SATUPRINSSIN MYSTINEN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Baijerin kuningas Ludvig II oli todellakin oman aikansa introvertti ja tämä luonteenpiirre veikin häneltä lopulta sekä kruunun, rahat, että hengen. Tämä eksentrikko onkin mielenkiintoinen tapaus, joten aloitetaanpa aivan perusasioista (kuten-mikä-ihmeen-Baijeri):

Kuningas Ludvig II (1845-1886).

1800-luvulla Saksan keisarikunta muodostui 25 osavaltiosta, joista Baijerin kuningaskunta oli toiseksi suurin Preussin kuningaskunnan jälkeen. Tätä Baijerin kuningaskuntaa hallitsi vuosina 1848-1864 kuningas Maksimilian II, jolle syntyi kaksi poikaa: Ludwig ja Otto. Näistä kahdesta esikoinen Ludwig Otto Friedrich Wilhelm von Wittelsbach kruunattiin kuninkaaksi vain 18-vuotiaana, kun Maksimilian II heitti henkensä 52-vuotiaana v. 1864. Ludwigin hallitsijanimi on Suomessa Ludvig II.

On kerrottu, että Ludvig oli lapsuudessaan hyvin yksinäinen. Hänet jätettiin kotiopettajattarien ja palvelusväen kasvatettavaksi, joten poika uppoutuikin omaan mielikuvitusmaailmaansa samoillen metsissä ja vuoristoissa. Hänen idolinsa oli Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, kunnes vain 15-vuotiaana hän kohtasi todellisen muusansa: säveltäjä Richard Wagnerin. Ludvig ihastui heti Wagnerin oopperamaailmaan, jossa ritarit pelastivat neitoja pulasta: etenkin Lohengrin-ritari joutsenen vetämässä veneessä vaikutti nuoreen Ludvigiin voimakkaasti.

Lohengrin-Knight of the Swan/Violet Oakley n. 1910.

Noustuaan kuninkaaksi Ludvig II maksoi pahasti velkaantuneen Wagnerin velat ja palkkasi hänet hovisäveltäjäkseen. Wagnerille rakennettiin jopa oma oopperatalo ja Ludvigin kerrotaankin sanoneen, ettei kukaan muu henkilö ollut koskaan vaikuttanut häneen yhtä paljon, kuin herra-suuri-säveltäjä Wagner. Tämän perusteella on myös arveltu, että Ludvig II olisi ollut homoseksuaali, sillä hän ei koskaan mennyt naimisiin lukuisista kihlausyrityksistä huolimatta. Nämä pakotetut avioliittoaikomukset Ludvig II ponnekkaasti torppasi, joten hän jäi naimattomaksi ja lapsettomaksi hallitsijaksi loppuelämäkseen.

Richard Wagner (1813-1883).

Ludvig II oli kuitenkin pidetty kuningas, kunnes hänen pakkomielteensä linnojen rakentamiseen alkoi tulla kalliiksi. Näistä linnoista tunnetuin on Neuschwanstein, joka on ollut Prinsessa Ruususen linnan esikuva. Pikkuruisen (vain 10 huonetta) Linderhofin linnan Ludvig rakennutti vain itseään varten, sillä linnan ruokapöytäkin on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.

Neuschwanstein Castle.

Velkaantuessaan Ludvigin käytös alkoi muutenkin muuttua: hän erakoitui, alkoi valvoa vain öisin ja vaati palveluskuntaansa pukeutumaan 1600-luvun vaatteisiin. Lisäksi hänen kuultiin juttelevan itsekseen jo edesmenneille Aurinkokuninkaalle, Marie Antoinettelle ja Madame De Pompadourille.

Linderhofin linna/palatsi.

Ludvig II julistettiin mielenvikaiseksi v. 1886 Baijerin hallituksen ja Ludvigin sedän prinssi Luitpoldin toimesta. Ludvigin nuorempi veli Otto oli julistettu mielisairaaksi jo v. 1872, joten sijaishallitsijana toimi täten tämä setä Luitpold. Onkin arveltu, että Ludvig II haluttiin ”siivota” pois tieltä, sillä tällä tavoin saatiin pysäytettyä Ludvigin jatkuva velkaantuminen. Neuschwansteinin rakennustyöt keskeytettiinkin välittömästi ja linna on edelleenkin keskeneräinen.

Ludvig II sijoitettiin Bergin linnaan lähelle Munchenia, Starnberginjärven rannalle. Linna oli käytännössä loistelias vankila, sillä ovia pidettiin lukittuina. Häntä tarkkailemaan sijoitettiin muuan tohtori Bernhard von Gudden, joka oli peräti aiemmin julistanut juuri prinssi Oton mielenvikaiseksi. Kuinka ollakaan; tämän saman diagnoosin hän antoi hallitukselle myös Ludvigista, vaikka hän ei ollut tehnyt tälle edes virallista lääkärintarkastusta.

Starnberginjärvi – Google Maps

Noh, joka tapauksessa 13. kesäkuuta 1886 herr doktor ja Ludvig olivat lähteneet kävelyretkelle järven ympäristöön, ja tältä retkeltään he eivät enää koskaan palanneet. Myöhään illalla heidän ruumiinsa löydettiin kellumasta järvessä. Tuossa kohtaa vettä oli vain vyötärölle asti, joten hyvänä uimarina tunnetun Ludvigin ei olisi todellakaan luullut hukkuvan.

König Ludwig II/Ferdinand von Piloty 1865.

Nopeasti kehitettiin kuitenkin selitys, että Ludvig II oli tehnyt itsemurhan hukuttautumalla ja tässä tuoksinassa hän olisi hukuttanut myös herra tohtori von Guddenin. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan löydetty vettä Ludvigin keuhkoista, joten salaliittoteoriat murhasta ovatkin ymmärrettäviä. Näistä uskottavin lienee kuninkaan kalastajan Jakob Lidlin kuoleman jälkeen löydetyt muistiinpanot, joissa hän kertoo tuona iltana odottaneensa kuningasta veneessään auttaakseen tätä pakenemaan. Kun Ludvig sitten oli nousemassa järvestä veneeseen, metsästä ammuttiin laukauksia Ludvigin niskaan. Kalastaja piti elinaikanaan tämän tiedon salassa – tietenkin rahallista korvausta vastaan. Kalastajan päiväkirja on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Ludvigin henkilääkäri tohtori Schleiss von Lowenstein väitti myös päiväkirjassaan, että hän näki Ludvigin ruumiin luodinreikineen ja että von Gudden olisi hyökännyt ruiskun kanssa häntä kohti. Tuolloin tämän henkilääkärin oli pakko tappaa von Gudden itsepuolustukseksi. Taiteilija Hermann Kaulbach oli tuolloin myös henkilääkärin mukana, ja hänen luonnoksensa kuolleesta Ludvigista näyttää verivanan valuvan kuninkaan suupielestä.

Ludwig II Zeichnung/Hermann Kaulbach 1886.

Kuninkaallisen perheen kaukaisen sukulaisen kreivitär Josephine von Wrbna-Kaunitzin kerrotaan myös esitelleen teeseurueelleen Ludvigin takkia, jossa oli nähtävissä kaksi luodinreikää. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että muuan Willy Beihl väitti isänsä -tuolloisen hovipalvelijan- polttaneen kyseisen takin. Takin on myös väitetty tuhoutuneen tulipalossa vuosia myöhemmin Ludvigin kuoleman jälkeen.

Spekulaatioita tapahtumista voi esitellä mielin määrin, mutta varmaa totuutta asiaan on hankalaa saada: kuninkaan jälkeläiset Wittelsbach-suvusta ovat kieltäytyneet Ludvigin ekshumaatiosta. Sallittakoon tämä heille, vaikka tämä mysteeri jääneekin täten selvittämättömäksi.

(WikimediaCommons)

Ludvigin aikalaiset (ystävät ja palvelusväki) ovat kuitenkin kertoneet, ettei heidän mielestään kuningas ollut kuitenkaan umpihullu, kuten väitettiin. Hän kävi aivan täysjärkisiä keskusteluja ja kirjoitti loogisia kirjeitä, joten häntä kuvailtiinkin vain ”hyvin erikoiseksi persoonaksi.” On sinänsä sääli, että tämä omaan haave- ja satumaailmaansa uppoutunut kuningas kohtasi loppunsa aivan liian varhain ja varsin mystisissä olosuhteissa.

Neuschwansteinin linnan sisätilaa. Lievää luksusta havaittavissa. (neuschwanstein.de)

Noh, oli miten oli; ainakin Ludvigin rakennuttamat linnat ovat maksaneet itsensä moninkertaisesti takaisin turistien lipputuloilla, joten Ludvigin satumaailma jäi kuitenkin konkreettisesti elämään tulevillekin sukupolville. Richard Wagner on myöskin aikanaan sanonut, ettei hän olisi pystynyt jatkamaan sävellystyötään ilman kuninkaan ylenpalttista tukea, joten Ludvigia on kiittäminen Wagnerinkin elämäntyöstä.

Mitäpä sitten tapahtui Ludvigin kuoltua? Kuningas haudattiin Pyhän Mikaelin kirkkoon Muncheniin, mutta hänen sydämensä sijoitettiin hopeauurnaan pieneen Altöttingin kaupunkiin bavarialaisen tavan mukaan. Starnberginjärvelle rakennettiin pieni muistokappeli ja järveen pystytettiin risti kuninkaan ruumiin löytöpaikalle. Joka vuosi järvellä pidetään muistotilaisuus 13. kesäkuuta.

Sijaishallitsija Luitpold oli vallassa v. 1912 asti, kunnes hän kuoli peräti 91-vuotiaana. Ludvigin nuorempi veli Otto Wilhelm Luitpold Adalbert Waldemar Wittelsbach kuoli 68-vuotiaana v. 1916. Tuolloin hän oli elänyt holhouksenalaisena jo useita vuosikymmeniä, sillä hänen henkistä tilaansa alettiin tarkkailla jo 1870-luvulla. On epäilty, että Otto olisi sairastanut tuolloin vielä tuntematonta skitsofreniaa, tai että hänellä olisi ollut syfilis.

Otto Wittelsbach (1848-1916).

Luitpoldin poika Ludwig Leopold Joseph Maria Aloys Alfred Wittelsbach nousi valtaan isänsä kuoltua, ja hän sai läpi perustuslain muutoksen, jolla Otto-parka saatiin vihdoin mielisairaana syrjäytettyä. Tällöin Ludwigista tuli virallisesti Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III, jonka hallitsijakausi kesti v. 1918 asti. Tuolloin muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta.

Kuningas Ludvig III (1845-1921).

Mitäpä me nykyajan introvertit tästä opimme? Ainakin seuraavat seikat:
-ei kannata palkata itselleen hovisäveltäjää
-ei kannata ihannoida ritareita ja joutsenia
-ei kannata rakennuttaa velkarahalla linnoja, ei ainakaan yhtä enempää
-ei kannata höpötellä itsekseen kuvitteellisille kuninkaallisille
-ei kannata patikoida järviympäristössä yhdenkään lääkärin kanssa, jonka sukunimessä on sana von.

Introverttailemisiin näillä ohjeilla, joita lienee suhteellisen helppo noudattaa!

KUN ELÄMÄ ON HAURAS (KIRJAIMELLISESTI)…

”Nymmää oon kaiken nähny” – toteaa Akka huomattuaan erään, merkillisen asian: maailmassa on ollut ihmisiä, jotka kuvittelivat olevansa LASISIA. Siis lasista tehtyjä, goddamn! Tällainen havainto järkyttää; miten tämä on mahdollista?!

Tunnetuin tapaus lienee ranskalainen kuningas Kaarle VI (1368-1422), joka vain 23-vuotiaana alkoi osoittaa mielisairauden merkkejä. Ensimmäinen psykoottinen kohtaus sattui metsässä, kun hän yllättäen viuhtoi miekallaan 5 omaa ritariaan kuoliaaksi. Myöhemmissä vaiheissa hän ei enää tunnistanut vaimoaan eikä lapsiaan, kieltäytyi peseytymästä ja lopulta sai harhaluulon, että hän on LASIA. Ukkoparka teetätti itselleen vaatteita, joiden saumoihin ommeltiin metallisia tukirakenteita. Hän kieltäytyi tapaamasta ihmisiä ja viettikin aikaansa lähinnä makuullaan viltteihin kääriytyneenä. Eijjumaliste, osa 1.

Kaarle VI.

Kuningas ei kuitenkaan ollut ainoa tapaus; tällainen otaksuma alkoi olla hyvinkin yleistä ylimystön keskuudessa myöhempinäkin vuosisatoina. Tällöin yleistyi termi ”Glass Men” eli lasimiehet. 1500-luvulla kaksi eri lääkäriä raportoivat nimettömästä kuninkaallisesta, joka luuli olevansa lasimaljakko. Jotkut potilaat kuvittelivat elävänsä lasiesineiden sisällä; eivät siis itse lasisia kuitenkaan.

1600-luvulla eräs venetsialainen mies luuli, että hänen selkänsä ja takamuksensa olivat lasia eikä uskaltanut enää lähteä ulos: hän pelkäsi, että paikallinen lasinpuhaltaja tekee hänestä ikkunan. Eijjumaliste, osa 2.

Samaisena vuosisatana pariisilainen lääkäri raportoi tapauksesta, jossa eräs mies kuvaili takapuolensa olevan lasia. Herra tohtori ottikin käytöön järeät parannuskeinot: hän piiskasi potilaansa persauksen oikein olan takaa ja vakuutti täten, että tämän kipeä p*rse todistaa sen olevan ihan tavallista materiaalia. Ei ole tiedossa, tepsikö hoitokeino kyseiseen mieheen. Eijjumaliste, osa 3.

(National Post).

Löytyy joukosta yksi nainenkin: Bavarian kuninkaan Ludvig I:n tytär prinsessa Alexandra Amelie (1826-1875) alkoi 23-vuotiaana käyttäytyä omituisesti. Prinsessan perhe näki hänen hiipivän varpaisillaan portaikoissa varoen koskemasta mihinkään. Prinsessa selitti kummalliseen käytökseensä syyksi, että hän oli jo pienenä lapsena NIELAISSUT TÄYSIKOKOISEN, LASISEN PIANON, jonka hän nyt pelkäsi särkyvän sisällään. Eijjumaliste, osa 4.

Alexandra Amelie (Wikimedia Commons).

Mitä ihmettä tällaisen ilmiön taustalta löytyy? Myöhempien aikojen asiantuntijat ovat esittäneet, että tällaisesta kärsivä potilas mm. tuntee olevansa kovin hauras/yhteiskunnan paineiden uuvuttama tai on skitsofreeninen/bipolaarikko/sosiaalisesti eristäytyvä jne.jne. Lisäksi ilmiön yleistyminen tuolloisina vuosisatoina selitetään sillä, että kirkkaan lasin valmistustapa keksittiin juurikin 1400-luvulla; tuolloin tällainen lasimateriaali oli luonnollisesti hyvin kallista ja arvostettua. Esineiden rikkoutumista varottiin ja lasia arvostettiin jopa jotenkin maagisena materiaalina. Myös peilit yleistyivät samoihin aikoihin.

Jo 200-luvulla kirjattiin ylös ensimmäisiä tapauksia, joissa potilaat kuvittelivat olevansa keramiikkaa; särkyvää materiaalia sekin. 1800-luvulta löytyy tapauksia, joissa henkilöt luulivat olevansa betonista valettuja. Tuolloin betoni oli uusi rakennusmateriaali.

Entäpä sitten nykyaika, mihin tällaiset ”lasimiehet/keramiikkapurkit/betoniäijät” ovat kadonneet? Tutkijat selittävät, että nykyisiin harhaluuloihin liittyy usein teknologia uutena ilmiönä: potilaat luulevat, että heitä vakoillaan mikrofoneilla tai radiolähettimillä, joita on asennettu heidän kehoonsa. Jep, kaikkihan tietävät tämän ”radiolähetin hampaassa”-ilmiön… Alankomaissa tosin todettiin edelleen muutama lasipotilas vielä 1930-luvulla, ja joitakin vuosia sitten eräs psykiatri raportoi Leidenissä yhdestä tapauksesta.

Akka on nyt niin kauhian hämmästyny, ettei tähän ole oikeastaan kommentoitavaa. Onhan se nyt karmeata kuvitella, miten varsinkin menneinä vuosisatoina tällaiset harhaluulot ovat vaikeuttaneet elämää, kun mistään mielenterveyspalveluista ei ollut tietoakaan. Kun olit hullu, niin olit hullu ja sillä sipuli. Mars, lukkojen taakse, pois kuljeksimasta ja pois silmistä. Hyi kamala sentään.

Akkakin repeili ensin naurusta tutkiessaan tätä aihepiiriä, mutta kaiken tutkimisen jälkeen hymy on kyllä hyytynyt, sillä monet potilaista päätyivät lopulta tekemään itsemurhan. Tuo lasinen piano -prinsessa varsinkin surettaa: kuvittele ihan itte eläväsi lasinen piano sisälläsi!! Eijjumaliste, viimeisen kerran. Akka kuittaa ja poistuu takavasemmalle.