HALLOWEEN-ASETELMA 2025

Kas niin, eihän tältä voinut enää pidempään välttyä: halloweenkoristeet tulivat kauppoihin syyskuun ensimmäisellä viikolla, kuten Akka aiemmin ennustikin. Samapa tuo sitten, hypätään syvään päätyyn sitten Akankin puolelta!

Tänä vuonna Akka otti uusiokäyttöön ihka ensimmäisen asetelman banaanilaatikon, sillä edelleenkin se palvelee tässä asiassa mainiosti. ”Kyllä sitä ennen osattiin laatikoistakin tehdä kestävämpiä, ärgh” voisi tässä kohtaa joku vanhaparta todeta. Kyllä näin on, toteaa Akkakin.

Kissaa ei tänä(kään) vuonna enää kiinnosta Akan perkeet ja pöljät piperrykset, mutta suojelevasti miuku kuitenkin suhtautuu Akan härpäkkeisiin:

Kas näin; Arielista pidetään hyvää huolta vaikka silmät lurpsahtelevat kiinni!

Tämän vuoden teemaan kuuluu siis edelleen Luigi the Luuranco kissoineen/viskipulloineen sekä nähtävästi merenväkeä ainakin jossakin muodossa. Pidemmittä puheitta: Let’s go! (sillä tarinasta tulee pitkä…)

Tarinassa esiintyy myös oletettuja yhteneväisyyksiä tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, joita ei ole tieteellisesti todistettu. Kyseessä on ainoastaan Akan humoristinen, kuviteltu yhteneväisyys näihin tapahtumiin.)

Tässä vaiheessa visio on aina tärkeämpi, kuin sen karu toteutus: myönnettäköön, että näin alkuvaiheessa kaikki näyttää… liian raa’alta. Tässä visiossa on käytetty vanhoja trikookankaita, joiden väriä on muutettu ihan perinteisellä kloorivalkaisulla. Asetelman kepit ovat kuivuneita oksanpaloja vanhasta anopin pasuunakukasta, joka vielä edelleen sinnittelee hengissä useiden vuosikymmenien jälkeen.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun Luigi the Luuranco alkoi tapansa mukaan paneutua yöpuulle. Juuri, kun tyyny oli asetettu hyvin, hän tunsi kuitenkin yllättävää pyörrytystä päässään… ja samalla, kun Luigi alkoi nousta istumaan, hän menetti tajuntansa! ”WTF, mitä nyt taas…” ehti Luigi miettiä, ennen kuin hän nousi pyörteen mukana ilmaan ja nähtävästi johonkin toiseen maailmaan…

”WHAT… mitä…” uikuttaa Luigi hädissään; onneksi hänellä on sentään vanha tuttu kissakaveri mukanaan!

Paikalla on selvästi tapahtunut jotakin omituista ja tilanne valkeneekin Luigille nopeasti: ympäristö on tulessa tai jostakin syystä tuhoutumassa!

Luigi kiinnittää huomiota varsinkin näkemäänsä miekkaan:

Miekka on vanha kuplissaippuapullon keppi ilman sitä pyöreää kuplapäätä. Maalattu ja glitteroitu, taustalla vanhaa hologramminauhaa. Ja timantteja, tietenkin!

Paikalla on siis kuitenkin nainen täydessä aseistuksessaan, ja Luigi rohkaistuukin tervehtimään kyseistä neitoa:

Luigi: Mitä täällä on tapahtunut? Misä mää olen? Kuka sää olet? Mitä ja häh?

Neito: Mitäs tässä, istun yhden tuhoutuneen kulttuurin raunioilla. Mitäs sinä yksinäinen luuranko siellä nurkissa kyttäät? Oletko joku stalkkeri?

Luigi: Emminätiedä, miten mä tänne jouduin. Kuka sä olet ja mikä tuhoutunut kulttuuri?

Neito: Oletko amatsoneista koskaan kuullut? Katso nyt tätä mun kokoa...

Luigi muistaa kuulleensa jotakin näistä kreikkalaisen mytologian naissoturihahmoista ja aukookin taas päätään mitä epäsopivimmalla tavalla:

Luigi: Ai ne naissoturit, jotka leikkasivat toisen rintansa pois ampuakseen jousella paremmin?

Neito: Nope. Se on myytti. Unohda se. Miksi olet täällä ylipäätään?

Luigi: Emminävaantiedä… Ennen kuin Luigi ehtii lopettaa lauseensa, alkaa tapahtua.

Yhtäkkiä paikalle ilmestyy merten Kuningas Triton kaulin kädessään!

Triton: WHATSUUPP kaverit? Mikä meininki?? Onko Arielia näkynyt? Se vei taas mun atraimen eilen illalla, sen takia mulla on kaulin kädessä. Nyt se joutuu kyllä taas arestiin!

Isänsä Tritonin kutsumana Ariel putkahtaa kuin putkahtaakin esille:

”Moi faija, oi merten auvoisa ja armollinen kuningas! Vierähti vähän pitkäksi tuo eilinen ilta,” toteaa Ariel.

Triton: Se on kuule nyt sellainen homma, että haet takaisin mun Kolmikärjen ja arestia kaksi viikkoa! Ja kotio välittömästi!

Ennen kuin kukaan ehtii sanoa sanaakaan, Ariel ja hänen isänsä Triton pyyhältävät takaisin meren kuohuihin. Vain pärskeet neidon kasvoilla muistuttavat tästä pikaisesta visiitistä.

Luigi aloittaa keskustelun:

Luigi: Whaaaat…

Neito: Jep. tätä sattuu aika usein, tai ainakin sattui… täällä on nyt purkautunut joku tulivuori, siksi istun tässä raunioilla ja suren menneitä soturitovereitani.

Global Volcanism Program | Methana tämä Kreikan tulivuori purkautui viimeksi v. 258 eaa. (plus ja miinus 18 vuotta)

Skyytit – Wikipedia Amatsonitarinat on mainittu useissa historiallisissa lähteissä, mutta jossakin vaiheessa niiden on ajateltu olevan vain myyttisiä kertomuksia. Skyyttien tarinoissa ja kulttuurissa kerrotaan kuitenkin myös näistä urheista naissotureista. Skyyttien kulttuuri eli ja oli noin ajalla 600-200 eaa.

Noh, jatketaanpa tarinaa;

Luigi on niin väsynyt, että tämä vielä hänelle tuntematon amatsonineito peittelee huivillaan hänet nukkumaan keskellä palavaa ja kytevää maata.

Kun Luigi the Luuranco myöhemmin herää, hänen helpotuksekseen se tapahtuu ihka omassa arkussa kotona! Kaikkien eläinystävien ja -luurankojen ympäröimänä!

”Voi vattu, se olikin vaan pahaa unta… niinku saippuasarjoissa! Missä mun pehmoankka on? Zzzzz…”

Näin tällä kertaa! Yst.terv. Akka

MYYTTISIÄ AKKOJA MENNEISYYDESTÄ

Ah, kuinka ihanan ajankohtaista, voisi sarkastinen ihminen tässä kohtaa todeta. Ajankohdasta huolimatta Akka paneutuu muutamiin legendaarisiin naishahmoihin ja niihin liittyviin uskomuksiin.

La llorona on tunnetuin myyttinen hahmo Väli-Amerikassa ja Meksikossa. Tälle naiselle/aaveelle on paikasta riippumatta tunnusomaista se, että hän on aina pukeutunut valkoiseen ja hänen kerrotaan etsivän hukuttamiaan lapsiaan ikuisesti – ja näin tehdessään hän valittaa usein äänekkäästi. La lloronasta tehdyt havainnot sijoittuvatkin juurikin virtaavien vesistöjen läheisyyteen.

Tämän valkoisen aaveen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta jo asteekkien jumaltarustoissa kerrotaan äitijumalattaresta Chihuacoatl, joka etsii kadonneita lapsiaan. La lloronan esikuvaksi on esitetty myös konkistadorien aikaista naista nimeltään La Malinche (n. 1500-1529), joka toimi Hernán Cortésin oppaana ja tulkkina. Tämä nainen on tosiaankin ollut oikeasti olemassa, ja hänen kerrotaan synnyttäneen Cortésille lapsen. Kun tämä arvoisa herra sitten naikin espanjalaisen naisen, La Malinche olisi tällöin kostoksi hukuttanut heidän yhteisen, aviottoman lapsensa.

Cortés ja La Malinche/piirros n. v. 1550.

Tällainen kostotarina onkin yleinen La lloronan yhteydessä kerrottuna. Hänen väitetään myös olleen köyhä palvelustyttö, joka nai ylempisäätyisen miehen ja synnytti tälle kaksikin lasta. Nähtyään sitten miehen jonkun muun naisen seurassa, hän olisi äkillisessä raivonpuuskassaan hukuttanut lapsensa ja tämän jälkeen itsensäkin. Katumuksen vallassa hän nyt sitten ikuisesti etsiskelee lapsiaan samalla voimakkaasti vaikeroiden.

Että näin. Tällä tavalla me akat tosiaankin toimimme: kun se oma siippa tervehtii kohteliaasti kaupan kassaneitiä meidän nähtemme, meille tulee tavaton tarve hukuttaa omat lapsemme. Jos nämä kultamussukat eivät ole mukana kaupassa, meille kelpaa ihan joku randomikin siitä kassajonosta. Sille ei mahda mitään: hukuttamaan on päästävä!

Oli miten oli, pelotteena La llorona toimii hyvin. Lapset saadaan pysymään kurissa, sillä ”jos et tottele, La llorona tulee ja vie.” Tällainen uhkailu on kulttuurista ja uskomuksista riippumatta ollut hyvinkin tavallista ja sitä on esiintynyt ympäri maailmaa kautta vuosisatojen. Akan mieleen on eritoten jäänyt lukemansa seikka, että v. 1959 Tulilahden murhista syytettyä Runar Holmströmiä käytettiin pelotteena samalla tavoin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulilahden_kaksoismurha

Aina on siis löytynyt joku tyyppi tai hahmo, joka ”tulee ja vie.” Näin sitä on pikku pilteille aiheutettu hirvittävät painajaiset ja traumat ihan vain sen takia, että kyseiset piltit pysyisivät pihamaan ympäristössä.

Vaikeroivia naisia löytyy myös Irlannin ja Skotlannin kansanperinteestä: jo 1300-luvulta lähtien löytyy kirjallisia merkintöjä bansheeksi kutsutuista aaveista, mutta tällaiset legendat ovat kuitenkin jo vuosisatoja vanhempaa perua. Banshee on tavallisesti harmaisiin tai vihreisiin pukeutunut hahmo, joka usein ennustaa perheenjäsenen kuolemaa ilmestymällä vaikeroimaan talon läheisyyteen. Tällaisen hahmon näkeminen on siis ollut varma merkki siitä, että joku heittää lopullisesti hanskat tiskiin. Bansheen uskotaan toisinaan olevan joko murhatuksi joutunut tai synnytykseen kuollut nainen. Vastaavanlaisia haamuja löytyy myös Walesin alueelta.

Useista Afrikan maista (mm. Tanzania, Ghana, Nigeria, Etelä-Afrikka) löytyy legenda aaveesta, joka tunnetaan mm. nimillä Madam Koi Koi tai Madam Moke. Tämän naisen kerrotaan olleen sisäoppilaitoksen ilkeä opettajatar, joka kuoli joko onnettomuuden seurauksena tai oppilaidensa tappamana. Naisen nimi johtuu hänen käyttämiensä korkokenkien kopinasta lattialla, josta hänen tiedetäänkin olevan paikalla edelleenkin (kiusaamassa oppilaitaan). Tämän aaveen tapoihin kuuluu availla ovia, laulaa, viheltää, läimiä oppilaita ja häiritä heitä eritoten wc-tiloissa ja asuntoloissa.

Ihan kiva tapaus; siinä istut viattomana pytyllä housut kintuissa, kun näkymätön hahmo tulee viereen viheltelemään ja läimäisee samalla poskelle ihan kunnolla. Lähtiessään tämä koroilla kopistelija jättää vielä vessakopin oven auki, perhana.

Tässä yhteydessä täytyy tietenkin mainita seireenit; nuo armottomat merten viettelijättäret. Tunnetuin kohtaus on kerrottu Odysseiassa (Homeros/n. 700-650 eaa.), jossa Odysseus käski miehistönsä laittaa mehiläisvahaa korviinsa, samalla kun hänet itse sidottiin laivansa mastoon. Varhaisimmat seireenit on kuitenkin kuvattu linnunsiipisinä naishahmoina, mutta n. 300-luvulla jaa. seireenit olivat jo muuttuneet merenneitomaisiksi hahmoiksi.

Odysseus ja seireenit/yksityiskohta maljakosta n. v. 480-470 eaa.

Vielä vanhempi tarina (1000-l. eaa.) Assyriasta kertoo jumalatar Atargatiksesta, joka tappoi vahingossa kuolevaisen sulhasensa. Tekoaan häpeillen hän hyppäsi veteen muuttuen puoliksi kalaksi, joten tämä tarina lienee esikuva kalanpyrstöisille merenneidoille. Ja sitä myöten ah, niin ihastuttavalle Arielille.

Ariel/DisneyPlus.

Itsensä Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) kerrotaan nähneen kolme merenneitoa Lähellä Dominikaanista tasavaltaa ja Haitia 9. tammikuuta v. 1493. Kolumbuksen mukaan nämä merenneidot ”eivät ole puoliksikaan niin kauniita, kuin miksi heidät on kuvattu ja heidän kasvonsa näyttävät miehisiltä.” Tästä onkin vedetty johtopäätös, että Kolumbus havaitsi meressä manaatteja, jotka ovat n. kolmemetrisiä ja 300-500 -kiloisia otuksia. Onkin hyvin ymmärrettävää, että tällaisen järkäleen voi helposti luulla olevan pitkähiuksinen/yläosaton/viehkeä ja kauniisti laulava merenneito.

(Library Of Congress)

Ainakaan tässä tapauksessa nämä merenneidot eivät houkutelleet Kolumbusta tai miehistöä meren syleilyyn, sillä äijähän mm. seilasi saman vuoden syyskuussa jo toisella matkallaan kohti Ameriikan mannerta (eli Intiaa, kuten hän itse kuvitteli). Tuolloin äijällä olikin mukanaan peräti 17 laivaa ja 1500:n hengen miehistö.

Ilmeisesti manaatit eivät sittemmin häirinneet tätä jättilaivastoa, tai mistäpä sen tarkalleen ottaen tietää… ehkäpä tuosta väkimäärästä saattoi muutama merimies hypätä kiimaisena yli laidan ihan vaan manaatteja nähdessään. Sellaista nuo useita kuukausia tai jopa vuosia kestävät merimatkat saattoivat aiheuttaa… Se on ihan yhtä ymmärrettävää, kuin meidän akkojen mustasukkaisuudesta johtuva hillitön lasten hukuttamisraivo.

Kuvassa siis MANAATTI tai MERENNEITO (Wikimedia Commons/public domain).