TUNNETUIMPIA MATKAKOHTEITA MYTOLOGIASSA

Tässä lottomiljoonia odotellessa onkin mukava haaveilla tulevien, historiallisten paikkojen näkemisestä, mutta vanhoissa mytologioissa kerrotaan myös toisenlaisia tarinoita.

René-Antoine Houasse/Story of Minerva – Dispute between Minerva and Neptune over the Naming of the City of Athens/1696.

On nimittäin runsaastikin sellaisia legendaarisia kohteita, jonne tavallinen tallaaja miljoonineenkaan ei pääse: myyttisiä paikkoja, joihin ei Onnibus eikä Finnair ainakaan toistaiseksi kulje. Katsahdetaanpa seuraavaksi, mitä kaikkea entisaikojen kansat ja mytologiat yrittivät aikanaan meille kertoa näistä kohteista (tyrkyttivät meille turistikohteita ihan ilman viiden tähden arvosteluita, pthyi):

AVALON

Kuningas Arthurin legendasta tuttua Avalon-saarta on kutsuttu paikaksi, jonne kyseinen, kuuluisa (legenda)kuningas haudattiin. Arthurin ei kuitenkaan uskota olleen todellinen henkilö, vaan 500-600-luvuilta peräisin oleva taruhahmo, jonka teki tunnetuksi v. 1136 jaa. muuan brittiläinen pappi Geoffrey of Monmouth teoksessaan Historia Regum Britanniae.

Glastonbury Abbey (VintageNews).

Avalonissa kerrotaan asuneen yhdeksän valtiatarta – mukaan lukien Arthurin noitasisar Morgan Le Fey – sekä tietenkin itse velho Merlin. Myös Arthurin kuninkaaksi nostanut miekka Excalibur taottiin kertoman mukaan Avalonin saarella.

Glastonburyn kaupunki Somersetin piirikunnassa on liitetty usein Avaloniin, sillä v. 1190 Glastonburyn luostarin munkit väittivät löytäneensä kuninkaan ja kuningatar Guineveren luurangot haudattuina luostarin mailta. Historioitsijat eivät nykyään usko löytöä todeksi, vaan mainostempuksi luostarin jälleenrakentamisen rahoittamiseksi v. 1184 palon jälkeen. Avalonin sijainniksi on esitetty myös lukuisia muita saaria mm. Englannin ja Ranskan rannikoilla, mutta myös esim. Grönlantia ja Mallorcaa on ehdotettu.

WikimediaCommons/freeshare).

Glastonbury – Google Maps

ATLANTIS

Atlantiksen määrittely lienee itse kullekin tuttu, mutta palautetaanpa mieleen tarinan lähtöasetelma ja pääpiirteet. Tarina on lähtöisin filosofi Platonin (427-347 eaa.) kirjoituksista Timaios ja Kritias. Platonin dialogissa tarina on peräisin Solonin (ateenalainen valtiomies n. 638 eaa. – 558 eaa.) matkoilta Egyptissä. Solonille oli tuolloin kerrottu egyptiläisen papin toimesta, että Atlantiksen tuho tapahtui n. 9000 vuotta aiemmin ja tuhon aiheutti jumalten suuttumus atlantislaisten paheellisuuteen.

(history.com)

Tuhon sanotaan sisältäneen maanjäristyksiä ja tulvia ja saaren sanotaan vajonneen mereen vain yhden vuorokauden aikana. Tuosta mainitusta ajasta on nyt n. 11 600 vuotta, joka monen tutkijan mielestä sopii jo todeksi tutkittuun katastrofiin jääkauden päättyessä äkillisesti juuri tuona aikana. Tämä “Younger Drias Cataclysmic Event“-teoria on edelleen tutkinnan alla.

Ulkoasultaan Atlantiksen rengasmainen kaupunkirakenne lienee useimmille tuttu, mutta Platonin kirjoituksista käy myös ilmi kaupungin koko: n. 385×580 km. Tässä mittayksikkönä on kreikkalainen stadion, mutta mittayksiköksi on epäilty myös egyptiläistä khetiä. Tällöin kaupunki olisi huomattavasti pienempi, mutta Platon väitti myös Atlantiksen olevan “suurempi kuin Libya ja (tuolloinen) Aasia yhteensä.” Lisäksi Atlantiksella olisi ollut miljoonapäinen armeijajoukko, joten kirjoitusten pohjalta kyseessä olisikin täytynyt olla hyvin suuri saari miljoonine muine asukkaineen, jotka viljelivät ja ylläpitivät koko systeemiä.

Noh, koosta viis; mutta tärkein tunnusmerkki Atlantiksen sijaintiin on Platonin sanat: “Herakleen pylväiden takana.” Näillä pylväillä on antiikin aikana viitattu Gibraltarinsalmen molemmin puolin oleviin kallioihin, mutta muitakin tulkintoja tästä on toki esitetty.

Detail of Pillars of Hercules from Tabula Peutingeriana, 1-4th century CE.

Atlantiksen sijainnista on tuhansia ehdotuksia, kuten noin v. 1600 eaa. tulivuorenpurkauksen räjäyttämä Santorini/Theran saari. Myös Bahaman Bimini Road on suosittu kohde, varsinkin kun tämä merenalainen “highway” löydettiin v. 1968.

Bimini Road: Natural Rock Formation Or Path To Atlantis? (allthatsinteresting.com)

Mauritaniassa sijaitseva Saharan silmä (Richat Structure) on myös ehdokkaiden listalla juurikin rakenteensa puolesta; lisäksi näistä Saharan renkaista on löydetty mm. merisuolaa ja merinilviäisten jäänteitä. Nykyään onkin tiedossa, että vielä n. 5000 vuotta sitten Sahara oli rehevämpi, kuin aiemmin oli luultu.

Richat/ISS-Nasa-31.12.2021/publicdomain.

Atlantiksesta onkin sanottu, että sormen voi tökätä kartalle mihin kohtaan tahansa ja todennäköisesti sitäkin paikkaa on ehdotettu tämän kaupungin sijaintikohdaksi. Mikäli enemmän aihetta tutkii, tämä väite pitää paikkansa! Akka väittää Atlantiksen olleen omalla eteläpihallaan; se on tällä hetkellä täysin saavuttamaton manner!

LEMURIA/MU – KADONNUT MANNER

Atlantikseen liittyy myös v. 1864 eläintieteilijä Philip Sclaterin ehdotus Intian valtamerellä muinoin sijainneesta mantereesta. Teoria oli laajalti suosittu tiedepiireissä muutoinkin, mutta myöhemmällä ajalla varsinkin teosofiset ja antroposofiset seurat ovat olleet teorian kannattajia. Mm. spiritualisti Helena Blavatsky/Madame Blavatsky (1831-1891), Teosofisen seuran perustaja, uskoi Lemurian olleen nykyihmisen edeltäjien alkukoti.

“The Lost Continent of Mu”/James Churchward 1926.

Tämän ajatuksen esitti tosin myös saksalainen biologi Ernst Haeckel (1834-1919) v. 1870. Haeckel oli innostunut tiedemies ja vaikuttava tieteellinen piirtäjä, jonka useita piirroksia on kuitenkin myöhemmin kritisoitu niiden oikeellisuudesta. Ottaen huomioon mm. darwinin teorian synnyn ja lääketieteen kehityksen miehen elinaikana, tämä lienee kuitenkin jotenkin ymmärrettävää…

Ernst Haeckel: Natürliche Schöpfungsgeschichte, Georg Reimer, Berlin 1868.

KULTAINEN EL DORADO

Tämän kaupungin legenda syntyi 1500-luvulla, kun espanjalaiset konkistadorit kuulivat muisca-intiaaneilta kullatun kuninkaan rituaaleista Guatavita-järvellä (lähellä Bogotaa nykyisessä Kolumbiassa). Tarinoiden mukaan kruunattava kuningas peitettiin kultapölyllä, hän sukelsi järveen ja veteen uhrattiin kansalaisten toimesta useita kultaesineitä seremonian aikana. (El Dorado tarkoittaakin siis kullattua miestä, ei todellakaan kaupunkia, joksi legenda jäi elämään…)

Lake Guatavita – Google Maps

Seremonia ilmeisesti kuitenkin lopetettiin, kun toinen, hyökännyt intiaaniheimo valloitti alueen. Espanjalaiset yrittivät kuitenkin kultakuumeessaan tyhjentää järven ja löysivätkin useita uhrattuja esineitä, mutta heidän uskomustensa mukaan järven lähistöllä piti kuitenkin olla varsinainen, näiden kullattujen esineiden teko-/lähtöpaikka eli… kaupunki.

Gold Museum, Bogota (36145671394) – El Dorado – Wikipedia. Muisca-intiaanien kultainen esine Bogotassa, joka esittää tätä seremonian suorittamista/freeshare.

Tällaista Manoaksi nimettyä kaupunkia ei kuitenkaan useiden vuosisatojen aikana tehdyistä etsinnöistä huolimatta löytynyt. Jopa Roanoke-siirtokunnassa mukana ollut britti Sir Walter Raleigh (1552-1618) etsi El Doradoa v. 1595, kuten myöskin tutkimusmatkallaan kadonnut legendaarinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett. Jep, Percy tunnetaan Etelä-Amerikan tutkimusmatkailijana, joka kiersi useilla reissuillaan täysin tuntemattomissa olosuhteissa.

Noh, Fawcett oli tietenkin kuullut tarinoita näistä useiden vuosisatojen etsinnöistä, ja lähtiessään matkalleen Jack-poikansa kanssa v. 1925 hän uskoi löytävänsä kadonneen Z-kaupungin. Näin hän ainakin itse löytöä nimitti. Tästä Akka on kirjoittanutkin viimeksi n. 100 vuotta sitten:

syyskuu 2019 – Akalla on asiaa Percy Fawcett

Fawcettin kohtalo on edelleenkin epäselvä, kuten jo tuolloisessa jutussa todetaan. Kullattu kaupunki/Eldorado/mystinen Z-kaupunki-legenda lienee siis peräisin tarinan paisumisesta valtaviin mittoihin vuosisatojen aikana – aikana, jolloin tutkimusmatkailu muutoinkin oli kukoistuksessaan. Tällaiset tarinat ja legendat ovat olleet omiaan saamaan rahoitusta erilaisille tutkimusmatkoille, joka tietenkin hyödyttää meitä nykypäivän pulliaisia.

The Enduring Mystery Behind Percy Fawcett’s Disappearance | HISTORY

Lake Guatavita – Google Maps

1900-luvun puolella tutkimusmatkailu alkoikin jo muuttua enemmän “kuka ehtii ensin”-tyyppiseksi kamppailuksi sekä lentokoneiden, vuorenharjanteiden että ääriolosuhteiden parissa. Kun maailma alkoi olla jotakuinkin kartoitettu, piti alkaa keksiä seuraavia kohteita erilaisten ennätysten ja rajapyykkien saavuttamiseksi. Ajan hiljalleen muuttuessa ennätykset alkoivat olla myös muotoa “ensimmäinen nainen, joka…” Otettakoon tästä esimerkkeinä vaikkapa… hmm… Marie Curie (Nobel-palkinto 1903), Gertrude Ederle (ui yli Englannin kanaalin 1926), Annie G. Fox (Purppurasydän-kunniamerkki 1941).

Gertrude Ederle/George Grantham Bain/Library of Congress.

OLYMPOS-VUORI

Muinainen, kreikkalaisten jumalten olinpaikkaa Olympos kuvaillaan runoilija Homeroksen (800-700-luku eaa.) teoksessa Ilias. Hänen mukaansa tässä palatsikompleksissa oli kultaiset portit vartijoineen ja suurin palatsi oli tietenkin pääjumala Zeuksen käytössä. Rakennukset oli rakennettu kivestä pronssisine perustuksineen, mutta kävelytiet ja lattiat olivat peräti kullattuja. Lisäksi Olympoksella sijaitsi mm. talleja kuolemattomille hevosille! Wow! Ja varmastikin suuri, kultainen uima-allas tiki-baareineen… aahh!

Who was Homer? | British Museum

Olympoksen sijainti taivaalla uskottiin olevan eetterissä, ns. puhtaaksi aineeksi kuvatussa tai jumalten hengittämässä välitilassa. Eetteri oli kuitenkin pitkään antiikin ajalla viides alkuaine maan, tulen, veden ja ilman lisäksi. Tämä uskomus jonkinlaisesta “väliaineesta” jatkui erilaisine tutkimuksineen pitkälle 1800- ja 1900-luvuille asti, kunnes Albert Einsteinin (1879-1955) suhteellisuusteoria julkaistiin v. 1905.

Albert Einstein v. 1905.

Näistä kohteista on paha valita, mutta onneksi ei edes tarvitsekaan. Näihin ei kuitenkaan pääse edes massilla, vaikka lottomiljoonat tilillä polttelisivatkin. Siksipä onkin hauska taas katsoa, kun muutaman euron lottoarvonnasta tulee hyvässä lykyssä tilille taas se about 0,60 euroa: eipä sillä olis muailmaa kierrellytkään! Nope!

Näillä mennään taas ja palataan asiaan ensi viikolla lemmikkien historian merkeissä!

HISTORIALLISIA HUIJAUKSIA

Puuttumatta sen kummemmin poliittiseen maailmantilanteeseen ja sen kummallisiin ilmiöihin mm. itärajalla… ja itse asiassa ympäri maailmaa… Akka keskittyy mieluummin olennaisiin päivänpolttaviin kysymyksiin. Onhan se nyt -herranen aika- paljon mielenkiintoisempaa seurata, josko olemme vihdoinkin saaneet todisteita maapallon ulkopuolisesta elämästä (sillä maapallolta älykästä eliölajia ei toistaiseksi ole vielä löydetty)!

Syyskuussa folioihin kääriytyneitä alienologeja kohahdutti laajalti uutinen, jonka mukaan Meksikon kongressille esiteltiin kahta ekstraterrerstriaalin muumioitunutta ruumista. Näiden pikkuruisten alieneiden ruumiit olivat väitetysti noin 1000 vuotta vanhoja ja toinen niistä sisälsi jopa pikkuruisia munia, ja kummallakin oli sisällään kadmiumista ja osmiumista tehtyjä implantteja. Tämän löydön uskottavuutta heikensi kuitenkin heti se, että alienit esitellyt ufologi Jaime Maussan on joitakin vuosia sitten esitellyt samankaltaista löytöä, ja tuolloin kyseiset muumiot todettiin huijauksiksi. Noh, kuinka ollakaan – muumiot palasivat kongressiin männä viikolla lukuisten tutkimusten jälkeen, ja nyt asiantuntijat sanoivat, ettei näissä uusissa ruumiissa ole mitään jälkeä vilunkipelistä eikä niitä ole kasattu kokoon eri yksilöiden jäänteistä.

(space.com)

Jaime Maussan on peräti nimennyt muumiot Claraksi ja Mauricioksi, joten seuraavaksi pidetään sitten varmaankin näiden lutuisten pikku heppujen ristiäiset. Tai nimenantojuhlat/nimiäiset, ihan miten vaan… Akka odottaa innolla kutsua näihin pippaloihin, sillä Akkaa masentaa tämä hemmetin pimeä marraskuu. Harmittaa vaan Claran puolesta; nähtävästi babyalienit jäivät sitten syntymättä. Tai kuoriutumatta, tai miten niiden nyt sitten olisikaan pitänyt syntyä…! Nimiäiset ja kuoppajaiset sitten samaan aikaan, perhana!

‘Alien’ bodies with three-fingered hands, ‘unknown DNA and eggs inside’ are presented by UFO expert at Mexican congress – with the ‘non-humans’ found in Peru said to be 1,000 years old | Daily Mail Online

Mexican Congress holds second UFO session featuring Peruvian mummies | Reuters

Tätä tutkimusvyyhtiä on hauska seurata, mutta on sitä ennenkin osattu huijausyrityksiä tehdä – ja niissä usein onnistuttiinkin ennen nykyaikaisia tutkimusvälineitä ja -menetelmiä!

Tunnetuin tällaisesta huijausyrityksestä tieteessä lienee v. 1912 esitelty Piltdownin ihminen, jonka uskottiin olevan se kuuluisa puuttuva linkki ihmisen ja apinan kehityshistoriassa. Löydön esitteli harrastaja-arkeologi Charles Dawson Englannin Geologisen seuran kokouksessa ja löytö kirjattiin peräti katalogeihin nimellä Eoanthropus dawsoni.

Piltdownin ihminen (WikimediaCommons).

Vasta n. 40 vuotta myöhemmin tämä jo aiemminkin väärennökseksi epäilty kallolöytö todettiin huijaukseksi, sillä v. 1953 kallon leukaluun todettiin olevan värjätty orangin leuka ja hampaat todettiin kuuluvan simpanssille. Charles Dawson kuoli jo v. 1916, joten hänestä tehtiin pikaisesti todennäköisin syntipukki post mortem, mutta edelleenkään tämän huijausyrityksen todellista syyllistä ei tiedetä.

Kryptozoologian saralla tunnetuin huijaus lienee ns. “Kirurgin valokuva” eli vuodelta 1934 peräisin oleva valokuva Loch Nessin hirviöstä. Tämän valokuvan Loch Nessin rannalta otti KIRURGI Robert Wilson, joten tottahan kuvan täytyi satavarmasti ja totisesti olla aito! Ihan kirurgin ottama valokuvatodiste, herregud!

Kirurgin kuva v. 1934.

Kuvan alkuperä selvisi vasta 60 vuotta myöhemmin, kun huijaukseen osallistunut Christian Spurling kertoi ennen kuolemaansa totuuden kuvan olennon alkuperästä: kyseessä olikin lasten lelusukellusvene, johon oli kiinnitetty “Nessien” päätä muistuttava tekele. Joka tapauksessa tämä valokuva sai liikkeelle varsinaisen Loch Nessin hirviö -ilmiön, joka hyödyttää tänäkin päivänä alueen matkailuyrityksiä peräti jopa 40 miljoonalla punnalla vuosittain (arvio vuodelta 2018 ennen pandemiaa). Nykyisin alueella pyörii peräti live-kameroita Nessien metsästäjille, joten ei kun ruudun äärelle! Ympäri vuorokauden! Ne pentulive-koirat nukkuvat muutenkin niin hemmetin paljon!

Find the Loch Ness monster: Live Cameras (visitinvernesslochness.com)

Vuosina 1916-1920 otetut valokuvat tytöistä leikkimässä keijujen kanssa ovat saaneet nimekseen “Cottingleyn keijukaiset.” Näiden valokuvien ottajina toimivat Cottingleyssa asuneet serkukset Frances Griffith ja Elsie Wright, jotka kuvissa leikkivät puutarhassa kekkaloivien keijujen ja peräti tontunkin kanssa. Nämä valokuvat saivat suurta huomiota, kun Sherlock Holmesin luoja sir Arthur Conan Doyle uskoi niiden olevan aitoja. Doyle oli laajalti tunnettu okkultismin ja spiritismin puolestapuhuja, joten hänen sanaansa luotettiin näissä piireissä.

Elsie tontun kanssa. Kiva siivekäs veitikka!

Tyttöjen suorittama kuvien lavastaminen paljastui vasta v. 1981, kun Elsie Wright tunnusti haastattelussa piirtäneensä keijujen kuvat kirjan “Princess Mary’s Gift Book” kuvituksen perusteella. Nämä piirrokset leikattiin sitten saksilla irti ja aseteltiin puutarhaan kuvattavaksi hattuneulojen tukemana. Yhtä keijukuvaa Frances tosin väitti aidoksi, mutta… noh; mielikuvituksen puutteesta ei näitä tyttöjä voi ainakaan syyttää – näin ollaan toimittu aikana ennen kännyköitä, kun on ollut tylsää eikä ole ollut mitään hauskaa ajanvietettä! Tämä askartelupuuha on tosin aikansa elänyt, kun moinen piirtelyn ja asettelun vaiva onnistuu nykyään ihan vain photoshoppaamalla. “Ai mikä hattuneula? Mitkä sakset?”

The Cottingley Fairies: A Study In Deception — Google Arts & Culture

Alieneihin liittyvä kuuluisin huijaus lienee v. 1995 julki tullut “Alien Autopsy” -video, jonka väitettiin kuvaavan vuoden 1947 Roswellin ufo-tapauksen jälkeistä alienin ruumiinavausta. Musiikki- ja elokuvatuottaja Ray Santilli kertoi tuolloin saaneensa tämän 17-minuuttisen filmikopion nimettömänä pysytelleeltä armeijan kuvaajalta, joka olisi väitteidensä mukaan komennettu kuvaamaan tämän onnettoman alienin avausta v. 1947. Santilli väitti maksaneensa filmimateriaalista peräti 100 000 dollaria tälle kuvaajalle.

Epäilyt filmin aitoudesta nousivat kuitenkin heti, sillä kuvauksen laatu on huojuvaa ja epätarkkaa, sekä “operaatiota” suorittavat “kirurgit” näyttävät pitävän välineitä käsissään väärin yms. Santilli tunnustikin huijauksen v. 2006, mutta väitti samalla, että alkuperäisen filmin kehnon laadun takia hänen oli täytynyt lavastaa (omien sanojensa mukaan rekonstruoida) filmimateriaalissa nähty ruumiinavaus uudestaan.

Filmissä oli väitetysti käytetty taiteilija John Humphreysin väsäämiä kahta nukkea, jotka saatiin näyttämään aidoilta mm. käyttämällä eri eläinten sisälmyksiä. Vaikka Santilli siis myönsikin filmin feikiksi, hänen selityksensä “ainoastaan aidon filmimateriaalin rekonstruktiosta” voi heittää romukoppaan välittömästi. Kuka pelle uskoo tällaiseen moskaan sen jälkeen, kun näperretään yhteistuumin kasaan alienin ruumiita käyttämällä joitakin god-damn-lampaanaivoja?? “Ihan vaan rekonstruoidaan tässä sitä aitoa matskua, nääs!”

(allthatsinteresting)

Yksi uusimmista huijaustapauksista paljastui viime vuonna, kun tutkijat pääsivät luvan kanssa käsiksi japanilaisessa temppelissä vuosikymmeniä säilytettyyn “merenneitoon.” Tämän kalanpyrstöisen, 30 cm pitkän olion uskottiin tarttuneen kalastajan pyydykseen vuosien 1736-1740 välillä, mutta tarkemmat tutkimukset paljastivat viritelmän olevan peräisin 1800-luvun alusta. Vaivaa tähän merenneitoon on kuitenkin nähty: otuksen yläruumis ja pää on muotoiltu taitavasti kankaasta, paperista ja pumpulista metallipiikkejä apuna käyttäen, kun taas alaosaan on käytetty useiden eri kalalajien suomuja ja nahkaa. Hampaat ja leuka ovat myös peräisin kaloista, mutta olion käsiä muistuttavat kourat ovat vielä tunnistamatonta alkuperää; keratiinia jostakin vielä nimeämättömästä eläimestä.

Ningyo v. 1791/Utagawa Toyokuni.

Joka tapauksessa tällaisen otuksen jäänteet ovat olleet arvokas reliikki japanilaisessa mytologiassa: tällaisen Ningyon uskottiin parantavan sairauksia ja pidentävän elinikää, joten temppelin lasikaappiin sijoittaminen on varmastikin tuonut runsaasti paikalle näihin myyttisiin olentoihin uskovia palvojia. Tällaisia olentoja löytyy muistakin Japanin temppeleistä, joten tällaisten esineiden tekeminen on ollut aiempina vuosisatoina varmaankin kannattavaa ja yleistä toimintaa. Vaaditaan vain hieman sorminäppäryyttä ja ei kun askartelemaan koko perheen voimin; tähän hauskaan askareeseen kelpaa kaikenlaiset kalanperkeet ja vanhat lakanat!

Ningyo – Wikipedia

Tässä tällaista tällä erää. Akka jää odottelemaan, josko niiden Meksikon alieneiden tutkimuksista saadaan myöskin 24 h -livekuvaa, jotta nähdään “onko totuus tuolla ulkona.” Parhaimmassa tapauksessa Meksikoon pläjähtää oikein kunnon UFO/UAP hakemaan nämä ET:t kotiin; syytä nimittäin olisi. Onhan tuo nyt ihan ruumiinryöstöä ja haudanhäpäisyä, jos aitoja ovatkin!

(popularmechanics)

Siinä ei parane valitella rajalle saapuvista polkupyöristä tai ylipäätään presidenttiehdokkaista yhtään mitään, kun intergalaktinen laivue saapuu näyttävin valoin ja fanfaarein hakemaan omansa pois. Siinä voi monella mennä sormi suuhun, kun kesken feikkimerenneidon väsäämisen (tai polkupyöräajelun) taivaalla siintääkin 300-metrinen emoalus! Hupsheijaa, tulipas revittyä isoäidin kulahtaneet kapioliinat ihan turhaan!

PIENIÄ VIHREITÄ MIEH… LAPSIA

“Elämme merkillisiä aikoja,” olisi voinut pienen, englantilaisen Woolpitin kylän väestö todeta 1100-luvulla, kun kylään tumpsahti yllättäen kaksi kirkkaanvihreää lasta. Kylän alkuperäinen nimi oli “Wulf-pytt,” joka sananmukaisesti tarkoitti susille kaivettuja kuoppia. Näillä kuopilla yritettiin estää moisten petojen hyökkäykset, mutta hämmästys olikin suuri, kun tällaisesta montusta löydettiinkin pieni tyttö ja poika (jotka olivat siis tosiaankin iholtaan vihreitä, onhan se nyt varmastikin tullut selväksi…).

Kylän nimen alkuperä voi tosin johtua myös paikallisesta, ansioituneesta soturista Ulfketelistä, jonka nimi tarkoittaa susikuoppaa (wolf-trap). Tämä maineikas herra eli vuosina 968-1016 jaa.

Sisarusparin puheesta ei kukaan ymmärtänyt mitään ja heidän vaatteensakin olivat outoja. Heidät vietiin paikallisen kyläläisen Sir Richard de Calnen kartanoon, mutta siellä lapset eivät halunneet syödä mitään heille tarjottua ruokaa. Vasta joidenkin päivien päästä sisarukset löysivät pihamaalta härkäpapuja, joita he sitten kelpuuttivat ruoakseen. On kerrottu, että muutamien vuosien aikana lapset vihdoinkin oppivat puhumaan englantia, tottuivat tavalliseen ruokavalioon ja monipuolisempi ravinto karkottikin lopulta heidän ihonsa vihreyden. Valitettavasti sisartaan nuorempi poika kuitenkin sairastui ja lopulta kuoli.

Woolpit – Google Maps

Noh, kun tyttö oli oppinut tarpeeksi englantia, hän yritti selittää heidän mystistä ilmestymistään kylään. Tytön mukaan he olivat kotoisin Saint Martinin maasta, jossa kaikki oli vihreää eikä aurinko koskaan noussut tai laskenut kunnolla. Kylään ilmestymisensä aikaan sisarukset olivat paimentaneet isänsä karjaa, kunnes he olivat kuulleet kovan äänen (jota tyttö vertasi Woolpitin kirkonkelloihin) ja joutuneet sitten yllättäen susikuopan pohjalle. Lähtöpaikastaan tyttö selitti, että “suuri joki erottaa Saint Martinin maan tästä maasta.”

Tyttö lopulta kastettiin ja sai nimen Agnes. Hän jäi de Calnen huusholliin palvelijaksi, kunnes meni myöhemmin naimisiin kuninkaallisen virkamiehen Richard Barren kanssa. Tiettävästi he saivat ainakin yhden lapsen, mutta tähän väitteeseen ei ole löydetty todisteita.

Tähän tarinaan on esitetty useita teorioita, mutta ensin täytyy selittää, miten tällainen tarina on säilynyt meidän päiviimme asti: tarinan on kirjannut ylös sekä Ralph of Coggeshall (Coggeshallin luostarin apotti), että William of Newburgh (Newburghin luostarin kaniikki). Ensin mainittu kuoli v. 1226 ja jälkimmäinen eli n. 1136-1198. Kertomus on kirjattu sekä Ralphin kirjoittamaan Chronicum Anglicanumiin vuodelta 1220, että Williamin kirjoittamaan Historian rerum Anglicarumiin vuodelta 1189. Heidän tarinoissaan on pieniä eroavaisuuksia, mutta yleisesti ottaen kertomukset noudattelevat samaa linjaa sisarusten puhumasta siansaksasta, syömättömyydestä ja vihreästä ihonväristä.

Woolpit, Suffolk/C.W.Arnold (Woolpit and District Museum).

Yleisin selitys näiden lasten kummallisuuksiin on se, että heidän epäillään olleen eksyneitä flaamilaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä. Tähän etniseen ryhmään kuuluvat “flaamilaiset” tai “flaamit” ovat kotoisin Belgian pohjoisosasta Flanderista. Heidän puhumansa kieli flaami selittäisi sen, etteivät Woolpitin kyläläiset ymmärtäneet lasten puheista mitään. Alueella tiedetään kuitenkin eläneen tuohon aikaan näitä flaamilaisia siirtolaisia, joita myöhemmin vainottiin vallassa olleen kuningas Henrik II:n toimesta. Olisi siis ymmärrettävää, että lapset ovat esim. paenneet kotiseudultaan ja päätyneet sattumalta Woolpitiin.

Saksalainen susikuoppa (WikipediaCommons).

Mainituksi “Saint Martinin maaksi” on esitetty Fornham St. Martinin kylää, joka sijaitsee Woolpitista n. 10 km luoteeseen. Tuolla alueella käytiin myös Fornhamin taistelu v. 1178, joten lasten pakeneminen selittyisi tälläkin seikalla kätevästi. Läheisen Bury St. Edmundsin luostarin kellot (rakennettu 1020-luvulla) olisivat myös olleet usein lasten kuultavissa. Tytön mainitsema “suuri joki” olisi voinut olla The Black Bourn-joki, joka sijaitsee Woolpitin läntisellä puolella. Tämä joki oli tuohon aikaan alueen tärkein vesilähde, mutta se kuivui myöhempinä vuosisatoina puromaiseksi uomaksi.

Fornham St Martin – Google Maps

Entäpä se vihreä ihonväri? Jopa lasten arsenikkimyrkytystä on epäilty, mutta todennäköisin syy tähän ilmiöön lienee hypokrominen anemia; usein raudanpuutoksesta johtuva tila, jossa punasoluissa on tavallista vähemmän hemoglobiinia. Tarinassahan kuitenkin mainitaan erityisesti se, että lasten vihreys alkoi ajan mittaan kadota monipuolisemman ruokavalion myötä, joten selitys on hyvin uskottava. Pojan kuolinsyytä ei tosin tiedetä, mutta tuohon aikaan ihan-mihin-tahansa-kuoleminen olikin ihan normimeininkiä.

Näillä perusteilla kertomus alkaa kuulostaa ihan järkevältä, mutta on tietenkin mahdollista, että kyse on vain keksitystä tarinasta, joka on jäänyt elämään. Eihän esim. sitäkään tiedetä, onko legendaarinen kuningas Arthur ollut oikeasti olemassa, joten tähän tarinaan on turha yrittää ympätä mitään avaruudesta saapuneita alien-lapsia. Vaikka kuinka mieli tekisi. Sehän olisikin alien-hihhuleille se todennäköisin selitys, sillä lapsilla on kuitenkin ollut tämä merkillinen, vihreä ihonväri. Kas, kun ei sentään ollut avaruuskypäriä päässä…!

Roulin’s Baby/Vincent van Gogh n. 1888.

Onhan se tietenkin mahdollista, että nämä pienet, vihreät lapset ovat saapuneet maapallolle jostakin huitsin persiistä ulkoavaruudesta, mutta miksi nämä lapset löydettiin susien pyydyskuopasta? Ei sitten alieneilta löytynyt parempaa gps-vehjettä laskeutumiseen/pudotukseen, vai? Yrittäkää suunnistaa vähän paremmin ens kerralla, jooko? Olisi ikävää kalastella teidän vihreitä vauvojanne jostakin satunnaisesta jorpakosta ihan vain siksi, että teidän navigaattorinne jäivät sitten päivittämättä ennen lähtöä.

Navigoilemisiin; varokaa taivaalta (mahdollisesti) putoilevia vihreitä lapsia!

AMERIKKALAINEN PRINSSI

Ei, nyt ei ole kyse Eddie Murphyn esittämästä pelleprinssistä, vaan walesilaisesta prinssi Madocista. Tämä prinssi syntyi v. 1145 tienoilla. Prinssin isän Owain Gwyneddin kuoltua v. 1170 hänen lapsensa ajautuivat ilmiriitaan, kenestä tulisi uusi hallitsija tällä Walesin alueella.

Dolwyddelan Castle, Wales.

Tällä menehtyneellä äijällä olikin peräti 19 lasta, joten valinnanvaraa poikaporukassa riitti. Lisäänny ja täytä maa, herra Owain Gwynedd!

Prinssi Madoc.

Sanotaan, että prinssi Madoc ja hänen veljensä Rhirid kyllästyivät riitaisuuksiin ja he lähtivät seilaamaan kohti Amerikkaa. Madociin lienee vaikuttanut muinaisten druidien kertomukset “lännessä sijaitsevasta suuresta mantereesta” tai peräti viikinkien tunnetut reissut Amerikan/Kanadan Vinlandiin.

Veljespari varusti kaksi laivaa ja mukaan lähti muutakin porukkaa; miehiä, naisia ja lapsia. Tarkoitus oli perustaa uusi, onnellinen yhteisö kaukaiseen maahan. On esitetty, että Madocin retkue olisi peräti käynyt Meksikossa ja vaikuttanut asteekkien jumalkäsityksiin, mutta tästä ei ole todisteita. Legendataruissa kaikki on toki mahdollista.

Veljekset lähtevät Walesista.


Yleisin käsitys on kuitenkin se, että laivat rantautuivat Mobile Bayn alueelle Alabamaan, sillä merivirrat Atlantin yli johtavat juuri tähän lahteen. Myöhemmätkin tutkimusretkeilijät Euroopasta ovat saapuneet maihin juuri tässä paikassa.

Käsitykset retkueen koosta (20-130 ihmistä) ja laivojen lukumäärästä (2-13) vaihtelevat suuresti. Kirjallisia todisteita ei juuri mistään ole, kyse on kuitenkin melkein tuhat vuotta vanhasta legendasta. Joitakin hataria todisteita on kuitenkin löydettävissä:

Alabama- joen alueelta on löydetty raunioita, jotka on määritelty rakennetun ennen 1400-lukua. Erään linnakkeen pohja, muoto ja rakennustapa ovat identtisiä Walesissa sijaitsevan Dolwyddelanin linnan kanssa. Tässä linnassa prinssi Madoc syntyi.

Mobile Bay, Alabama.

Alueella asuneet intiaanit rakensivat samanlaisia jollia/veneitä, kuin Walesissa rakennettiin. Intiaaneilla kulki muutenkin perimätieto alueelle tulleista harmaasilmäisistä valkoihoisista, jotka puhuivat walesia. Walesin kieli juurtui jopa erään heimon sanastoon niin, että kielet kuulostivat samoilta.

Kalastusvene, jollaisia Walesissa käytettiin.

Kerrotaan, että ensimmäisen reissunsa jälkeen prinssi Madoc palasi Walesiin ja haali mukaansa lisää siirtolaisia Uuteen Maailmaan. Takaisin Englantiin hän ei sitten enää koskaan tullut. On esitetty, että prinssi ja hänen väkensä sulautuivat pikkuhiljaa intiaaniväestöön vaikuttaen kielen lisäksi mm. intiaanien ihonväriin ja parrankasvuun.


Tällaiset tarinat pysyivät kerrottuna perimätietona hengissä useita vuosisatoja. Vielä jopa 1800-luvulla tutkimusretkikunta Lewis&Clarkille annettiin ohjeeksi etsiä näitä walesinkielisiä heimoja, mutta ainakaan he eivät tällaisia kohdanneet.

Lewis&Clark – retkikunta.

Walesissa prinssin matkoista kerrottiin runoudessa, lauluissa ja historiikeissa, tosin vasta joitakin vuosisatoja myöhemmin. Ensimmäinen runo aiheesta on tehty 1450- luvun jälkeen. Ihan samalla tavalla kerrotaan kuningas Arthurista, Merlinistä ja Robin Hoodista. Heidänkään mahdollisesta olemassaolostaan ei kuitenkaan ole varmuutta, ainoastaan spekulaatioita.

Kuningas Arthur, Merlin ja Guinevere/kaiverrus v. 1881. (British Heritage)

Skeptikoiden mielestä tarinat prinssi Madocin “Amerikanvalloituksesta” olivat vain propagandakeino, jolla perusteltiin Englannin oikeutta siirtokuntien perustamiseen ja alueiden hallinnointiin. Mene ja tiedä, mutta mm. presidentti Thomas Jefferson uskoi Madocin tulleen Amerikkaan. Totta tai ei, mutta prinssi Madoc ainakin päätyi legendaksi pelkästään kiukustumalla riitelevään perheeseensä ja hyppäämällä laivaan.

Tuhannen vuoden päästä ihmetellään, onko Donald Trump ollut todellakin presidenttinä vai ei, sillä ajatushan on kertakaikkiaan “mahdoton ja naurettava”. Tutkijat nauravat moiselle älyttömyydelle sydämensä pohjasta ja siirtyvät parempiin aiheisiin.

HAPPILY EVER AFTER… OR NOT?

Törmäsin sattumalta Pinokkio-tarinan historiikkiin. Samaan aikaan aihetta (“todellisia” satuja) on käsitelty suositussa viihdeohjelmassa; joten pakkohan oli alkaa selvittää oikeiden satujen alkuperää ihan periaatteen takia. Tässä siis muutama esimerkki nykyajan tunnetuista saduista:

PINOKKIO:

Carlo Collodin Pinokkio-satu ilmestyi Italiassa jatkokertomuksena lastenlehdessä v. 1881. Alunperin puuseppä Geppetto ei alkanutkaan veistää itselleen toivomaansa poikalasta; hänen oli määrä tehdä naapurilleen pöydänjalka. “Ei tästä mitään jalkaa tullutkaan, tästä tulikin puhuva poika!”

Samu Sirkka varoitti Pinokkiota olemasta paha poika, jolloin Pinokkio heitti vasaran Samu Sirkan päälle tappaen tämän. Ihan normaali reaktio moiseen varoitteluun! ( … Jos olet puinen, puhuva poika).

Pinokkio lähti Lelumaahan, jossa ei koskaan tarvitsisi tehdä töitä; mutta siellä Pinokkio ja hänen ystävänsä muutettiin aaseiksi huolettoman elämäntavan (mm. jatkuvan pelaamisen) takia. Pinokkio-aasi myytiin lopulta miehelle, joka yritti hukuttaa tämän. Kalat söivät Pinokkio-aasista lihat, jolloin alkuperäinen puinen poika pääsi pakenemaan ilkeän miehen kynsistä.

Pinokkiolle tapahtuu jotakin “kummaa” tässä kuvitetussa sadussa vuodelta 1936. Köysi ja veitsi…hmm… kauniita unia tämän iltasadun myötä!

Disneyn Pinokkio ja Samu Sirkka ovat todellakin kaukana näistä hahmoista. Kun Samu Sirkka esiintyy taas seuraavana jouluna tv:ssä Disneyn yltiö-ällö-siirappisen-makeassa joulukimarassa,
aion tähdätä tv-ruutua vasaralla.

POCAHONTAS:

Pocahontasin tarinaa on kaunisteltu. Kuinka yllättävää.

Pocahontasin alkuperäiset nimet olivat Amonute ja Matoaka. Pocahontas oli lempinimi, joka tarkoitti “leikkisää”. Tapana oli, että tämän heimon jäsenillä on useampia nimiä eri tarkoituksiin.

Pocahontasin tarina alkaa 1600-luvun alusta, kapteeni John Smithin hän tapasi ollessaan n. 10-vuotias. Oletettavasti heidän välillään ei ollut koskaan rakkaustarinaa, juuri Pocahontasin iästäkin johtuen. Joidenkin lähteiden mukaan Pocahontas nai miehen toisesta heimosta ollessaan 14-vuotias ja he saivat 2 lasta.

Pocahontas.

Ainoa varma tieto on, että kapteeni Samuel Argall kidnappasi Pocahontasin v. 1613 lunnaiden toivossa ja hänen aviomiehensä tapettiin. Vankeudessa Pocahontas oppi englannin kielen ja kääntyi kristinuskoon. Tämän jälkeen hän muutti nimensä Rebeccaksi ja meni naimisiin tupakkaviljelijä John Rolfen kanssa. Heille syntyi poikalapsi.

Muutamia vuosia myöhemmin he lähtivät Englantiin, jossa Pocahontasia esiteltiin esimerkkinä “kuinka villi-ihmisistä voi tulla sivistyneitä”. Tässä vaiheessa olisi kannattanut kaivaa sotakirveet esille tai ainakin pakata kimpsut ja kampsut välittömästi.

Palatessaan myöhemmin Amerikkaan Rebecca kuoli laivalla vain 21-vuotiaana. Hänet haudattiin Englantiin.

On ymmärrettävää, ettei tällaisesta tarinasta saa romanttista satua aikaiseksi. Kyllä se “Pocis” on niin nätti laulaessaan siellä kanootissa; pitkät hiukset hulmuten.

Olisi aika irvokasta katsella, kun tämä kaunotar kuolee laivalla joko ripuliin tai keuhkokuumeeseen. Jotkut tahot tosin epäilevät, että hänet myrkytettiin.

KAUNOTAR JA HIRVIÖ:

Kaunottaren ja hirviön tarinan kirjoitti Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve v. 1740. Tarina perustuu 1500-luvulla eläneeseen Petrus Gonsalvuksen elämään. Hän kärsi hypertrikoosista eli liiallisesta kehon karvankasvusta. Tästä syndroomasta lienee saanut alkunsa ihmissusi-legenda ylipäätään vuosisatojen saatossa.

Ennen vanhaan sirkuksissa esiteltiin kummajaisina mm. “parrakkaita naisia”, jotka sairastivat perinnöllistä hypertrikoosia. Karvaisuus ei siis liity pelkästään sukupuoleen, tässä sairaudessa naisillakin voi olla kokonaan karvaiset kasvot.

Maalaus Petrus Gonsalvuksesta.

Tarinan Petrus-parka lähetettiin Ranskaan KRUUNAJAISLAHJANA kuningas Henrik II:lle. Häntä kohdeltiin siellä puoli-ihmisenä ja hänet vangittiinkin, mutta lopulta kuningas antoi hänen elää kuten tavallisen ihmisen kuuluukin elää. Hän sai jopa opetusta, kuten muutkin linnassa asuvat lapset.

Kuninkaan kuoltua hänen vaimonsa Katariina de’ Medici päätti vakaasti, että Petrusin piti mennä naimisiin. Puolisoksi hän valitsi erittäin kauniin naisen, jotta “kokeilu” olisi mahdollisimman mielenkiintoinen: syntyykö liitosta puoliksi eläimiä/puoliksi ihmisiä.

Petrus ja hänen vaimonsa Catherine saivat kaksi lasta, joilla kummallakaan ei ollut hypertrikoosia. Kuningatar oli pettynyt kokeilunsa epäonnistumiseen, kuten myöskin siihen, että Petrus ja Catherine todellakin rakastuivat toisiinsa.

Kaunotar ja Hirviö (Eleanor Vere Boyle).

Seuraavat 4 lasta saivat kuitenkin perintönä hypertrikoosin – jonka johdosta heidät lähetettiin LAHJOINA Euroopan aristokraateille. Kuollessaan Petrus ja Catherine eivät saaneet edes kunnollisia hautajaisia, heidän hautapaikkaansa ei tiedetä.

Tästä tarinasta saisi nykypäivänä aika monta syytettä aikaiseksi. Ulkomuotoon perustuva syrjintä? Ihmiskauppa? Paritus? Kidnappaus? Listaa voi jatkaa mielinmäärin eteenpäin.

Sadun olisi pitänyt perustua tähän tarinaan pikkuisen enemmän. Lopulta hirviö ei olisikaan muuttunut prinssiksi, hän olisi käynyt rakkaan vaimonsa kanssa vuosia jatkuneen oikeudenkäyntiprosessin näitä tarinan todellisia hirviöitä vastaan. Elokuvan loppukohtauksessa he suutelisivat onnellisina voitettuaan satoja miljoonia dollareita ja rahaa sataisi taivaalta. Heidän lapsensa olisivat luonnollisesti edelleen perheensä parissa juhlimassa tätä voittoa. Katariina de’ Medici olisi varsinainen “ilkeä äitipuoli”, joka raahattaisiin dramaattisesti vankilaan. Häh hää, siitäs sait, pahis!

Tällainen leffa olisi todellinen kassamagneetti, vink vink, sinne Hollywoodiin! (Emma Watsonin tähdittämä leffa v.2017 keräsi fyffeä ainoastaan 1,26 miljardia dollaria eli ei juuri mitään… vaikka olikin sen vuoden eniten tuottanut elokuva!)

PETER PAN

Finding Neverland-elokuva on kuvitteellinen tarina Peter Panin luojan J.M. Barrien ja Sylvia Llewelyn-Daviesin suhteesta. Tosielämässä Barrie tapasi Sylvian ensimmäistä kertaa kahden poikansa kanssa puistossa (kuten elokuvassakin), mutta Sylvian aviomies oli elossa: Sylvia ei ollut leski. He saivat avioliitossaan yhteensä 5 poikaa ennen aviomiehen kuolemaa.

Kuvitus v. 1915.

Barrie avioitui itse kahdesti, mutta isää hänestä ei koskaan tullut. Hänestä tuli Llewellyn-Daviesin perheen rakastettu ystävä, ja hän itse kertoi kehittäneensä Peter Panin sekä kadotetut pojat “yhdistelmänä näistä kaikista pojista”. On myös arvioitu, että Barrien nuorena kuollut veli olisi ollut innoittajana tarinaan pojasta, joka “ei koskaan kasvanut aikuiseksi”.

Arthur Llewellyn-Davies kuoli luusyöpään v. 1907, hänen vaimonsa Sylvia kuoli 3 vuotta myöhemmin (myöskin syöpään). Tällöin J.M.Barriesta tuli lasten virallinen huoltaja varallisuutensa takia. Huoltajuudessa oli pari muutakin henkilöä perheen suvusta mukana, eli pelkästä rahasta ei ollut kyse.

Poikien elämänkohtalot ovat mieltäriipaisevia:

  • Vanhin poika George menehtyi 1. maailmansodassa 21-vuotiaana. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan.
  • Michael hukkui the Thames-jokeen ollessaan opiskelijana Oxfordissa. Michaelin oletettiin eniten innoittaneen Barrieta Peter Pan-tarinan luomisessa.
  • John ei koskaan pitänyt kirjailijasta, hänen mielestään Barrie yritti ottaa hänen kuolleen isänsä paikan. John kuoli 65-vuotiaana keuhkosairauteen.
  • Peterin nimeä käytettiin tähän tarinaan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Peter oli myös ainoa pojista, joka jätettiin pois J.M. Barrien testamentista. 63-vuotias alkoholisoitunut Peter heittäytyi metrojunan alle saatuaan tietää vaimonsa ja 3 lapsensa Huntingtonin taudista. (Kyseessä on perinnöllinen, hermostoa rappeuttava sairaus).
  • Nuorin poika Nicholas (Nico) eli 76-vuotiaaksi. Hän toimi konsulttina dokumentissa “The Lost Boys”, BBC, 1978.
J.M.Barrie.

J.M. Barrie kuoli keuhkokuumeeseen Lontoossa v. 1937.

Peter Pan elää kuitenkin meissä. Varsinkin joissakin miestyyppisissä olioissa, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Joissakin meissä elää Wendy/Leena, mutta hänenkään ei ole aina pakko huolehtia kaikista. Wendy/Leena voi vetää ihan omanlaisensa sukkahousut jalkaansa ja mennä eteenpäin: “Morjens jätkät, mä lähden! Nähdään!”

Leena ja kadotetut pojat.