v. 1883, Black Bartille kävi köpelösti: postivaunun kuljettaja ampui häntä neljästi ja yksi luoti osuikin Bartia käteen. Myöhemmin kuljettaja brassaili uroteollaan, kuinkas muuten…!

(Heritage Auctions/Public Domain).

Mutta: Black Bart jätti jälkeensä nenäliinan, jonka hän oli kietonut vertavuotavan kätensä ympärille. Oliko sillä väliä, kun dna-tekniikkaa ei ollut vielä olemassa? Kyllä vain oli, sillä nenäliinassa oli pesulan merkintälappu, jossa kerrottiin nenäliinan omistaja. Wells & Fargon etsivät kiersivät läpi noin 90 pesulaa, ennen kuin yhdessä niistä tunnistettiin nenäliinan omistaja ja hänen ilmoittamansa osoite. Voi Black Bart; mikä moka…! Hänet pidätettiin matkustajakodista, jonne hän oli ilmoittanut ammatikseen “kaivosinsinööri” ja työn takia hän matkustelikin ympäriinsä. Yeah…

Kaikesta huolimatta Wells & Fargo syytti Black Bartia vain viimeisestä ryöstöstä. Ehkäpä yritys ymmärsi, että kansan ollessa ryöstäjän puolella, olisi muista ryöstöistä syyttäminen vain haitaksi yrityksen imagolle…! Täten herra gentlemanni sai vain kuuden vuoden tuomion, josta hän lopulta istui vain neljä vuotta San Quentinissa, Kaliforniassa.

Vapautumisensa jälkeen lehdistö kyseli Black Bartilta, vieläkö tämä aikoi jatkaa ryöstelyään. Vankeuden aikana Black Bartin terveys oli huonontunut merkittävästi, joten hän totesi vain: “No, gentlemen, I’m through with crime.”

Vapauduttuaan tämä herrasmies ei nähnyt enää koskaan perhettään, vaikka kirjoittelikin edelleen vaimolleen joskus. Hänen kohtalonsa on siis tuntematon, mutta tietenkin asiasta löytyy useita spekulaatioita: hänen on väitetty olleen mm. (apteekkarina) Marysvillessa, Kaliforniassa, Japanissa, New Yorkissa, Montanassa, Nevadassa ym. ym.

On arvioitu, että näiden todennetun 28:n ryöstön yhteydessä Black Bartin saalis olisi ollut yhteensä noin 18 000 dollaria, mikä oli toki tuona aikana messevä rahamäärä! Akan veikkaus on, että äijä laittoi massia menemään perheelleen eikä vain häpeän takia kehdannut enää tavata lapsiaan: hänelle oli vain tärkeintä, että perheen elanto oli turvattu!

Voi voi, Black Bart: R.I.P ja mustaa joulua sinullekin; arvon herra-ryöstäjä-runoilija, minne ikinä päädyitkään. Herrasmies loppuun asti!

JÄÄMIES ÖTZIN VÄHEMMÄN TUNNETTU “KAVERI”

Kaikkihan me tiedämme Ötzin, tuon mainion, pikku kaverin 5000 vuoden takaa. Hän eleli aikoinaan Italian ja Itävallan rajan vuoristoisella alueella, kunnes hänet löydettiin v. 1991 alueella liikkuneiden vaeltajien toimesta. Ötzi-paralla oli nuolenkärki selässään ja muitakin vammoja, kuten esim. puukonviilto kämmenessään.

Ötzi-parka.

Ötzi oli kuollessaan noin 45-vuotias mies, mikä oli tuohon aikaan korkea ikä. Tutkijat ovat kertoneet, että Ötzi on tällä hetkellä “maailman tutkituin mies”, sillä jokainen tutkimus paljastaa jotakin uutta tästä kauan sitten jäätyneestä miehestä. Häntä säilytetään ns. pakastinkaapissa edelleen, mutta kaksi kertaa vuodessa hänet sulatetaan tutkimuksia varten. Maailmalla kiertävissä Ötzi-näyttelyissä esitellään 3D-kopiota, joka on täysin yhdenmukainen alkuperäisen ruumiin kanssa. (Akka näki tällaisen näyttelyn Espoossa vuonna yks ja kaks ennen Metusalemia.)

Otzi | Discovery & Facts | Britannica
Rekonstruktio Ötzistä.

On epäilty, että hän oli kuitenkin erityislaatuinen heimonsa parissa.

Miksi ÖTZI kuoli? Ötzillä oli mukanaan erittäin hyvät varusteet; eri eläinten taljoista taidokkaasti tehtyjä vaatteita ja useita lääkintäkasveja pussissa, työkaluja, keskeneräinen jousi, veitsi ja jopa kuparikirves. Tämä kirves oli tuohon aikaan äärimmäisen arvokas tavara, joten on epäilty, että Ötzi olisi voinut olla jopa jonkin paikallisen heimon päällikkö tai shamaani.

Victoria researcher speaks about “Canadian Iceman” at Sidney reading –  Victoria News

On esitetty arveluita, että Ötzi olisi voinut olla shamaanina esim. keräämässä lääkekasveja, etsimässä ennusmerkkejä luonnosta tai rituaalisella puhdistautumisreissulla. Jotkut epäilevät tosin, että Ötzi olisi karkotettu yhteisöstään jonkin rikkeen takia, mutta sitähän me emme saa koskaan tietää. Tiedämme ainoastaan, että Ötzillä oli puolustautumisvammoja, mutta yllätyshyökkäystä hän ei tosiaankaan ollut odottanut.

Mutta kuka on tämä mainittu “kaveri?”

Kwäday Dän Ts’ìnchi. (Ei kannata kysyä, miten tämä nimi lausutaan.)

Nimi on annettu paikallisen heimon toimesta henkilölle, joka löydettiin Kanadan arktisilta alueilta v. 1991, samana vuonna kuten Ötzikin. Löytövuoden perusteella Akka niputtaa nämä kaksi herraa samaan sarjaan, sillä tämä herra jäi täysin Ötzin varjoon.

Nimi tarkoittaa käännettynä “kauan-sitten-elänyt-henkilö, joka on löydetty.” Nimi on tosiaankin osuva, sillä tämän miehen jäänteistä pystyttiin sanomaan, että hän eli noin 4000 vuotta sitten näillä karuilla jäätikkörannoilla, mutta hän oli myös käynyt sisämaassa ennen kuolemaansa.

Kuka tämä henkilö siis oli ja miksi HÄN kuoli? Hänen jäänteitään löydettiin itse asiassa useiden vuosien aikana, joistakin luulöydöksistä saatiin myös talteen pehmytkudosta. Tämä “kauan-sitten”- kadonnut henkilö pystyttiin täten määrittelemään tiettyyn ajankohtaan, aikaan ja paikkaan kuuluvaksi.

Kuten aina; kuolinsyy kiinnostaa (varsinkin true crime-seuraajia), mutta kyllä muutenkin kiinnostaa historialliselta kannalta! Tässä tapauksessa sellaista ei ole esitetty, sillä luista on kuitenkin mahdotonta määrittää ilman jälkiä, onko kyseessä ulkopuolisia tekijöitä. On siis arveltu, että tämä henkilö olisi vain kuollut kylmyyteen. Ötziltä löytyi mm. lapamato suolistosta ja useita kymmeniä tatuointeja nivelien kohdilla, joilla todennäköisesti yritettiin suojata tätä henkilöä nivelreumalta.

Tällä nuorena kuolleella miehellä oli kuitenkin mukanaan taidokkaasti ommeltu, noin sadan paikallisten oravien nahkoista tehty “makuupussi” tai viitta. Ilmiselvää on siis, että tällä miehellä oli kuitenkin lämpösuoja omasta takaa. Kuolinsyyksi on kuitenkin merkitty “exposure” eli paleltuminen. Ehkäpä tämä nuorukainen kärsi sitten jostakin muustakin; vaikka tulehduksesta, josta me emme voi tietää luiden perusteella. Tälle henkilölle on kuitenkin löytynyt peräti 17 nykyään elävää jälkeläistä; kuinka hienoa!!

Jäämies Ötzin sukulaisia on peräti Suomessakin. Aivan järkyttävän uskomatonta…!

Akka ei mainitse asiasta enempää, etsikää itse lisätietoa halutessanne. Akan koronaepidemian takia hoitamatta jääneet hampaat vaativat veroaan ikävällä tavalla, mutta historia ja huumori säilyvät aina.

Historia saattaa joskus muuttua uusien löytöjen myötä, mutta paska- ja pieruhuumorin parissa nauravat ihmiset elivät jo Pompeijissakin 2000 vuotta sitten (graffitilöytöjen perusteella). Akka veikkaa, että ihmislajien kehityskin liittyi alunperin huumoriin: mikään muu laji ei edes osaa nauraa asioille, jotka ovat “hauskoja, noloja, naurettavia yms.”

Akka jatkaa isänsä perintöä ja sanoo prööt ja fuck kaiken muun huumorin ohella tällä viikolla, jotta Akka muistaa isänsä huumorin näinä vaikeina aikoina.

AKKAENERGIAA ERÄMAASSA

Kuinka moni 16-vuotias lähtee vapaaehtoisesti tarpomaan 8000 kilometrin reissua vain kahden kuukauden ikäinen poikavauva mukanaan? Juuri näin teki shoshoni-intiaani Sacagawea v. 1805 lähtiessään tutkimusretkikunta Lewis&Clarkin matkaan.

Sacagawea (tai Sacajawea) syntyi noin v. 1788 Idahossa ja joutui hidatsa-intiaanien orjaksi n. 12-vuotiaana näiden surmattua suurimman osan tytön heimosta. Saca (Akan lyhenne) adoptoitiin myöhemmin heimon jäseneksi, mutta jo 15-16-vuotiaana hänet naitettiin turkismetsästäjä Toussaint Charbonneaulle. Mies oli jo naimisissa, mutta noudatti heimojen tapaa moniavioisuudesta ja sai täten itselleen nuoren teinivaimon.

Sacagawea - Wikipedia

Tuolloinen Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson halusi kartoittaa tutkimatonta Amerikan erämaata, joten hommaan palkattiin herrat Meriwether Lewis ja William Clark. Nämä ukkelit kokosivat 45-jäsenisen retkikunnan ja palkkasivat mukaan myös Sacan aviomiehen, joka oli toiminut aiemminkin matkaoppaana. Nuori, juuri ensimmäisen poikalapsensa synnyttänyt Saca arvioitiin myös hyödylliseksi tytön osatessa intiaanien kieliä.

Benchmarks: September 23, 1806: Lewis and Clark's Corps of Discovery  returns from the West
Meriwether Lewis ja William Clark (Charles Wilson Peale 1807).

Matkaan lähdettiin huhtikuussa 1805. Saca kantoi poikaansa Jean Baptistea selkäkorissaan ja alkoi pian ansaita toimillaan retkikunnan johtajien arvostusta. Pitkien ja vaivalloisten reittien varrella retkue joutui usein säiden armoille: rankkasateet, myrskyt ja tulvat aiheuttivat lukuisia vaaratilanteita. Saca mm. pelasti osan retkikunnan muistiinpanoista valtoimenaan pauhaavasta vedestä samaan aikaan, kun hänen miehensä oli täydellisessä paniikissa. Sacalle annettiin tästä uroteosta palkinnoksi lasihelminen rukousnauha.

Sacalla oli myös taito etsiä luonnosta lääkekasveja ja mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa kasvillisuutta. Oman poikansakin hän hoiti terveeksi luonnonlääkinnällä tämän sairastuttua äkillisesti. Eri intiaaniheimojen kanssa käydyissä neuvotteluissa Saca osoittautui korvaamattomaksi avuksi: kun intiaanit näkivät saapuvan seurueen mukana naisen lapsi sylissään, he tulkitsivat tulijoiden tulevan rauhallisissa aikeissa. Saca tulkkasi useita neuvotteluja ja sai mm. hankittua tutkimusretkueelle hevosia ja ruokaa matkan varrelta. Neuvokas nuori nainen, kerrassaan!

Lewis and Clark Trail GPS - Home
Retkikunnan reitti Amerikan halki.

Puolitoista vuotta kestäneen tutkimusmatkan aikana eritoten herra Lewis oli mieltynyt Sacaan ja tämän poikaan. Hän nimesikin useita paikkoja pojan mukaan, jonka lempinimi oli Pomp. Kuinka hellyyttävää…! Sacan aviomiehen väitetään lyöneen vaimoaan tästä kiivastuneena; ah, mikä k*sipää…!

Retkikunnan palattua uuvuttavalta matkaltaan presidentti Jefferson oli hyvin tyytyväinen. Sacan aviomies sai palkkioksi 500 dollaria ja 320 eekkeriä maata Missourista, mutta ukosta ei ollut maanviljelijäksi. Hän myi tiluksensa herra Clarkille ja Saca muutti perheineen Fort Manueliin, Etelä-Dakotaan. Täällä Saca synnytti v. 1812 tytön, Lizetten, mutta menehtyi äkillisesti joko isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin. Herra Clark otti lapset huostaansa, sillä hän ei uskonut lasten isän olevan sovelias kasvattaja. No s*it, Sherlock…?! Lizetten kohtalosta ei tiedetä, mutta poika Pomp päätyi todistettavasti Englantiin ja muutti aikuisena takaisin Yhdysvaltoihin.

File:Lewis and clark-expedition.jpg - Wikimedia Commons
Lewis and Clark on the Lower Columbia (Charles Marion Russell v.1905).

Mutta: kuoliko Saca oikeasti tuolloin? Shoshoni-intiaaneilta jäi perimätietona eloon tarina, jonka mukaan Saca palasi heidän pariinsa asuttuaan ensin comanche-intiaanien leirissä. Nainen käytti itsestään nimeä Porivo, ja hänen kerrottiin jättäneen miehensä tämän väkivaltaisuuden takia. Comanchien parissa tämä Porivo avioitui uudelleen ja sai kaksi lasta, kunnes taas katosi. Naisen ilmaannuttua shoshonien leiriin hän mm. opetti intiaaneja viljelemään maata. Nainen kertoili myös vuolaasti Lewis&Clarkin tutkimusmatkasta ja kuollessaan v. 1884 hän oli maininnut olevansa Sacagawea. Hänen hallussaan oli myös presidentti Thomas Jeffersonilta saatu ansiomitali. Hmm…

11 Comanche indians Images: Library Of Congress Public Domain Search
Comanche-intiaanipäällikkö v. 1909 (Library Of Congress).

Useat tutkijat ovat todenneet tämän Porivon olleen oikeasti Saca, sillä jo v. 1925 asiaa lähdettiin tutkimaan eri heimojen parista. Tuolloin elossa oli vielä henkilöitä, jotka osasivat kertoa omakohtaisesti naisen elämästä. Eräs comanche-nainen – Tacutine – kertoi Porivon olleen hänen isänsä, Ticannafin, äiti ja täten hänen isoäitinsä. Mutta: ainahan kriitikoita ja arvostelijoita löytyy, joten tällaiset tutkimuksetkin on kyseenalaistettu. Kertokaapa, arvon tutkijat, miten tämä Jeffersonin ansiomitali päätyi sitten tämän kyseisen naisen haltuun? Tai miten hän olisi osannut kertoa yksityiskohtia tutkimusretkestä?

Photo credit – Photographer Richard Mouser @ Wikipedia

Akka uskoo, että tässä tapauksessa yksinkertaisin selitys on oikea: nainen oli tosiaankin Sacagawea. Hänen pelkuri-aviomiehensä oli ottanut kolmanneksi vaimokseen nuoren ute-intiaanin ja perimätiedon mukaan oli erään riidan päätteeksi ruoskinut toisen vaimonsa eli Sacagawean. Akkakin olisi pakannut kimpsunsa ja kampsunsa tällaisen jälkeen ja kadonnut hyvinkin nopeasti. Siitäs sait, typerä naistenvihaaja-vellihousu Toussaint Charbonneau!

Ainakin Sacagawealla pyyhkii hyvin “Yö museossa”-elokuvissa, joissa Sacalla on säpinää Robin Williamsin esittämän Theodore Rooseveltin kanssa, hah haa!

43 Night at the Museum ideas | night at the museum, museum, night
Mizuo Peck ja Robin Williams.

Amerikassa Sacagaweasta on joka tapauksessa tullut lähes kansallissankari; hänen mukaansa on nimetty useita paikkoja ja puistoja sekä pystytetty useita muistomerkkejä. Naisasianaiset ovat varsinkin ottaneet Sacagawean omakseen.

Mitäs tapahtuikaan Sacan aviomiehelle; Toussaintille? Ketä kiinnostaa, häh? Äijä kun ilmeisesti vielä yli 70-vuotiaana avioitui viidennen vaimonsa kanssa. Kyseessä oli taas vain 14-vuotias intiaanityttö.

Akka kaivaa taas symbolisen kuopan saunan taakse tällekin ryökäleelle. Long live Sacagawea ja akkaenergia!

Sacagawea Golden Dollar Coin | U.S. Mint
Sacagawea ja Pomp yhden dollarin kolikossa v. 2000.

OLIKO JEESUS OIKEASTI KAUHUKAKARA?

Jo 2000 vuotta tutkijat ovat ihmetelleet, mitä Jeesus teki ns. “kadonneina vuosina,” joista Raamattu ei kerro juurikaan mitään. Evankeliumit kertovat n. 30-33-vuotiaan Jeesuksen tapahtumista matkalla kohti ristiinnaulitsemista, mutta siihen tieto sitten jääkin. Vai jääkö?

Raamattuun kuulumattomat apokryfiset tekstit valaisevat pikku-Jessen elämää erikoisella tavalla: hänet kuvataan hyvin inhimillisenä ihmisenä, joka tosin hämmästytti naapureitaan ja opettajiaan merkillisin tavoin.

Joidenkin tutkijoiden mielestä nämä tekstit on tarkoituksellisesti jätetty pois virallisesta Raamatusta, sillä Jeesus haluttiin nimenomaan kuvata jumalallisena olentona eikä tavallisena kaduntallaajana.

Uskonnollisissa kysymyksissä on tietenkin aina useita aspekteja, mutta Akan tarkoitus on tässä tutkiskella huumoripitoisesti näitä olemassaolevia, löydettyjä tekstejä, ottamatta sen kummemmin kantaa niiden todenperäisyyteen. Joten tiukkapipot; heittäkää hattunne nurkkaan tai poistukaa. Akka ei noudata/tue/kiellä mitään uskontoa, vaan sallii kaikkien vapaasti harjoittaa vaikka hammastikun palvontaa, mikäli niin haluaa tehdä. Akka käyttää termiä “Jesse” tässä kirjoituksessa huumorilla..

Yksi merkillinen seikka on se, ettei Jeesuksen perheestä tiedetä juurikaan mitään. Tiedetään kuitenkin, että Jessellä oli neljä veljeä ja kaksi sisarta, jotka on yleisesti mielletty isä-Joosefin lapsiksi aikaisemmasta avioliitosta. Täten Jesse olisi ollut perheen kuopus
ja äitinsä ainoa biologinen lapsi. Tätä seikkaa perustellaan sillä, että äiti Maria oli tietenkin neitsyt ja Joosef häntä huomattavasti vanhempi mieshenkilö. Raamatun kertomuksissa Joosef vain katoaa jossakin vaiheessa, eikä hänen kohtalostaan tiedetä sen enempää. Sekin seikka antaa siis ymmärtää, että Joosef kuoli paljon ennen tätä äiti Mariaa, joka kirjoitusten mukaan seurasi ristiinnaulitsemistakin muiden naisten kanssa ilman Joosefia.

Mutta: missä Jesse kävi eskaria makaronitaidetta askarrellen? Saiko hän koulussa hyviä ystäviä? Heruiko Jesselle peräti Hymypoika-patsas?

Tässä kohdassa apuun tulee mm. apokryfinen Tuomaan lapsuusevankeliumi, jossa kuvaillaan Jessen ensimmäistä ihmetekoa: vanhempi veli Jaakob lähetettiin puunkeruureissulle, jolloin häntä puri myrkkykäärme käteen. Mukana seurannut Jesse ei tästä hämmästynyt, vaan paransi haavan ja räjäytti hirvittävän käärmeen tuhannen päreiksi. Sillä tavalla, Jesse, sillä tavalla…!

Luukkaan evankeliumissa mainitaan Jessen reissu vanhempiensa kanssa Jerusalemiin. Tuolloin hänen on arvioitu olevan n. 10-12-vuotias. Vasta paluumatkalla ikävästi huomattiin, että Jesse oli jäänyt jälkeen muusta pääsiäisenviettoporukasta ja retkueen oli siis käännyttävä takaisin. Oltuaan kolme päivää kateissa Jesse lopulta löydettiin temppelistä keskustelemassa oppineiden kanssa. Jätkä keskusteli muina miehinä raavaiden miesten kanssa kolmatta päivää ja ihmetteli, miksi vanhemmat olivat niin kovin hädissään!

Tuomaan lapsuusevankeliumissa sekä Koraanissa kerrotaan tapahtumasta, jossa Jesse muotoili savesta lintuja ja herätti ne henkiin. Jesse osasi siis ainakin muovailuvahan kanssa askarrella mainiosti! Nykyajan päiväkodeissa moinen toiminta saattaisi aiheuttaa hämmennystä: “Terttu täältä tarhasta, terve! Kuule… kun tuo teidän Vilja laittoi muovailuvahat lentämään, niin ehtisitkö mitenkään tulla paikan päälle…?”

Merkillisinä seikkoina voidaan mainita Jessen kiivaspäissään suorittamat tapot, joita ei juurikaan ole missään mainostettu. Erään ärsyttävän pojan Jesse kirosi kuoliaaksi, toinen poika heitti henkensä tämän ainoastaan törmättyä Jesseen ja yhden pojan hän tappoi vain herättääkseen tämän henkiin kertomaan, ettei Jesse ollut tappanut tätä kokonaan.

Ei helv…! Tällaisesta asenteesta Akka tikahtuu nauruun.

(Yle).

Kyläläiset hermostuivat lopulta pojan kurittomuuteen, joten Jesse päätti sokaista heidät kaikki saman tien. Että kannattiko avata suunsa, häh? Kannattiko? Kettuilitte väärälle pojalle!

Kukaan opettajakaan ei kestänyt Jesseä pätkääkään. Poika oli niin älykäs (tai näsäviisas?), että opettajat vaihtuivat tämän tästä. Erään opettajan Jesse tappoikin, mutta herätti tämän sitten armollisesti henkiin.

Noh, kyllähän Jesse ehti muutakin tehdä, kuin iskeä ärsyttäviä ihmisiä maahan. Hän herätti henkiin katolta pudonneen lapsen, paransi loukkaantuneen miehen, auttoi äitiään kantamalla kankaalla vettä ja teki yhdestä siemenestä vakallisen viljaa.

Jesse auttoi isäänsäkin sängyn rakentamisessa: sänkyyn tuleva lauta oli liian lyhyt, joten Jesse venytti laudan oikeaan mittaansa. Erään rakennustyöläisenkin Jesse herätti kuolleista. Mahtoi siinä vanhemmilla ja kylänväellä olla ihmettelemistä, kun näiden kaikkien tapahtumien arvioidaan olleen 5-12-vuotiaan Jessen tekosia.

Eräs kertomus kuvailee lisäksi tapahtumaa, kun Jesse keräsi ympärilleen muita lapsia suureen piiriin. Näiden lasten tehtävänä tässä leikissä oli kohdella Jesseä kuninkaana ja ylistää häntä siinä piirissä. Tässä taisi tulla vastaus kysymykseen, oliko Jessellä hyviä ystäviä koulussa… ei, poijjaat, ei tällä tavoin! Tällä meiningillä ei kyllä saada sitä Hymypoikaakaan.

Mitäpä sitten tapahtui Jessen aikuistuttua? Jotkut lähteet väittävät hänen kierrelleen Intiassa (tunnettuna nimellä Issa), toiset väittävät hänen kulkeneen Egyptissä tai jopa Britanniassa, Ranskassa tai Amerikoissa asti. Tällainen matkustelu selittäisikin hyvin puuttuvia vuosia (ennen ikävuotta 30), joista ei ole minkäänlaisia luotettavia dokumentteja kirjoitettu. Aiemmin siteerattua Tuomaan lapsuusevankeliumia väitetään tosin sepitetyksi potaskaksi, joka on kirjoitettu vain siksi, että ihmiset halusivat kuulla Jeesuksen lapsuudesta edes jotakin. Tämä evankeliumi on arvioiden mukaan kirjoitettu n. 150-luvulla, joten kovin uusi tekele se ei kuitenkaan ole.

Tacitus.

Akan mielikuvitusta ainakin kiehtoo tällaiset lapsuudenajan kertomukset. Useat tutkijat ovat nimittäin kuitenkin sitä mieltä, että Jesse oli oikea historiallinen henkilö. Tällaisessa pohdinnassa ei mietitä mitään jumalallisuutta, vaan sitä, kulkiko tällainen eksentrinen hiippari oikeasti joskus keskuudessamme niin, että siitä jäi kirjallisia todisteita.

Mm. roomalaiset historioitsijat Flavius Josephus (37-100 jaa.) ja Tacitus (55-120 jaa.) kertovat Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Muitakin kirjallisia lähteitä löytyy, joten joku siellä Israelissa on tosiaankin muinoin tallustellut. Sen tallustelijan jumalallisuudesta, olemuksesta, tarkoituksesta ja opetuksista kiistellään edelleen 2000 vuotta tapahtumien jälkeen.

Akka ei edes mainitse tässä mitään uskonsotia, ristiretkiä tai kulttuurinriistoja uskonnon takia ollenkaan, vaan toteaa ihan hissukseen otsikkoon viitaten: näiden kirjoitettujen lähteiden valossa vastaus on KYLLÄ, pikku Jesse oli riiviö.

Voi helv*perk* mikä painajainen vanhemmilleen tämä pikku Jesse mahtoikaan olla! Juoksepa siinä sellaisen pojan perässä, joka saattoi tappaa tai parantaa ihmisiä mielensä mukaan. Aargh, toteaa Akka ja on samalla kiitollinen, ettei neitseellisesti syntynyttä jumalaista lasta ole laitettu Akan kontolle. Olisihan se nyt hitonmoinen vastuu: mitä jos Jesse olisi kuollut ihan perussairauteen ilman antibiootteja? Äh, no joo, Jesse olisi tietenkin parantanut itsensä… !

Aargh uudestaan, toteaa Akka ja on pitkästä aikaa onnellinen siitä, ettei Akan keho ole kelvannut tällaiseen jumalaiseen toimintaan ja tuottamaan tällaista jälkeläistä. Se, jos mikä, olisi yhtä helvettiä.

MITÄS TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN? ARSENIKKIA, ARMAANI; ARSENIKKIA…

Mary Ann Robson purjehti ensimmäistä kertaa avioliiton auvoisaan satamaan ollessaan 20-vuotias. Tätä iloista tapahtumaa juhlittiin v. 1852 ja perheeseen siunaantui vuosikymmenen aikana 8-9 lasta. Tuohon aikaan ei juurikaan välitetty virallisista rekistereistä, joten kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun sekä aviomies William Mowbray että useat lapset kuolivat vuoronperään epämääräisiin vatsavaivoihin.

Mary Ann Cotton 1832-1873.

Mary Annille maksettiin vakuutusrahat kaikista kuolemantapauksista ja ainoan eloonjääneen tyttärensä hän antoi äitinsä hoidettavaksi. Toimiessaan sairaanhoitajana Mary Ann tapasi seuraavan aviomiehensä; potilaan nimeltään George Wood. Hääkellot soivat jälleen, mutta tämäkin onneton miesparka kuoli vain vuoden kuluttua epämääräisiin vatsavaivoihin. Vakuutusyhtiö maksoi taas korvauksia tästäkin aviomiehen menetyksestä.

Seuraavaksi Mary Ann nai leskimiehen, James Robinsonin, jolla oli entuudestaan neljä lasta. Mary Ann tuli jälleen raskaaksi, mutta samaan aikaan hänen äitinsä sairastui. Mary Ann ehti “hoitaa” äitiään vain lyhyen aikaa, kun tämä sitten kuolikin äkkinäisesti. Ennen kuolemaansa äiti oli valitellut vatsakipuja. Äidin luo hoitoon jätetty tytär Isabella kuoli seuraavaksi vatsakipujen seurauksena, kuten myös kaksi muuta James Robinsonin omaa lasta.

Herra Robinsonin epäilykset heräsivät, kun tämä hänen tuore vaimonsa vaati häntä ottamaan henkivakuutuksen. Äijä heittikin lopulta Mary Annin kadulle, mutta mikään ei enää pidätellyt tätä hullua naista. Hän nai taas leskimiehen, Frederick Cottonin, jolla oli itselläänkin jo lapsia. Mary Annin ystävätär kuoli epämääräisiin vatsavaivoihin, kuten myös tämä uusi aviomieskin. Kaikkien avioliittojen aikana lapsiakin kuoli kuin kärpäsiä, yksi toisensa jälkeen, ja Mary Annille maksettiin kaikista kuolintapauksista korvauksia mitään kyselemättä.

Mary Annin aiempi rakastaja Joseph Nattrass ilmestyi kuvioihin herra Cottonin kuoleman jälkeen. Mary Ann tuli raskaaksi KOLMANNENTOISTA kerran ja muutama lapsikin kuoli, ennen kuin oli herra Nattrassin vuoro heittää henkensä epämääräisiin vatsavaivoihin.

Lopulta virkamies Thomas Rileyn hälytyskellot alkoivat soida, kun Mary Ann yritti saada toimitettua poikapuolensa Charlesin orpokotiin. Mary Ann valitti, että poika oli sairaalloinen eikä varmaan kauaa olisikaan hänen riesanaan. Viisi päivää myöhemmin Charles kuolikin, ja tämä Thomas Riley pyysi patologia tutkimaan ruumiin tarkasti ennen kuolintodistuksen kirjoittamista. Mary Ann saikin tietää vasta vakuutustoimistossa, ettei korvausta voinut nostaa, mikäli kuolintodistusta ei vielä oltu kirjoitettu.

Charlesin ruumiinavauksessa paljastui, että poika oli kuollut arsenikkiin. Vihdoinkin Mary Ann pidätettiin ja sekä Joseph Nattrass että kaksi lasta kaivettiin haudoistaan lisätutkimuksiin. Kaikkien kuolinsyyksi paljastui suuri määrä arsenikkia.

Oikeudenkäynnissä todettiin, että Mary Ann oli myrkyttänyt yhteensä peräti 11 lasta, kolme aviomiestään, rakastajansa, oman äitinsä ja ystävättärensä. Jury pohti tuomiota 1,5 tuntia ja langetti Mary Annille kuolemantuomion.

Mary Ann hirtettiin maaliskuussa v. 1873. On väitetty, että teloittaja oli huolimaton, sillä Mary Ann kuoli hitaasti tukehtumalla. Normaalisti hirttotuomiossa niska napsahtaa nopeasti poikki, mutta Mary Ann kitui narun päässä useita minuutteja. Ehkäpä pyövelin teko oli tarkkaan harkittu, mene ja tiedä.

On arvioitu, että Mary Annin uhrien lukumäärä olisi ollut peräti 21, joten hän oli kiistatta Britannian pahin sarjamurhaaja noihin aikoihin. On sinänsä merkillistä, ettei tapahtumiin puututtu missään vaiheessa aiemmin, mutta juurikin virallisten rekisterien puuttuminen mahdollisti tällaisen toiminnan. Ketään ei kiinnostanut, kun lapsia kuoli kaikenlaisiin sairauksiin tämän tästä: jopa joka viides lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Mary Annin kaikista lapsista jäi eloon vain kaksi, Margaret ja George.

(DailyMail).

Mistäpä Mary Ann sitten sai käsiinsä tätä arsenikkia (nyk. arseenia) niin, ettei se herättänyt kenenkään epäilyksiä? Tuohon aikaan arsenikkia käytettiin eritoten tapeteissa ja maaleissa, sillä arsenikkipigmentti tuotti kaunista, vihreää väriä. Sitä käytettiin myös rotanmyrkkynä, joten arsenikin hankinta kotioloihin oli ihan normaalia. Aineen myrkyllisyyteen havahduttiin lopulta aivan liian myöhään, sillä seinille lätkäistyt vihreät tapetit aiheuttivat kenenkään tietämättä useita hitaita myrkytyskuolemia. Jopa Mary Annin puolustusasianajaja selitti, että perheenjäsenten mystiset myrkytykset johtuivat nimenomaan vihreistä tapeteista. Yeah…!

Mary Ann Robson-Mowbray-Wood-Robinson-Cotton-Nattrass oli kammottava ihmishirviö, joka ei ymmärrystä kaipaa. Kyllä nyt muutaman aviomiehen voi myrkyttääkin ihan mennen tullen, mutta että peräti 11 lasta…! Pthyi! Akka ei ymmärrä ihmisiä, ei sitten yhtään. Kärvistele ikuisesti liekeissä, Mary Ann! Toivottavasti pari pikkupirulaista tökkii samalla persuksiasi oikein antaumuksella!

WELCOME TO MY NIGHTMARE…

Näin iltojen pimentyessä on mukavaa rääkätä itseään kauhutarinoilla. Kuin kohtalon oikusta Akka törmäsikin tällaiseen creepyosastoon: History Center Of Olmsted County Rochesterissa, Minnesotassa, järjestää vuosittaisen “Creepy Doll” -äänestyksen. Valittavana on yhdeksän toinen toistaan karmivampaa nukkea, äänestysaikaa on valitettavasti vain 23.10 asti (tätä kirjoitettaessa huomiseen). Voittajan julkistamisen yhteydessä pidetään jonkin sortin pippalot, joihin Akka huomenna toteaa Putte-Possu-laulun sanoin: “Oi, jospa oisin saanut olla mukana…” (EI TODELLAKAAN!)

https://www.olmstedhistory.com/creepydolls

History Center Of Olmstead County.

Tästä äänestyksestä innoittuneena Akka listaa joitakin nukkeja maailmalta, joihin kukaan täysjärkinen ei haluaisi törmätä:

  1. Annabelle (Monroe, Connecticut, USA)

Ehkä maailman tunnetuin creepy doll löytyy Monroesta, Ed ja Lorraine Warrenin perustamasta okkultistisesta museosta (tällä hetkellä suljettu). Nuken tarina juontuu 1970-luvulle, jolloin tämä räsynukke ostettiin lahjaksi sairaanhoitoalaa opiskelleelle Donnalle. Omituisuudet alkoivat, kun Donna löysi nuken milloin mistäkin, vaikka sitä ei kukaan ollut siirtänyt pois paikaltaan.

Annabelle (Allthatsinteresting).

Lopulta asunnosta alkoi löytyä pergamenttilappusia, joissa luki “Help us” tai “Help Lou” (Donnan ystävä). Sitten nuken käsistä löydettiinkin verta ja nukke kuulemma hyökkäsi tämän Loun kimppuun. Paikalla kävi pappeja, meedioita jne.jne. ja joku heistä väittikin, että nukessa asuu 7-vuotiaana kuolleen tytön sielu. Joku toinen väitti, että nukessa asuu itse asiassa demoni, joka haluaa omistajansa Donnan sielun. Lopulta Warrenin okkultistinen pariskunta vei nuken museoonsa ja lukitsi sen lasikaappiin. Tästäkin nousi väite, että Annabelle olisi karannut lasikaapista, mutta väite todettiin perättömäksi.

Annabellesta on tehty elokuvia ja dokumentteja, joita Akka ei ainakaan aio katsoa. Akka sytyttää salvian ja höyryttää sillä koko huushollin.

  1. Robert (Key West, Florida, USA)

Tämä pikku pirulainen tuotiin Saksasta v. 1904 Robert Eugene Otto -nimiselle pojalle syntymäpäivälahjaksi. Nuken päällä oleva seiloripuku on legendan mukaan pojan oma puku. Tämä Eugeneksi kutsuttu poika kuljetti Robert-nukkea mukanaan kaikkialle ja usein Eugenen kuultiinkin juttelevan nuken kanssa. Öisin Eugenen huoneesta kuului kovaäänistä puhetta ja huonekalut siirtyivät pois paikoiltaan. Tilanteeseen hermostunut täti kiikutti Robert-nuken lopulta ullakolle ja tädin väitetään kuolleen samana yönä. Eugene piti nuken kuitenkin kuolemaansa asti ja vaimonsa vastaväitteistä huolimatta teki kaiken, mitä “Robert pyysi.” Nukke sai heidän asunnostaan jopa oman huoneen.

Robert.

Robertin väitetään siis osaavan siirtyä itse, siirtää tavaroita, muuttaa ilmeitään, puhua ja aiheuttaa onnettomuuksia. Nykyisin nukkea pidetään East Martello Museumissa Key Westissa, Floridassa. Nukke elää sielläkin ihan omaa elämäänsä ja kaikille turisteille annetaankin ohjeet, että Robertia pitää lähestyä kunnioittavasti.

Voijjjumala*ta… eikunsiis “Näytättepä tänään hohdokkaalta, arvoisa Herra Robert!”

  1. Mandy (Quesnel, British Columbia, Kanada)

Nyt jo 100-vuotias Mandy-nukke lahjoitettiin Quesnel Museumille v. 1991, kun sen omistaja kuuli jatkuvasti öisin kellarista lapsen itkua. Itkut loppuivat heti nuken lähdön jälkeen. Museossa nukkea pidetään lasikaapissa, mutta mm. sen sylissä istuva pehmolammas on löydetty lasikaapin ulkopuolelta. Muitakin esineitä on kummallisesti kadonnut ja löydetty sitten ihan merkillisistä paikoista. On myös huomattu, että usein nukesta otetut kuvat ja videot epäonnistuvat. Kun nukke tuli museoon, se valokuvattiin ja seuraavana aamuna koko valokuvauslabra oli perin pohjin myllätty.

Mandy (Quesnel & District Museum and Archives).

“Maijall’ oli karitsa, karitsa, karitsa”… laulaa Akka ja Mandy nukahtaa hymyillen. Jos tuo karitsa löytyy Akan lattialta huomenna, niin piipaa-auto tulee hakemaan Akan pehmustettuun huoneeseen.

  1. Pulau Ubin Barbie (Pulau Ubin, Singapore)

Vuonna 1914 Singaporessa 18-vuotias tyttö pakeni brittiläisiä sotilaita, kun nämä epäilivät hänen saksalaisia vanhempiaan vakoojiksi. Paetessaan tyttö valitettavasti kuoli pudottuaan kalliolta ja paikalliset maatyöläiset löysivät hänen ruumiinsa. Tytölle rakennettiin pyhättö, jonne alettiin myöhemmin tuoda uhrilahjoja.

Barbie (Worldreligionnews).

V. 2007 eräs paikallinen mies kertoi nähneensä kolmena yönä peräkkäin unen, jossa valkopukuinen nainen kehotti miestä menemään lelukauppaan ja ostamaan erään tietyn Barbien. Miehen mentyä kauppaan hän yllätyksekseen löysikin unessa näkemänsä Barbien hyllyltä ja vei sen sitten tytön pyhättöön. Tälle nukelle lahjoitetaan nykyään hajuvesiä, kynsilakkoja ja meikkejä, sillä Barbiella kerrotaan olevan yliluonnollisia kykyjä.

Akka lahjoittaa kaikki äitinsäkin kynsilakat tälle Barbielle, jotta nukke pysyy kotelossaan. Kuulitkos, mutsi? Hae lisää kynsilakkoja kaupasta!

  1. Letta Me Out (Warwick, Australia)

200-vuotias Letta löytyi 1970-luvulla autiotalosta Australian Wagga Waggasta. Nuken omistaja Kerry Walton väittää, että nukessa asuu hukkuneen pojan sielu – tai ainakin meediot ovat näin hänelle kertoneet. Nuken on kuultu puhuvan, sen on nähty liikkuvan ja jättävän raapimisjälkiä asunnon seiniin. Kerry Walton yritti jopa myydä nuken, mutta hän ei saanut nukkea edes ulos autosta. Nykyisin omistaja kuljettelee nukkea mm. tv-lähetyksiin ja hänen kertomansa mukaan tuolloin aina sataa.

Letta Me Out (joka tytön unelmanukke!).

Nukke on valmistettu puusta, sen hiukset ovat oikeita hiuksia ja sillä on lasisilmät. Nuken tutkijat päättelivät, että etelä-eurooppalaiset mustalaiset ovat valmistaneet nuken tuolloin n. 200 vuotta sitten.

Valmistettu puusta…? Akka taitaakin viritellä oikein kunnon takkatulen tänään!

  1. Okiku (Mannenji Temple, Iwamizawa, Japani)

Eikichi Suzuki osti nuken 2-vuotiaalle sisarelleen lahjaksi v. 1918. Okiku-nukesta tulikin tytön lempilelu ja hän nimesi nuken itsensä mukaan. Vuotta myöhemmin Okiku-tyttö kuoli keltakuumeeseen, mutta vanhempien toiveesta huolimatta nukkea ei saanut haudata tytön mukana. Nukke asetettiin kotialttarille. Ajan mittaan perhe huomasi, että nuken hiukset alkoivat kasvaa ja talossa alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Valot vilkkuivat, kuultiin puhetta ja outoja paukahduksia.

Okiku (Oldcityghosts).

Tytön vanhemmat olivatkin varmoja, että Okikun henki oli siirtynyt nukkeen. Perheen muuttaessa he pyysivätkin paikallista temppeliä pitämään huolta nukesta ja näin tapahtuikin: Okiku-nukella on nyt oma, pieni temppelipaikka. Nuken hiukset kasvavat edelleen ja tutkimukset ovat osoittaneet, että hiukset ovat todellakin aitoa ihmishiusta.

On jopa kerrottu, että nuken suu on avautunut ja sille on kasvanut pieniä hampaita. Temppelin papit leikkaavat Okikun hiuksia säännöllisesti, jotta nukke pysyy edelleen tyytyväisenä.
Ihan kiva duuni… ihan kiva duuni!!! Kohta sille nukelle täytyy hankkia hammaslääkärikin!

Jep, jotakin karmivaa näissä kaikissa nukeissa on. Akka ei sentään kärsi pediofobiasta (nukkekammo), mutta ei myöskään vapaaehtoisesti menisi lähellekään näitä creepyjä tapauksia. Saati, että kuljettelisi nukkea jonnekin perhanan tv-lähetyksiin, kuten herra Kerry Walton; ziisus sentään! Äijällä viiraa päässä!

Akka ei myöskään mene ullakolle tarkistamaan, onko yli 10 vuotta sitten hankittu Tuhkimo-nukke edelleen tallessa. Sillä penteleellä on nimittäin täysin liikkuvat nivelet jopa olkapäitä myöten… sehän vetelee Akkaa pataan välittömästi!!

Kuvan Tuhkimo ei liity tapaukseen eikä yhtään Tuhkimoa ole vahingoitettu kirjoituksen aikana.

(Otsikko: Welcome To My Nightmare/Alice Cooper/1975)

3600-VUOTIAS TEINI

Vuonna 1921 Tanskasta, Egtvedin kylästä, paikallinen maanviljelijä löysi suuren hautakummun. Ukko alkoi jo tasoittaa kumpua viljelysmaaksi, kun hänen lapionsa törmäsi puurakenteeseen. Onneksi ukko tajusi jättää homman kesken ja otti yhteyttä arkeologeihin.

Egtvedin tytön hautausasun rekonstruktio (Uniavisen).

Haudasta löytyi kannellinen tammiarkku, jonka sisältä paljastui nuoren teinitytön jäänteet. Tyttö oli iältään n. 16-18 vuotta. Tytön ikä määritettiin hampaista ja hautausajankohdaksi varmistui v. 1370 eaa. Näin tarkka ajoitus saatiin tammiarkun tutkimuksista. Nuorena menehtynyt tyttö nimettiin löytöpaikkansa mukaisesti “Egtvedin tytöksi.”

Alkuperäinen vaatetus arkussa taljojen päällä. Tytön hiuksia näkyy tuohikipposen vieressä.

Egtved – Google Maps

Tällä teinillä ei kuollessaan ollutkaan mukanaan iPhonea eikä edes Samsungia. Mitäpä hänellä sitten haudassaan oli? Nooh… mm. tuohesta tehty kaljakippo ja 5-6 -vuotiaan lapsen poltetut luut vaatenyytissä ja osittain toisessa tuohikipossa. Johan nyt on perk…!

Tytön erikoinen asukin herätti huomiota; hänellä oli yllään napapaita ja naruista punottu hame. Koko komeuden kruunasi suuri, pyöreä pronssivyö. On arveltu, että tämä pyöreä kiekko liittyy tuohon aikaan yleiseen auringonpalvontakulttiin. Samalta ajalta Tanskasta on löydetty nk. “the Sun Chariot” ja tämä löytö tukeekin tätä kiekkopäätelmää. Tyttö on saattanut olla jonkinlainen papitar tai aurinkokultin tanssijatar. Ainakin hautaustapa arkkuineen ja kumpuineen antaa ymmärtää, että tyttö oli merkityksellinen henkilö.

The Sun Chariot (Wikipedia).

Entäpä ne lapsen luut? No voi perk… uudestaan, siitä ei ole mitään tietoa. On kuitenkin arveltu, ettei lapsi ole voinut olla tytön oma lapsi, ihan tytön iästä johtuen. Poltettujen luiden jäännöksiä löytyi sekä vaatemytystä että tytön ruumiin päältä. Ei kannata kysyä miksi, sitä ei kukaan tiedä. Lapsi on voinut olla ihmisuhri, mutta eihän sitä poltetuista luista enää saada selville. Tällainen ihmisuhrihauta on kyllä löydetty muualta Tanskasta 1980-luvulla, joten sitä mahdollisuutta ei ole ainakaan voitu sulkea pois.

Vaatetuksesta ja tytön ruumiin jäänteistä on saatu selville, että tyttö on todennäköisesti kotoisin Schwarzwaldin alueelta Saksasta ja hän on ennen kuolemaansa liikkunut tämän alueen ja Tanskan välillä. Myös lapsi oli kotoisin samalta alueelta. Ehkä lapsi oli peräti tytön sisarus, mene ja tiedä…? Tytön matkustelu on kuitenkin oletettavasti liittynyt jonkinlaiseen kaupankäyntiin tai naimakauppaan, sillä tuolloiset yhteisöt olivat tekemisissä keskenään. Alueilta on löytynyt yhteneväisiä arkeologisia löytöjä.

Scharzwaldin alue Saksassa (Wikimedia Commons).

Tytön liikuskelua on pystytty tarkasti määrittämään mm. hiuksista ja kynsistä. Kyllä nykyajan tekniikka on sitten perin ihmeellistä… Akka leikkaa itseltään heti yhden kynnenpalasen ja kysyy tutkijoilta, missäs penteleessä sitä tulikaan mellastettua vaikka vuonna 1996… Että onko sitä oltu Ruåtsinlaivalla vai peräti ihan jossakin hevonpersiissä.

Tytön jalkopäästä löytynyt olutastia sisälsi puolukoista tai karpaloista valmistettua käynyttä juomaa, ilmeisesti jonkinlaista hunajalla makeutettua olutta. Koska kippo oli jalkopäässä, on epäilty, että siitä on juotu hautauksen yhteydessä. Ehkä tällainen tapa oli juurikin “otetaas
viimeinen malja menehtyneen muistolle.” Ja sitten on varmaankin lähdetty tanssahtelemaan aurinkotansseja nuotion ympärille ja kitattu useampiakin kupposia edesmenneen papittaren kunniaksi.

Pronssikiekko lähikuvassa

On harmillista, ettei tytön kuolinsyytä tiedetä. Eipä siihen kyllä noina aikoina kovinkaan kummallista syytä tarvittu; ihan tavalliset tulehduksetkin saattoivat olla kuolemaksi. Tällainen puolukka/karpalokalja ei tasan tarkkaan vastannut nykyisiä antibiootteja, vaikka sitä miten kitusiinsa olisi vetänyt. Hunajalla on tosin todettu olevan antibakteerisia ominaisuuksia, mutta eipä se kyllä Kefexiniä päihitä. Noh, oli miten oli, mutta tämä tyttö jäi tutkijoille kertomaan jotakin ajasta, jossa hän lyhyttä elämäänsä eli. Tämä teini ei varmaankaan tosin valittanut siitä, että “bilsanope on ihan vanha käppänä” tai “vtu, mun kuulokkeet on ihan paskat.” Tyttö oli varmaankin vain tyytyväinen nähdessään jumalansa tulevan taivaanrannasta esiin joka aamu.

Tammiarkku Tanskan Kansallismuseossa.

the Egtved Girl (natmus.dk) linkki Tanskan Kansallismuseoon (jossa aurinkovaunutkin ovat).

Tai mistäpä sitä tietää… ehkäpä tyttöä otti päähän tuo ruskea, villainen napapaita. “Vtu, mä oon pitäny tätä säkkiä päälläni jo vuoden! Enxmä nyt välillä voisi saada uutta paitaa!! Ja tää naruhame kutittaa ihan hirveesti. Itse asiassa tää koko asu on ihan jumalattoman seksistinen… pitäkää tunkkinne, mä vaihdan housuihin!”

JUOKSE, VILLI LAPSI…

Vuonna 1989 Kambodzassa, lähellä Vietnamin rajaa, katosi 8-vuotias tyttö. Häntä etsittiin kahden vuoden ajan, mutta jälkeäkään tytöstä ei ollut enää löydettävissä.

Melkein 20 vuotta myöhemmin katoamistapaus nousi kuitenkin uudestaan paikallisiin uutisotsikoihin, kun vuonna 2007 viidakosta löydettiin aikuiseksi varttunut “villilapsi.” Tämä nainen havaittiin hänen yrittäessään varastaa ruokaa erään talon pihamaalta. Nainen kulki neljällä jalalla tai peräti ryömi, murisi, eikä puhunut mitään tunnistettavaa kieltä. Joitakin päiviä myöhemmin nainen saatiin lopulta “pyydystettyä.”

Vietnamin viidakkoa.

Läheisessä kylässä asuva perhe väitti, että kyseessä olisi tosiaankin tämä heidän 8-vuotiaana kadonnut tyttärensä Rochom P’ngieng, joka olisi täten elänyt viidakossa peräti 18-19 vuotta. Epäilyksiä alkoi sittemmin herätä, kun kadonnut tyttö oli kuitenkin kadotessaan osannut puhua äidinkieltään khmeriä eikä tämän villinaisen suusta kuultu ainoatakaan sanaa. Hänen olemuksestaan ei myöskään voinut päätellä, että tämä olisi tosiaankin voinut viettää melkein 20 vuotta viidakko-olosuhteissa.

Naisen käsivarsissa oli lisäksi jälkiä siitä, että häntä oli saatettu pitää kahlittuna lieassa. Tällainen toimintatapa on alueella valitettavan yleistä, jos hoidotta jäänyt mielenterveyspotilas voi olla vaaraksi itselleen tai muille. Alueella myös uskotaan, että mielenterveysongelmaiset voivat parantua luostarien munkkien parantavilla savuilla, sillä tällaiset potilaat ovat jollakin tapaa riivattuja.

Nainen asui kuitenkin tässä perheessä vielä yhden vuosikymmenen verran eikä hänen tilanteestaan saatu tietää mitään uutta, sillä perhe kieltäytyi (omituista kyllä) DNA-testeistä. Oli kuitenkin selvää, että nainen oli kovin häiriintynyt ja kulki edelleen neljällä jalalla. Useita kertoja hän karkasi takaisin viidakkoon, mutta palasi kuitenkin päivien päästä nälissään takaisin. Naisella oli tapana myös riisua hänelle puetut vaatteet pois, mutta toisaalta hän myös leikki iloiten perheen lasten parissa ja nauroikin usein.

(The Guardian).

Erään karkumatkansa seurauksena nainen katosi 11 päiväksi ja hänet löydettiin lopulta rintaansa asti hautautuneena 10 metriä syvästä vessakuopasta. Kas kummaa; sairaalareissuhan siitä sitten seurasi… Naiselle hankittiin lopulta psykiatrista apua ja hän jopa oppikin puhumaan joitakin sanoja. Hänen mieluisin nukkumapaikkansa oli kuitenkin edelleen pihan suuri kanakoppi.

Vuonna 2013 tämän kasvattiperheen isä kuoli ja kolme vuotta myöhemmin vietnamilainen 70-vuotias mies Pel tunnisti tämän naisen tyttärekseen Facebookin kautta. Tämä mies kertoi, että hänen tyttärensä Tak oli mielenterveyspotilas ja tämä oli kadonnut vuonna 2006 ollessaan 23-vuotias. Täten tämä nainen olisi löydettäessä viettänyt viidakossa vain noin vuoden eikä otaksutut (melkein) 20 vuotta.

(DailyMailOnline).

Pelillä olikin esittää dokumentteja tytön syntymästä, terveyshistoriasta ja katoamisesta, joten tämän naisen kasvattiperheen äitikin alkoi uskoa tähän tarinaan. Tämän – tuolloin jo 33-vuotiaan- naisen arvet ja muut tuntomerkit sopivat myös täysin siihen oletukseen, että kyseessä olisikin todella tytär Tak. Tämä ei myöskään ollut koskaan oppinut puhumaan, toisin kuin 8-vuotiaana kadonnut Rochom.

Kambodzan maahanmuuttoviranomaiset tutkivat tapausta kaksi viikkoa ja lopulta saatiin tilanteelle päätös: kyseessä oli kuin olikin tämä vietnamilainen Tak-tytär. Hänen annettiin täten lähteä oikean perheensä pariin takaisin Vietnamiin. Siitä lähtien hänet on pidetty pois julkisuudesta, sillä nainen on kuitenkin kärsinyt jo vuosikymmenien ajan tilanteestaan. Tällä hetkellä Tak on 38-vuotias.

(SkyNews.com).

Akka todellakin toivoo, että tämä villilapsi päätyi lopulta oikean perheensä pariin. Emme varmaan kuitenkaan koskaan saa tietää, onko naista pidetty lieassa jossakin tai vankeudessa ylipäätään esim. hyväksikäyttötarkoituksessa. Hyi kamala sentään…!

Toivotaan ainakin, että naisen psykiatrinen hoito jatkuu ja hänellä on turvallinen olo perheensä parissa, jottei hänen tarvitse juosta takaisin viidakkoon mistään syystä. Sinänsä ihmeellistä, että tästä naisesta ei ole uutisoitu Suomessa mitään ja Akkakin törmäsi aiheeseen ihan sattuman kautta. Kaikkea sitä oppii, kun klikkaa väärää kohtaa vahingossa; näköjään… Kaikkea hyvää Tak, toivottaa Akka! (Ja ymmärtää samalla, että tämä alunperin etsitty ja löydetyksi luultu Rochom lienee siis edelleen kadoksissa… Aargh!

Otsikon sanat “Juokse villi lapsi-juokse kauemmaksi-siellä kasvat vahvemmaksi-ja vapaammaksi” eivät taida päteä näissä kummassakaan tapauksessa. Akka keskittyy seuraavaksi vain asioihin, joissa lukee “hauskoja kissavideoita-naurutakuu-laugh your ass off!”

Laughing my ass off.

(Lauluntekijät: Pelle Miljoona/Ari Olavi Taskinen
Kappaleen “Juokse villi lapsi” sanoitukset©Love Kustannus Oy)

KIVEEN KAIVERRETUT IHMEET

Jotakin perin merkillistä on muinoin tapahtunut Lalibelan kylässä, Etiopiassa. Tässä noin 20 000:n asukkaan kylässä sijaitsee 11 suoraan kallioon kaiverrettua kivikirkkoa, joita kutsutaankin nykyään Lalibelan kalliokirkoiksi.

Biete Ghiorgis-kirkko.

Tarina kertoo, että nämä massiiviset kirkot on kaiverrettu kuningas Lalibelan johdolla (tämän valtakaudella vuosina 1181–1221)… ITSENSÄ ENKELIEN TOIMESTA. Ja peräti yhdessä yössä!

Alueen kirkot ja niiden sijainnit (Wikimedia Commons).

Herra Kunkku Lalibelan oman historiikin mukaan enkelit jeesasivat häntä 24 vuotta, mikä kuulostaakin uskottavammalta. Tai siis… Akka peruu heti puheensa: ei tosiaankaan kuulosta!

Kuningas Lalibela (GlobalGeography).

Arkeologien mukaan kirkkoja on kaiverrettu vuosien 700-1200 välisenä aikana ja on jopa epäilty, että kuuluisilla Temppeliritareilla olisi ollut vaikutusta asiaan.

Temppeliritarit olivat sotilaallinen ryhmittymä, jonka tarkoitus oli puolustaa kristinuskoa ristiretkien aikana. Lopulta ryhmä kasvoi niin suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, että heille kävi… perin huonosti. Heidän loppunsa koitti v. 1307.

Väitetäänhän nimittäin jopa, että Raamatussa mainittu (Temppeliritarien löytämäksi väitetty) Liitonarkkikin olisi päätynyt Etiopiaan; Aksumin kaupunkiin.

Vielä tänäkin päivänä tätä kyseistä kultaista arkkua vartioi yksinäinen, pyhä äijä, joka sitoutuu tähän tehtävään koko elämäkseen. On siinä pirun arvokas homma, sillä tämä henkilö on ainoa, joka saa arkkua edes lähestyä. Luvattomat katselijat palavat kuulemma poroksi, jos lähelle edes yrittävät. Tiedettävästi tällaisia yrittäjiä ei ole ollutkaan.

Moses and Joshua in the Tabernacle, n. 1896-1902/James Tissot.

Kirkkojen massiivinen koko on kuitenkin kerrassaan järisyttävä: nämä kirkot nousevat suoraan peruskalliosta jopa 50 metrin korkeuteen. Niitä yhdistävät kallioon kaivetut kapeat käytävät, ainoastaan yksi ristin muotoinen Biete Ghiorgis -kirkko sijaitsee omassa yksinäisyydessään sivummalla.

Kirkot todellakin nousevat ylös peruskalliosta, kuten tämä kuva osoittaa. Keskeltä jumalatonta kuoppaa…

Tällainen hermeettinen kirkkoalue herättää runsaasti kysymyksiä, kuten miksi kirkkoja on 11. Eikö yksi riittänyt? Eikö se yksikin olisi aiheuttanut jo ihan tarpeeksi verta, hikeä ja kyyneleitä? Toisena, pienenä kysymyksenä herää tietenkin se, että MILLÄ näitä kirkkoja on kalliosta kaiverrettu? Pikkuruisilla kivihakuilla? Ei, ei, ei ja vielä kerran ei, sanoo Akka.

Tällaisilla vehkeillä me askarrellaan! Esimerkki kuparisesta talttatyökalusta Egyptissä.

Myös Egyptin Sakkarasta löydettiin valtavista hautakuiluista yhteensä 24 massiivista, graniittista arkkua kansineen. Arkut painavat keskimäärin 70-100 tonnia ja niiden muotoilu on äärimmäisen tarkasti tehtyä työtä. Nämä Serapeumin arkut herättävät luonnollisesti suurta ihmetystä: miten tällaisia kaiverretaan ja kannetaan jonnekin maanalaisiin käytäviin? Akalla hajoaa pää tällaisten ihmeiden edessä. Näiden kanssa ei tarvitse edes kysyä MIKSI, vaan aivan yksinkertaisesti MITEN.

Yksi suurista graniittiarkuista (TheAncientConnection). Tämän arkun korkeus on n. 2,5 metriä.

Eikä unohdeta kalliokaupunki Petraakaan; tuota Jordanian helmeä. Ehkäpä Kunkku Lalibelan enkeljoukko liihotteli taikavoimineen paikalle sinnekin. Hoosiannaa laulaen.

Nyt saisi kyllä joku insinööri-arkkitehti-kuka-tahansa kertoa Akalle, miten näitä massiivisia rakenteita ja arkkuja mukamas nykerretään joillakin alkeellisilla työvälineillä. Mikäli kunnon selitystä ei löydy, Akka poikkeuksellisesti uskoo enkelien tai alieneiden apuun. Tai olkoon vaikka maanalaisia maahisia; se on aivan sama, mutta millään palettiveitsellä ei graniittia ole todellakaan lähdetty pilkkomaan. Sen verran Akkakin ymmärtää.

Petra, Jordania.

Aiheesta löytyy useita Youtube-videoita, joita Akka ei kuitenkaan tässä luettele. Niiden pääsanoma on kuitenkin yksinkertaistettuna sellainen, että joskus muinoin on ollut kulttuureita, joilla oli edistyksellistä teknologiaa. Sitten yllättäen tapahtuikin jokin luonnonmullistus, joka pyyhkäisi altaan kaiken ja tällainen teknologia jäi unohduksiin.

Tämä teoria sopii hyvin enkelien, alieneiden, maahisten ja muiden kivojen pikku-ukkojen rinnalle. Jos joku ei nyt ala selittämään tätä ilmiötä, niin Akka kysyy Bigfootilta. Kyllä Bigfoot tietää! Siinä on ihan reilun oloinen kaveri, vaikka hänen mieltymyksenään onkin tallentua ainoastaan Pure Shit -merkkisten kameroiden kuviin. Minkäs sitä ujoudelleen mahtaa!

Bigfootin tykkäämä kamera – tällainen kannattaa ottaa mukaan yöllisille etsintäretkille! Tulee juuri sellaisia otoksia, joita nykyäänkin nähdään!

LÄHDETÄÄNKÖ RETKELLE?

Brittiläisen kapteeni John Franklinin kunnianhimoinen tavoite oli vihdoinkin löytää Luoteisväylä; merireitti Kanadan saaristoisen pohjoisosan läpi Atlantilta Tyynellemerelle. Matkaan lähdettiin vuoden 1845 kesällä kahden aluksen voimin. HMS Erebus ja HMS Terror olivat raskasrakenteisia aluksia, joita oli muokattu sopimaan arktisten alueiden olosuhteisiin.

John Franklin (1786-1847).

Kuinkas sitten kävikään? Laivat jäätyivät kiinni useampaan otteeseen matkan aikana ja 129 miehistön jäsentä joutui pinteeseen, joka lopulta vei heiltä kaikilta hengen. Laivoilla oli elintarvikkeita varattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, joten ruoan suhteen paniikkia ei olisi pitänyt olla. Koko äijäkööri laivoineen jäi kuitenkin kadoksiin ja pelastusretkueita lähetettiin heitä etsimään vuodesta 1848 alkaen. Paikallisilta inuiteilta saatiin kuulla tarinoita valkoihoisista miehistä, jotka menehtyivät yksi toisensa jälkeen. Kolmen miehen hautapaikat näytettiin etsijöille eikä merkkejä eloonjääneistä enää löytynyt.

Piirroskuva HMS Terrorin oletetusta kohtalosta.

Johtolankoina löydettiin joitakin kirjelappusia miehistön kirjoittamina sekä mm. kahden miehen ruumiit kelkassa. Kaikesta kävi ilmi, että miehet olivat jättäneet laivat jäihin ja yrittäneet selviytyä maateitse pois ankarista olosuhteista. Inuitien kertomusten mukaan heidän näkemänsä miehet olivat nälkiintyneitä ja viimeisissä henkitoreissaan; myöhemmät luulöydöt todistivat heidän jopa turvautuneen kannibalismiin. Karua meininkiä.

Etsintäretkiä tehtiin useita, osaa niitä rahoitti kapteeni Franklinin vaimo. Hänen elämäntehtäväkseen muodostui selvittää aviomiehen kohtalo: mitä matkalla oli oikein tapahtunut? Hän turvautui jopa selvännäkijöiden apuun etsiessään vastauksia aviomiehensä epäonnisesta retkestä.

Franklinin retkikunnasta tehty löytöpalkkio (Wikimedia Commons).

Lukuisat esine- ja ruumislöydöt sekä inuitien kertomukset auttoivat etsijöitä ymmärtämään matkan koettelemuksia. Jopa 250 kilometrin matkalta löydettiin sekä menehtyneitä miehistön jäseniä että näiden kirjoittamia merkintöjä, jotka kertoivat karua tarinaa. Kapteeni Franklin oli kuollut 11.6. 1847 ja miehistö yritti selviytyä pois jäiden keskeltä takaisin ihmisten ilmoille, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Neljän miehen hautapaikat nykyään (Wikimedia Commons).

Myöhempien tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kuoli keripukkiin, nälkiintymiseen ja lyijymyrkytykseen. Tuolloiset säilyketölkit eivät todellakaan vastanneet nykyaikaisia hernekeittopurkkeja, vaan niistä liukeni lyijyä, jota löydettiinkin tutkituista hiusnäytteistä jopa kymmenkertaisia määriä normaaliin verrattuna. Inuitien mukaan nuo vuodet olivat myöskin riistan suhteen erittäin ankaria: hylkeitä ja karibuja oli saalistettavana tavallista määrää vähemmän.

Piirros inuitimiehestä.

Kaikkien miesten menehtyminen oli siis monen tekijän summa, joissakin ruumiissa on merkkejä myös tuberkuloosista ja keuhkokuumeesta. Näihin kaikkiin syihin voi lisätä sanan KYLMYYS. Nykyihmisen on aika vaikea kuvitella, millaista oli olla keskellä arktista aluetta satojen kilometrien päässä lähimmästä ihmisasutuksesta. Sen aikaisilla kamppeilla ja varusteilla… ei ollut höyhentäytteisiä makuupusseja eikä italianpataa pussitettuna kuivaruokana, saati sitten mitään lääkintätarvikkeitakaan. Ei, ei, ei, sanoo Akka ja värisee kauhusta tällaista ajatellessaan.

(www.canadashistory.ca)

Mutta; ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: vuonna 2014 löydettiin HMS Erebusin hylky ja vuonna 2016 löydettiin HMS Terror! Hylkyjen tarkkoja sijaintipaikkoja ei tietenkään paljasteta suurelle yleisölle, mutta hylyt ovat erittäin hyvin säilyneet kylmässä ja vähähappisessa vedessä. Voisi jopa sanoa, että nämä löydöt ovat täydellisiä aikakapseleita tuosta kohtalokkaasta matkasta. Nämä löydöt kertovat varmaankin lisää tämän epäonnisen tutkimusretken etenemisestä, kuten jo aiemmin löydetyt esine- ja ruumislöydötkin.

Videoita hylkyjen sukelluksista:

https://www.youtube.com/watch?v=OxyTZ3F7mkA HMS Terrorin sukellusvideo

Parks Canada explores the wreck of HMS Erebus and collects new artifacts – YouTube

Nämä hylyt ovat maanneet noin 170 vuotta suhteellisen matalassa vedessä ennen löytymistään, toisin kuin Titanic, joka löydettiin 73 vuoden päästä uppoamisestaan. Titanicin hylky makaa melkein 4 kilometrin syvyydessä Newfoundlandin edustalla. Tällainen syvyys vaikeuttaa huomattavasti tutkimustyötä, sillä paine tuollaisissa syvyyksissä on lähestulkoon järjetön.

Titanic meren pohjassa (National Geographic).

Erebus makaa noin 11 METRIN syvyydessä, Terror löytyi noin 24 METRIN syvyydestä. Vapaasukelluksen maailmanennätys (ilman mitään varusteita) on peräti noin sata metriä, joten hylyt ovat helposti tutkittavissa.

HMS Erebus (Parks Canada).

Kuuluisin löydetyistä miehistön jäsenistä lienee John Torrington, jonka ruumis on lähes täydellisesti säilynyt jäätyneenä. Hän ei ole ainoa: mm. miehistön jäsen John Hartnell on löydetty yhtä hyvin säilyneenä. Hänen jälkeläisensä Brian Spenceley valokuvasi iso-iso-setänsä kasvot tämän esiinkaivamisen yhteydessä:

John Hartnell. RIP.

Peräti 24:n muun miehistön jäsenen DNA:ta on saatu eristettyä ja nyt toivotaankin näiden miesten identifiointia elossa olevien sukulaisten kautta. Kapteeni John Franklinin hautapaikkaa ei tosin tiedetä, joten hänen kuolinsyynsä saattaa jäädä arvoitukseksi. Eiköhän se liene samanlainen, kuin muullakin miehistöllä: surkeiden sattumusten summa.

John Torrington. RIP.

On se nyt vaan p**kele, mitä ihmiset saavat päähänsä lähteä toteuttamaan. Aivan järkyttäviin olosuhteisiin pitää lähteä seikkailemaan hemmetin huonoilla varusteilla. Eikö kenellekään tullut mieleen ajatus, että “odotetaan tässä reilusti yli sataviiskyt vuotta, että keksitään satelliitit, kännykät ja gps:t?” Ei tullut mieleen, ei. Piti lähteä menemään joko maineen takia tai sitten muuten vaan hulluuspäissään ja intomielisenä. Ja kuinkas sitten kävikään? Pirun huonosti.

“Green Boots”- nimellä tunnettu ruumis Everestillä. Hänet tunnistettiin lopulta Tsewang Paljor– nimiseksi mieheksi. RIP.

Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta on myöskin se, että Mount Everestillä makaa edelleenkin noin 200 epäonnisen kiipeilijän ruumiit. Heidän alastuomisensa on täysin mahdoton tehtävä, eikä siihen ole kenelläkään aikomustakaan. Vuoren olosuhteet ovat aivan käsittämättömän vaikeat, niitä ei kukaan tavallinen pulliainen voi ymmärtää. Jotkut “onnekkaat” ovat selvinneet jäätyneiden varpaiden tai sormien amputoinneilla, mutta joillekin yksi ainoa askel väärään paikkaan on aiheuttanut kuoleman. Että kannattiko mennä, häh? John Franklin olisi sanonut tähän: “Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.”

KUNNIALLISET KUOPPAJAISET

Vuonna 1903 Tonsbergissa, Norjassa eräs farmari onnistui löytämään Norjan toistaiseksi arvokkaimman viikinkiaikaisen hautalöydön: veneen, jonka sisällä oli kaksi vainajaa ja runsaasti hautalahjoja. Kaivaukset aloitettiin löytöä seuraavana kesänä ja laiva on tällä hetkellä kunnostettuna Oslon Viikinkilaivamuseossa kahden muunkin veneen ja hautaesineistön ohella. Kunnostustyöt kestivät peräti 21 vuotta, mutta jopa 90 % veneestä on alkuperäistä puuta. Siinä sitä on konservaattoreilla ollut askartelua!

Oseberg Oslossa (History Of Vikings).

22-metrinen vene -Oseberg- on taidokkaasti koristeltu ja siihen on mahtunut peräti 30 soutajaa. Tutkimusten mukaan veneen rakennusajankohdaksi varmistui v. 820 jaa. Akka voi hyvinkin kuvitella, kuinka tällaisilla veneillä paineltiin menemään Amerikkaan ihan kevyesti, ihan silkasta menemisen ilosta!

Tønsberg – Google Maps

Hautalöytöihin kuului mm. koristeelliset hevosvaunut, neljä kelkkaa, eläinveistoksia, astioita, vaatteita, viisi sänkyä, höyhenpatja, kaksi telttaa, 15 hevosta, kuusi koiraa, 2 lehmää jne.jne… ja tietenkin ne kaksi vainajaa. Tavaroiden määrästä ja laadusta tiedettiin heti, että vainajat eivät todellakaan olleet Matti ja Maija Meikäläinen. Keitä he sitten olivat?

See the exhibition in 360 degrees Linkki museonäyttelyyn (Viking Ship Museum)

Noin 100 vuotta löydön jälkeen uudelleen haudatut luurangot kaivettiin esiin tarkempia tutkimuksia varten. Toinen vainajista paljastui v. 834 jaa. haudatuksi noin 80-vuotiaaksi naiseksi. Hän oli menehtynyt syöpään. Toinen nuorempi vainaja on noin 50-vuotias nainen, mutta hänen kuolinsyytään ei ole saatu selville.

Laivan kunto löydettäessä.

Pitkään uskottiin, että nuorempi vainaja olisi ollut tämän vanhuksen – jopa kuningattaren -seuraksi uhrattu palvelija, mutta väkivallan merkkejä ruumiista ei löytynyt. Dna-tutkimuksetkaan eivät selvittäneet, ovatko naiset sukua toisilleen, esim. äiti ja tytär. Nuoremmalla naisella oli murtunut solisluu, joka oli parantunut useiden viikkojen ajan, joten kuolinsyyksi murtuma ei yksin riitä. On epäilty, että hän on saattanut kaatua ja saada aivovaurion, mutta tämä on vain spekulaatiota.

See a longer list of the grave goods here (Viikinkilaivamuseon kokonainen luettelo kaikesta hautaesineistöstä)

Luista pystyttiin kyllä selvittämään, että heidän ruokavalionsa todisti heidän syöneen hyvin eläessään ja nuorempi naisista oli jopa käyttänyt koko elämänsä ajan metallista hammastikkua. Selvästikin kyse oli ylimystön jäsenistä, joten äiti-tytär-veikkaus saattanee olla hyvinkin mahdollinen. Tuskinpa palvelijalla oli käytössään tällaisia ylellisiä ja harvinaisia tarvikkeita. Tai… ehkäpä nuorempi nainen olikin palvelija, joka salaa käytti emäntänsä hammastikkua ja söi ruokaa tämän annoksista kenenkään tietämättä! Pyh, nyt Akka ajautuu taas liikaa salaliitto-osastolle…

Yksi kelkoista museossa (medievalists.net).

Hautaushetkellä Oseberg on kyllä tosiaankin sullottu täyteen tavaraa ja eläimiä – 15 hevosta muiden muassa ja hevosvaunut, god damn! Vaunut olivat tosin koottavaa mallia, eli niiden rakenne salli niiden purkamisen ja kokoamisen esim. veneessä kuljetusta varten. Aika näppärää nikkarointia tuohon aikaan; peräti 1200 vuotta sitten! Joku fiksu viikinki-insinööri on saanut älynväläyksen; mahdollisesti jo ennen 800-lukua, jolloin vaunut on rakennettu. Haudatessa ne olivat jo ns. vanhat kiesit.

Osebergin vaunut koottuina (Viking Ship Museum/Oslo).

Akka kyllä ihmettelee kuitenkin, miten ne hevoset ja lehmät on saatu laitettua veneeseen, aikamoinen homma nostella tällaisia painavia elukoita kaiken muun tavaran keskelle. Viikingeillä täytyi olla runsaasti ruista ranteessa. Ja mihin nämä arvoisat naiset tarvitsivat viisi sänkyä ja neljä kelkkaa? Kaikenlaiseen mukavaan ilonpitoon tuonpuoleisessa Valhallassa? (Ilonpito tarkoittaen tietenkin riehakasta mäenlaskua kelkalla ja …nukkumista…)

Yksi sängyistä (Irish Archaeology).

Vanhemmalta naiselta tällainen ilonpito olisi kuitenkin taitanut jäädä väliin, hänellä todettiin mm. osteoporoosi, lonkkamurtuma, polvivamma ja kuluneita niskaniveliä syövän lisäksi. On arvioitu, että hänen loppuelämänsä oli hyvin kivulias kaikesta ylellisyydestä huolimatta. Häntä on myös epäilty itse kuningatar Åsaksi, jonka lapsenlapsesta tuli myöhemmin Norjan ensimmäinen kuningas Harald Kaunotukka.

Harald isänsä kanssa (Wikipedia).

Tiedetään myös, että kuningatar Åsalla oli harvinainen hormonihäiriö, joka aiheutti hänelle parrankasvua. Oli miten oli; hyvin poikkeuksellinen tämä nainen kuitenkin oli saadessaan kaikenlaista hauta-aarretta mukaansa kuollessaan. Eipä se tainnut kuitenkaan häntä paljon lohduttaa kaiken kivun keskellä. Tai ehkäpä lohduttikin, jos hän uskoi pääsevänsä tuonpuoleiseen telmimään nuorena ja terveenä – ja ilman partaa, mikäli hän oli kuin olikin mainittu kuningatar Åsa.

Odin odottelee!

Ainakin veneestä löytyi nahkapussi, jonka sisällä oli kannabista – ei muuta kuin laitat vaunut kasaan, pari kaakkia niitä vetämään ja vaihdat viihteelle itsensä Odinin kanssa, arvoisa viikinkirouva! Ja jos jostain kumman syystä se mahdollinen parta on edelleen olemassa, kannattaa ehkä siistiä sitä vähäsen. Veneessä on mukana veitsiä ja kampoja, tämä mainittakoon ihan pienenä, ystävällisenä vinkkinä!

Krhm… kannattanee kaivella vähän ehyempiä tarvikkeita…

KUN ELÄMÄ ON HAURAS (KIRJAIMELLISESTI)…

“Nymmää oon kaiken nähny” – toteaa Akka huomattuaan erään, merkillisen asian: maailmassa on ollut ihmisiä, jotka kuvittelivat olevansa LASISIA. Siis lasista tehtyjä, goddamn! Tällainen havainto järkyttää; miten tämä on mahdollista?!

Tunnetuin tapaus lienee ranskalainen kuningas Kaarle VI (1368-1422), joka vain 23-vuotiaana alkoi osoittaa mielisairauden merkkejä. Ensimmäinen psykoottinen kohtaus sattui metsässä, kun hän yllättäen viuhtoi miekallaan 5 omaa ritariaan kuoliaaksi. Myöhemmissä vaiheissa hän ei enää tunnistanut vaimoaan eikä lapsiaan, kieltäytyi peseytymästä ja lopulta sai harhaluulon, että hän on LASIA. Ukkoparka teetätti itselleen vaatteita, joiden saumoihin ommeltiin metallisia tukirakenteita. Hän kieltäytyi tapaamasta ihmisiä ja viettikin aikaansa lähinnä makuullaan viltteihin kääriytyneenä. Eijjumaliste, osa 1.

Kaarle VI.

Kuningas ei kuitenkaan ollut ainoa tapaus; tällainen otaksuma alkoi olla hyvinkin yleistä ylimystön keskuudessa myöhempinäkin vuosisatoina. Tällöin yleistyi termi “Glass Men” eli lasimiehet. 1500-luvulla kaksi eri lääkäriä raportoivat nimettömästä kuninkaallisesta, joka luuli olevansa lasimaljakko. Jotkut potilaat kuvittelivat elävänsä lasiesineiden sisällä; eivät siis itse lasisia kuitenkaan.

1600-luvulla eräs venetsialainen mies luuli, että hänen selkänsä ja takamuksensa olivat lasia eikä uskaltanut enää lähteä ulos: hän pelkäsi, että paikallinen lasinpuhaltaja tekee hänestä ikkunan. Eijjumaliste, osa 2.

Samaisena vuosisatana pariisilainen lääkäri raportoi tapauksesta, jossa eräs mies kuvaili takapuolensa olevan lasia. Herra tohtori ottikin käytöön järeät parannuskeinot: hän piiskasi potilaansa persauksen oikein olan takaa ja vakuutti täten, että tämän kipeä p*rse todistaa sen olevan ihan tavallista materiaalia. Ei ole tiedossa, tepsikö hoitokeino kyseiseen mieheen. Eijjumaliste, osa 3.

(National Post).

Löytyy joukosta yksi nainenkin: Bavarian kuninkaan Ludvig I:n tytär prinsessa Alexandra Amelie (1826-1875) alkoi 23-vuotiaana käyttäytyä omituisesti. Prinsessan perhe näki hänen hiipivän varpaisillaan portaikoissa varoen koskemasta mihinkään. Prinsessa selitti kummalliseen käytökseensä syyksi, että hän oli jo pienenä lapsena NIELAISSUT TÄYSIKOKOISEN, LASISEN PIANON, jonka hän nyt pelkäsi särkyvän sisällään. Eijjumaliste, osa 4.

Alexandra Amelie (Wikimedia Commons).

Mitä ihmettä tällaisen ilmiön taustalta löytyy? Myöhempien aikojen asiantuntijat ovat esittäneet, että tällaisesta kärsivä potilas mm. tuntee olevansa kovin hauras/yhteiskunnan paineiden uuvuttama tai on skitsofreeninen/bipolaarikko/sosiaalisesti eristäytyvä jne.jne. Lisäksi ilmiön yleistyminen tuolloisina vuosisatoina selitetään sillä, että kirkkaan lasin valmistustapa keksittiin juurikin 1400-luvulla; tuolloin tällainen lasimateriaali oli luonnollisesti hyvin kallista ja arvostettua. Esineiden rikkoutumista varottiin ja lasia arvostettiin jopa jotenkin maagisena materiaalina. Myös peilit yleistyivät samoihin aikoihin.

Jo 200-luvulla kirjattiin ylös ensimmäisiä tapauksia, joissa potilaat kuvittelivat olevansa keramiikkaa; särkyvää materiaalia sekin. 1800-luvulta löytyy tapauksia, joissa henkilöt luulivat olevansa betonista valettuja. Tuolloin betoni oli uusi rakennusmateriaali.

Entäpä sitten nykyaika, mihin tällaiset “lasimiehet/keramiikkapurkit/betoniäijät” ovat kadonneet? Tutkijat selittävät, että nykyisiin harhaluuloihin liittyy usein teknologia uutena ilmiönä: potilaat luulevat, että heitä vakoillaan mikrofoneilla tai radiolähettimillä, joita on asennettu heidän kehoonsa. Jep, kaikkihan tietävät tämän “radiolähetin hampaassa”-ilmiön… Alankomaissa tosin todettiin edelleen muutama lasipotilas vielä 1930-luvulla, ja joitakin vuosia sitten eräs psykiatri raportoi Leidenissä yhdestä tapauksesta.

Akka on nyt niin kauhian hämmästyny, ettei tähän ole oikeastaan kommentoitavaa. Onhan se nyt karmeata kuvitella, miten varsinkin menneinä vuosisatoina tällaiset harhaluulot ovat vaikeuttaneet elämää, kun mistään mielenterveyspalveluista ei ollut tietoakaan. Kun olit hullu, niin olit hullu ja sillä sipuli. Mars, lukkojen taakse, pois kuljeksimasta ja pois silmistä. Hyi kamala sentään.

Akkakin repeili ensin naurusta tutkiessaan tätä aihepiiriä, mutta kaiken tutkimisen jälkeen hymy on kyllä hyytynyt, sillä monet potilaista päätyivät lopulta tekemään itsemurhan. Tuo lasinen piano -prinsessa varsinkin surettaa: kuvittele ihan itte eläväsi lasinen piano sisälläsi!! Eijjumaliste, viimeisen kerran. Akka kuittaa ja poistuu takavasemmalle.

NAAPURISOPUA KIVIMÖKKIKYLÄSSÄ

V. 1850 myrsky riehui Orkney-saarilla paljastaen maan alta 5000 vuotta vanhan kylän –Skara Braen (alunperin Skerrabra). Paikallinen kartanonomistaja kaivoi kylän asumuksia esiin hiekan keskeltä, mutta vasta v. 1925 paikalle saapui arkeologinen ryhmä.

Tuolloin kylästä löytyi 8 talon ryhmittymä sekä yksi työtilaksi kuvailtu huone. Vasta 1970-luvulla varmistui, että taloissa asuttiin 600 vuoden ajan vuosina 3100-2500 eaa.

Skara Brae – Google Maps

Esimerkki asuinhuoneesta (Wikimedia Commons).

Asumukset on kaivettu maakumpuihin ja jokainen huone on pohjaltaan samanlainen: huoneessa oviaukkoa vastapäätä on kivistä rakennettu hylly, huoneessa on sänkyjä, istuin ja tulisija. Tämä viittaa siihen, että kylän asukkaat ovat olleet keskenään samanarvoisia.

Skara Braen asukas: “Paskan marjat, me ei vaan keksitty muunlaista asumismuotoa. Kopioitiin hyväksi havaittua pohjakaavaa kaikille.”

Kylän rakennetta (orkneyjar.com).

Asumusten katot eivät ole säilyneet, ne ovat todennäköisesti olleet orgaanista materiaalia. Kaikki huoneet oli yhdistetty toisiinsa kivisillä käytävillä, mutta jokaisessa huoneessa oli tarpeen vaatiessa suljettava ovi.

Skara Braen asukas: “Äh, naapuri Ughr pisti ne katot päreiksi kännipäissään. Ja ovet keksittiin samasta syystä, kun se p*rkele kuorsasikin kuin karhu.”

Kylän asukkaat pitivät sekä karjaa että viljelivät maata. Maan vajoamisen seurauksena kylä sijaitsee nyt rannalla, mutta 5000 vuotta sitten asumuksia ympäröi laajat viljelysmaat. On epäilty, että osa asumuksista saattaa olla merenpohjassa.

Skara Braen asukas: “Sitä ei kyllä voi laittaa Ughrin syyksi, se on myönnettävä.”

Skara Braen sijainti kauempana merenrannasta (northlinkferries.com).

Asumuksista on löydetty runsaasti esineistöä, joiden perusteella Skara Braen jokapäiväisestä elämästä tiedetään paljonkin. Asukkaat söivät monipuolista ravintoa: lihaa, marjoja, vehnää, ohraa, kaloja, simpukoita ja linnunmunia.

Skara Braen asukas: “Kyllä ne lokinmunamunakkaat välillä alkoivat tökkiä. Olisi edes kerran saanut makkarasoppaa, perhana. Tai lihapiirakan kurkkusalaatilla.”

Esineistöön kuuluu myös luusta valmistettuja työkaluja, neuloja, saviruukkuja ja hematiittia, jota esiintyy vain Skara Braen alapuolella olevalla Hoy-saarella. On siis arveltu, että eri yhteisöt ovat olleet tekemisissä keskenään.

Skara Braen asukas: “Sinnehän se Ughr painui aina remuamaan juhannusjuhlille. Kyllä tuli kotona sanomista, usko pois.”

Esineistöä (The Orkney Museum).

Huoneistoista on löytynyt myös koristeltuja kivipalloja, joiden käyttötarkoitusta ei tiedetä edelleenkään.

Skara Braen asukas: “Pakkohan se oli nykertää jotakin, jolla pystyttiin uhkailemaan Ughr pois jaloista pyörimästä. Se raukka luuli, että ne on kranaatteja.”

MYSTISET KIVIPALLOT – Akalla on asiaa

Kylä hylättiin vähitellen muutamien vuosikymmenten aikana. Syytä tähän ei tiedetä, mutta syiksi on arvioitu mm. hiekkamyrskyjä tai väestön halukkuutta perustaa omia maatilojaan. On kerrottu, että nuorempi väestö lähti aiemmin kuin vanhemmat asukkaat – Akka ei tosin löytänyt mitään tietoa, miten tällainen seikka on havaittu. Löytyikö alueelta muumioitunut mummo keinutuolissaan sukankutimet kädessään??

Skara Braen asukas: “Ai sinnekö se mummo sitten jäi? Noh, muutossa hukkuu kaikenlaista… pakkohan se oli lähteä, kun Ughria ei enää kukaan jaksanu katella. Suljettiin se lopulta yhteen mökkiin ja lähdettiin vetämään hippulat vinkuen. Sen takia kaikki tavaratkin jäi sinne löydettäväksi.”

Että näin; naapureita on siedetty vain nipin napin jo neoliittisella ajalla. Skara Braen arvoitukset selvisivät ihan suomalaista mökkikulttuuria sivustakatsojana tarkkailemalla. Joka paikasta tuntuu löytyvän joku örväilevä äijä, joka ei osaa pitää housuja jalassaan tai korkkia kiinni.

Ughrin jälkeläiset ovat lopulta rantautuneet Suomeen asti, sekin seikka on nyt selvitetty. Juoksivat hulluuspäissään munaravia Englannin halki ja ylittivät kanaalinkin uimalla. Kovia äijiä!

Ughr!

HEIMONSA VIIMEINEN

Viimeaikaisten uutisotsikoiden takia Akka harkitsee taas eristäytymistä omalle tontilleen, sillä ihmisten piittaamattomuus muista jaksaa taas yllättää – vaikka sen ei enää pitäisikään. Akka etsikin muutaman esimerkin ihan täysin yksin eläneistä erakoista – ihan herkutellakseen ajatuksella – mutta totuus näissä kahdessa tapauksessa onkin aika karua luettavaa.

SAAREN YKSINÄINEN NAINEN

Los Angelesin edustalla sijaitsee saariryhmä nimeltään Channel Islands. Näillä saarilla asusteli Amerikan alkuperäisasukkaita jo 10 000 vuotta sitten, mikäli tutkijoihin on uskomista. Saariryhmä nousi tunnetuksi vasta 1800-luvun alkupuolella, kun ryhmään kuuluvaan San Nicolas-saareen hyökkäsi joukkio ahneita turkismetsästäjiä merisaukkoja pyydystääkseen.

Channel Islands, California, USA (Wikimedia Commons.)

Saarella asuva Nicoleno-heimo surmattiin lähes viimeiseen mieheen, sillä joidenkin lähteiden mukaan erästä heimolaista syytettiin turkismetsästäjän tappamisesta. Joitakin heimolaisia jäi kuitenkin jäljelle ja tarinan levitessä mantereella heitä tultiinkin viimein evakuoimaan v. 1835. Ai miksi? No, perkules, heidät piti tietenkin käännyttää kristinuskoon.

Santa Barbaran lähetysaseman laiva nouti porukan kyytiinsä, mutta jostakin syystä yksi naishenkilö jäi edelleen saarelle. Tilannetta on myöhemmin romantisoitu; nainen olisi joko jäänyt etsimään poikaansa tai veljeään laivan lähtiessä. Oli syy mikä hyvänsä, nainen jäi siis erakoksi saarelle. 18 VUODEKSI.

Järkyttävän näköinen äijä: George Nidever!

Lopulta eräs laivakapteeni, turkismetsästäjä itsekin, sai kuulla, että tällä saarella on jonkun henkilön nähty vilkuttavan ohikulkeville laivoille. Kapteeni George Nidever lähti paikalle tutkimaan v. 1853 ja näki rannalla jalanjälkiä. Nainen löytyi lopulta istumasta valaanluista rakennetun majan edessä alkeellisten metsästysvälineiden ja tarvikkeiden kanssa. Nainen lähti mielellään laivan mukana mantereelle, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt naisen puhumaa kieltä. On kerrottu, että nainen oli kuitenkin aina puhelias, lauloi kansansa lauluja ja tarkasteli innoissaan kaikkea uutta. Hevoset ja erilaiset vihannekset ja hedelmät olivat hänelle suuri ihmetyksen aihe.

Vain 7 kuukauden lähetysasema-ajan jälkeen nainen – Juana Mariaksi nimetty- kuoli ilmeisesti punatautiin. Hänellä ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä eri tauteja vastaan, joihin mantereella saattoi helpostikin sairastua. Hänet haudattiin lähetysaseman hautausmaalle. Myöhemmät arkeologiset tutkimukset arkeologeineen ovat keränneet saarilta heimon käyttämiä tarvikkeita ja peräti vielä v. 2012 on löydetty luola, jossa Juana Maria oli saattanut asua.

Juana Marian kuva: tieto tästä ei ole varmaa. Kyseessä saattaa olla heimon muu edustaja.

ÄIJÄ KUOPASSA

Nykypäivien kuuluisin erakko on Amazonin sademetsässä asusteleva “The Man in the Hole”. Todennäköisesti muut hänen heimonsa jäsenet on surmattu paikallisten karjatilallisten toimesta ja hänen liikkumistaan on seurattu ainakin vuodesta 1996 lähtien Brasilian alkuperäiskansaa suojelevan FUNAI-järjestön toimesta. Tiettävästi kukaan ulkopuolinen ei ole puhunut koskaan miehen kanssa eikä hänen heimoansa, kieltään tai historiaansa tunneta. Miehellä on tapana oleskella maahan kaivetuissa kuopissa joko ollakseen itse suojassa tai metsästääkseen ohikulkevia eläimiä. Nämä kuopat hän nopeasti hylkää ja liikkuu taas eteenpäin, hänen liikkumisalueensa on arvioitu kahdeksaksi hehtaariksi. Vuonna 2018 FUNAI-järjestö sai kuvattua miehestä videon ja hänelle on myös jätetty työkaluja ja muita tarvikkeita selviytymistä varten. Hänen arvioitiin tuolloin olevan noin 50-vuotias.

Nykypäivän uutisointi tästä äijästä on kovin vähäistä. Äijä on jätetty rauhaan ihan syystäkin, sillä hän pelkää koko ulkomaailmaa todistettuaan heimonsa jäsenten murhat viimeisinä vuosikymmeninä. Äijä-parka! On siis täysin oikeutettua, että häntä ei lähestytä ollenkaan tartuntatautien pelossa.

AKAN METSÄKUOPPA

Näistä varoittavista esimerkeistä huolimatta Akka kaivaa lähimetsään syvän kuopan (ainoastaan, koska valaanluita ei ole saatavilla majaa varten) ja tarkkailee lähikulkijoita itse veistämänsä keihään kanssa. Akka haluaa näin osoittaa menettäneensä uskonsa koko ihmislajiin tällaisella voimakkaalla ja henkilökohtaisella kannanotolla. Suurten sanomalehtien edustajat kiinnostuvat heti tapauksesta: nyt siellä metsissä myllää joku hullu nainen! Paikalle lähetetään reporttereita tutkimaan tätä merkillistä ilmiötä.

LiveSciencen kuva kuoppa-Äijän metsään kaivamasta yhdestä kuopasta. Kuopat ovat jopa 180 cm syviä.

REPORTTERI 1: Onko siellä kuopassa nyt kuuma, Akka? Täällä ulkona on 26 astetta.
AKKA: UGA UGA.
REPORTTERI 2: Onko tässä nyt jotakin yhteiskunnallista sanomaa taustalla, oletteko tyytymätön hallituksen koronatoimiin? Mikä sai teidät ryhtymään tähän tempaukseen?
AKKA: UGA UGA, AGAZU DABA!!
REPORTTERI 1: Haluatte siis eristäytyä yhteiskunnasta ja olla heimonne viimeinen, niinkö? Teillä on kuitenkin sukulaisia ja perhettä?
REPORTTERI 2: Näin minäkin huomaan -tuolla seisoo jo osa heistä pihan puolella. Miten kommentoitte tätä?
AKKA: Voi v*ttu teidänkin kanssa; mun piti keksiä ihan oma kielikin, jota puhun heimoni viimeisenä jäsenenä. Nyt pilasitte tämänkin homman multa ihan täysin. Tuliko hyvä mieli?

Akka nousee kuopasta, huokaa ja toteaa ihmislajin olevan pilalla. Ehkäpä tämä ihmislaji tästä sitten nousee jonakin päivänä uuteen kukoistukseen, kuten niin moni muukin on joskus sanonut.
Ehkäpä se tästä sitten…!

OMITUISIA HAUTALÖYTÖJÄ

Akka törmäsi uutiseen 300 vuotta sitten haudatusta 10-12-vuotiaasta tytöstä Puolassa. Hautauksen ajankohta on varmistettu radiohiiliajoituksella, mutta tytön löytöpaikka on outo: luola. Tuohon aikaan ei enää tehty luolahautauksia, mutta se ei ollut tässä tapauksessa erikoisinta. Tytön suuhun oli tungettu peipon pää hautauksen yhteydessä. Tämä on ensimmäinen löytö laatuaan Euroopassa.

(livescience.com)

Tutkijat ovat määrittäneet tytön alkuperäksi Karjalan tai eteläisen Suomen alueen; tyttö on voinut olla vuosina 1655-1667 Ruotsin kuninkaan Kaarle V:n armeijan sotilaan perhettä. Tuohon aikaan oli tavallista, että arvoasteikossa ylemmät sotilaat kuljettivat perheitä mukanaan. Mikään ei silti selitä luolahautausta eikä peippoa suussa; kenelläkään tutkijalla ei ole tälle ainutlaatuiselle hautaukselle selitystä. On esitetty, että lasten henget saattoivat esiintyä kuoleman jälkeen lintuina, mutta tämä on vain uskomus, josta ei ole löytynyt vielä muita todisteita.

Italiasta La Necropoli dei Bambini– hautausmaalta on löytynyt 400-luvulta jaa. peräisin oleva pojan luuranko, jonka suussa on kivi. Poika on 10-vuotias, kun useimmat muut alueelle haudatut ovat vastasyntyneitä tai taaperoita. Erään 3-vuotiaan käsien ja jalkojen päälle oli laitettu kiviä; ilmeisesti painoiksi. Tutkijat otaksuvat, että tällaisilla keinoilla yritettiin pitää tauteihin menehtyneet pienokaiset haudoissaan: useissa luurangoissa on merkkejä malariasta.

(usatoday.com)

Venetsiassa kivi oli asetettu 1500-luvulla kuolleen iäkkään naisen suuhun. Tätä yksilöä kutsutaan “Venetsian vampyyriksi.” Hän oli kuollessaan n. 60-70-vuotias, mikä tuohon aikaan oli korkea ikä. Hänen uskotaan kuolleen ruttoon.

Drawkon hautausmaalta Puolasta on löydetty satojen muiden luurankojen lisäksi neljä yksilöä, joiden kaulan päälle oli asetettu sirppi. Yhdelle vanhalle naiselle sirppi oli asetettu lantion päälle. Ei ole varmuutta siitä, onko tarkoitus ollut estää näitä yksilöitä nousemasta haudoistaan, vai onko sirppien tarkoitettu suojelevan menehtyneiden sieluja pahoilta hengiltä. Jotakin erityistä näissä henkilöissä on kuitenkin täytynyt olla. Hautaukset on tehty 1600-1700-luvuilla, joten kristinuskosta huolimatta tällaisia pakanallisia uskomuksia alueella on kuitenkin esiintynyt. Puolasta löydettiin myös luurankoja, joiden pää oli irroittamisen jälkeen asetettu jalkojen väliin.

(SmithsonianMagazine)

Lesboksen saarelta Kreikasta löydettiin 1800-luvulla kuollut mies, jonka kaulan, lantion ja nilkan läpi oli hakattu 20 cm pitkiä metellikeppejä: tässä tapauksessa on päivänselvää, että ukon oli tarkoitus pysyä haudassaan.

Osataan sitä Amerikassakin: Connecticutista löydettiin luuranko, jonka sääriluut ja kallo oli asetettu piraattityyliseksi asetelmaksi. Mies oli kuollessaan yli 50-vuotias ja hänen luissaan oli merkkejä tuberkuloosista.

Kivien asettelu vainajien suuhun tai vartalolle oli siis yleinen keino estää tällaisen henkilön paluu maan pinnalle, mutta karumpiakin keinoja käytettiin. Vielä 1800-luvun lopulla erään amerikkalaisen tuberkuloosipotilaan hauta kaivettiin auki, hänen sydämensä kaivettiin esiin ja poltettiin. Tuhkasta valmistettiin juoma, jonka tuli estää vainajan veljen sairastuminen. Toisin kävi: velikin kuoli tuberkuloosiin. Elokuvista tuttu tapa seivästää vainajan sydän pohjautuu myös faktoihin; näin on todellakin tehty eri vuosisatojen aikana sekä puisin että metallisin vaarnoin.

Yleisesti katsoen ympäri maailmaa on siis useina vuosisatoina uskottu, että sairauksiin menehtyneet ihmiset voivat palata haudoistaan takaisin maan pinnalle ja levittää kulkutauteja edelleen. Laajojen epidemioiden aikana hautaholveja availtiin uusia vainajia varten ja tuolloin on saatettu huomata, että luonnollisen prosessin seurauksena aiempien vainajien suusta tai nenästä on valunut tummaa nestettä. Ja voila: myytti verta juovista vampyyreistä oli mainio selitys tälle ilmiölle. Kukaan ei tiennyt, mikä aiheutti erilaisten tautien leviämisen, joten oli vain luonnollista epäillä, että näihin tauteihin sairastuneet palasivat kuolleista kiusaamaan elossa olevia läheisiään.

Vuonna 2003 Romanian syrjäisessä Marotinu de Sus– kylässä 6 kyläläistä kaivoivat esiin joitakin viikkoja aiemmin kuolleen Petre Toman ruumiin. Hänet seivästettiin ja hänen päälleen heiteltiin valkosipulia. Hänen sydämestään valmistettiin tuhkajuoma, jonka paikallinen, sairastunut nainen joi. Hän parantui, mutta linnatuomion saaneet miehet eivät kuitenkaan joutuneet vankilaan. Romanian kylissä uskotaan yleisesti strigoi– eli vampyyritaruihin, joten paikalliset katsovat tällaisten toimenpiteiden olevan ihan oikeutettuja.

Tällaisella hienolla logiikalla arkeologisesta “peipon pää suussa”-löydöstä päädyttiin vampyyrien seivästämiseen.

Niin että voisiko joku nyt selittää, miksi se peipon pää laitettiin sen tytön suuhun, häh?

Peippo.

KORALLILINNAN KUNINGAS

Latvialaissyntyinen Edward Leedskalnin pettyi pahasti saadessaan morsiameltaan rukkaset ennen heidän hääpäiväänsä v. 1920. Äijäparka pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti Yhdysvaltoihin Floridaan jättäen 16-vuotiaan morsmaikkunsa Latviaan. Niin sisuuntunut Edward olikin, että hän päätti näyttää kykynsä koko maailmalle mitä merkillisemmällä tavalla: hän alkoi veistää alkeellisilla työkaluillaan kalkkikivestä erilaisia rakennelmia, jotka nykyään tunnetaan nimellä Coral Castle.

Coral Castle, Homestead, Florida.

Korallilinna ei siis ole linna eikä materiaalikaan ole korallia, vaan eräänlaista huokoista kalkkikiveä. Joka tapauksessa; äijä pykäsi rakennelmiaan yön pimeydessä aivan yksin ja huhut alkoivat tietenkin kiertää. Kukaan ei koskaan nähnyt Edwardia työssään, joten hän oli tietenkin saanut rakennelmiinsa apua ulkoavaruudesta tai hänellä oli vähintäänkin yliluonnollisia voimia. Tietenkin, sehän on ihan selvä homma. Vuosikymmenien aikana ehdoteltiin, että Edward sai kiviä siirreltyä mm. laulamalla niille, maan magnetismin avulla tai ihan pelkästään ajatuksen voimalla.

Alueen ainoa linnamainen rakennus; torni, johon Edward siirtyi asumaan.

Edward ahersi kiviensä parissa kuolemaansa asti v. 1951 ja hänen jäljiltään on löydetty mm. hakkuja, väkipyöriä ja vinssejä. Ihan selvästi paranormaaleja esineitä, hui kauhistus! Edwardin itse väitetään sanoneen, että “tiedän, miten pyramidit aikoinaan rakennettiin,” joka tietenkin lisäsi vettä hihhuleiden huhumyllyyn.

Edwardin työkaluja esillä museossa.

Erikoisen museonsa Edward avasi yleisölle jo vuonna 1923, jolloin sisäänpääsy maksoi 10 centiä Ameriikan massia. Myöhemmin summaa kohotettiin 25 centiin ja nykyään museoalueelle pääsy kustantaa 18 dollaria. Akka ei maksaisi tällaisia summia nähdäkseen vain kiviä; mutta maksakoon, ken haluaa.

Alkuperäinen sisäänpääsymaksu kaiverrettuna kiveen.

Edwardin kuoleman jälkeen tämän hyvä ystävä Orval Irwin julkaisi kirjan, jossa esiteltiin seikkaperäisesti Edwardin käyttämiä rakennusmenetelmiä. Tämä äijä olikin rakennusmestari, joten hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui: Edward sai kaiken rakennettua juuri niillä työkaluilla ja apuvälineillä, joita alueelta löydettiinkin.

Mikäs tässä nyt sitten on niin ihmeellistä? Se, että joku vaivautuu kovertamaan kalkkikiveä vuosikymmeniä vain sen takia, että v*tuttaa ja morsmaikulle pitää päästä näyttämään pitkää nenää?

Itse asiassa Edwardilla olikin aikamoisia mielipiteitä yhteiskunnallisista asioista. Hän julkaisi omakustanteisesti pamfletteja, joissa hän mm. väitti, että koulut ja kirkot halventavat tyttölapsia järjestellessään kaikenlaisia retkiä, leirejä ja piknikkejä poikien kanssa. Näissä yhteisissä tapahtumissa heitä sitten paritetaan ja tytöt pääsevät harjoittelemaan… intiimiä kanssakäymistä ihan omakohtaisesti. Yeah, tällainen toiminta tuleekin ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan seurakuntien järjestämistä munanpiilotuksista pääsiäisen aikoihin!

Edward Leedskalnin noin v. 1910.

Toisessa esitteessään Edward esitti, että työttömien ja heikkokuntoisten ei pitäisi saada äänestää, sillä heidän mielipiteensä heikentävät yhteiskuntaa. Mikäli henkilö ei pysty pitämään itsestään huolta, ei tämä siis ole arvollinen vaikuttamaan yhteisiinkään asioihin. Hmm, miksiköhän tämä latvialainen morsian Agnes antoi äijälle rukkaset juuri ennen häitä? Ehkäpä Edward erehtyi sanomaan joitakin mielenkiintoisia ajatuksiaan ääneen ja tyttö otti jalat alleen.

Voisi nimittäin kuvitella, että tällaisten ajatusten seuraksi löytyy monia muitakin vastaavia teorioita mm. naisen paikasta yhteiskunnassa –mars, hellan ääreen– tai –istu hiljaa ja näytä nätiltä-. Tämä nyt on pelkkää spekulointia, mutta naimisiin Edward ei kuitenkaan koskaan sitten mennytkään. Kukapa tuollaista jokaöistä kiviennykertelyä olisi vuosikymmenien ajan jaksanutkaan katsoa, häh?

KIERRÄTYSTÄ MAALAUSTAITEESSA

Menneinä vuosisatoina jokainen itseään kunnioittava taiteilija suuntasi Ranskaan tai Italiaan – mikäli massia tällaiseen reissuun löytyi. Osa heistä suuntasi maaseudulle, osa Pariisiin imemään uusimpia vaikutteita taiteen saralla. Todellisuus löi kuitenkin useimpia avokämmenellä vasten kasvoja -PLÄTS- jos töille ei ollut kysyntää ja rahavarat vain hupenivat. Tästä johtuen useimmat nälkätaiteilijat maalasivat jo kertaalleen maalatun kankaan päälle jonkin toisen teoksen.

Gustave Courbet: View of Ornans, n. 1850. Esimerkki ranskalaisesta maalaismaisemasta.

Kankaat ja maalit olivat kalliita, joten tällainen toiminta oli ihan ymmärrettävää. Joskus alkuperäisiä maalauksia vain muutettiin paremmin ajan henkeen sopivaksi. Nykyajan röntgen- ja infrapunakuvaukset paljastavat tällaisia, ennennäkemättömiä töitä päällimmäisten maalikerrosten alta:

Vincent van Gogh: Patch of Grass 1887

Vincent van Gogh maalasi rahasyistä jo kertaalleen maalatuille kanvaaseilleen, joitakin jopa useita kertoja. Tämä ruohikkoinen maalaus peittää alla olevan naisen muotokuvan. Mallin henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta hänen arvellaan olevan maalaisnainen.

Vasemmalla nykyinen muotokuva, oikealla alkuperäinen.

Portrait of Isabella de Medici, n. 1560-1570, taiteilija tuntematon

Tämä muotokuva on kaunisteltu versio kuuluisan Medici-suvun jäsenestä. Alkuperäinen, todenmukaisempi versio on muutettu ilmeisesti sen takia, että maalaus olisi helpommin myytävissä.

Vasemmalla nykyinen (röntgenkuvana), oikealla alempi muotokuva.

Woman at a Window, 1500-luvun alkupuoli, taiteilija tuntematon

Vaaleatukkaisen, uhkeapovisen naisen päälle on maalattu maltillisempi brunetti. Tuohon aikakauteen sijoittuen alkuperäinen maalaus onkin melkoisen hävytön, joten sitä lienee muutettu ihan häveliäisyyssyistä (todennäköisesti vasta 1800-luvulla).

University of Cambridge.

Hendrick van Anthonissen: View of Scheveningen Sands, 1641

Jostakin syystä rantaan ajautunut kuollut valas on maalattu piiloon. Ehkäpä ihmiset olisivat raivostuneet tällaisesta näkymästä, varsinkin, kun valaan selässä seisoo joku hahmo. Ympäristöaktivismia vanhan ajan malliin…

(The Daily Mail.)

Leonardo da Vinci: Lady with an Ermine, 1489–1491

Alkuperäinen nainen istuu ilman kärppää kädet puuskassa. Miksiköhän kärppä piti liittää kuvaan mukaan; kuinka yleistä oli ylhäisönaisen silitellä kärppää sylissään…? Eräs teoria esittää, että muotokuvan malli on Milanon herttuan rakastajatar. Herttuan tunnus oli kärppä.

(BBC.)

Pablo Picasso, The Blue Room, 1901

Picasson siniseen kauteen kuuluvan maalauksen alta löytyy muotokuva parrakkaasta miehestä. Tämä teos lienee maalattu piiloon ihan puhtaasti säästösyistä.

(The Washington Post.)

Vincent van Gogh, Still Life With Meadow Flowers And Roses, 1886

Tämän kukka-asetelman on katsottu olevan liian poikkeava van Goghin maalaamaksi. Totuus varmistui vasta, kun asetelman alta paljastui kahden nyrkkeilijän hahmot. van Gogh kuvaili kirjeessään tätä nyrkkeilijämaalaustaan: hän oli ollut tyytyväinen lopputulokseen. Jostakin syystä hän kuitenkin päätti myöhemmin maalata hahmot piiloon.

 (Musée Fabre, Montpellier Méditerranée Métropole.)

Frédéric Bazille, Ruth and Boaz, 1870

Tämän maalauksen alta paljastui kadonneeksi luultu taiteilijan aiempi teos. Young Woman at the Piano (1866) ei siis ollutkaan hävinnyt, ainoastaan piilotettu. Taiteilijalta on jäänyt kirjeitä, joissa hän kuvailee vaikeuksiaan naisen puvun maalaamisessa. Ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen lopputulokseen ja maalasi teoksen päälle. Tämä päällemaalattu teos jäi taiteilijan viimeisiksi töiksi hänen kuollessaan Ranskan armeijan taistelussa v. 1870.

Young Woman at the Piano (Musée Fabre, Montpellier Méditerranée Métropole).

Nykyiset kuvanmuokkausohjelmat ovat ihan lastenleikkiä tällaisten teosmuokkausten rinnalla. Aiemmin mainitut muotokuvien “kaunistelut” kertovat kuitenkin, että osattiin sitä ennenkin manipuloida katsojan silmää; se vaati vain hieman enemmän vaivannäköä ja osaamista. Kyllä ihminen on sitten kummallinen otus, voi jälleen kerran todeta.

MAKAABERIT MATKAKOHTEET

Moni miettii mielessään, voisiko kesälle jo varata rantaloman tai voiko mökille lähteä hyvillä mielin. Akka ei mieti tällaisia, vaan tutkailee asiaa ihan päinvastaisesta näkökulmasta: maailmassa nimittäin riittää merkillisiä turistikohteita, joissa voi käydä pällistelemässä kuolleita ihmisiä. Jep, kuinka ihanan inspiroivaa! Tässä joitakin esimerkkejä ympäri maailmaa:

  1. Pariisin maanalaiset katakombit. Pariisin alla mutkittelee n. 320 km tunneleita, joissa makaa n. 6 miljoonan ihmisen luita. Tähän ratkaisuun päädyttiin v. 1780, kun runsaat sateet alkoivat nostaa ruumiita esiin hautausmailta. Tunneliverkosto syntyi jo 1200-luvulla, kun maan alta louhittiin kalkkikiveä. Turisteja paikassa käy vuosittain n. 300 000 ja opastettu kierros kestää tunnin. Omin päin tunneleihin ei ole asiaa, sillä osa tunneleista on romahdusvaarassa.

Huonon suunnistusvaistonsa ansiosta Akka eksyisi opastetullakin kierroksella keskimäärin noin 3 minuutin kävelemisen jälkeen. Ajan mittaan alettaisiin kertoa tarinaa, jonka mukaan “hullun suomalaisen haamu kiroilee käytävillä ja mäiskii turisteja persuksille.”

  1. St. Michan’s-kirkossa Dublinissa, Irlannissa on muumioituneita ruumiita ja luurankoja. Joitakin kymmeniä ruumiita on säilynyt kuivissa olosuhteissa jopa useiden satojen vuosien ajan. Erikoista täällä on se, että “Ristiretkeilijäksi” nimetyn muumion sormeen saa koskea; tämän uskotaan tuovan hyvää onnea. Kerrotaan jopa, että Draculan kirjoittaja Bram Stoker vieraili tässä kohteessa.

Muumioituneen 800-vuotiaan äijän sormi?! Ai, saanko kunnian koskettaa sitä? Juu… ei kiitos. EI KIITOS, SANOIN JO!!

  1. Tsekkiläisen Brnon kaupungin kirkon katakombit, jotka löydettiin vasta vuonna 2001. Mutatulvien jäljiltä n. 50 000:n ihmisen luut olivat sikin sokin , mutta ne järjestettiin uudelleen kauniiseen järjestykseen. Sanotaan, että luiden väristä näkee kyseisen ihmisen kuolinsyyn: punertavat ovat kuolleet ruttoon ja kellertävät koleraan.

Kenelle tuli mieleen alkaa järjestellä 50 000:n ihmisen mutaisia luita nättiin järjestykseen? Ja keitä hulluja tähän hommaan värvättiin! Ja millä palkalla tällaista duunia tehdään?

  1. Pyhän Fransiskuksen luostarin ja kirkon katakombit Limassa, Perussa. Näissä tunneleissa majailee noin 25 000 ihmisen luita ja niistä on mm. muodostettu geometrisiä kuvioita. Katakombit olivat käytössä vuoteen 1808 asti, kunnes uusi hautausmaa avattiin kaupungin ulkopuolelle. Täällä väitetään olevan salaisia tunneleita ja erään kauan aikaa sitten kuolleen munkin haamun kerrotaan seikkailevan käytävillä.

Ai niistä 25 000:sta ainoastaan yksi munkki kummittelee? Mikä sitä munkkia nyt niin harmittaa?

  1. Sedlecin luukirkko Kutna Horan kaupungissa Tsekissä. 1500 -luvulta peräisin oleva kappeli on koristeltu – sananmukaisesti koristeltu – n. 10 000 ihmisen luilla. Kirkosta löytyy jopa luista koottu kattokruunu. Erikoisuudestaan johtuen kirkkoa on käytetty kuvauspaikkana monissa elokuvissa.

Tämä menee Akan järjen yli. Tähän löytyy vain yksi kysymys: MIKSI? Voi hyvät ihmiset, MIKSI…!!!!

6. Italian Palermon Catacombe Dei Cappuccini; ehkä hurjin vaihtoehto näistä edellä mainituista. Luostarin yhteyteen on sijoitettu 1600-luvulta lähtien n. 8000 muumioitunutta tai palsamoitua ruumista. Alunperin tänne haudattiin vain munkkeja, mutta varsinkin yläluokan väestö alkoi myös hankkia hautapaikkoja luostarista. Ruumiit on järjestelty ryhmittäin eri käytäville: papisto, lapset, eri ammattialat ja jopa neitsyet ovat saaneet omat osastonsa.

Luostarin kuuluisin asukki on nyt jo yli 100-vuotias Rosalia Lombardo, alunperin 2-vuotiaana espanjantautiin kuollut tyttölapsi vuodelta 1920. Rosalian palsamointi on niin hyvin onnistunut, että tyttö näyttää vain nukkuvan. On väitetty, että välillä Rosalian silmät aukenevat, mutta ilmiötä selitetään optisella harhalla.

RIP Rosalia 1918-1920.

Akalta pääsisi löysät housuun, jos tällaisen ilmiön näkisi ihan omin silmin. Silloin olisi pakko poistua vaivihkaa takavasemmalle ja ulos päästyään kirkua ja juosta helkkariin niin kovaa kuin pääsee. Optinen harha tai ei; tällainen aktiviteetti kuuluu osastoon “too creepy”.

MAJAKKAMYSTEERI

Pikkuruinen majakka Flannan-saariryhmällä Ulko-Hebrideillä nousi puheenaiheeksi 26.12. vuonna 1900. Tämä saariryhmä on niin pieni ja keskellä-ei-mitään Skotlannin luoteispuolella, että Akkakin hukkaa sen Google Mapsista koko ajan.

Saariryhmä vasemmalla pienenä pisteenä.

Joka tapauksessa; saarella sijaitsi vuotta aiemmin rakennettu majakka, jota valvoi tuolla hetkellä kolme miestä: James Ducat, Thomas Marshall ja Donald MacArthur. Joulukuussa saarelle oltiin tuomassa täydennysmiestä, Joseph Moorea, kun majakan oli havaittu olevan pimeänä. Rantauduttuaan Moore kiipesi 23-metriselle majakalle johtavat 160 porrasta ja havaitsi paikan täysin autioksi.

MacArthur, Marshall, Ducat ja heidän esimiehensä Robert Muirhead.

Saarella ei muutenkaan ollut muuta asutusta, vain pieni kappeli oli saarelle aiemmin pykätty. Nämä kolme miestä oleskelivat majakassaan siis täysin keskenään keskellä hevonper… hevonkuusta. Kahden muun merimiehen kanssa Moore tutki majakan asuintilat: keittiön kello oli pysähtynyt, tuoli oli kaadettu kumoon ja pöydällä oli syömätön ateria, joka selvästi oli ollut jo pidempään paikoillaan. Naulakosta löytyi vain yksi öljykangastakki; nähtävästi yksi miehistä oli lähtenyt ulos ilman päällystakkia. Takin pääteltiin kuuluvan MacArthurille.

Eilean Mor – majakka ja kivikappeli.

Ulkoa löytyi merkkejä raivokkaasta myrskystä. Tarvikelaatikko oli tuhoutunut ja sen sisältö oli hajallaan, tonnien painoinen kivi oli siirtynyt pois paikoiltaan ja rautakaiteita polun viereltä oli vääntynyt. Tästä pääteltiin, että miehet olivat huuhtoutuneet mereen yrittäessään suojella majakan tarvikkeita.

Majakan rantaan johtavat portaat.

Mysteeriin asti päästiin, kun alettiin tutkia majakan lokikirjaa. Joulukuun 12. päivä Marshall oli kuin olikin kirjoittanut suuresta myrskystä, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut myös, että miehistä Ducat oli epätavallisen hiljainen ja MacArthur oli itkeskellyt, vaikka tämä tunnettiin karskina merimiehenä. Seuraavan päivän merkinnät kertoivat, että myrskyn jatkuessa miehet peräti rukoilivat. Joulukuun 15. päivän merkintä vaatikin sitten selitystä: myrsky oli laantunut ja sää oli täysin tyyni. Mikä merkillisintä, alueella ei raportoitu minkäänlaista myrskyä näinä ajankohtina. Viimeinen merkintä herätti kuitenkin epäilykset, etteivät miehet olleet voineet huuhtoutua mereen myrskyn vielä raivotessa. Kuka olisi tuolloin enää ollut kertomassa sään tyyntymisestä?

Nopeasti syytettiin aavelaivaa, valtavaa merikäärmettä tai jotakin muuta karmaisevaa otusta. Loogista päättelyä kaikinpuolin…! Jotkut epäilivät MacArthurin aloittaneen riidan ja tappaneen toiset miehet, lopuksi hän olisi itse omatoimisesti heittäytynyt alas kalliolta. MacArthur tiedettiin äkkipikaiseksi ja tämä oli usein ollutkin osallisena nyrkkitappeluissa, mutta todisteita tästä murhatyöstä ei kuitenkaan löytynyt.

Kraken-merihirviö laivan kimpussa.

Seuraavaksi kiinnitettiin huomiota siihen, että Marshall oli kerran joutunut korvaamaan 5 shillinkiä menettämistään majakan varusteista. Tuolloin tarvikkeita ei ollut kiinnitetty kunnolla ja ne olivat huuhtoutuneet mereen. Tuohon aikaan rahasumma oli iso tavalliselle työläiselle, joten varmastikaan Marshall ei halunnut toistaa virhettään. Hän ja Ducat pukivat tässä skenaariossa takit päälleen ja painelivat ulos sitomaan tarvikkeita. He huuhtoutuivat mereen ja kun heitä ei kuulunut takaisin, MacArthur meni tarkastamaan tilannetta. Mutta miksi hän menisi ilman takkia ulos, varsinkaan, jos myrskysi? Ja miten tämä selittäisi lokikirjan viimeiset merkinnät myrskyn laannuttua?

Tyypillinen majakan lokikirja vuodelta 1901.

Ehkä MacArthurilla tosiaan vain napsahti päässä – olisiko hän aiemmin itkenytkin juuri hermoromahduksen takia – ja hän tappeli toiset miehet alas kallioilta. On hankalaa kuvitella, millaista on 24/7 tuijottaa samoja naamoja pitkän aikaa eristyksissä. Hmm… hups, eihän se olekaan niin vaikeaa, kuulostaa peräti ihan tutulta! Tämä teoria on ainakin uskottavampi kuin paikalle lehahtaneet Lentävä Hollantilainen tai jättikokoinen Kraken. Tajuttuaan tekonsa ja sitä katuessaan MacArthur olisi hyvinkin voinut kirjoittaa lokikirjaan siinä olevan viimeisen lauseen: “Jumala on kaikkialla.

Lentävä Hollantilainen noukki miehet pois kuljeksimasta. Perässä seurasi Black Pearl ja Jack Sparrow.

Keittiön syömätön ateria selittyisi sillä, että jompikumpi toisista miehistä olisi naljaillut MacArthurille, että miksi tämä sai aina syödä viimeisen pihvin tai jotakin muuta yhtä typerää. Ja naps, helvetti repeää peruuttamattomin seurauksin!

Näpit irti mun pihvistä!!

Mitä opimmekaan tästä? Älä kadehdi naapurisi tai läheisesi pihviä tai mitään muutakaan omaisuutta, vaikka toisen naama ottaisi kuinka paljon tahansa kupoliin. Ugh, Akka on puhunut ja suuressa viisaudessaan ratkaissut tämän mysteerin hyvin luonnollisella tavalla. Siihen vaaditaan vain ymmärrystä siitä, kuinka pientä ihmistä alkaa v…ttaa hyvin pienetkin asiat, kun tarpeeksi pitkälle pinnaa venytetään.