MITÄS TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN? ARSENIKKIA, ARMAANI; ARSENIKKIA…

Mary Ann Robson purjehti ensimmäistä kertaa avioliiton auvoisaan satamaan ollessaan 20-vuotias. Tätä iloista tapahtumaa juhlittiin v. 1852 ja perheeseen siunaantui vuosikymmenen aikana 8-9 lasta. Tuohon aikaan ei juurikaan välitetty virallisista rekistereistä, joten kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun sekä aviomies William Mowbray että useat lapset kuolivat vuoronperään epämääräisiin vatsavaivoihin.

Mary Ann Cotton 1832-1873.

Mary Annille maksettiin vakuutusrahat kaikista kuolemantapauksista ja ainoan eloonjääneen tyttärensä hän antoi äitinsä hoidettavaksi. Toimiessaan sairaanhoitajana Mary Ann tapasi seuraavan aviomiehensä; potilaan nimeltään George Wood. Hääkellot soivat jälleen, mutta tämäkin onneton miesparka kuoli vain vuoden kuluttua epämääräisiin vatsavaivoihin. Vakuutusyhtiö maksoi taas korvauksia tästäkin aviomiehen menetyksestä.

Seuraavaksi Mary Ann nai leskimiehen, James Robinsonin, jolla oli entuudestaan neljä lasta. Mary Ann tuli jälleen raskaaksi, mutta samaan aikaan hänen äitinsä sairastui. Mary Ann ehti “hoitaa” äitiään vain lyhyen aikaa, kun tämä sitten kuolikin äkkinäisesti. Ennen kuolemaansa äiti oli valitellut vatsakipuja. Äidin luo hoitoon jätetty tytär Isabella kuoli seuraavaksi vatsakipujen seurauksena, kuten myös kaksi muuta James Robinsonin omaa lasta.

Herra Robinsonin epäilykset heräsivät, kun tämä hänen tuore vaimonsa vaati häntä ottamaan henkivakuutuksen. Äijä heittikin lopulta Mary Annin kadulle, mutta mikään ei enää pidätellyt tätä hullua naista. Hän nai taas leskimiehen, Frederick Cottonin, jolla oli itselläänkin jo lapsia. Mary Annin ystävätär kuoli epämääräisiin vatsavaivoihin, kuten myös tämä uusi aviomieskin. Kaikkien avioliittojen aikana lapsiakin kuoli kuin kärpäsiä, yksi toisensa jälkeen, ja Mary Annille maksettiin kaikista kuolintapauksista korvauksia mitään kyselemättä.

Mary Annin aiempi rakastaja Joseph Nattrass ilmestyi kuvioihin herra Cottonin kuoleman jälkeen. Mary Ann tuli raskaaksi KOLMANNENTOISTA kerran ja muutama lapsikin kuoli, ennen kuin oli herra Nattrassin vuoro heittää henkensä epämääräisiin vatsavaivoihin.

Lopulta virkamies Thomas Rileyn hälytyskellot alkoivat soida, kun Mary Ann yritti saada toimitettua poikapuolensa Charlesin orpokotiin. Mary Ann valitti, että poika oli sairaalloinen eikä varmaan kauaa olisikaan hänen riesanaan. Viisi päivää myöhemmin Charles kuolikin, ja tämä Thomas Riley pyysi patologia tutkimaan ruumiin tarkasti ennen kuolintodistuksen kirjoittamista. Mary Ann saikin tietää vasta vakuutustoimistossa, ettei korvausta voinut nostaa, mikäli kuolintodistusta ei vielä oltu kirjoitettu.

Charlesin ruumiinavauksessa paljastui, että poika oli kuollut arsenikkiin. Vihdoinkin Mary Ann pidätettiin ja sekä Joseph Nattrass että kaksi lasta kaivettiin haudoistaan lisätutkimuksiin. Kaikkien kuolinsyyksi paljastui suuri määrä arsenikkia.

Oikeudenkäynnissä todettiin, että Mary Ann oli myrkyttänyt yhteensä peräti 11 lasta, kolme aviomiestään, rakastajansa, oman äitinsä ja ystävättärensä. Jury pohti tuomiota 1,5 tuntia ja langetti Mary Annille kuolemantuomion.

Mary Ann hirtettiin maaliskuussa v. 1873. On väitetty, että teloittaja oli huolimaton, sillä Mary Ann kuoli hitaasti tukehtumalla. Normaalisti hirttotuomiossa niska napsahtaa nopeasti poikki, mutta Mary Ann kitui narun päässä useita minuutteja. Ehkäpä pyövelin teko oli tarkkaan harkittu, mene ja tiedä.

On arvioitu, että Mary Annin uhrien lukumäärä olisi ollut peräti 21, joten hän oli kiistatta Britannian pahin sarjamurhaaja noihin aikoihin. On sinänsä merkillistä, ettei tapahtumiin puututtu missään vaiheessa aiemmin, mutta juurikin virallisten rekisterien puuttuminen mahdollisti tällaisen toiminnan. Ketään ei kiinnostanut, kun lapsia kuoli kaikenlaisiin sairauksiin tämän tästä: jopa joka viides lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Mary Annin kaikista lapsista jäi eloon vain kaksi, Margaret ja George.

(DailyMail).

Mistäpä Mary Ann sitten sai käsiinsä tätä arsenikkia (nyk. arseenia) niin, ettei se herättänyt kenenkään epäilyksiä? Tuohon aikaan arsenikkia käytettiin eritoten tapeteissa ja maaleissa, sillä arsenikkipigmentti tuotti kaunista, vihreää väriä. Sitä käytettiin myös rotanmyrkkynä, joten arsenikin hankinta kotioloihin oli ihan normaalia. Aineen myrkyllisyyteen havahduttiin lopulta aivan liian myöhään, sillä seinille lätkäistyt vihreät tapetit aiheuttivat kenenkään tietämättä useita hitaita myrkytyskuolemia. Jopa Mary Annin puolustusasianajaja selitti, että perheenjäsenten mystiset myrkytykset johtuivat nimenomaan vihreistä tapeteista. Yeah…!

Mary Ann Robson-Mowbray-Wood-Robinson-Cotton-Nattrass oli kammottava ihmishirviö, joka ei ymmärrystä kaipaa. Kyllä nyt muutaman aviomiehen voi myrkyttääkin ihan mennen tullen, mutta että peräti 11 lasta…! Pthyi! Akka ei ymmärrä ihmisiä, ei sitten yhtään. Kärvistele ikuisesti liekeissä, Mary Ann! Toivottavasti pari pikkupirulaista tökkii samalla persuksiasi oikein antaumuksella!

ANTAKAA LUUNI TAKAISIN! JA KEITTOASTIANI!

Akka oli tyytyväinen lukiessaan Suomen tekemästä repatriaatiosta. SIIS MISTÄ?? Korjaan edellistä lausetta: Akka oli tyytyväinen ymmärrettyään, mistä helkkarista on kyse! (Kuka näitä hirveitä sanaväännöksiä keksii!)

Mesa Verde, Colorado, USA.

Kansallismuseon tekemä repatriaatio eli kulttuuriomaisuuden palauttaminen koski 1800-luvulla Amerikasta tuotujen anasazi-intiaanien luita, muumioita ja hautatavaroita. Miten nämä sitten ylipäätään päätyivät Suomeen?

Geologi-kasvitieteilijä Gustaf Nordenskiöld matkusti Coloradon Mesa Verde-alueelle v. 1891. Hän suoritti alueella arkeologisia tutkimuksia, otti runsaasti valokuvia ja löysi peräti yli 600 esinettä, joiden oletettiin olevan peräisin 1200-luvulta. Tuolloin esineistön maasta vieminen ei ollut mitenkään lainvastaista, vaikka se kohua aiheuttikin.

Nordenskiöldin kuva vuodelta 1891(Museovirasto/Finna).

Nyt siis kokoelmaan kuuluvat ihmisjäänteet ja hautaesineet luovutettiin takaisin anasazien jälkeläisille eli pueblointiaaneille hautaamista varten. Hyvä Suomi! Olisivat nyt palauttaneet sitten ihan kaikki esineet, sillä Suomeen jäi kokoelmasta vielä satoja käyttöesineitä. No, intiaaneille oli kuitenkin tärkeintä saada esi-isät haudan lepoon ja näin tapahtuikin.

Anazasi-intiaanien ruukku (Museovirasto/Finna).

Vastaavia kulttuuriaarteiden ryöstöjä on toki tapahtunut jo tuhansia vuosia ja tapahtuu edelleen. Varhaisin tunnettu sotasaalis on Mesopotamiasta ryöstetty Naram-Sinin steela n. 4000 vuoden takaa. Kyseinen steela on esillä Louvressa, Pariisissa.

Naram-Sinin steela.

Antiikin roomalaiset harrastivat ryöstelyä etenkin kreikkalaisilta ja jopa tuolloin osa taide-esineistä palautettiin, kun tällainen toiminta herätti pahennusta. Hyvä Rooma, teillä on itsellänne ihan tarpeeksi omaa antiikkia esiteltäväksi!

Napoleonin sotaretkien toiminta 1700-luvulla oli ilmiömäisen röyhkeää: Napskun tavoite oli saada mahdollisimman suuri taidekokoelma tuolloin perustettavaan Louvreen. Jopa Mona Lisa -maalaus on aikanaan riippunut Napskun makuuhuoneen seinällä. Egyptistä Napskun sotilaat löysivät mm. kuuluisan Rosettan kiven, mutta brittiläiset takavarikoivat sen itselleen ja se onkin nykyään British Museumissa. Kyseistä museota onkin arvosteltu, sillä useita taideteoksia tulisi yleisön mielestä palauttaa alkuperäisiin maihinsa.

Rosettan kivi/British Museum.

Akka on samaa mieltä: teillä on jo perhana vieköön Harry Potter-studiot esiteltävinä! Nyt ei puhuta ollenkaan mistään Lontoon Towerista, kuninkaallisista palatseista eikä mistään muistakaan nähtävyyksistä! Harry Potter; god damn!

Harry Potter, god damn!

Egypti on pyytänyt Rosettan kiven palauttamista. Samoin on pyydetty Berliinissä saijaitsevaa Nefertitin rintakuvaa. Tämä ikoninen veistos päätyi Saksaan sen löytäneen saksalaisen arkeologin toimesta v. 1912. Toistaiseksi kumpaakaan ei ole palautettu.

Nefertiti/The Neues Museum, Berlin.

Natseilla oli tietenkin samat pyrkimykset kuin Napoleonilla: kaikki mahdollinen irtain otettiin välittömästi haltuun. Natsien taidekokoelmien arvo ei ole edes rahassa mitattavissa. Eräs suuri kokoelma (1600 teosta) paljastui Munchenista v. 2013. Kokoelman haltijan taidekauppias Cornelius Gurlittin isä oli ostanut maalaukset 1930-1940-luvuilla. Joukossa oli mm. Picasson, Chagallin, Monet’n ja Matissen töitä. Kokoelma löi tutkijat ketoon: osa teoksista oli peräti ennen tuntemattomia.

Amerikkalaissotilas erään aarrelöydön keskellä v. 1945/Wikimedia Commons.

Ennen kuolemaansa Cornelius Gurlitt pyysi asianajajansa välityksellä, että teosten omistajat tulisi selvittää ja taulut pitäisi palauttaa. Toistaiseksi vain satunnaisten töiden alkuperä on pystytty selvittämään.

On sinänsä outoa, että joidenkin hämäräperäisesti haltuun saatujen taideteosten omistaminen ei ole Saksassa rikos: kyseessä on lähinnä omantunnonkysymys. Saksalainen taidehistorioitsija Stefan Koldehoff uskoo, että useita satoja maalauksia löytyy yksityiskodeista, mutta nykyiset omistajat eivät vain välitä tai tiedä teosten luvattomasta haltuunotosta.

Mitään luvatonta ei ole tekeillä!!

Akalla ei kyllä riittäisi rahkeita pitää tällaista maalausta olohuoneensa seinällä. Päinvastoin, olisi upeaa lukea lehdestä, että “suomalainen hyväntekijä palautti mittaamattoman arvokkaan natsien ryöstämän taulun takaisin laillisille omistajilleen!” Kyllä siinä olisi hymy herkässä ja Akalla sädekehä pään ympärillä! Hyvää karmaa olisi tiedossa useaksi vuodeksi!

Näin sitä hyväntekijä nöyränä hymyilee! (Joseph Stella, 1926, Brooklyn Museum).

Jep. Jos Akan kodista löytyy mitään näin kulttuurihistoriallisesti arvokasta, niin lehmät osaavat lentää. Nyt kannattaakin laittaa taikataikinasta väännetty hirvittävä eläinhahmo talteen. Siitä tulee varsinainen sukukalleus, jota ihastellaan 200 vuoden päästä. Näin Akkakin pääsee historiankirjoihin arvostettuna taiteentulkitsijana: “Ai että, kyllä se Akka on vanginnut niin elävästi tämän kauriin sielun ja luonteen!”

Jep. Yritin tehdä siitä kissan, senkin ymmärtämätön, tulevaisuuden moukka!

LASTEN CASVATUSTA ENNEN JA NYT (WANHAAN AIKAAN)

“Joka kuritta kuolee, se kunniatta kasvaa” on Raamatusta peräisin oleva sananlasku. Sama asia on ilmaistu myös muodossa “joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”. Aikalailla nykypäivään sopimatonta kasvatusoppia, sillä ruumiillinen kuritus on nykyään rikos.

Joka toisella on nykyään mielipide erilaista kasvatusmetodeista. Pahinta ääripäätä edustavat nämä imetyshihhulit, jotka ovat oman mielipiteensä kanssa aina oikeassa. Siitäkin pitää vääntää kättä, että miten imetetään. Yksi maailman luonnollisimmista asioista on väännetty eriskummalliseksi mielipidekamppailuksi.

Pitäisi varmaan perustaa keskusteluryhmä, jossa pohditaan kiivaasti saako imettäviä eläinemoja katsella vai pitäisikö sekin kieltää ihan pervona toimintana…

Juu, ei se ole ollenkaan sama asia, kun kissaäiti adoptoi orpoja oravanpentuja ja imettää niitä. Sitten katsellaan siitä videota: “Eiii, tää on ihan ylisöpöö, mä en kestä!”

On ymmärrettävää, että Raamattu oli tärkeä osa kasvatusta ennen muinoin. Asiat olivat vielä 100-150 vuotta sitten ihan toisin (sekä Suomessa että koko maailmassa). Lapsikuolleisuus oli suurta; imeväiset kuolivat ihan perustauteihin, joita nykyään hoidetaan mennen ja tullen antibiooteilla.

Menneen ajan lääkearsenaali-mainos.

Yleisesti leviäviä tauteja olivat hinkuyskä, tuhkarokko, kurkkumätä, keuhkokuume, tuberkuloosi, kolera ja isorokko. Perhe saattoi esim. 1800-luvulla saada 8 lasta, joista puolet selvisi hengissä hyvällä tuurilla aikuisikään asti.

Hygieniasta ei tiedetty mitään, ja se olikin sen ajan suurimpia ongelmia. Varakkailla perheillä saattoi olla imettäjiä, mutta esim. Englannissa kehitettiin jo pulloruokintaa. Alkeellisia tutteja ja pulloja ei juurikaan pesty, joten mikäpä sen otollisempi paikka bakteerien pesiytymiseen kuin likainen maitopullo…

Ennen vanhaan oli myös tavallista antaa lapsen itkeä niin kauan kuin jaksaa. Tämä liittyi lasten karaistumiseen. Vaippoina käytetyt rätit jätettiin pesemättä, ne vain kuivatettiin ja käytettiin uudelleen.

Tällainen “happy family”-kuva oli kaukana todellisuudesta.

Mm. USA:ssa tuli myyntiin voide, jota mainostettiin sopivaksi myös pikkuvauvoille. Tuote sisälsi arsenikkia. Myös oopiumia eli heroiininsukuista huumaavaa lääkettä on annettu ihan pienille lapsille.
Äideille suositeltiin vielä 1900-luvun puolella konjakkia lääkkeeksi ihan loppuraskaudessakin. Ja niin edelleen…

Englannissa lapset olivat yleistä työvoimaa teollistumisen alkukausina 1800-luvulla. Lapset olivat pieniä ja sopivat hiilikaivoskuiluihin avustamaan kaivosmiehiä. Useita räjähdyksiäkin tapahtui; monet hiilikaivostyöläiset ja lapset menettivät henkensä (he olisivat kuitenkin lopulta kuolleet hiilipölykeuhkoon, aargh!).

Hiilikaivoksessa Puolassa.

Tällaista menneiden aikojen lasten normielämää tutkiessa ei kiinnosta pätkääkään, ketä imetetään ja kuinka pitkään.

Pitäisi vaan olla iloinen, että neuvolatoimintaa on olemassa eikä pidä miettiä, että lähteekö se 6-vuotias poika nyt sitten isän mukana kaivokselle töihin tienaamaan rahaa. Ei lähde.

Se 6-vuotias on eskarissa ja todennäköisesti hän tuo jonkun järkyttävän dinosaurus-munakenno-härpäkkeen äitienpäiväaskarteluna kotiin. Jos perheessä on vanhempia lapsia; voi olla tyytyväinen, että he ovat selviytyneet hengissä toisin kuin lapset 100 vuotta sitten.

Hyvää äitienpäivää näiden tietojen myötä!