”Jos et tunne historiaa, tulet toistamaan sen virheitä." Akka kirjoittaa näistä asioista tunteella ja huumorilla faktoihin perustuen. Akka ei käytä somea, koska Akkaa ei kiinnosta kakkujen kuorrutus eikä sekään, miksi kaikkien pitää olla tietoisia toistensa toiminnasta. Oppikaa nyt jotakin historiasta, edes huumorin kautta!
Kas niin, eihän tältä voinut enää pidempään välttyä: halloweenkoristeet tulivat kauppoihin syyskuun ensimmäisellä viikolla, kuten Akka aiemmin ennustikin. Samapa tuo sitten, hypätään syvään päätyyn sitten Akankin puolelta!
Tänä vuonna Akka otti uusiokäyttöön ihka ensimmäisen asetelman banaanilaatikon, sillä edelleenkin se palvelee tässä asiassa mainiosti. ”Kyllä sitä ennen osattiin laatikoistakin tehdä kestävämpiä, ärgh” voisi tässä kohtaa joku vanhaparta todeta. Kyllä näin on, toteaa Akkakin.
Kissaa ei tänä(kään) vuonna enää kiinnosta Akan perkeet ja pöljät piperrykset, mutta suojelevasti miuku kuitenkin suhtautuu Akan härpäkkeisiin:
Kas näin; Arielista pidetään hyvää huolta vaikka silmät lurpsahtelevat kiinni!
Tämän vuoden teemaan kuuluu siis edelleen Luigi the Luuranco kissoineen/viskipulloineen sekä nähtävästi merenväkeä ainakin jossakin muodossa. Pidemmittä puheitta: Let’s go! (sillä tarinasta tulee pitkä…)
Tarinassa esiintyy myös oletettuja yhteneväisyyksiä tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, joita ei ole tieteellisesti todistettu. Kyseessä on ainoastaan Akan humoristinen, kuviteltu yhteneväisyys näihin tapahtumiin.)
Tässä vaiheessa visio on aina tärkeämpi, kuin sen karu toteutus: myönnettäköön, että näin alkuvaiheessa kaikki näyttää… liian raa’alta. Tässä visiossa on käytetty vanhoja trikookankaita, joiden väriä on muutettu ihan perinteisellä kloorivalkaisulla. Asetelman kepit ovat kuivuneita oksanpaloja vanhasta anopin pasuunakukasta, joka vielä edelleen sinnittelee hengissä useiden vuosikymmenien jälkeen.
Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun Luigi the Luuranco alkoi tapansa mukaan paneutua yöpuulle. Juuri, kun tyyny oli asetettu hyvin, hän tunsi kuitenkin yllättävää pyörrytystä päässään… ja samalla, kun Luigi alkoi nousta istumaan, hän menetti tajuntansa! ”WTF, mitä nyt taas…” ehti Luigi miettiä, ennen kuin hän nousi pyörteen mukana ilmaan ja nähtävästi johonkin toiseen maailmaan…
”WHAT… mitä…” uikuttaa Luigi hädissään; onneksi hänellä on sentään vanha tuttu kissakaveri mukanaan!
Paikalla on selvästi tapahtunut jotakin omituista ja tilanne valkeneekin Luigille nopeasti: ympäristö on tulessa tai jostakin syystä tuhoutumassa!
Luigi kiinnittää huomiota varsinkin näkemäänsä miekkaan:
Miekka on vanha kuplissaippuapullon keppi ilman sitä pyöreää kuplapäätä. Maalattu ja glitteroitu, taustalla vanhaa hologramminauhaa. Ja timantteja, tietenkin!
Paikalla on siis kuitenkin nainen täydessä aseistuksessaan, ja Luigi rohkaistuukin tervehtimään kyseistä neitoa:
Luigi: Mitä täällä on tapahtunut? Misä mää olen? Kuka sää olet? Mitä ja häh?
Neito: Mitäs tässä, istun yhden tuhoutuneen kulttuurin raunioilla. Mitäs sinä yksinäinen luuranko siellä nurkissa kyttäät? Oletko joku stalkkeri?
Luigi: Emminätiedä, miten mä tänne jouduin. Kuka sä olet ja mikä tuhoutunut kulttuuri?
Neito: Oletko amatsoneista koskaan kuullut? Katso nyt tätä mun kokoa...
Luigi muistaa kuulleensa jotakin näistä kreikkalaisen mytologian naissoturihahmoista ja aukookin taas päätään mitä epäsopivimmalla tavalla:
Luigi: Ai ne naissoturit, jotka leikkasivat toisen rintansa pois ampuakseen jousella paremmin?
Neito: Nope. Se on myytti. Unohda se. Miksi olet täällä ylipäätään?
Luigi: Emminävaantiedä… Ennen kuin Luigi ehtii lopettaa lauseensa, alkaa tapahtua.
Yhtäkkiä paikalle ilmestyy merten Kuningas Triton kaulin kädessään!
Triton: WHATSUUPP kaverit? Mikä meininki?? Onko Arielia näkynyt? Se vei taas mun atraimen eilen illalla, sen takia mulla on kaulin kädessä. Nyt se joutuu kyllä taas arestiin!
Isänsä Tritonin kutsumana Ariel putkahtaa kuin putkahtaakin esille:
”Moi faija, oi merten auvoisa ja armollinen kuningas! Vierähti vähän pitkäksi tuo eilinen ilta,” toteaa Ariel.
Triton: Se on kuule nyt sellainen homma, että haet takaisin mun Kolmikärjen ja arestia kaksi viikkoa! Ja kotio välittömästi!
Ennen kuin kukaan ehtii sanoa sanaakaan, Ariel ja hänen isänsä Triton pyyhältävät takaisin meren kuohuihin. Vain pärskeet neidon kasvoilla muistuttavat tästä pikaisesta visiitistä.
Luigi aloittaa keskustelun:
Luigi: Whaaaat…
Neito: Jep. tätä sattuu aika usein, tai ainakin sattui… täällä on nyt purkautunut joku tulivuori, siksi istun tässä raunioilla ja suren menneitä soturitovereitani.
Skyytit – Wikipedia Amatsonitarinat on mainittu useissa historiallisissa lähteissä, mutta jossakin vaiheessa niiden on ajateltu olevan vain myyttisiä kertomuksia. Skyyttien tarinoissa ja kulttuurissa kerrotaan kuitenkin myös näistä urheista naissotureista. Skyyttien kulttuuri eli ja oli noin ajalla 600-200 eaa.
Noh, jatketaanpa tarinaa;
Luigi on niin väsynyt, että tämä vielä hänelle tuntematon amatsonineito peittelee huivillaan hänet nukkumaan keskellä palavaa ja kytevää maata.
Kun Luigi the Luuranco myöhemmin herää, hänen helpotuksekseen se tapahtuu ihka omassa arkussa kotona! Kaikkien eläinystävien ja -luurankojen ympäröimänä!
”Voi vattu, se olikin vaan pahaa unta… niinku saippuasarjoissa! Missä mun pehmoankka on? Zzzzz…”
Näinä kauniina kesäisinä päivinä onkin herttaista ajatella ah, niin auvoisia kesähäitä, joita voidaan usein tarkasti suunnitella jopa muutamia vuosia etukäteen. Varsinkin luonnon maisemissa kaikkien häävieraiden sielu lepää, kun ruusut kukkivat ja perhoset tanssivat lämpimien auringonsäteiden mukaan! Siinä sitä sitten paistatellaan ihanassa, rakkauden täyttämässä ilmapiirissä supisuomalaiseen tapaan!
WRONG. Oikein käy sääliksi niitä, jotka vaikkapa jo kaksi vuotta sitten varasivat vihkimispaikkansa autuaan tietämättöminä siitä, että Esterin hana näyttää olevan auki joka halvatun päivä! Esterille voisi soittaa paikalle putkimiehen, sillä luulisi jonkun osaavan tiivistää kyseisen vekottimen (jos ei muuten, niin korkki p**seeseen vaan tylysti)!
Katsahdetaanpa kuitenkin, mitä ja minkälaisia vanhoja traditioita ja tapoja on ennen muinoin häiden yhteyteen kuulunut:
Vanhin tunnettu kirjallinen todiste avioliiton solmimisesta löytyy vuodelta 2350 eaa. Mesopotamiasta. Tämä ei liene kuitenkaan ensimmäinen solmittu avioliitto, sillä näihin aikoihin avioliittoon astuttiin käytännössä pelkästään järkisyistä. Liiton tarkoituksena oli lähinnä taata aviomiehelle varmuus siitä, että tulevat lapsukaiset ovat todellakin hänen jälkeläisiään.
Useissa menneissä kulttuureissa vaimo oli käytännössä miehen omaisuutta eikä hänellä ollut minkäänlaisia omistusoikeuksia tai perimysoikeutta aviomiehensä tai edes perheensä puolelta. Antiikin Kreikassa ja Roomassa oli myös tavallista, että miehellä oli täysi vapaus harjoittaa haluamiaan sivusuhteita ihan kenen kanssa tahansa ilman seuraamuksia. Naiselle tällainen aviorikkomus usein tarkoitti kuolemantuomiota tai karkotusta.
Usein avioliittoja solmittiin myös siksi, että jommankumman naitettavan suvun tarkoituksena oli saada enemmän omaisuutta, titteleitä, maa-alueita tai muutoin vain jonkinlaista valtaa. Tällaiset järjestetyt avioliitot olivatkin lähinnä sopimuksia sukujen kesken, kunnes jälleen kerran kuvioon astui… mikäs muu, kuin kristinusko, joka on lykännyt lusikkansa joka ikiseen historialliseen soppaan ja kulttuuriin.
Tuntematon taiteilija keskiajalta. Mies kylpee, naiset auttavat. Yeah!
Noin 700- luvulta jaa. avioliiton solmimista alettiin pitää kirkollisena, pyhänä sakramenttina ja myöhäisellä keskiajalla kirkossa tehtävät kuulutukset ennen avioliittoa yleistyivät. Olihan koko Eurooppa jo vahvasti kristinuskoinen, joten avioliiton siunaaminen perheen perustamiseksi oli tietenkin ”pakollinen” toimenpide itse kullekin säädylle.
Vasta n. 1700-luvulla avioliittoa alettiin pitää edes jollakin tavalla rakkauteen pohjautuvaksi liitoksi ja tähän lienee vaikuttanut yleinen oppineisuuden ja kirjoitetun materiaalin/sen saatavuuden lisääntyminen. Tätä aikaa kutsutaankin ”valistuksen ajaksi” ja useat eri tieteenalat alkoivat kukoistaa uusien löytöjen, tutkijoiden ja tekniikoiden myötä.
Jo 1500-1600 -luvuilla edistystä oli toki tapahtunut, mutta useimmat tieteentekijät olivat käytännössä kuitenkin edelleen aivan liikaa kirkon painostuksen alla (näin karkeasti ilmaistuna).
Noitavainot olivat melkeinpä pahimmillaan 1600-luvulla sekä Euroopassa että Amerikassa, kun siirtokuntia sinne oli lopulta saatu asutettua pysyvästi. Kuuluisat Saleminnoitaoikeudenkäynnit tapahtuivat juurikin vuosina 1692–1693.
The Crushing Death of Giles Corey of Salem, 1692/Library of Congress.
Vanhin todiste aviopuolisoiden sormuksista löytyy puolestaan Egyptistä n. 3000 vuoden takaa. Papyruksesta löytynyt teksti kertoo, että nämä sormukset eivät suinkaan olleet mitään jalometallia, vaan ruokoa tai hamppua. Kysessä lienee siis ollut täysin symbolinen ”rengastaminen” avioliiton merkiksi.
Roomalaisajalla vaimon sormukseen saatettiin liittää kodin avain merkiksi siitä, että vaimo oli tosiaankin miehensä omaisuutta – ärgh! – mutta sormusta käytettiin juurikin vasemmassa nimettömässä. Roomalaisten mielestä tähän sormeen johti rakkauden ”vena amoris”- suoni suoraan sydämeen. Onpas kovasti kahtiajakoista tämä roomalaisten muinainen toiminta rakkauden ja omistuksen suhteen!
Entäpä sitten hääkimppu? Egyptissä, Roomassa ja Kreikassa oli tavallista, että morsiamet kantoivat kimppuna kaikenlaisia tuoksuvia yrttejä ja mausteoksia (mm. valkosipulia) karkottaakseen pois pahoja henkiä. Tätä samaa keinoa käytettiin edelleen keskiajalla ihan jo pelkästään ruton, muiden kulkutautien ja ihmisten oman peseytymättömyyden takia, mutta varsinaisten kukkakimppujen käyttö yleistyi vasta viktoriaanisella ajalla.
Keskiajan tiimellyksessä keksittiin myös nykyään yleinen hääkimpun heitto; tällä keinolla morsian pääsi turvallisesti pakoon häntä mahdollisesti jahtaavilta pahoilta hengiltä sekä hääseurueelta, joka yritti varastaa paloja morsiamen hääpuvusta. Näitä paloja pidettiin onnea tuottavina amuletteina…!
Henkien karkotukseen liittyy myös morsiusneitojen samanlaiset asut: jo peräti roomalaisaikaan morsiusneitojen oli tapana pukeutua morsiamen kanssa samanlaisiin pukuihin pahoja henkiä hämätäkseen. Tuolloin uskottiin, että morsiamen kauneus ja arvokas juhlapäivä houkuttelisivat eritoten pahoja henkiä morsiamen luokse, joten tämä erikoinen hämäystemppu oli varmastikin tarpeellinen. Nykypäivänä olisi pyhäinhäväistys, mikäli morsiusneidoilla olisi morsiamen kanssa samanlaiset asut päällään. Oi aikoja, oi tapoja…
Sukkanauhan heitto on puolestaan keskiaikainen tapa, sillä tuolloin tuoreen avioparin tarkoitus oli tosiaankin laittaa avioliitto ”täytäntöön” heti häiden jälkeen. Tämä täytäntöönpano (hups) todistettiin suvulle ja perheenjäsenille sillä, että sulhanen toi näytille morsionsa sukkanauhan – tämä oli selkeä todiste siitä, että hameiden alle oli totisesti päästy!
Toisinaan tapana oli myös, että tilaisuutta seurattiin itse tapahtuman ollessa käynnissä tai asiassa opastettiin – tiettävästi mm. Englannin kuningas Henrik VI (1421-1471) ja Ranskan viimeinen kuningas Ludvig XVI (1754-1793) tarvitsivat neuvonantajia tässä toimenpiteessä ylipäätään elämänsä aikana. Kuninkaallisten keskuudessa jälkeläisten aito syntyperä oli tärkein tae kruunun perimysjärjestyksen suhteen, kun dna:ta tai selfieitä ei ollut vielä saatavissa. Jäljelle jäi ainoastaan… silminnäkijät todistajiksi.
Huntujen käyttö juontuu sekin tietenkin roomalaisaikojen pahojen henkien estämisestä. Viktoriaanisella ajalla morsiuspukujen ja huntujen väri alkoi muuttua valkoiseksi, joka kuvasti tietenkin morsiamen puhtautta ja viattomuutta. Kulttuurista ja ajankohdasta riippuen puvun väri saattoi olla keltainen, punainen, violetti tai mitä tahansa näiden väliltä, mutta kuningatar Viktorian (1819-1901) vuoden 1840 hääpuku vakiinnutti käytännössä länsimaisen hääpuvun väriksi valkoisen.
Vuonna 1947 avioitunut kuningatar Elisabet II (1922-2022) taasen osoitti sodanjälkeiselle kansalle esimerkkiä pitämällä hääpukunsa mahdollisimman yksinkertaisena, sillä monista tarvikkeista ja materiaaleista oli edelleen pulaa.
Kun hääpäivä on sitten vihdoinkin pulkassa ja taputeltu kasaan, moni aviopari lähtee kuherruskuukaudelle eli honeymoonille. Tämä tapa on peräisin peräti 400-luvulta jaa., jolloin moni sulhanen ns. ”kaappasi” morsiamensa saattaakseen hänet raskaaksi ilman perheen vastusteluja tai välttääkseen maksamasta perheen vaatimiamyötäjäisiä.
Toisaalta ”honeymoon”-nimitys juontuu tavasta, jossa tuoreelle avioparille annettiin lahjaksi kuukauden määrä hunajaviiniä hedelmöityksen edistämiseksi. Yeah. Eli tässä on käytännössä ollut morsiamelle kaksi eri vaihtoehtoa: A) sinut kaapataan häiden jälkeen ilman mitään korvausta tai B) sinut kaapataan kuukaudeksi niin, että voit olla viinipöllyssä koko tuon ajan… hmm! Loistavat tulevaisuudennäkymät edessä tilanteesta riippumatta!
Vasta 1800-luvun puolella häiden jälkeinen matkailu muuttui; tuolloin hääpari saattoi tuona aikana käydä vierailemassa esim. kaukaisten sukulaisten luona, jotka olivat olleet estyneitä tulemaan häihin. Tämä tapa koski tietenkin vain varakkaampaa väestöä, tavalliset matti-ja-maija-meikäläiset eivät tällaisia(kaan) hömpötyksiä harrastaneet millään tavalla. Nykyiset hääperinteet ovat siis käytännössä periytyneet näistä ylhäisön tavoista jo antiikin ajoista lähtien – tai ties miten kaukaa menneisyydestä, mistä ei tietenkään ole jäänyt minkäänlaista kirjoitettua tietoa.
Tässä kohtaa Akan on taas pitkästä aikaa pakko palata lähimpien serkkujensa (neandertalinihmisten) pariin seuraavanlaisella keskustelulla:
Neandis-miesoletettu Anx ja -naisoletettu Juk tapaavat iltanuotiolla:
Anx: ”Mul on oma luola tual.” Juk: ”Aha.” Anx: ”Niinku oltaiks siel?” Juk: ”Emmätiä.” Anx: ”Jookojookojookopliis.” Juk: ”Nojoo ollaan.”
Ja kas näin; ensimmäinen avioliitto on täten solmittu ilman mitään todisteita kyseisestä toiminnasta! Mikäli tarinasta jättää pois isot alkukirjaimet ja välimerkit, teksti alkaa tosin muistuttaa nykyajanteinien omaa kieltä… väliin pitäisi tietenkin laittaa muutamia alati muuttuvia kirjainlyhenneyhdistelmiä, joiden perässä me vanhemmat ihmiset emme mitenkään voi pysyä.
Tämä lienee pieni ongelma näihin aiemmin kerrottuihin seikkoihin verrattuna näin vanhempien näkökannasta katsottuna. Kulttuurista ja ajasta riippuen tytöt ja naiset naitettiin keskimäärin 12-18 -vuotiaina, sillä elinajanodote oli nykyistä huomattavasti lyhyempi ja naiset kuolivat usein jatkuviin synnytyksiin, kuten myös monet niissä syntyvät lapset. Tästä aiheesta löytyy lisää:
Saamme siis nykypäivänä olla tyytyväisiä siitä, että lapsemme saattaa kirjoittaa joitakin omituisia teinien kirjainyhdistelmiä sen sijaan, että hänet olisi naitettu lastentekokoneeksi jollekulle maatilan isännälle ihan peruskauppatavarana 1800-luvulla, kun perunamaan sato ei vaan kerta kaikkiaan riittänyt kaikille nälkäisille suille.
IHAN PERUSKAURAA MENNEILTÄ VUOSISADOILTA: jatkuvat nälänhädät, ei antibioottia/ei mitään lääkkeitä, kirkon mielestä Saatana hyökkää joka puolelta ja itse olet täysin syntinen, jatkuvat ruttoepidemiat, huono hygienia, lapsikuolleisuus, pieni jääkausi Euroopassa useita vuosisatoja noin vuosina 1300-1850, jolloin myös ruttotartuntoja oli jatkuvasti pitkin Eurooppaa. Miten ihmeessä me tuolloin ylipäätään selvisimme?
Jep, hyvää hääpäivää kaikille kesän aviopareille! Muistakaa nauttia hääpäivästä, mikäli Esterin hana on tuolloin jo tiivistetty tahi korjattu. Akkaa ei kannata kutsua häärientoihin (juurikin edellä mainituista syistä) pilaamaan sitä ihanaa perhosten ja kyyhkyjen siipien lepatusta.
Tämänkin kuvan aviopuolisoiden nimiä ei edes tiedetä, mutta aikahan oli toki tuolloin toisenlaista. Kuvansa myötä he jäivät kuitenkin historiaan avioliiton solmimisensa myötä kertomaan meille jotakin tuosta ajasta: kyseessä oli jo tuolloin tärkeä tapahtuma!
It’s raining cats and dogs, sanotaan Englannissa rankkasateen sattuessa (tosin joskus käy myös niin, että It’s raining men, hallelujah/The Weather Girls 1982).
Tälle omituiselle kissa-koira-lausahdukselle on olemassa monta alkuperäoletusta- kuten seuraava linkki osoittaa– mutta juuri nyt keskitymme olennaiseen eli näiden kahden yleisimmän lemmikin historiaan. On siis aika kysyä kukamitähäh eli milloin, missä ja miksi näistä kahdesta lajista tulikaan ihmisen parhaita kavereita.
Aloitetaanpa koirista, sillä koirien läsnäolo ihmisen läheisyydessä on oletettavasti ollut pitkäkestoisempaa juontuen jopa useiden kymmenien tuhansien vuosien päähän. Koirien ja susien geneettinen linja alkoi eriytyä n. 30-40 000 vuotta sitten, ja susien on arveltu alun perin liikkuneen ihmisen läheisyydessä juurikin metsästyssaaliiden toivossa. Akka ainakin voi nähdä sielunsa silmin, kuinka tuolloinen metsästäjä-keräilijäyhteisön jäsen heittää nuotion äärellä herkullisia lihankimpaleita ja luita jollekin karvakorvalle, joka kieli suusta roikkuen (ja kuolaa valuen) seuraa tarkasti metsästäjän jokaista liikettä.
On jopa arveltu, että tällaiset protokoirat ovat voineet jopa laumassa avustaa ihmisiämetsästyksessä. Ihmisten luota sai suojaa ja varmoja saaliita; mikäpä ettei hengailisi tällaisten kaksijalkaisten kanssa!
Tsekeissä Predmostin arkeologisilta kaivauksilta on löydetty useita paleoliittisia koirien kalloja, joista yhden suuhun oli asetettu oletettavasti mammutinluu. Tämä löytö on 32 000 vuotta vanha.
Koirien kesyttämisen/kesyyntymisen on arvioitu sijoittuneen lähteestä riippuen Siperiaan, Pohjois-Euraasiaan, Koillis-Aasiaan tai Lähi-itään. Osittain koiria on arveltu kesytetyn jopa ruoaksi tai niiden turkkien hankkimiseksi.
Myöhemmältä ajalta mm. Saksasta on löydetty miehen ja naisen hauta, jossa lepäsi myös vammainen/vammautunut koira. Tämä hautalöytö on peräti 14 300 vuotta vanha ja osoittaa, että koirasta on sen elinaikana pidetty huolta – kuten myös kuoleman jälkeenkin.
Mosaic depicting a sitting dog Category: Architecture, architectural components, mosaics Date: Graeco-Roman Period, Ptolemaic Period, 2nd cent. BCE/WikimediaCommons,
Antiikin Kreikassa ja Roomassa koiria pidettiin sekä seuralaisina että metsästyskavereina. Myös sumerialaiset, kiinalaiset, mesopotamialaiset ja intialaiset kirjoitukset osoittavat koirien olleen luotettavia kumppaneita ja metsästäjiä.
Jopa Homeroksen (800-700-l. eaa) eepoksessa Odysseia päähenkilö Odysseus palaa kotiinsa Ithakaan 20 vuoden seikkailuiltaan naamioituneena, ja hänet ainoana tunnistaa uskollinen koiransa Argos. Heilautettuaan häntäänsä tervehdykseksi Argos valitettavasti kuolee – mutta olihan karvaturrilla ikääkin jo 20+ vuotta…! Aargh, R.I.P Argos!
Odysseus and Nausicaa/Salvator Rosa 1655)
Koirarotuja tiedetään jalostetun jo ainakin n. 11-12 000 vuotta sitten eri yhteisöissä, tuolloin alkoi myös muiden kotieläinten pito ja maatalouskulttuuri. Onkin järkeenkäypää, että koiralta toivotut ominaisuudet on haluttu siirtää eteenpäin – joku yksilö on voinut olla erittäin sosiaalinen, toinen hyvä metsästäjä jne. Mm. roomalaiset ja kiinalaiset arvostivat jo suuresti pieniä seurakoiria, joista sinällään ei ole mitään näkyvää hyötyä (toisin kuin metsästyskoirilla), mutta… eihän niitä pikkuruisia karvapallukoita voi valitettavasti lössöttämättä ohittaa!
Nykyisten koirarotujen jalostus alkoi n. 150 vuotta varsinkin Englannin mantereen puolella, kun CharlesDarwin (1809-1882) julkaisi teoksensa Lajien synty v. 1859. Tuolloin haluttiin jalostaa roduissa esiin juurikin kunkin rodun parhaat ominaisuudet ja tämä on johtanut nykyisten 400+ rodun olemassaoloon. Onneksi nykyään kiinnitetään enemmän huomiota tiettyjen rotujen liikajalostuksen ongelmiin ja eläinten hyvinvointiin, toisin kuin tuolloisessa ”Viktoriaanisessa räjähdyksessä.”
Kuningatar Viktoria (1819-1901) (englishheritage).
Kissojen sanotaan kesyttäneen itsensä kahdesti historian aikana. Tällä sanonnalla tarkoitetaan sitä, että n. 10 000 vuotta sitten tapahtuneen kesyyntymisen jälkeen toinen kissalaji kesyynnytti itsensä Quanhucunissa, Kiinassa n. 5300 vuotta sitten. Tämän löydetyn – leopardikissaksi kutsutun– lajin edustajien dna poikkesi selvästi muista vastaavista protokissoista, joten kyseessä oli uuden kissalajin kesyyntyminen. Kesyyntymisestä todistaa se, että varsinkin yhden yksilön hampaat olivat kovin kuluneet, joten tämä kissa eli selvästikin tavallista vanhemmaksi. Yksi kissayksilö löydettiin haudattuna kokonaisena, joka sekin viittaa näistä eläimistä huolehtimiseen.
Kissojen hakeutuminen ihmisten läheisyyteen alkoi n. 10-15 000 vuotta sitten mm. Lähi-idässä ja nykyisessä Turkissa. Maatalouskulttuuri ja kotieläinten pito lisäsi pienjyrsijöiden määrää, joten kissojen ja ihmisten lähentyminen tapahtui samoista syistä, kuin muinaisilla susillakin. Varmaa ravintoa, suojaa ja lämpöä oli vapaasti tarjolla kaikille itseään kunnioittaville kissoille mielin määrin! Samalla tuolloisten maajussien kannatti tosiaankin pitää kissoja lähettyvillä – pitiväthän ne tosiaankin viljasatoa tuhoavat pienjyrsijät kurissa!
Eräs varhainen hautalöytö Kyproksella osoittaa, että jo 9500 vuotta sitten kissa oli mukana tälle saarelle kulkeneella laivalla – tämä yksilö nimittäin löydettiin haudattuna yhdessä lapsen ruumiin kanssa. Kissakanta on voinut kulkeutua laivojen mukana saarelle jo aiemmin, mutta tämä on varhaisin ihmisen ja kissan hautalöytö.
(The Archaeologist)
Jo seuraavien muutamien tuhansien vuosien aikana kissoja kuljetettiinkin ympäri kauppareittejä, sillä hautalöydöt ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Lähi-itää osoittavat löydettyjen kissojen dna:n yhtäläisyyksiä näihin alkuperäisiin kesyyntyjiin. Akka voi tässä vaiheessa sielunsa silmin kuvitella, miten Jack Sparrow’ksi nimetty kissanpentu nousee omistajansa sylissä matkaan kohti uutta, uljasta maailmaa – jossa lukemattomat rotat ja hiiret odottavat vielä saalistajaansa!
Kuten koiratkin, kissat pääsivät jo varhaisessa vaiheessa eri kulttuurien kirjoituksiin ja taiteeseen. Mm. Kreetalta on löydetty seinämaalaus metsästävistä kissoista, joka ajoittuu 1600-luvulle eaa. Kreikan, Kiinan ja Intian taiteeseen ja kirjoituksiin kissat päätyivät n. vuosien 500-100 eaa. tienoilla.
Muinaisessa Egyptissä kissat pääsivät lopulta jumalaiseen rooliinsa – edustivathan kissat itseään jumalatar Bastetia, joka oli auringonjumala Ran tytär. Aluksi Bastet kuvattiin leijonanpäisenä jumalattarena, mutta n. vuodesta 1000 eaa. alkaen hänet kuvattiin kissanpäisenä hahmona taiteessa. Kissojen muumioita on kaivettu esiin Egyptissä jo miljoonittain, ja peräti eräs itsensä faarao Akhenatenin (kuollut n. 1336 eaa.) visiiri Aperel haudatutti itsensä noin 400 kissamuumion kanssa. Olihan hän todellakin tärkeä mies, ainakin hän halusi tällä teolla niin osoittaa!
Brooklyn Museum.
Kissojen tappaminen oli tietenkin muinaisessa Egyptissä kiellettyä yhtä poikkeusta lukuunottamatta: muumiointia. Onkin uskottavaa, että kissojen kasvattaminen muumiointia varten oli kannattavaa bisnestä, sillä näitä muumioita on löydetty niin jumalattomia määriä. Joukossa on myös krokotiileja, koiria, lintuja, apinoita… mitä tahansa eläimiä, joiden uskottiin olevan jonkin jumalan ilmentymiä.
Kissojen jumalallisuus hupeni kuitenkin nopeasti, varsinkin noitavainojen myötä.
Paavi Gregorius IX (1145–1241) julisti jo elinaikanaan, että mustat kissat ovat ”Saatanan inkarnaatioita.” Tämä lausahdus juontunee siitä, että kreikkalaisessa mytologiassa taikuuden ja magian jumalatar Hekate omisti mustan kissan lemmikkinään. Hänen uskottiin myös pystyvän muuntautumaan täksi lemmikiksi – joten tuolloisen, myöhemmän paavin aikomuksena oli poistaa kaikenlainen kristinuskoa uhkaava epäjumaluus maailmasta.
Paavi Gregorius IX. Saunan takana on vielä tilaa, kissoissa saatanaa ei ole vielä nähty tai todistettu.
Nykyään on olemassa useita teorioita ja todisteitakin siitä, että tällainen mustien kissojen vainoaminen/tappaminen saattoi edesauttaa ruttojen leviämistä useiden vuosisatojen ajan; mustien kissojen etunahan oli juurikin olla näkymättömissä yön pimeydessä rottajahdissa. Vielä tänäkin päivänä mustan kissan näkeminen esiintyy taikauskona pahasta onnesta.
Library of Congress.
Japanissa puolestaan musta kissa edustaa hyvää onnea: tämä uskomus perustuu 1600-1800-lukujen Edo-kauteen, jolloin legenda kertoo samurain paenneen sadetta suuren puun alle suojaan. Tällöin samurai näki mustan kissan osoittavan samuraille tietä läheiseen temppeliin – ja kas; legenda oli syntynyt! Japanilaisessa kulttuurissa musta kissa on muutoinkin aina hyvän onnen tuoja, olkoon kyse vaikka kissan silityksestä, näkemisestä tai kättä heiluttavan kissan keraamisesta patsaasta.
Eli kuten taas nähdään: historiasta, asuinpaikasta, uskonnosta ja kulttuurista riippuen ihmisten näkemykset ovat hyvinkin erilaisia.
Mikään ei kuitenkaan voita sitä tunnetta, mitä lemmikki johonkin kotiin kotoutuessaan tuo: nähtävästi vuosituhansien aikana kehitettyä kumppanuutta, läheisyyttä ja väistämätöntä huolehtimista ihan sen perustarpeista. Jokainen lemmikki olkoon perheenjäsen eikä huishais-hankittu, kuten Akka on monesti todennut tällaisia pelastaessaan.
Historia puhuu puolestaan: olemme eläneet yhdessä jo ties miten pitkään (arkeologisia jäänteitä ei välttämättä edes löydy niin kaukaiselta ajalta), joten jatketaan tätä yhteiseloa mahdollisimman hyvin, vaikka kyseessä olisi hämähäkki, käärme, öttiäinen tai kotitonttu.
Kotitonttu tai saunatonttu voi kyllä olla pirullinen riiviö, jonka hankintaa tai karkotusta voi itse kukin harkita.
Kukin tyylillään, kunhan kyseinen otus voi hyvin ja siitä huolehditaan. Jos ei itse voi huolehtia, vastuu siitä pitää antaa jollekulle muulle. Jos kyseessä on puutarhatonttu tai jokin muu outo olio, kannattaa harkita manaajaa tai mitä tahansa terapeuttia.
Nähdään taas historian, huumorin ja sarkasmin merkeissä!
Artikkelissa kerrotaan Senjan saarelta Norjasta löydetystä venehaudasta n. vuosilta 900-950 jaa. Punottuun 5,4-metriseen veneeseen oli haudattu viikinkiajan nainen, jonka jalkopäähän oli haudattu koiranpentu. Tutkijoiden mielestä tämä kertoo koiran olleen naiselle rakas lemmikki eikä mikään eläinuhri, joka surmattiin naisen kuoleman yhteydessä. Yhteisellä matkalla Valhallaan…!
400-luvulla eaa. kreikkalainen taiteilija Zeuxis nauroi itsensä kuoliaaksi viimeisimmän maalauksensa valmistuttua. Muuan iäkäs nainen oli tilannut taiteilijalta jumalatar Afroditea esittävän maalauksen, mutta tilaaja päättikin itse esiintyä jumalattaren mallina. Lopputulos lienee siis ollut niin huvittava, että jopa taiteilija itse kuoli hillittömään naurukohtaukseen. Tällainen kohtaus saattaa aiheuttaa sydämenpysähdyksen, ja itse asiassa historia tuntee useitakin tällaisia itsensä-kuoliaaksi-naurajia.
Afrodite. Patsas ei liity tapaukseen.
Samaisella vuosisadalla kuoli myös ateenalainen tragediakirjailija Aiskhylos. Vuonna 456 eaa. Aiskhylos kohtasi loppunsa, kun hänen kaljun päänsä ylitse lentänyt kotka pudotti tähän paljaaseen kupoliin kilpikonnan rikkoakseen näin tämän kilpparin kuoren – ilmeisesti kotka luuli Aiskhyloksen päätä kiveksi. Plinius vanhempi, oppinut luonnonhistorioitsija, kertoo myös, että Aiskhylos olisi tuona päivänä poistunut kodistaan ainoastaan siksi, että hän uskoi talonsa romahtavan hänen päällensä. Plinius vanhempi kuoli itse Pompeijissa Vesuviuksen purkauksessa v. 79 jaa. Tästä tapahtumasta kertoo puolestaan Plinius nuorempi; hänen silminnäkijäkertomuksensa purkauksesta on säilynyt nykypäiviin asti.
Aiskhylos.
Länsi-Frankian (nyk. Ranska) kuningas Ludvig III Nuori kuoli 5.8.882 vain noin 17-vuotiaana jahdatessaan ratsain nuorta neitokaista. Neito pakeni isänsä taloon, mutta perässä sisään rientänyt kuningas löi päänsä matalaan ovenkamanaan ja kaatui. Tästä riiausreissusta aiheutui kuninkaalle siis kallonmurtuma ja täten hengenmenetys. Myös Ranskan kuningasKaarle VIII kuoli samanlaiseen vammaan v. 1498, mutta hän löi päänsä kiviseen ovenkarmiin mennessään seuraamaan kuninkaallista pallopeliä (josta myöhemmin kehittyi nykyisenlainen tennispeli).
Louis III/Charles de Steuben 1837.
30.11.1016 kuoli Englannin kuningas Edmund Rautakylki epäselvissä olosuhteissa. Tuon ajan historioitsijat tosin kertovat, että kuningasta puukotettiin useita kertoja tai ammuttiin varsijousella hänen istuessaan täysistunnossa… käymälässä. Oli miten oli, tämä vessakunkku on kuitenkin nykyistenkin brittimonarkkien esi-isä.
Edmund Rautakylki.
Kaarle II Ilkeä,Navarran kuningas Espanjassa, kuoli 1.1.1387. Hänen erikoisen kuolemansa yksityiskohdista on olemassa erilaisia versioita, mutta pääpiirteissään tarina kuuluu näin: sairastuttuaan kuningas sai hovilääkäreiltään ohjeet, että hänet tuli ommella alkoholissa liotettuun, säkkimäiseen pellavakankaaseen. Eri versioista riippuen tämä kuninkaan ”makuupussi” syttyi sitten tuleen joko kynttilänliekistä tai hiilistä, joilla tätä pussukkaa lämmitettiin. Kuningas kuoli sitten tämän seurauksena pahoihin palovammoihin – olipa hyvä hoitokeino!
Kaarle II Ilkeä/WikimediaCommons.
Vuonna 1567 Braunau am Inninpormestari Hans Staininger kuoli kompastuttuaan omaan partaansa. Kaupungissa oli syttynyt tulipalo, ja evakuoinnin yhteydessä äijä tosiaankin kompastui tähän 1,4-metriseen partaansa murtaen niskansa. Yleensä parta oli rullattu nahkaiseen pussukkaan, mutta tulipalosta johtuvan kiireen takia parta ilmeisesti liehui valtoimenaan.
Hans Staininger.
Ranskalainen säveltäjä-muusikko-kapellimestari-tanssija Jean-Baptiste Lully kuoli v. 1687 kuolioon, jonka hän sai iskettyään vahingossa pitkän tahtipuikkonsa omaan jalkaansa. Tämä moniosaaja kieltäytyi jalkansa amputaatiosta voidakseen edelleen tanssia, mutta loppupeleissä äijä menehtyi siis kuoliosta seuranneeseen aivotulehdukseen.
Jean-Baptiste Lully/Jean-Louis Roullet 1600-l.
Itävallan arkkiherttuatar Mathilda kuoli vain 18-vuotiaana 6.6.1867. Mathilda oli pukeutunut hienosti teatteriinlähtöä varten, mutta sytytettyään savukkeen hän kuuli isänsä saapuvan. Isä oli kieltänyt häneltä tupakoinnin, joten Mathilda piilotti savukkeensa hameen laskoksiin aiheuttaen näin tämän helposti syttyvän kankaan roihahtamisen tuleen. Mathilda kuoli palosta aiheutuneisiin toisen ja kolmannen asteen palovammoihin.
Mathilda n. 1864.
Clement Vallandigham, ohiolainen asianajaja ja kongressiedustaja, kuoli vahinkolaukaukseen v. 1871. Tapahtumassa on outoa se, että Vallandigham ampui itse itseään oikeussalissa – hän puolusti murhasta syytettyä miestä ja yritti aseen laukaisulla osoittaa, että murhan uhri oli hyvinkin voinut ampua itseään vahingossa. Valitettavasti aseolikin edelleen ladattu (!) ja Vallandigham kuoli virtsarakkoonsa ampumaansa luotiin. Noh, tämän seurauksena hänen asiakkaansa vapautettiin syytteistä, joten demonstraatio oli varsin… hmm… osuva.
Clement Vallandigham.
Allan Pinkerton – Pinkertonin yksityisetsivätoimiston perustaja – kuoli Chicagossa 1.7.1884 kompastuttuaan jalkakäytävällä ja purtuaan kieleensä. Tästäkin vahingosta seurasi kuolio, johon Pinkerton menehtyi – tosin hän oli jo vuotta aiemmin kärsinyt sydänkohtauksesta, joten kuolio saattoi edesauttaa uuden kohtauksen syntymistä.
Allan Pinkerton.
Melissa Tiemann kuoli 50-vuotiaana Los Angelesissa 7.7.1904. Kuolinsyy? Melissa putosi raitiovaunusta ja löi päänsä katuun, jolloin hänen alumiinisen hiussolkensa piikit upposivat hänen aivoihinsa.
Päivälleen 20 vuotta myöhemmin 7.7.1924 kuoli Amerikan 30:nnen presidentin CalvinCoolidgen nuorin poika Calvin Coolidge Junior vain 16-vuotiaana. Junior oli viikkoa aiemmin pelannut isoveljensä kanssa tennistä Valkoisen talon tenniskentällä – ilman sukkia. Hänen varpaaseensa tullut rakko tulehtui ja poika kuoli verenmyrkytykseen.
Calvin Coolidge Junior.
Näistä edellisistä poiketen ehkä kummallisin kuolemarypäs tapahtui Saksan Erfurtissa 26.7.1184, jolloin Saksan kuningas Henrik VI oli kutsunut Saksan Pyhän keisarikunnan ylimystöä koolle kokoukseen Petersbergin linnoitukseen. Tämän ylhäisen joukkion kokoonnuttua rakennuksen toiseen kerrokseen, puinen lattia romahti heidän painonsa alla pudottaen mm. useita kreivejä suoraan kellarikerroksessa sijaitsevaan käymälälietteeseen. Jopa yli 60:n ihmisen kerrotaan kuolleen joko hukkumalla tähän p*skaan tai tukehtuen lietteen huuruihin. Itse kuningas kuitenkin pelastui, sillä hän istui rakenteiden pettäessä omassa istuinsyvennyksessään kivisen lattian päällä ja hänet pelastettiinkin nopeasti tikapuiden avulla. Long live the King, vai mitä? Tätä tapahtumaa kutsutaan Erfurtin käymäläkatastrofiksi, eikä suotta – kerrassaan hirvittävä tapa heittää henkensä.
Petersbergin linnoitus/WikimediaCommons.
Akka epäileekin, että tämän tapahtuman seurauksena aika monikin rakennusmies taisi pudottaa päänsä ihan kirjaimellisestikin. Täytyykin seurailla, minkälaisia sanktioita seuraa viimeaikaisista parvekelasien tippumisista (Tikkurila/Järvenpää), ja seuraako näistä tapahtumista valtaisa operaatio p*skojen parvekerakenteiden vaihtamiseksi. Syytä nimittäin olisi!
