NAKUILUA, TURKIKSIA JA HEINÄKENKIÄ

Me homo sapiensit menetimme suurimman osan karvapeitteestämme historian hämäriin jo kauan aikaa sitten – mutta miksi, missä ja milloin? Näihin kysymyksiin on edelleen vaikeaa vastata tarkasti, mutta aloitetaanpa nykyisin vallalla olevasta käsityksestä.

Homo erectus (BBC).

Itse asiassa tutkijat ovat sitä mieltä, että ensimmäinen homo-suvun karvaton edustaja olikin homo erectus. Jep, erectus – eli pystyihminen, joka palloili maapallolla pystyasennossa n. 1,9 miljoonaa – 50 000 vuotta sitten. Onkin ajateltu, että turkispeitteen vähentyminen on ollut tarpeen ihan lämmönsäätelyn kannalta, kun homo erectukset ovat alkaneet siirtyä sademetsien siimeksestä avoimemmille maastoille. Tämä selittänee karvojen katoamisen vain osittain, sillä muiksi syiksi on esitetty myös seksuaalista valintaa, ihon tuottamaa D-vitamiinin muodostusta auringonpaisteessa ja ylipäätään geenimuutoksia. Lisäksi on tuumailtu, että ihmisten alkaessa toimia ja asua yhä enemmän toistensa kanssa, alkoivat kirput ja punkit olla karvapeitteisille yksilöille todellinen vitsaus.

(InsideScience)

Onkin helppo ajatella, että tämä on varmaankin vaikuttanut seksuaaliseen valintaan: valitsetko mieluummin tuuheaturkkisen, kirppuja kuhisevan heimosi edustajan vaiko vähemmällä turri-peitteellä olevan, kirputtoman kaverin? Tätä seikkaa vastaan todistaa kuitenkin se, että vielä nykyäänkin on olemassa esim. alakerrassa asustavia satiaisia.

Miksi meille sitten jäi juurikin nämä karvaiset alueet? Hiusten tehtävä on tietenkin suojata päänahkaa ja aivoja ylikuumenemiselta, kainaloiden ja alakerran karvoitus lienee yhteydessä siihen seikkaan, että näillä alueilla erittyy feromoneja– jep, juurikin sitä kemiallista viestiainesta, jonka ansiosta meidän mm. tulee pariutua niin maan penteleesti ja mahdollisimman monen kanssa. Näiden alueiden karvaisuus säilyttää hajuja pidempään kuin karvattomat, kuten arvoisat deodoranttien valmistajat varsin hyvin tietävät.

Sophia Loren (synt. 1934).

Noh, homo sapienseista puheen ollen; meidän lajimme karvattomat edustajat kehittyivät n. 350 000-260 000 vuotta sitten. Tästä on vielä pitkälti ajallista matkaa siihen, kun ensimmäiset homo-lajien edustajat ennen sapiensia käppäilivät NAKUINA hiljakseen pois Afrikan savanneiltaan – ainakin out of Africa-teorian mukaan. Tämä teoria on (kas kummaa) kiistanalainen ristiriitaisine näkemyksineen, mutta ensimmäiset pohjoisempaan käppäilijät lienevät olleet fossiililöytöjen mukaan homo erectus ja -ergaster, ja ehkäpä peräti vielä tuntematon homo-laji.

(NaturalHistoryMuseum)

Näiden lajien fossiileita on löydetty Euraasiasta 1,9 – 1,5 miljoonan vuoden takaa. Onkin siis sanomattakin selvää, että elinolojen ja -ympäristöjen muuttuessa on ollut tarpeen saada karvapeitettä takaisin ylle, varsinkin pohjoiseen siirryttäessä. Täytyy tietenkin myös muistaa, että ilmasto-olosuhteet ovat näiden useiden satojen tuhansien vuosien aikana ehtineet muuttua jo moneen kertaan.

Climate change – Glacial-Interglacial, DO and Bond Cycles, Thermohaline Circulation | Britannica

Koskapa sitten tällainen hieno pukeutumisen ajatus pälkähti näiden nakuilijoiden kerhon vannoutuneiden edustajien päähän? Sittenkö viimeistään, kun alkoi olla pirun kylmä, häh?

Varhaisin-nimenomaan-homo-sapiens -fossiili Afrikan ulkopuolelta on löydetty Israelista, ja ikää tällä löydöllä on n. 180 000 vuotta. Tämä ajoitus on yhteneväinen sellaisen mielenkiintoisen seikan kanssa, kuin: päätäistä kehittyi oma alalajinsa VAATETÄI n. 170 000 vuotta sitten. Mistäköhän tämä seikka mahtaakaan kertoa, hmm…? Anybody? Kenties VAATTEISTA?

Homo sapiens migration (WikimediaCommons).

Orgaaninen materiaali säilyy maastossa erittäin huonosti, jos ollenkaan. On kuitenkin muita todisteita, jotka kertovat vaatetuksen historiasta omaa tarinaansa: Contrebandiers-luolasta Marokosta on löydetty nahkavuotien työstämiseen käytettyjä luunkappaleita 120 – 90 000:n vuoden takaa. Lisäksi luolasta löydettiin mm. kettujen, sakaalien ja villikissojen luita, joissa oli selviä merkkejä eläinten nylkemisestä siten, että niiden nahka saatiin irroitettua mahdollisimman kokonaisena. Luolan rei’itetyt helmet puolestaan kertovat, että mahdollisesti nahkaa tai jänteitä työstettiin naruiksi koruja varten. Notta tässä luolassa on sitten työstetty vähän parempaa Seppälää päälle!

(natureasia.com)

Uusimpiin arkeologisiin löytöihin lukeutuu Gavan alueelta, Espanjasta, löydetty hevosen tai nautaeläimen 40 000 vuotta vanha lantioluu, jossa on 28 pientä työkalun tekemää pistosjälkeä. Erilaisten omien kokeilujensa jälkeen tutkijat totesivat, että nämä reiät ovat syntyneet pehmeään luupintaan terävän luupiikin ansiosta. Kyseessä on siis tosiaankin apuväline, jota vasten nahkoja/vuotia on rei’itetty niiden yhdistämistä varten. Ei kuitenkaan tiedetä, onko nämä vuodat sitten yhdistetty ompelemalla neulalla vaiko naruja läpi pujottaen, mutta vanhin neula on löydetty Etelä-Afrikasta 61 000:n vuoden takaa.

(PopularArchaeology)

Täydellisimmin säilynyt asukokonaisuus on tietenkin löydetty herra Jäämies Ötzin paljastuttua lumen ja jään alta v. 1991 Itävallan ja italian rajalla. Ötzin pukineisiin lukeutui mm. heinistä koottu viitta, useista nahkapaloista ommeltu lampaannahkainen takki, nahkaleggingsit lannevaatteineen, karhunnahkalakki ja taidokkaasti valmistetut, heinillä täytetyt vedenpitävät nahkakengät. Näiden kenkien perusteella on arveltu, että jo tuolloin tällaisten kenkien valmistamiseen olisi ollut eritoten tähän työhön erikoistunut henkilö – eli suutari.

Clothing | Museo Archeologico dell’Alto Adige (iceman.it)

Vanhimmat tekstiilikuidut ovat peräisin peräti yli 34 000:n vuoden takaa. Nämä mikroskooppisen pienet villinä kasvaneen pellavan säikeet löydettiin luolasta Georgiassa, ja niistä on arveltu tehdyn köysiä, nyörejä, ompelulankaa tai jopa kenkiä. Osa kuiduista oli jopa värjätty lähistöltä löytyneiden kasvien avulla, joten onkin helppo ajatella, että tätä pellavaa olisikin käytetty nimenomaan koristeellisiin asusteisiin. Kuka pöljä nyt näkisi moisen työlään värjäämisen vaivan pelkästään köysien takia?

Edelleen on olemassa alkuperäisasukkaiden heimoja, joiden metsästäjä-keräilijöiden kulttuuri ei ole juurikaan muuttunut ammoisista ajoistaan lähtien. Tällaisten kansojen keskuudessa on tyypillistä, että ihoa suojataan auringolta lähinnä mudalla, joka kuivuessaan jättää aurinkorasvan kaltaisen kerroksen iholle. Tyypillisesti asuna on jonkinlainen lannevaate – kenties ihan vain suojaamassa persuksia istuessa, joten mistään siveliäisyyssäännöistä ei todellakaan ole kyse. Siksipä onkin luontevaa ajatella, että me ihmiset olemme tosiaankin hilluneet alastomina suurimman osan olemassaolomme ajasta, kunnes olosuhteet tosiaankin pakottivat meidät pukeutumaan takaisin karvapeitteisiin.

Sittemmin pukeutumisesta muodostui statuksen osoittamisen väline, oman yksilöllisyyden korostamisen keino ja ties mitä muuta – ah; tietenkin! Varsinkin useiden eri uskontojen toimesta ihmistä on verhottu milloin mihinkin vaatteeseen; on jopa muistettava, että mm. 1800-luvulla naisten nilkkojen vilahtaminen pitkien hameiden alta oli suorastaan pornografista. Että sellaisessa tilanteessa taisi moni homo sapiens olla ihan homo erectuksena, aijai sentään!

YHDET KRUUNAJAISET, YHDET HAUTAJAISET

Varoitus: seuraava fiktiivinen tarina saattaa aiheuttaa mielipahaa kuninkaallisfaneissa, sillä kuninkaalliset esitetään tarinassa…krhm… ehkä hieman epäedullisessa valossa. Kannattaa siis lakata lukemasta eteenpäin, jos pipoa alkaa moinen seikka heti pahasti kiristää. Akka ei pahoittele aiheuttamaansa mielipahaa kenellekään, sillä jokaisella on vapaus lukea tai olla lukematta.

(LondonWorld)

Historiallisena päivänä 6.5.2023 tuleva-kunkku Charles (74) istuskelee mietteissään ylellisen luksussänkynsä reunalla. Hänen vieressään nukkuu vielä tuleva-kuningatar Camilla, jonka yöunia tulevan päivän koitokset eivät ole häirinneet. Charlesia kuitenkin jännittää: onhan kyseessä sentään ensimmäiset kruunajaiset 70 vuoteen, joten päivä on kaikille todellakin historiallinen. Charlesia harmittaa ainoastaan se, ettei hän tule koskaan hallitsemaan yhtä pitkään kuin hänen äitinsä kuningatar Elisabet, mutta sille asialle kukaan ei mahda mitään. Charles saa olla kuitenkin tyytyväinen, ettei kansa vaatinut häntä luovuttamaan kruunua paljon suositummalle prinssi Williamille. “Pitikö senkin lähteä Katen kanssa ajelemaan metrolla ja päräyttivät sitten vielä pubiin kaiken rahvaan keskelle. Kuinka moukkamaista,” tuumii Charles itsekseen.

(DailyExpress)

Samoihin aikoihin koto-Suomessa istuskelee myöskin mietteissään oman elämänsä kuningas Kalle (74), mutta hän istuskeleekin hoitokodin pyörätuolissa vaipoissaan. Kunkku Kalle ei tiedä tuon taivaallista näistä kruunajaisista, sillä hänen lähimuistinsa on jo aikaa sitten kadonnut. Kalle katselee ikkunasta ulos ja huomaa, että hänhän onkin näköjään taas lapsuutensa maisemissa Pielavedellä, jossa hän pienenä poikana katseli juurikin näitä samoja sirkuttavia lintusia ikkunan takana. Kalle hymyilee, eikä katsele nukkuvaa vaimoaan, sillä vaimo menehtyi jo yli kymmenen vuotta sitten. Kalle on siis maailmassa ypöyksin ja nälkä alkaa jo kurnia vatsalaukussa.

Kuningas Charlesin ja kuningatar Camillan matka kruunajaiskirkkoon Westminster Abbeyyn alkaa runsaan aamiaisen jälkeen puoliltapäivin. Matkaa taitetaan The Diamond Jubilee State Coach -vaunuilla, jotka valmistuivat v. 2014. Nämä kiesit painavat 2,75 tonnia ja niissä on mm. lämmitin ja ilmastointi. Puhumattakaan ovenkahvoista, jotka on koristeltu 24:lla timantilla ja 130:lla safiirilla. “Näillä kieseillä kelpaa ajella kuuden hevosen vetämänä,” tuumii Charles ja vilkuttaa kuninkaallista vilkutustaan matkaa seuraavalle rahvaalle.

The Diamond Jubilee State Coach (BBCNews).

Kuningas Kalle muistelee istuskellessaan vuosikymmenten takaista kalastusreissuaan, eikä huomaa vaippansa kastuvan hiljalleen. “Kyllä siinä naapurin Penaa sapetti niin vietävästi, kun nappasin sen suurimman ahvenan suoraan sen nenän edestä,” hihittelee Kalle itsekseen ja maiskuttaa. “Josko tänään saisikin kalasoppaa ja leivänkannikan kylkiäisiksi,” miettii Kalle. Aamuvelli ei enää nälkää pitele, kun Kalle katselee kaukaisuuteen ja muistelee kotona paistetun leivän tuoksua kesäaamuina. Sylkeä herahtaa suupieleen, ai että…!

Westminster Abbeyssa kuningas Charles kruunataan juhlallisessa kahden tunnin seremoniassa. Kuninkaan päähän asetetaan Pyhän Edvardin kruunu, joka on peräisin 1600-luvulta. Tämä järkäle painaa 2,23 kiloa, joten kuningas Charlesin niskaa pakottaa. Camilla kruunataan kuningatar Maryn kruunulla, joka valmistettiin vuoden 1911 kruunajaisiin. Camillalle on samantekevää, asetetaanko hänen päähänsä tämä kruunu vai Harry Potterin lajittelijahattu, kunhan hän saa päähänsä edes jotakin. Kuningatar Camilla hymyilee; vihdoinkin hän on saanut ansaitsemansa arvostuksen! Nyt kansalaiset varmaankin rakastavat häntä, kuten prinsessa Dianaa aikoinaan!

(DeltaDemocratTimes)

Seremoniassa kuningas Charlesin vanhin poika William vannoo uskollisuuttaan kuninkaalle; hänen oma 9-vuotias poikansa George on saanut seremoniassa kunnian kantaa kuninkaan viitanlievettä muiden poikien ohella. George on ylpeä tehtävästään, jonakin päivänä hän saa itsekin käyttää tätä viittaa!

(ABCNews)

Kuningas Kalle on saanut syötyä päivällisensä: “Ei sitten tullut kalasoppaa, ei,” harmittelee Kalle. Vetinen muusi, lihapullat ja vetiset herneet maistuivat kuitenkin Kallelle, joka ei nyt mitenkään muista, onko tänään suihkupäivä vai ei. Kallen päätä tuntuu pakottavan jokin paino, joka estää häntä juuri nyt muistamasta moisia.

Kallen pyörätuolia ei työntele poika, eikä tytär; tai edes lapsenlapsi, sillä lapsia Kallelle ei koskaan siunaantunut. Ei ole viitanpitelijää, eikä vierailijoita muutenkaan, mutta silloin tällöin Kalle sentään pääsee ulos pyörätuolissaan. Kunhan jollakulla on aikaa häntä pukea ja työntää talon seinustalle, sekin on sentään jotain. Suihkulla ei ole niin väliä, mutta mökkisaunaa Kalle kaipaa usein niin paljon, että sydänalasta riipaisee.

(Wikiwand)

Vastakruunattu kuningaspari poistuu kirkosta Gold State Coach -vaunuilla. Tämä neljätonninen, kahdeksan hevosen vetämä kullattu ökyvaunu on valmistunut v. 1762, ja sitä on käytetty 1800-luvulta lähtien kaikissa kruunajaisissa. Näiden vaunujen kyytiä on arvostellut mm. kuningatar Elisabet, jonka mukaan kyytiläisenä olo oli “hirvittävää.” Kuningas Vilhelm IV (1765-1837) vertasi vaunukyytiä kovaan merenkäyntiin, mutta kuningas Charles ei matkan hankaluuksista välitä. Hän on nyt ihan oikea kunkku, piru vieköön! Nyt on aika suunnata Buckinghamin palatsin parvekkeelle, josta on mukava katsella nöyriä alamaisia ja hävittäjälentueen ylilentoa!

The Gold State Coach (Wikimedia).

Kuningas Kalle huomaa vihdoin märän vaippansa vuotaneen yli, ja nyt on pyörätuolin istuinkin kastunut. Kalle murahtaa; kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään, piru vie! Kalle rullaa tuolinsa hoitajan kutsunapin luo ja huokaisee. “Tulipas tästä nyt taas sotkua ja hälyä,” tuskastelee Kalle itsekseen ja kiittää onneaan, ettei vaippaan tullut sentään sitä tuhdimpaa tavaraa. Siitä Kallella on kokemusta ja hän tosiaankin muistaa sen, miltä tuntuu istua vetelässä vellissä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitä Kalle yrittää välttää, mutta eihän sille aina tosiaankaan mitään mahda.

Kalle värähtää ja katsoo taas ikkunaan. Ikkunan ulkopuolella istuu talitiainen, joka tuijottaa Kallea suoraan silmiin päätään käännellen. “Se on Terttu tullut minua lintusena katsomaan,” tuumii Kalle muistellen kuollutta vaimoaan. Hymy nousee suupieliin, kun Kalle jää taas omiin aatoksiinsa. Joku kyllä ehtii hoitaa Kallen vaipan, kunhan vain jaksaa odottaa.

Kuningaspari seisoskelee jo palatsin parvekkeella muiden kuninkaallisten ohella. Prinssi Harry lähti kirkosta hippulat vinkuen suoraan lentokentälle: häntä ei oltu kutsuttu edes tähän julkiseen parvekepelleilyyn, joten Britannian maaperä saa Harryn mielestä jäädä niin nopeasti, kuin vain mahdollista! “Toivottavasti Archien synttärikakkua on vielä jäljellä, täytyykin soittaa Meghanille,” ajattelee Harry kiukuissaan lentokentällä. Onhan sentään hänen oman poikansa 4-vuotispäivä, hemmetti soikoon! Pitikin isäukon sitten järjestää omat “pikku bileensä” juuri samana päivänä! Harryn korvista nousee savua samaan aikaan, kun parvekkeella odotellaan hävittäjiä.

(LondonWorld)

Kuningasta hymyilyttää; hän odottaa jo innolla tuhtia ateriaa, joka heitä kaikkia seuraavaksi odottaa. Sunnuntain juhlakonsertti päättää hienon kruunajaisviikonlopun: onhan tiedossa sentään maailman tähtiesiintyjiä, kuten Kate Perry!

Kuningas on mielissään, kuinka hän ja hänen kuningattarensa ovat armollisesti julkaisseet kaikelle kansalle kruunajaispiirakan reseptin: piirakan täytteessä on cheddar-juustoa, pinaattia ja papuja. Ei puhettakaan, että kuninkaallinen juhlapiirakka olisi perinteinen englantilainen lihapiiras, ei suinkaan! Vegeä ja luomua sen olla pitää!

Kuningas Charlesin kruunajaispiirakka – Resepti | Makuja | MTV Uutiset

Illan mittaan oman elämänsä kuningas Kalle nostetaan sänkyynsä kevyen iltapalan jälkeen. Ulkona on vielä valoisaa, mutta Kallea nukuttaa jo kovasti. Hän vetää peitteensä leukaan asti ja tuijottaa kattoon, jossa ei näy hävittäjälentuetta eikä ulkoa kuulu hurraavien väkijoukkojen meteliä. Kallen silmäluomet tuntuvat raskailta ja hän vaipuu hiljalleen uneen kuninkaan ja kuningattaren jatkaessa suureellisia iltajuhliaan.

Aamulla Kalle löydetään sängystään kylmenneenä, hänen jo pitkään jatkunut matkansa lapsuuden poikavuosiin on siirtynyt yllättäen rajan toiselle puolen. Kuningas Kalle pääsee vihdoinkin istuskelemaan (ilman vaippoja) itse vuollun onkensa kanssa sille samalle rannalle, josta hän suuren ahvenensa aikoinaan nappasi. Jospa vain kalaonni olisi taas myötä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen!

Long live the King Charles III, RIP oman elämänsä kuningas Kalle!

KUSTI POLKEE JA… POSTI KULKEE

Maailman vanhin, varhaisilla aakkosilla kirjoitettu lause löydettiin Tel Lachishin arkeologisilta kaivauksilta Israelissa muutamia vuosia sitten. Tämä lause ei kerro mitään ylevää; siinä ei mainita esim. voitokkaista sotaretkistä tai mistään jumalallisesta ilmestyksestä sanaakaan, sillä tämä lause ei ole suinkaan säilynyt missään historiallisessa dokumentissa.

Tämä lause on kaiverrettu norsunluiseen kampaan 17:llä pienellä varhaisaakkosella, ja se kuuluu jotakuinkin seuraavanlaisesti:” Poistakoon tämä kampa täit hiuksista ja parrasta.”

(ScienceAlert.com)

Tässähän onkin siis kyseessä muinainen hittituote hiusten- ja parranhoitoon; muinainen Tangle Teezer kerrassaan. Ja kuinka ollakaan: tässä pikkuruisessa kammassa on peräti säilynyt päätäi kamman piikkien lomassa, joten ainakin kampa on ollut kovassa käytössä ja tehnyt sen, mitä siinä on luvattukin. Päätäit ovat olleet ihmisten vitsaus jo vuosituhansien ajan, ja tämä taidokkaasti valmistettu kampa lieneekin ollut jonkun eliitin jäsenen päivittäinen varuste.

Tästäpä Akan mieleen tulikin tarkastella muita muinaisia, säilyneitä lauseita ja toivotuksia ihmisten arkipäiväisestä elämästä. Eli kirjeistä, tuosta nykyään jo unohtuneesta tavasta lähettää viestejä ystäville ja perheenjäsenille POSTITSE. Tämän tavan unohtumisesta voi ihan vapaasti syyttää postilaitosta, jonka toiminnan ansiosta mitään ei kannata lähettää eteenpäin ilman vakuutusta tai kirjausta. Kiitos, posti, siitäkin joulukortista, jonka Akka vastaanotti helmikuun alkupuolella.

Maailman vanhinta postireittiä kehitti persialainen kuningas Kyyros Suuri (n.576–529 eaa.). Viestienkulkua oli jo toki aiemminkin mm. Egyptissä ja Kiinassa, mutta tämä kuninkaallinen reitti toimi ennennäkemättömällä tehokkuudella, sillä matkaa taitettiin usean kuriirin voimin. Hevosia vaihdettiin tiuhaan matkan aikana, ja tämä takasikin tämän nyk.Iranista Turkkiin ulottuvan reitin (n. 2600 km) taittamisen jopa viikossa. Kuninkaallinen reitti oli kuitenkin tarkoitettu vain hallinnolliseen postiin.

Reitti kulki Susan kaupungista Turkin rannikolle (Copyright kuvassa/public domain).

Rooman valtakunnan postijärjestelmää kehitti keisari Augustus ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Cursus publicus ei ollut niinkään postilaitos, vaan matkareittien ja taukopaikkojen verkosto, jonka avulla keisari sai nopeasti tietoja valtaisan valtakuntansa eri kolkista. Roomalaiset olivat tosin kehittäneet tehokkaan “lennätinjärjestelmän” jo 200-luvulla eaa., jonka viestintä perustui lyhyin välimatkoin näytettävien soihtujen lukumäärään. Kerrassaan edistyksellistä!

Mutta mutta: entäpä ne tavallisten pulliaisten kirjeet ja viestit? Mitäpä näistä onkaan säilynyt meidänkin luettavaksemme?

Ensimmäiseltä vuosisadalta jaa. on säilynyt kirje Egyptistä, jonka Hilarion-niminen mies on lähettänyt raskaana olleelle vaimolleen Alisille. Kirjeestä paljastuu, että Hilarion on työmatkalla Aleksandriassa ja hän lupaa lähettää vaimolleen rahaa heti, kun hän saa palkkansa. Lisähuomautuksena hän toteaa, että jos syntyvä lapsi on tyttö, siitä voi hankkiutua eroon. Poikalapsen voi toki säästää.

(Earlychurchhistory.com)

Tällainen toiminta ei ollut mitenkään harvinaista ja useita tyttölasten “dumppauspaikkoja” onkin näiltä ajoilta löydetty. Poikia suosittiin, sillä heistä olisi kasvettuaan rahallista hyötyä perheen elatuksessa.

The Horrific Infanticide And the Ancient Romans | Short History (short-history.com)

Tähän väliin on pakko ottaa esille 1900-luvun alkupuolen LASTEN POSTITTAMINEN Ameriikan mantereella, kunnes tällainen toiminta vihdoin kiellettiin. On kuitenkin huomattava, että näissä tapauksissa lasta ei annettu ventovieraan käsiin, vaan tunnetulle ja luotetulle postilaitoksen edustajalle ja osa kuvista on lavastettu vitsailumielessä.

A Brief History of Children Sent Through the Mail | Smart News| Smithsonian Magazine

Noh, Rooman valtakuntahan käsitti laajimmillaan lähes koko Euroopan alueen ja sen vartiointiin tarvittiin tuhansittain sotilasväkeä. Arviolta vuodelta 212 jaa. on peräisin tällaisen sotilaan kotiinsa lähettämä kirje, joka käännettiin ensimmäistä kertaa vasta 2000-luvulla. Tässä kirjeessä nykyiseen Unkariin sijoitettu egyptiläinen sotilaspoika Aurelius Polion anelee perhettään vastaamaan hänen lähettämiinsä kirjeisiin. Tämä sotilas kertoo myös, että mikäli hän saa viestiä perheeltään, hän pyytää heti vapaata päästäkseen käymään kotona. Tässä tapauksessa on huomattavaa se, että sotilas osaa ylipäätään lukea ja kirjoittaa ja kirjeen kääntäjä uskookin, että tämä kotiinsa ikävöinyt henkilö on osannut useita kieliä.

“Dear Mom, I Miss You!” – 1,800-Year-Old Letter Home From Roman Soldier Translated – MilitaryHistoryNow.com

(AncientOrigins).

Tällaisesta samanlaisesta viestinnästä on säilynyt myöskin egyptiläisen sotilaan kirje kotiinsa, mutta tämän kirjeen kirjoittamiseen onkin käytetty tehtävään palkattua kirjuria. Italiaan, Napolin lähelle silloiseen Misenumin kaupunkiin sijoitettu sotilas Apion kirjoittaa perheelleen terveisensä ja kyselee heidän kuulumisiaan. Kirjeen mukana hän lähetti myöskin pienen, maalatun muotokuvansa (tämä kuva ei ole säilynyt) ja kertoo, että merimatkan aikana laiva joutui hirvittävään myrskyyn. Tämä sotilas kertoo myös roomalaiseksi vaihdetun nimensä: Antonius Maximus.

Artikkelin kirjoittaja kertoo, että kirje päätyi tosiaankin perille kotiin ja löydettiin arkeologien toimesta romahtaneen kotitalon kaivauksista. Samoin löytyi myös hänen toinenkin kirjeensä sisarelleen, jossa hän kertoi olleensa valtakunnan rajamailla ja hänellä olikin kirjettä kirjoitettaessa jo oma perhe vaimoineen ja lapsineen.

A Real Letter from a Roman Soldier | Great Names in History (wordpress.com)

On täysin käsittämätöntä, että tällaiset kirjeet ovat säilyneet nykypäivään asti luettavassa kunnossa. Voi vain kuvitella, kuinka rankkaa ja pelottavaa on ollut lähteä turvallisesta kotikylästä jonnekin “valtakunnan ääriin” silloisilla matkustuskeinoilla. Tämäkin urhea sotilaspoika joutui myrskyn kouriin ylittäessään Välimerta ja hän kiitteleekin kirjeessään Serapis-jumalaa omasta pelastumisestaan. On tosiaankin harvinaista, että olemme saaneet ylipäätään tietää hänen perustaneen perheen sotilasuransa jälkeen, mutta muista olosuhteista, tilanteista ja paikoista emme tiedä mitään.

Meidän nykyihmisten tallentama materiaali lienee täysin käyttökelvotonta muutaman tuhannen vuoden päästä, kuten Akka on aiemminkin arvellut. Savitaulujen, seinäkaiverrusten ja kirjoitettujen papyrusten säilyminen on ymmärrettävää, sillä kirjoitusmustekin koostui luonnollisista aineksista ja olikin tarkoitettu säilymään jälkipolville.

Viestienvaihdannaksi on luettava myös lukuisat Herculaneumista ja Pompeijista säilyneet graffitit, joiden perusteella saa hyvän käsityksen silloista arkea eläneiden ihmisten toiminnasta: mm. Pompeijin bordellin läheisyydestä löytynyt seinäkirjoitus kertoo, että ensimmäisen kohortin sotilas Gaius Valerius Venustus kävi paikalla h*ssimässä naisia.

Kiitos, Gaius; tämä on yksi lukuisista vastaavista esimerkeistä. Ehkä aikaa vievin tällaisista projekteista on ollut nyk. Britannian Vindolandan sotilastukikohdasta löydetty kivinen peniskaiverrus teksteineen 200-luvulta jaa.: Secundius cacor eli Secundius the Shitter. Käännöstä ei tässä tapauksessa varmaankaan tarvita.

(Vindolanda.com)

Samalta paikalta on löydetty suuri, puinen dildo, jota tutkimusten mukaan on runsaasti käytetty.

(LiveScience)

Voi meitä ihmisiä; voi Akka taas todeta. Mikään ei muutu miksikään, ei edes vuosisatojen muuttuessa vuosituhansiksi…! Meistä jää nähtävästi jäljelle ainoastaan hirvittävä kasa muovisia esineitä Tupperwareista dildoihin! Kuulakärkikynäkin on keksitty vasta v. 1938, eikä kukaan tiedä sen musteen säilymisestä tuhansien vuosien päähän. Noh, ehkäpä niitäkään tekstejä ei kukaan tuolloin olisi lukemassakaan, kun me ihmiset emme näköjään miksikään muutu.

EDUSKUNNASTA MUSTAAN AUKKOON

Näin eduskuntavaalipäivänä onkin aiheellista tarkastella, minkälaisessa ympäristössä nämä meidän kansalaisten valitsemat edustajat oikein istuvatkaan. Puuttumatta sen kummemmin rakennuksen historiaan (valm. 1931, arkkitehti J.S. Siren) Akka tarkasteleekin seuraavissa tapauksissa vain hintalappuja tai muita erikoisuuksia muidenkin rakennusten osalta.

Eduskuntatalo 1930-luvulla (WikimediaCommons).

Akka hämmästyi suuresti huomatessaan, että Eduskuntataloon tehty remppaprojekti kesti kymmenen vuotta ja valmistui lopulta v. 2018. Lehdistössä uutisoitiin tuolloin laajalti, että peruskorjauksen loppusumma alittui peräti 10 miljoonalla eurolla; loppusummaksi jäi siis “vain” noin 115 miljoonaa euroa alkuperäisen 125 miljoonan euron sijaan.

Jee ja jippii: tämä on varmaankin maailman ainoa remppa, jossa kustannukset jäävätkin odotettua pienemmäksi! Mutta… tämän kymmenen vuoden peruskorjaustyön kokonaissumma onkin ollut peräti 262 miljoonaa euroa. Akka veikkaa, että tällaisella rahasummalla olisi voitu rakentaa pari uuttakin pylväspytinkiä edustajille istuttavaksi, vai kuinka?

Eipä siinä vielä mitään: Suomen tasavallan presidentin virka-asunto Tamminiemi (valm. 1993, arkkitehdit Raili ja Reima Pietilä) ylitti rakennuskustannukset odotetusta 15 miljoonasta markasta (2,5 milj. euroa) peräti 14-kertaisesti: loppusumma olikin 210 miljoonaa markkaa eli n. 35,3 miljoonaa euroa.

Samaan aikaan valmistunut Suomen Kansallisooppera vei kuitenkin tässä sarjassa voiton; tämän rakennuksen rakennuskustannukset olivat 780 miljoonaa markkaa eli noin 131,1 miljoonaa euroa.

Mäntyniemi – Wikipedia

Noh; kyllähän valtion mahtihenkilöiden täytyy asustella ja elellä tyylikkäästi, voisi perusmaatiainen tässä kohtaa todeta. Mieleen tulee kuitenkin myös Suomen ikuisuusremppaprojekti, eli Finlandia-talo (valm. 1971, arkkitehti Alvar Aalto). Nykyinen remppa, jossa nämä surullisenkuuluisat Carrara-marmorit vihdoinkin vaihdetaan, maksanee noin 120 miljoonaa euroa. Jos Akalta kysytään, nämä marmorit olisi alun perinkin pitänyt jättää asentamatta, sillä ne eivät sovi Suomen ilmasto-olosuhteisiin. Tai jos kysytään ihan keneltä tahansa...

Finlandia-talo uudistuu remontissa: Rakennukseen tulee terassikahvila, museokauppa ja majoitustiloja – MTVuutiset.fi

Mitäpä sitten mahtoi maksaa myöskin surullisenkuuluisan Espoon metron rakentaminen? Kokonaissummaksi muodostunee lopulta noin 2,3 MILJARDIA euroa, sillä hintalappu on alkuperäisestä peräti tuplaantunut. Jälleen kerran on huomattava, että uutisoinnissa keskitytään urakan arviohinnan alentumiseen 100 miljoonalla eurolla:

Länsimetron rakentamisesta positiivinen yllätys: Hinta alittaa korjatun budjetin noin 100 miljoonalla | Paikalliset | Länsiväylä (lansivayla.fi)

Länsimetro maksaa liki miljardin kerrottua enemmän – metrohankkeen ylittyneitä kustannuksia näyttää myös paikatun Espoon rahoilla | Rakennuslehti

Eipä siinä vielä mitään: myöskin surullisenkuuluisa Olkiluoto 3 on päässyt peräti KAHDEKSANNEKSI Wikipedian listalla maailman kalleimmista rakennuksista. Hintalappu? Wikipedian mukaan 12,4 miljardia euroa. Tähän saavutukseen vaikuttaa kuitenkin suuresti se, miten yksittäisen rakennuksen määritelmä muodostetaan ja kalleimpien rakennusten kohdalla on usein kyse rakennuskokonaisuudesta ja siihen liittyvästä alueesta. Noh; joka tapauksessa tässä yhteydessä ei kannata lähteä torille, kun Suomi saa taas kyseenalaista kunniaa tällä saralla.

(Kaupunkiliikenne Oy)

Akka laittaa tähän linkin ilman mitään poliittisia kannanottoja osaltaan; otsikko on niin hyvä, että se kertoo kaiken:

Seitsemäntoista kertaa viivästynyt Olkiluoto 3 on maailman kahdeksanneksi kallein rakennnusprojekti – täyden tehon määrä alkaa lokakuussa | Demokraatti.fi

(Teollisuuden Voima Oyj.)

Mitäpä mahtaisi perusmaatiaisen esihenkilö sanoa, kun oman työn aikataulu olisi viivästynyt peräti 17 kertaa peräkkäin ja tämä toiminta olisi jatkuvasti mm. hidastanut yrityksen toimintaa, tuottavuutta, tulosta, vaikuttanut valtion sähköntuotantoon ja -hintoihin jne.? Hmm… esihenkilö sanoisi varmaankin tällaisessa tilanteessa, että “Ei se mitään, Petteri! Pidetään kehityskeskustelu sitten sen 20:nnen yrityksen jälkeen! Kyllä sä osaat, me kaikki uskotaan suhun tosi kovasti! Keep up the spirit!”

Eipä siinä vielä mitään: mitäpä mahtaa maksaa hajoitella atomia osasiksi kuuluisassa CERNin hiukkaskiihdyttimessä eli LARGE HADRON COLLIDERiksi (valm. 2008, lyhenne LHC) kutsutussa yksikössä, jossa mahtimiehet ja -naiset tekevät perusmaatiaisen käsityskyvyn ylittäviä hommia ihan arkitöinään?

(Forbes)

Tämä noin 27-kilometrinen (salaliittoteoreetikoiden ennustama-mukamas-mustan-aukon -luomiseen tarkoitettu) laitos on hermeettisen iso ja kallis pentele. Tämä vehje on kehitetty kaikenlaisten partikkeleiden havaitsemiseen ja sen rakennus- ja korjauskustannukset ovat kustantaneet n. 5 miljardia euroa.

Mm. Higgsin bosonia etsineet tutkijat julkistivat löytönsä v. 2012. Tämä löytö on edelleenkin kiistanalainen, mutta Akka voi vakuuttaa, että lukuisista suuretsinnöistä huolimatta Higgsin bosoni voi olla edelleen kateissa. Ei siis kannata etsiskellä komeroista, varastoista, kellareista tai mistään muustakaan, missä bosoni voisi piileskellä. Saunaan sen ei ole tiedetty menevän eikä aiheuttavan allergiaoireita. Hah.

Akalle sopisi kuitenkin kotikäyttöön sellainen pieni musta aukko keittiöön: mikäpä sen kätevämpää, kuin viskata roskat suoraan mustaan aukkoon ja täten äärettömyyteen! Samalla Akka voisi kommentoida ukolleen, jotta: “Hei, meidän mustassa aukossa on taas vikaa! Aiotko sä hankkia uuden niinku heti, CERNissä on taas ruuhkaa. Ei ne pysty niitä kuitenkaan liukuhihnalla tekemään, tiedätsä…”

Facts and figures about the LHC | CERN (home.cern)

Että näillä mennään; mustia aukkoja odotellessa on hyvä elää. Keksikää nyt edes teleportaatio ensin, sekin auttaisi kummasti meidän tavallisten kaduntallaajien elämää. “Beam me up” olisi ihan kova juttu ihan liikennepäästöjen kannaltakin.

Samalla voi miettiä, miten surullisenkuuluisa käännetään englannin kielelle; any ideas? Kerrassaan loistava suomalaisuuden sana, kuten sisukin tai v*tutus.

ERIKOISIA KUOLEMANTAPAUKSIA KAUTTA HISTORIAN

400-luvulla eaa. kreikkalainen taiteilija Zeuxis nauroi itsensä kuoliaaksi viimeisimmän maalauksensa valmistuttua. Muuan iäkäs nainen oli tilannut taiteilijalta jumalatar Afroditea esittävän maalauksen, mutta tilaaja päättikin itse esiintyä jumalattaren mallina. Lopputulos lienee siis ollut niin huvittava, että jopa taiteilija itse kuoli hillittömään naurukohtaukseen. Tällainen kohtaus saattaa aiheuttaa sydämenpysähdyksen, ja itse asiassa historia tuntee useitakin tällaisia itsensä-kuoliaaksi-naurajia.

Afrodite. Patsas ei liity tapaukseen.

Samaisella vuosisadalla kuoli myös ateenalainen tragediakirjailija Aiskhylos. Vuonna 456 eaa. Aiskhylos kohtasi loppunsa, kun hänen kaljun päänsä ylitse lentänyt kotka pudotti tähän paljaaseen kupoliin kilpikonnan rikkoakseen näin tämän kilpparin kuoren – ilmeisesti kotka luuli Aiskhyloksen päätä kiveksi. Plinius vanhempi, oppinut luonnonhistorioitsija, kertoo myös, että Aiskhylos olisi tuona päivänä poistunut kodistaan ainoastaan siksi, että hän uskoi talonsa romahtavan hänen päällensä. Plinius vanhempi kuoli itse Pompeijissa Vesuviuksen purkauksessa v. 79 jaa. Tästä tapahtumasta kertoo puolestaan Plinius nuorempi; hänen silminnäkijäkertomuksensa purkauksesta on säilynyt nykypäiviin asti.

Aiskhylos.

Länsi-Frankian (nyk. Ranska) kuningas Ludvig III Nuori kuoli 5.8.882 vain noin 17-vuotiaana jahdatessaan ratsain nuorta neitokaista. Neito pakeni isänsä taloon, mutta perässä sisään rientänyt kuningas löi päänsä matalaan ovenkamanaan ja kaatui. Tästä riiausreissusta aiheutui kuninkaalle siis kallonmurtuma ja täten hengenmenetys. Myös Ranskan kuningas Kaarle VIII kuoli samanlaiseen vammaan v. 1498, mutta hän löi päänsä kiviseen ovenkarmiin mennessään seuraamaan kuninkaallista pallopeliä (josta myöhemmin kehittyi nykyisenlainen tennispeli).

Louis III/Charles de Steuben 1837.

30.11.1016 kuoli Englannin kuningas Edmund Rautakylki epäselvissä olosuhteissa. Tuon ajan historioitsijat tosin kertovat, että kuningasta puukotettiin useita kertoja tai ammuttiin varsijousella hänen istuessaan täysistunnossa… käymälässä. Oli miten oli, tämä vessakunkku on kuitenkin nykyistenkin brittimonarkkien esi-isä.

Edmund Rautakylki.

Kaarle II Ilkeä, Navarran kuningas Espanjassa, kuoli 1.1.1387. Hänen erikoisen kuolemansa yksityiskohdista on olemassa erilaisia versioita, mutta pääpiirteissään tarina kuuluu näin: sairastuttuaan kuningas sai hovilääkäreiltään ohjeet, että hänet tuli ommella alkoholissa liotettuun, säkkimäiseen pellavakankaaseen. Eri versioista riippuen tämä kuninkaan “makuupussi” syttyi sitten tuleen joko kynttilänliekistä tai hiilistä, joilla tätä pussukkaa lämmitettiin. Kuningas kuoli sitten tämän seurauksena pahoihin palovammoihin – olipa hyvä hoitokeino!

Kaarle II Ilkeä/WikimediaCommons.

Vuonna 1567 Braunau am Innin pormestari Hans Staininger kuoli kompastuttuaan omaan partaansa. Kaupungissa oli syttynyt tulipalo, ja evakuoinnin yhteydessä äijä tosiaankin kompastui tähän 1,4-metriseen partaansa murtaen niskansa. Yleensä parta oli rullattu nahkaiseen pussukkaan, mutta tulipalosta johtuvan kiireen takia parta ilmeisesti liehui valtoimenaan.

Hans Staininger.

Ranskalainen säveltäjä-muusikko-kapellimestari-tanssija Jean-Baptiste Lully kuoli v. 1687 kuolioon, jonka hän sai iskettyään vahingossa pitkän tahtipuikkonsa omaan jalkaansa. Tämä moniosaaja kieltäytyi jalkansa amputaatiosta voidakseen edelleen tanssia, mutta loppupeleissä äijä menehtyi siis kuoliosta seuranneeseen aivotulehdukseen.

Jean-Baptiste Lully/Jean-Louis Roullet 1600-l.

Itävallan arkkiherttuatar Mathilda kuoli vain 18-vuotiaana 6.6.1867. Mathilda oli pukeutunut hienosti teatteriinlähtöä varten, mutta sytytettyään savukkeen hän kuuli isänsä saapuvan. Isä oli kieltänyt häneltä tupakoinnin, joten Mathilda piilotti savukkeensa hameen laskoksiin aiheuttaen näin tämän helposti syttyvän kankaan roihahtamisen tuleen. Mathilda kuoli palosta aiheutuneisiin toisen ja kolmannen asteen palovammoihin.

Mathilda n. 1864.

Clement Vallandigham, ohiolainen asianajaja ja kongressiedustaja, kuoli vahinkolaukaukseen v. 1871. Tapahtumassa on outoa se, että Vallandigham ampui itse itseään oikeussalissa – hän puolusti murhasta syytettyä miestä ja yritti aseen laukaisulla osoittaa, että murhan uhri oli hyvinkin voinut ampua itseään vahingossa. Valitettavasti ase olikin edelleen ladattu (!) ja Vallandigham kuoli virtsarakkoonsa ampumaansa luotiin. Noh, tämän seurauksena hänen asiakkaansa vapautettiin syytteistä, joten demonstraatio oli varsin… hmm… osuva.

Clement Vallandigham.

Allan Pinkerton – Pinkertonin yksityisetsivätoimiston perustaja – kuoli Chicagossa 1.7.1884 kompastuttuaan jalkakäytävällä ja purtuaan kieleensä. Tästäkin vahingosta seurasi kuolio, johon Pinkerton menehtyi – tosin hän oli jo vuotta aiemmin kärsinyt sydänkohtauksesta, joten kuolio saattoi edesauttaa uuden kohtauksen syntymistä.

Allan Pinkerton.

Melissa Tiemann kuoli 50-vuotiaana Los Angelesissa 7.7.1904. Kuolinsyy? Melissa putosi raitiovaunusta ja löi päänsä katuun, jolloin hänen alumiinisen hiussolkensa piikit upposivat hänen aivoihinsa.

Päivälleen 20 vuotta myöhemmin 7.7.1924 kuoli Amerikan 30:nnen presidentin Calvin Coolidgen nuorin poika Calvin Coolidge Junior vain 16-vuotiaana. Junior oli viikkoa aiemmin pelannut isoveljensä kanssa tennistä Valkoisen talon tenniskentällä – ilman sukkia. Hänen varpaaseensa tullut rakko tulehtui ja poika kuoli verenmyrkytykseen.

Calvin Coolidge Junior.

Näistä edellisistä poiketen ehkä kummallisin kuolemarypäs tapahtui Saksan Erfurtissa 26.7.1184, jolloin Saksan kuningas Henrik VI oli kutsunut Saksan Pyhän keisarikunnan ylimystöä koolle kokoukseen Petersbergin linnoitukseen. Tämän ylhäisen joukkion kokoonnuttua rakennuksen toiseen kerrokseen, puinen lattia romahti heidän painonsa alla pudottaen mm. useita kreivejä suoraan kellarikerroksessa sijaitsevaan käymälälietteeseen. Jopa yli 60:n ihmisen kerrotaan kuolleen joko hukkumalla tähän p*skaan tai tukehtuen lietteen huuruihin. Itse kuningas kuitenkin pelastui, sillä hän istui rakenteiden pettäessä omassa istuinsyvennyksessään kivisen lattian päällä ja hänet pelastettiinkin nopeasti tikapuiden avulla. Long live the King, vai mitä? Tätä tapahtumaa kutsutaan Erfurtin käymäläkatastrofiksi, eikä suotta – kerrassaan hirvittävä tapa heittää henkensä.

Petersbergin linnoitus/WikimediaCommons.

Akka epäileekin, että tämän tapahtuman seurauksena aika monikin rakennusmies taisi pudottaa päänsä ihan kirjaimellisestikin. Täytyykin seurailla, minkälaisia sanktioita seuraa viimeaikaisista parvekelasien tippumisista (Tikkurila/Järvenpää), ja seuraako näistä tapahtumista valtaisa operaatio p*skojen parvekerakenteiden vaihtamiseksi. Syytä nimittäin olisi!

Parvekelasi putosi alas hoivakodissa Järvenpäässä – Kotimaa – Ilta-Sanomat

Nainen putosi parvekkeelta Vantaalla ja kuoli – Tukes selvittää parvekekaiteen turvallisuutta | Yle Uutiset

MENNEEN AJAN KÄYPÄ HOITO

Huimaako? Kärsitkö korkeasta verenpaineesta, päänsärystä tai kenties koronan jälkeisestä aivosumusta? Ei muuta kuin tohtorin pakeille pyytämään trepanaatiota eli kallonporausta, ja mieluummin tietenkin ilman minkäänlaista anestesiaa tai puudutusta. Termi kallonporaus on sinänsä harhaanjohtava, sillä varhaisimmat työkalut tähän tarkoitukseen ovat olleet teroitettuja liuskekiviä, obsidiaania sekä myöhemmin kupari- ja pronssiteriä.

(MedicalNewsToday)

Tätä hoitokeinoa on käytetty jo vuosituhansia, ja tiettävästi se onkin vanhin lääketieteellinen toimenpide eri sairausten hoidossa. Vanhin, porattu kallo on löydetty Sudanista, ja ikää tällä potilaalla onkin jo huimat 7000 vuotta. Tämä mies oli kuollessaan n. 55-65 -vuotias (tavattoman korkea ikä tuohon aikaan), mutta tästä trepanaatiosta hän ei kuitenkaan enää selvinnyt hengissä: miehen kallosta löytyi 2 cm:n kokoinen kivisellä kaapimella tehty reikä, joka ei ollut alkanut parantua.

Neoliittiselta ajalta (n. 10 000-4000 eaa.) onkin löydetty yhteensä noin 1500 porattua kalloa eri puolilta maailmaa, joten kaikista löydetyistä yksilöistä n. 5-10 % on trepanoitu. Luku on huomattava, sillä kuolleisuus operaation jälkeen aikakaudesta riippuen oli peräti 60-90 %.

Obsidiaaniteriä 8000-9000 vuoden takaa (ArchaeologyNews).

Toimenpide itsessään lienee ollut kivuliasta ilman nykypäivän anestesiaa; mutta on huomattava, että vanhin todiste käyneestä alkoholista on löydetty Jiahun neoliittisestä kylästä Kiinassa vuosilta 7000-6600 eaa. Samoihin aikoihin olutta ja hedelmäviiniä on pantu Lähi-Idässä, joten onkin uskottavaa, että näitä aineksia olisikin käytetty jonkinlaisena “sisäisesti nautittavana” puudutteena. Etelä-Amerikassa kokapensaan lehtiä on käytetty eri tarkoituksiin todistettavasti jo n. 8000 vuotta, joten aivan ilman puudutetta ei sielläkään ole tarvinnut kärsiä. Vanhin maininta oopiumista taasen on sumerialainen nuolenpääkirjoitus 3000-luvulta eaa.

Unikkopelto Egyptissä v. 1904.

Champ-Durandista, Ranskasta, on löydetty myös lehmän porattu kallo n. vuosilta 3400-3000 eaa. Tästä tapauksesta ei tiedetä, onko kyseessä trepanaation harjoittelu elävällä eläimellä vai onko myös lehmää yritetty parantaa syystä tai toisesta. Joka tapauksessa tämä lehmä menehtyi toimenpiteeseen.

(TheTimes)

Kallonporauksen syistä voi esittää vain arvauksia, mutta ilmeisimmät syyt ovat esim. aivopaineen alentaminen/luunsirujen poistaminen päähän kodistuneen vamman jälkeen, päänsärky, epilepsia tai erilaiset mielenterveyden sairaudet. “Demonien tai pahojen henkien häätäminen” onkin esitetty yhdeksi syyksi, sillä myös useita lasten porattuja kalloja on löydetty ilman muuta näkyvää syytä. Tietenkin syiksi voi esittää myös rituaalisia tai uskonnollisia tarkoitusperiä, kuten hyvin usein tehdäänkin varmojen vastausten puuttuessa.

Kummallista kyllä, tulehduksen tai aivovamman vaaroista huolimatta osa potilaista jäi kuitenkin henkiin trepanaation jälkeen. Siperiasta on löydetty potilas 2000 vuoden takaa, joka kallon luutumisen perusteella on elänyt vielä useita vuosia toimenpiteen jälkeen. Kiinasta on myös löydetty 5000 vuoden takaa mies sekä 3600 vuoden takaa nainen, jotka elivät vielä vuosia trepanaatiosta.

Kiinalainen miespotilas.

Joistakin kalloista on löydetty useita reikiä, kuten 50-vuotiaalla naisella, joka löydettiin vuosina 500-700 jaa. käytössä olleelta Longobard-hautausmaalta Italiassa. Nainen oli selviytynyt ensimmäisestä toimenpiteestä, mutta menehtynyt sitten nopeasti tämän jälkimmäisen trepanaation jälkeen. Näiden toimenpiteiden syy ei ole tiedossa.

(ArsTechnica)

Väli- ja Etelä-Amerikasta on löydetty useita porattuja kalloja aikakausilta 400 eaa.-1500 jaa., ja näiden vuosisatojen kuluessa selviytymisprosentti nousi 50/50-mahkuista peräti 75-83 prosenttiin. On siis selvää, että toimenpidettä harjoitettiin laajalti ja sen tekijöistä kehittyikin varsinaisia ammattilaisia. Perusta on jopa löydetty kallo, johon on trepanaation yhteydessä aseteltu metallinen “paikka,” mutta tämän kallon aitous on vielä kyseenalaista.

Ancient surgical implant or modern-day fake? Peru skull leaves mystery. | Live Science

Miten pitkään tätä hoitokeinoa on sitten harjoitettu? Aivan nykypäivään asti, eritoten Afrikassa ja Oseaniassa alkuperäisheimojen toimesta. Varsinkin Keniassa tätä toimenpidettä harjoitetaan edelleen Kisii-heimon keskuudessa kuolleisuuden ollessa vain noin viiden prosentin luokkaa.

Kisii/Leonard Kateete 1997.

1800-luvulla kallonporausta harjoitettiin varsinkin Amerikan sisällissodassa päävammojen yhteydessä, mutta toimenpidettä käytettiin yleisesti edelleen myös mielenterveyden sairauksissa.

Uskomatonta kyllä; v. 1970 brittiläinen kreivitär Amanda Feilding suoritti itselleen trepanaation parantaakseen aivojensa verenkiertoa. Tämä frouva pyrki myös peräti kahdesti parlamenttiin vaatiakseen toimenpidettä tehtäväksi kaikille kansalaisille. Hänen mielipiteisiinsä vaikutti suuresti hollantilainen Bart Huges, joka v. 1965 porasi reiän omaan kalloonsa. Homma lähti sittemmin lapasesta, ja Feilding yritti kahdesti porata myös ystäväänsä Joey Melleniä. Toinen poraus vei miehen sairaalaan, mutta kotiuduttuaan mies porasi itse – tällä kertaa onnistuneesti- omaa kupoliaan. Kolmas kerta toden sanoo, vai mitä?

Itse Paul McCartney on kertonut, että John Lennon ehdotti heille molemmille tehtäväksi trepanaatiota 1960-luvulla. Paul oli kuitenkin tarpeeksi järkevä kieltäytyäkseen tällaisesta toimenpiteestä.

John Lennon (1940-1980).

The Untold Stories of Paul McCartney | GQ

No niin: tähän voi todeta, ettei tätä hoitomenetelmää kannata kokeilla kotona, vaikka miten demonit pyrkisivät ulos itse kunkin pääkopasta. Länsimaisessa lääketieteessä tätä hoitoa tehdään edelleen vain äärimmäisissä tapauksissa, joten on parempi jättää moinen öyhötys asiantuntijoiden tehtäväksi (mikäli sellaiselle on tarvetta).

The Extraction of the Stone of Madness/Hieronymus Bosch/1488–1516).

Reikä päässä ei ainakaan ratkaise sitä ongelmaa, jos yksilölle on noussut ns. k*si päähän, joten porakoneen voi suosiolla jättää työkalupakkiin lojumaan. Hmm… olisikohan tällainen skenaario ollut yksi kallonporauksen syistä, mene ja tiedä… “Nyt oot kuule ollu niin veemäinen ketku jo pidemmän aikaa, että alapas painella porattavaksi,” on voinut keskiajan Akka todeta ukolleen kiivastuksissaan. Ei ollenkaan mahdoton ajatus, ei ollenkaan…!

SÄHKÖTUKIA JA SÄÄNNÖSTELYÄ

Kas niin, nyt kun Akkakin on päässyt tutustumaan äiteensä kautta kansalaisille tarkoitettujen sähkötukimuotojen viidakkoon, on aika katsahtaa tätä hermeettistä sekasotkujen sikiötä. Kaiken byrokratian keskellä voi kysyä: onko tosiaankin tarkoituksena ollut se, ettei tavallinen pulliainen osaa edes hakea minkäänlaista vähennystä/tukea/hyvitystä sähkölaskuihinsa? Toiseksi voi kysyä, minkälaisen sadistiopiston te byrokratian rattaiden säätäjät olette oikein käyneet? Onko tällaisessa koulutuksessa pääsyvaatimuksena kenties hyvä ruoskanheilutuskyky tai muutoin psykopaattinen luonne?

Lehdistössä onkin ehditty jo uutisoida, kuinka kansalaiset ovat hakeneet avustusta jo viime vuoden loppupuolen sähkölaskuihin ymmärtämättä sitä, että nämä tukimuodot koskevat vain tammikuun alusta annettuja sähkölaskuja. Ei ole ihme, ei, sillä nämä erilaiset tukimuodot sekoittavat kansalaisen pään hyvin tehokkaasti.

Lopputulemana Akan äiteen tapauksessa oli, ettei minkäänlaista avustusta ole saatavilla suurista laskuista huolimatta. Pitäkää tunkkinne ja tukimuotonne, jäädään siis nyt odottamaan MAHDOLLISESTI myöhemmin keväällä annettavaa automaattista HYVITYSTÄ, jonka pitäisi tulla suoraan sähköyhtiön kautta. Lukekaa, perhana, näistä lisää Kelan ja Verohallinnon sivuilta. Lukekaa samalla vaikkapa sivustoja nytmenihermot.fi, armotontasäätämistä.fi ja haluatkolisääbyrokratiaa.fi. Hah hah, osa 1.

Tällaisten tukien lisäksi kansalaisille pitäisi antaa hyvitystä ihan vain sähkön säästämisestä. Että kyllä sitä on perhana sammuteltu valoja ja telkkareita ja istuttu pirtissä sukkaa kutoen pienen päreen antaman valon turvin samaan aikaan, kun naapurinpentele on hillunut ulkopaljussaan yötä myöten riekkuen ja poppikoneet soiden. Hah hah, osa 2.

Kuvan palju ei liity tapaukseen.

Että sinne meni sitten sekin säästetty sähkö. Onkin “hauska” ajatella, että reiluin meininki olisi saatu aikaan sähkön säännöstelykorteilla, jolloin kaikki kansalaiset saisivat kuluttaa sähköä tasan tarkkaan saman verran. Ah, kuinka ihastuttavan tasapuolinen ajatus ja vihdoinkin tasa-arvoinen yhteiskunta! Hah hah, osa 3.

Tällainen säännöstelysysteemihän oli mm. elintarvikkeissa sota-aikana ja pitkään sen jälkeenkin. Elintarvikkeiden säännöstely alkoi lokakuussa 1939, jolloin ensimmäiseksi kohteeksi joutui sokeri. Kansalaiset velvoitettiin antamaan hallussaan olevat sokerit kansanhuoltoviranomaisille, omaan käyttöön sai jättää kaksi kiloa sokeria.

Pula-ajan ostokortti/Wikipedia.

Seuraavaksi säännöstelyn piiriin asetettiin luonnollisesti kahvi, ja muut elintarvikkeet seurasivat hiljakseen perässä seuraavina vuosina. Tätä ostokorttisysteemiä pyöritti jopa 6000-7000 henkilöä, sillä elintarvikkeiden määrät jaoteltiin hyvinkin tarkasti. Seuraavana esimerkki Wikipediasta:

“A-kortti (lapset alle 7 v.) saivat leipää viljaksi laskettuna 200 g/vrk
B-kortti (kevyen työn tekijät ja lapset 8–12 v.) 200 g/vrk
C-kortti (raskaanpuoleisen työn tekijät ja lapset 13-16 v.) 250 g/vrk
D-kortti (raskasta ruumiillista työtä tekevät) 300 g/vrk
E-kortti (erittäin raskasta ruumiillista työtä tekevät) 425 g/vrk.
Elintarviketilanteen ollessa kriittisimmillä kevään ja alkukesän 1942 aikana kuului B-kortin saaneiden henkilöiden annoksiin (niukan leipävilja-annoksen lisäksi) muun muassa:

2 dl maitoa päivää kohden
150 g voita kuukaudessa
433 g lihaa kuukaudessa
750 g sokeria kuukaudessa.”

Wikipediasta löytyy myös mm. talvisodan aikaiset sotilasmuona-annokset, asiasta kiinnostuneille suora linkki:

Elintarvikkeiden säännöstely Suomessa toisen maailmansodan aikana – Wikipedia

(Yle)

On tietenkin selvää, että tällaisten rajoitusten myötä mustan pörssin kauppa kukoisti. Kansalaisten suurin puute oli varmaan tuolloinkin VESSAPAPERI. Hah hah, osa 4.

Pula-ajan säännöstelyä ja korvikkeita | Elävä arkisto | yle.fi

Elintarvikkeiden säännöstely loppui vasta vuonna 1954, viimeisimpinä vapautettiin… yllätys, yllätys; sokeri ja kahvi. Kaikki lienevät kuulleet voikukanjuurista/sokerijuurikkaasta tehdystä kahvinkorvikkeesta ja pettuleivästä, vaikka nämä käsitteet ovatkin nykypäivänä
täysin käsittämättömiä.

Pettuleipä elätti nälän varjossa elänyttä kansaa – teoriassa ihminen pysyy hengissä syömällä 1,5 kiloa pettua päivässä – Ruoka – Maaseudun Tulevaisuus

Pula-ajan paperinarutöitä/Suomen käsityön museo.

Vähemmän tunnettu tieto lienee se, että Suomessa oli myös käytössä alkoholin ostoa rajoittava virallinen henkilötodistus eli nk. viinakortti vuosina 1944-1970. Varhaisina vuosina tarkoitus oli estää alkoholin suurkulutus, salakauppa ja väärinkäyttö, jolloin kortti oli ainoa keino asioida alkoholiostoksilla ja ostot peräti rekisteröitiin. Myöhempinä vuosina ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin, ja liikakäytöstä saattoi menettää viinakorttinsa (kuten nykyään ajokortti voi joutua “kuivumaan”). Akka muistaa nähneensä männävuosina tällaisen viinakortin isänsä piironginlaatikossa; ainakaan isän kortti ei täten todistettavasti ollut joutunut pyykkinarulle…!

Vanha viinakortti/Alko/Alkon historia.

Tällainen useiden vuosikymmenien säännöstelytoimenpide on nykypäivänä mahdoton ajatus. Nyt on jo vuosikausia kitisty siitäkin, että viiniä tulisi saada ostaa ruokakaupoista, hohhoijaa…! Perspektiiviä tähän antaa sekin, että Suomessa vuosina 1919-1932 käytössä ollut kieltolaki oli jo osaltaan rajoittanut kansalaisten alkoholinkäyttöä tehokkaasti (tai miten sen nyt ottaa salakuljetuksen myötä), joten käytännössä viinaksilla läträystä yritettiin rajoittaa useita vuosikymmeniä. Viinan kotipolttokin oli jo kielletty peräti v. 1866! Siinäpä sitä ajateltavaa heille, jotka vielä nykypäivänä “harrastusmielessä” tekevät kotiviiniä tai olutta ihan muina mieh… henkilöinä. Samalla voi miettiä pula-ajan sokerin säännöstelyä; kahdella kilolla sokeria ei pitkälle pötkitä ainakaan kotiviinin teossa. Hah hah, osa 5.

The Drinkers/Vincent Van Gogh 1890 (The Art Institute of Chicago).

Noh; summa summarum ja lopputulemana Akka ehdottaakin sähköasioissa seuraavanlaisia tukimuotoja/hyvityksiä/vähennyksiä/korvauksia/just-name-it-hakemuksia kansalaisille haettavaksi:

  • “Uhkailitte viattomia kansalaisia toistuvasti tulevilla sähkökatkoilla ja räjähdysmäisillä sähkönhinnoilla, vaadin korvausta henkisestä kivusta ja särystä” –korvaus Kelalta
  • “Olkiluoto 3 on muuttunut kansalliseksi vitsiksi ja häpeän sen takia omaa suomalaisuuttani” –hyvitys valtiolta siihen asti, kunnes Olkiluoto toimii
  • “Olen seurannut tarpeeksi naapurini ‘työmiehen hymyä’ itse sähköä säästäen, vaadin naapurini paljun menetystä valtiolle” –hakemus Verohallinnolle
  • “En ymmärrä mistään hakemuksista mitään, eikä ymmärrä kukaan muukaan, minua v*tuttaa ihan kaikki” – yhden euron hyvitys kaikille kansalaisille (muuhun valtiolla ei ole enää varaa)
  • “Elän korvessa ilman sähköä ja vesiputkia, syön luomuporkkanoita eikä minua kiinnosta sähkönhinnat ollenkaan” –kertaluonteinen tuki määräytyen luomuporkkanoiden kilohinnan mukaan
  • “Olen rakentanut maanalaisen bunkkerin ja hankkinut KOLMEN VUODEN kotivaran 72 tunnin sijaan, kuka maksaa?” –vähennys veroprosenttiin 72 tunnin ajaksi (muuhun valtiolla ei ole enää varaa).

Näitä tukia voi hakea Kelan ja Verohallinnon kautta heti, kun lehmät lentävät. Varautukaa esittämään verotustodistukset 100 vuoden ajalta, pikkuserkkunne viimeisen vuoden kauppakuitit, alakoulun biologiantunnin kokeenne (arvosana vähintään 6+) sekä vapaavalintaisen almanakan lokakuun sivu vuodelta 1966. Hah hah, osa 6.

Akka ehdottaa myös unohtamaan dinosaurusten tai mammuttien kloonaukset; kloonatkaa mieluummin takaisin Nikola Tesla, joka eleli vuosikymmeniä aikaansa edellä ja keksi sähkön parissa jos jonkinlaista maailmaa mullistavaa tekniikkaa. ”Minua ei kiinnosta raha, vaan hyvän tekeminen ihmiskunnalle.” Yeah, kloonataan Tesla, niin maailma pelastuu!

Automaattinen sähköhyvitys uhkaa myöhästyä – Taloussanomat – Ilta-Sanomat (is.fi) 9.3.2023

SÄÄPALLOJA, METEORIITTEJA JA DINOSAURUKSIA

Onpa perin merkillistä, että viime aikoina on päästy kummastelemaan jos jonkinlaista taivaallista ilmiötä. Helmikuun alussa oli mahdollisuus tiirailla vihreää komeettaa C/2022 E3 (ZTF), joka lienee viimeksi ollut nähtävissä noin 50 000 vuotta sitten. Luonnollisestikaan tällaisesta aiemmasta nähtävyydestä ei ole olemassa minkäänlaisia todistajanlausuntoja.

(Smithsonian).

Komeetan jälkeen alkoikin taivaalle (hieman lähempänä, kuin komeetan 42 miljoonan kilometrin etäisyys) ilmestyä kaikenlaista säähavaintopalloa/vakoilulaitetta tai mitä tahansa kummallista ja tunnistamatonta krääsää. Olkootkin sitten mitä tahansa, kannattaa taivasta tiirailla ihan vain ihmettelemisen ilosta, jos vaikka kotoisellakin taivaankannella sattuisi näkemään jonkinlaisen UAP:n (joita ennen ufoiksi kutsuttiin). Että tunnistamatonta, lentävää esinettä pukkaa; kohta ne pirulaiset hyökkäävät kuitenkin ja orjuuttavat meidät kaikki! Varastavat vielä kaikki mineraalit, vedet ja rikkaudet siinä sivussa ihan kiusallaan.

Pallokuva v. 1868.

Muinaiset ihmiset ovat kuitenkin olleet äimän käkenä jo pelkästään komeettojen ja meteoriittien näkemisestä. Vuonna 44 eaa. Julius Caesarin hautajaisten aikaan taivaalla nähtiin komeetta, josta murhatun keisarin poika Octavian (keisarina nimellä Augustus) innostui niin, että hän painatti isäukkonsa kuvan lisäksi kolikoihin kuvan komeetasta vakuuttaen kansalle, että siellä se isäkulta jumalallisesti ilmestyi taivaalle. Yeah.

(Biblical Archaeology Society)

Perseidien jokavuotinen meteoriparvi on myös kirjattu muistiin useissa kulttuureissa, aikaisin merkintä löytyy Kiinasta vuodelta 36 jaa. Perseidit on nimetty kreikkalaisen jumaltaruston Perseuksen poikien mukaan. Nämä taivaalta tippuvat jumalanpojat on nähtävissä aina elokuussa ja ne ovat peräisin Swift-Tuttle -komeetasta. Roomalaiskatoliset nimesivät tämän ilmiön Pyhän Laurentiuksen kyyneleiksi v. 258 jaa. marttyyrinä kuolleen kirkon diakonin mukaan.

Babylonialaiset olivat taitavia taivaantarkkailijoita, joilla olikin huomioita ja karttoja tähdistöistä jo 1300-luvulla eaa, ellei jo aikaisemminkin. Halleyn komeetta mainitaan savitauluissa jo v. 164 eaa.; tuolloin toki eri nimellä. Nykyisen nimensä tämä komeetta sai 1700-luvulla, jolloin astronomi Edmond Halley ennusti komeetan näkyvän seuraavan kerran v. 1758.

Edmond Halley/Richard Phillips(WikimediaCommons).

Arvoisat tutkijat ovat yrittäneet selvittää myös kuuluisan Beetlehemin tähden aiheuttamaa ilmiötä: minkä ilmestyksen perässä nämä kolme tietäjää matkasivat Jeesuksen seimelle vieden lahjoja mukanaan? Ei toki pleikkaria tai äidinmaidonvastiketta, vaipoista puhumattakaan, vaan kultaa, mirhaa ja suitsuketta… selitystä tälle tähdelle on etsitty kiinalaisista merkinnöistä, joiden mukaan Halleyn komeetta oli nähtävissä v. 12 eaa sekä himmeämpi komeetta v. 5 eaa. Selityksiksi on tarjottu myös mm. supernovaa ja planeettojen konjunktioita, mutta tällaisista ei ole sopivilta ajoilta mitään merkintöjä.

L’Adoration des Mages/Giotto/1266-1337.

Komeettojen näkeminen oli kuitenkin kulttuurista riippumatta tulkittu usein pahaenteiseksi uhaksi tai enteeksi, joten komeetan esiintyminen olisi tuskin kertonut jumalallisesta syntymästä. Akka epäileekin, että tosiasiassa tietäjät näkivät valaistun mainoskyltin, jossa tarjottiin ilmaisia ämpäreitä ja matkaan oli täten kiireesti lähdettävä!

Antiikin Kreikassa ja Roomassa tiedetään kuitenkin sittemmin uskotun, että taivaalta sataneet meteoriitinkappaleet saattoivat olla jumalallista alkuperää ja näitä kiviä asetettiinkin usein temppeleihin. Myös pyhän Kaaban mustan kiven on uskottu olevan peräisin meteoriitista, mutta se saattaa myös olla lasittunutta ainesta meteorin aiheuttamasta kraatterista. Myöhemmältä ajalta meteoriitinpalasia on löydetty mm. Pohjois-Amerikan intiaanihaudoista.

Kaaban musta kivi hopeareunuksessa (WikimediaCommons).

Yksi tunnetuimmista meteoriitista valmistetuista esineistä lienee Tutankhamonin tikari. Tämä tikari löytyi muumion kääreistä v. 1925 ja vasta viime vuosina on tieteellisesti varmistettu, että tikarin materiaali on tosiaankin peräisin taivaalta tippuneesta klöntistä. Tämä tieto perustuu siihen, että tikarissa on peräti 11 % nikkeliä sekä suurempia kobolttijäämiä, kuin vastaavissa maanpäällisissä aineksissa. Tällainen materiaali on siis ollut todella arvokasta, joten siitä on tietenkin valmistettu kuolemattomalle kuninkaalle sopiva 34-senttinen “taskuase.”

Itse asiassa tikarin suhteen on epäilty, että se onkin ollut lahja Mitannian kuninkaalta Tushrattalta Tutankhamonin isoisälle Amenhotep III:lle, joten tämä kallisarvoinen esine olisikin kulkeutunut sukukalleutena itselleen poikakuninkaalle. Tämä näkemys on kiistanalainen, mutta hyvinkin uskottava sinällään.

Tutankhamonin tikari(Forbes).

Maailman suurin meteoriitti Hoba on löydetty Namibiasta, ja valtaisan painonsa (66 tonnia) vuoksi se onkin jätetty löytöpaikalleen.

Hoba Meteorite – Google Maps

Meteoriitin ympärillä ei kuitenkaan ole putoamiskraatteria, jonka on epäilty johtuneen meteoriitin litteästä muodosta. Tämä ominaisuus on hidastanut möhkäleen putoamista 80 000 vuotta sitten, eikä kraatteria ole täten päässyt muodostumaan. Toisin on käynyt kaksi miljardia vuotta sitten maailman suurimman Vredefort-nimisen kraatterin muodostuessa nykyisen Etelä-Afrikan alueella. Tämän kraatterin uskotaan olleen 180-300 kilometriä halkaisijaltaan, mutta ajan ja eroosion takia alkuperäistä kokoa on vaikeaa enää määritellä.

Vredefort (NASA).

Suomen suurin meteoriittikraatteri sijaitsee Keuruulla, halkaisijaltaan n. 30 kilometriä. Eikä kannata unohtaa Lappajärveä, koko Euroopan suurinta kraatterijärveä: tämä 24×12-kilometrinen järvi muodostui noin 78 miljoonaa vuotta sitten, kun dinosaurukset vielä palloilivat maailman valtiaina. Kunnes… juonipaljastus: 66 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle putosi 10-kilometrinen asteroidi muodostaen Chicxulub-kraatterin. Tämä kraatteri on siis maailman toiseksi suurin läpimittansa ollessa noin 180 kilometriä.

(BBC Travel).

Tämän mukavan, pienen taivaallisen tuliaisen jälkeen olemme päässeet ihastelemaan dinosauruksia vasta Jurassic Parkin (ja sen lukuisien jatko-osien) myötä, kiitos herra Steven Spielbergin. Sittemmin on tosin nostettu esiin useita epäjohdonmukaisuuksia elokuvien dinosaurusten suhteen: mm. tyrannosaurus rexeillä ja velosiraptoreilla olisi pitänyt olla värikkäitä höyheniä harmaanvihertävien suomupintojensa sijaan.

(Natural History Museum of Utah).

Spielbergin asiantuntija-paleontologit kertoivat tästä ohjaajalle jo ensimmäisen elokuvan tekoaikana, mutta Spielberg ei pitänyt tällaisia otuksia tarpeeksi pelottavina. Ihan ymmärrettävää, että elokuvien dinot räyhäävät kita ammollaan kuolaa roiskien joka käänteessä, kuin esittävät värikkäissä höyhenpeitteissään tiputansseja kosiometkut mielessään. Sellaisista elokuvista ei olisi varmastikaan tullut kassamagneetteja.

‘Jurassic Park’ Got Many on-Screen Dinosaurs Wrong, Experts Say (businessinsider.com)

Kas näin; Kiinan vakoiluvehkeistä-tai-mistä-lieneekään päästiin mukavasti dinosauruksiin. Tällaista oli Akan pettämätön logiikka tällä kertaa. Satakoon taivaalta vaikka sammakoita, niihinkin on varmaan ujutettu jonkinlaisia kameroita tai muita vehkeitä, joilla meitä viattomia tarkkaillaan pahat mielessä. Ärgh.

MURHA EI VANHENE KOSKAAN… NIINKÖ?

Meistä useimpien mieleen lienee piirtynyt kuva väkivaltaisesta luolamiehestä, joka kanniskelee valtavaa puunuijaa leopardinnahkaan pukeutuneena – ja vieläpä kiskoo avutonta naispuolista henkilöä hiuksista vetäen kotiluolaansa. Tässä kliseisessä kuvaelmassa totta on ainakin toinen puoli; nimittäin se väkivaltaisuus.

Todisteet maailman vanhimmasta tarkoituksellisesta taposta/murhasta löytyvät 430 000 vuoden takaa. Haloo: ei siis edes meidän oman lajimme toimesta tehtynä, vaan oletettavasti homo heidelbergensiksen suorittamana surmatyönä. Tämä laji esiintyi maapallolla n. vuosina 800 000-200 000 eaa, ja useimpien tutkijoiden näkemyksen mukaan tämä heidelberginihminen on ollut mm. neandertalien, denisovanihmisen ja nykyihmisen esi-isä.

Noh, mitäpä nämä todisteet sitten kertovat: kuka on murhattu, miten, miksi ja missä?

Tutkijat löysivät Espanjassa v. 1984 Sima de los huesos (luukuilu)- luolasta 28:n yksilön jäänteet. Tämä luola avautuu 13-metrisen kuilun pohjalle, joten selkeästi nämä ruumiit on pudotettu tarkoituksellisesti alas kuolemansa jälkeen. Sitä ei tosin tiedetä, pidettiinkö näissä tapauksissa rituaalisia hautajaismenoja, mutta löydettyjen yksilöiden ikäjakauma vaihteli suuresti. Osalla oli merkittäviä liikkumista haittaavia sairauksia, joten on selvää, että heistä huolehdittiin ennen menehtymistä.

Kuilun/luolan rakennekuva.

Tutkijoiden huomion kiinnitti kuitenkin 52 palaan hajonnut kallo, jonka otsassa näkyi kaksi -myöhemmin todistettua- kovan esineen lyöntijälkeä. Nämä vammat eivät ole syntyneet kuoleman jälkeen, vaan ne on tehty joko puisella tai kivisellä lyöntiaseella. Vammat eivät ole alkaneet parantua, joten kuolema on ollut suora seuraus näistä iskuista.

Tapauksen uhri/WikimediaCommons.

Uhrin ikää tai edes sukupuolta ei tiedetä, mutta kyseessä on kuitenkin ollut nuori aikuinen. Murha-asetta paikalta ei ole löydetty, eikä tietenkään voida varmuudella tietää, miksi juuri tämä yksilö tapettiin näin raa’asti päähän kohdistuneilla iskuilla. Ehkäpä hän olikin juuri raahaamassa heidelberg-naista tukasta luolaansa, kunnes joku päättikin puuttua tähän kaappaukseen ryöstämällä naisen omakseen. Hah, kuinka ihastuttavan nuiva kuvaelma. Käräjille; murha ei vanhene koskaan, osa 1.

Oman lajimme suorittama vanhin murhatapaus löytyy paljon myöhemmältä ajalta Irakista 1950-luvulla löydettynä: noin 75 000-50 000 eaa. homo sapiens on tappanut neandertalinihmisen vipukeihäällä. Onkin arveltu, että tällaisen vipukeihään keksiminen asetti homo sapiensit etulyöntiasemaan kiivaassa eloonjääntitaistelussa, sillä vipukeihään lähtönopeus ja kantama ovat tavallista keihästä suuremmat. Tämä uhri (Shanidar 3) on ollut n. 40-50-vuotias mies, joka on menehtynyt vipukeihään aiheuttamaan haavaan kylkiluussaan. Kuolema on tapahtunut muutamien viikkojen sisällä iskusta, sillä luussa näkyy paranemisen merkkejä. On siis mahdollista, että mies on lopulta menehtynyt iskussa syntyneeseen keuhkovammaan tai sen aiheuttamaan tulehdukseen. Käräjille; murha ei vanhene koskaan, osa 2.

Shanidar 2; tapauksen uhri.

V. 1979 Ranskasta löydettiin 36 000 vuotta vanha neandertalmiehen kallo, jossa näkyy keskellä päälakea kuolemaan johtanut tylpästä esineestä johtuva vamma. Tutkijat eivät ole varmoja, onko isku syntynyt onnettomuudessa, vai onko miestä isketty kivikirveellä brutaalisti päähän. Tämän vamman kanssa mies on kuitenkin elänyt jopa muutaman kuukauden ajan, joten on selvää, että hänestäkin on huolehdittu muiden neandertalinihmisten toimesta. Mikäli vamma on tosiaankin seurausta tarkoituksellisesta iskusta: käräjille, murha ei vanhene koskaan, osa 3.

Neandertalien ja sapiensien välisestä väkivaltaisuudesta löytyy kuitenkin merkkejä jo n. 100 000 vuoden takaa. Useilta kummankin lajin edustajilta on löydetty lukuisia kallonmurtumia, murtuneita käsivarsia ja jalan luita sekä puolustautumiseen viittaavia vammoja käsivarsissa. Onkin arveltu, että neandertalit ja sapiensit kävivät kiivasta kilvoittelua reviireistä meidän sapiensien tunkeutuessa Eurooppaan ja Aasiaan, joissa neandertalit olivat eläneet jo satoja tuhansia vuosia.

Onkin huomattava, että esimerkiksi simpanssit surmaavat raa’asti kilpailevien laumojen yksilöitä puolustaakseen reviiriään, joten tällainen käyttäytyminen lienee ollut luontaista jo varhaisemmillekin ihmislajeille – kyse on kuitenkin aina ollut eloonjäämiskamppailusta lajien, heimojen tai jopa pienten yhteisöjen välillä. Loppupeleissä neandertalilaiset sulautuivat osaksi homo sapiens -lajia, kunnes hävisivät kokonaan n. 30 000 vuotta sitten monen eri tekijän summana.

Mitäpä sitten tapahtui tämän jälkeen, kun reviireistä eikä saaliista enää taisteltu toisen, rinnakkaisen lajin kanssa? Osaako kukaan arvata, hmm? Homo sapiensit elivät ja antoivat toistenkin elää?

Eräs vanhimmista esimerkeistä lajin sisäisestä sodankäynnistä löytyy Kenian Turkanajärven läheltä Natarukista 10 000 vuoden takaa: 27:n homo sapiens -yksilön jäänteet löytyivät hautaamattomina, ja kymmenellä heistä oli luissaan selviä merkkejä raa’asta väkivallasta. Tämä ryhmä koostui lähinnä naisista ja lapsista, ja osalla heistä oli kädet ja jalat sidottu ennen tappavia iskuja. Uhreista löytyi myös kivikärkisten nuolien aiheuttamia vammoja. Murhapaikalta löytyneet obsidiaanista valmistetut aseet eivät ole tyypillisiä alueelle, joten onkin epäilty, että hyökkääjät ovat kilpailevien heimojen jäseniä alueen ulkopuolelta. Tuolloin paikalla sijaitsi rehevä laguuni, joten se lienee osasyy hyökkäykseen.

(UniversityOfCambridge)

Tässä yhteydessä teini-ikäisten ja soturi-ikäisten miesten puuttuminen viittaa siihen, että taistelukykyiset henkilöt on alistettu hyökkääjien matkaan tai he ovat hyökkäyksen alkaessa ehtineet paeta. Tätä jälkimmäistä Akka ei usko; kyllä perheitä on puolustettu viimeiseen asti, perhana vieköön. Varsinkin, kun yksi murhatuista naisista oli peräti raskaana. Käräjille; murha ei vanhene koskaan, osa 4.

Eräs merkillinen massamurhamysteeri tapahtui nykyisen Saksan Herxheimissa n. 4950 eaa. Vuonna 2009 tältä 10 asumuksen kivikautiselta asuinpaikalta löydettiin jopa 1000 ihmisen jäänteet. Uhrit olivat kaikenikäisiä miehiä, naisia ja lapsia (jopa vauvaikäisiä ja sikiöitä), mutta huomiota herättävin seikka oli ruumiiden käsittely heti kuolemien jälkeen. Lihat oli kaavittu luista, suuret luut katkottu ja jopa kallot oli nyljetty ja rikottu. Ei siis olekaan ihme, että epäilys kannibalismista heräsi nopeasti, mutta myös rituaalista uhraamista on esitetty joukkomurhan syyksi. Uhrit eivät olleet kotoisin alueelta, joten on epäilty sitäkin, että nämä murhatut tulivat kauempaa vapaaehtoisesti paikalle uhrattavaksi. Anna mun kaikki kestää…!

(Nature)

Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että näiden ruumiiden silpominen on ollut ammattimaisen tarkkaa, joten tekijät ovat osanneet asiansa. Kalloista oli huolellisesti leikattu kuppimaisia maljoja ja niihin oli myöhemmin kaiverrettu koristeellisia symboleja. Mitään merkkejä niiden käyttämisestä juoma-astiana ei kuitenkaan löytynyt eikä se olisi edes ollut mahdollistakaan kivityökalujen aiheuttamien terävien reunojen takia. Joten mysteeriksi jää, mitä hittoa tässä pikkukylässä oikein on tapahtunut???

Brittiläinen kallokuppi melkein 15 000 vuoden takaa (NaturalHistoryMuseum).

Lukuisat, rikotut saviastiat uhrien seassa viittaavat kyllä uskonnollisiin syihin, mutta miksi nähdä moista vaivaa ihmisten tarkassa teurastamisessa, nylkemisessä ja luiden rikkomisessa… Tämän massamurhan jälkeen kylä on joka tapauksessa kokonaan hylätty, joten ainakaan paikkaa ei sittemmin käytetty mihinkään (edes rituaaliseen) tarkoitukseen. Kukaan ei myöskään voi uskoa, että nämä JOPA TUHAT ihmistä on syöty, sillä johan tällaisen tolkuttoman lihamäärän syömiseen tarvitaan jo useita tuhansia muita ihmisiä samanaikaisesti, ennen kuin… krhm… raaka-aineen pilaantuminen alkaa! Joten, käräjille; murha ei vanhene koskaan, osa 5.

Herxheim(Spiegel).

Lycka till vaan kaikille näiden mainittujen esimerkkien syyllisten etsijöille. Vinkkinä annettakoon, että kannattaa paneutua tarkasti aikalaisten ja silminnäkijöiden kertomuksiin, mutta samalla tulee huomioida, että aika lienee vääristänyt joitakin muistikuvia. Ehkä on sittenkin parempi vain käydä tarkasti läpi kaikki mahdolliset valvontakameratallenteet näistä tapauksista. Kyllä ne syylliset sieltä saadaan lopulta kammettua käräjille, mutta puolustusasianajajien kannattaa varautua jo etukäteen nk. rasismikorttiin. Ainakin osassa näistä tapauksista syylliset tukeutunevat todennäköisesti siihen, että heitä syytetään ihan pelkästään erirotuisuuden perusteella. Hah!

Kummallisesti oikeussali on toistaiseksi ihan tyhjänä.

LUURANKOJA KAAPISSA… VAI LATTIAN ALLA?

Useimmat muistanevat seuranneensa tiedotusvälineistä Notre Damen katedraalin äkillisesti alkanutta paloa 15. huhtikuuta 2019. Tämä suosittu turistikohde oli tuolloin lähellä tuhoutua kokonaan, mutta läpi yön jatkuneisiin sammutustöihin osallistuneet viitisensataa palohenkilöä onnistuivat tukahduttamaan liekit aamuneljän aikoihin.

(Paris News)

Katedraalin rakennustyöt alkoivat jo v. 1163 ja rakennustöihin kuluikin sitten peräti muutamia vuosisatoja. Katedraali valmistui vihdoin v. 1345 ja palon jälkeiset korjaustyöt jatkunevat vuoteen 2024, jolloin Pariisi isännöi kesäolympialaisia. Tästä tavoitteesta pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka urakkaa on hankaloittanut mm. koronapandemia, tuhka ja lyijypöly, sekä rakenteiden heikko kunto. Katedraali aiotaan lisäksi restauroida entiseen loistoonsa, joten melkein tuhatvuotiset rakennusmenetelmät aikojen takaa asettavat omat rajoituksensa.

Vuoden 2022 keväällä rakennustelineiden pystytystöissä kirkon keskilaivan lattian alta löytyi kaikkien yllätykseksi kaksi lyijyarkkua vainajineen. Toinen heistä on tunnistettu kaniikki Antoine de la Porteksi, joka menehtyi peräti 83-vuotiaana 24.12.1710, mutta vainajista toinen on edelleen tunnistamatta. Tämä arviolta 25-40-vuotias mies on lantionsa perusteella viettänyt paljon aikaa ratsastaen, joten häntä on epäilty mm. ritariksi. Tämän miehen kuolinaikaa ei tiedetä, mutta lisätutkimukset auttanevat ajoittamaan miehen kuolinsyyn ja -ajan tarkemmaksi, kuin nyt arvioidut vuosisadat 1300-1700.

Kaniikki de la Porte (ScienceTimes).

Aiemmin mainittu Herra Kirkonmies oli ikäisekseen hyvässä kunnossa hampaitaan myöten, mutta tämä nuorempi John Doe oli menettänyt lähes kaikki hampaansa. Hänen arvellaan kuolleen aivokalvontulehdukseen kallon tutkimusten perusteella. Joka tapauksessa tämäkin mies kuului eliittiin, sillä hänen ruumiinsa oli palsamoitu. Kirkon lattian alle ei myöskään haudattu Matti tai Maija Meikäläisiä, joten tämäkin kertoo miehen statuksesta. Tästä aiheesta on luvattu lisää uutisointia kevään 2023 kuluessa, joten Akka jää sellaista odottamaan.

https://www.livescience.com/notre-dame-sarcophagi-wealthy-men

Keitä sitten ylipäätään haudattiin kirkkojen lattioiden alle? Ja miksi? Tässä yhteydessä ei siis tarkoiteta varta vasten rakennettuja kryptia tai maanalaisia katakombeja, vaan suoraan kirkon lattian alle haudattuja ihmisiä.

Tällainen tapa juontunee jo vanhaan Pietarinkirkkoon Vatikaanissa, jonka pääalttarin alle on uskomusten mukaan haudattu apostoli Pietari hänen ristiinnaulitsemisensa jälkeen v. 67 jaa. Konstantinus Suuri aloitti basilikan rakentamisen v. 324 näiden uskomusten pohjalta, ja arkeologisissa kaivauksissa onkin löytynyt sekä muistolaatta “Pietari on täällä,” että lukuisia luulöytöjä. Paikalla sijaitsikin keisari Neron aikana teloitettujen kristittyjen hautausmaa, joten nämä löydöt eivät sinänsä ole mitenkään merkillisiä.

1000-1200-luvuille tultaessa kirkkoihin haudattiin ainoastaan yläluokan jäseniä tai merkittäviä kirkonmiehiä. Mitä lähempänä alttaria hautapaikka sijaitsi, sitä suurempi oli henkilön yhteiskunnallinen status ja kirkon vainajaa varjeleva suoja. On sanomattakin selvää, että tällaisista hautapaikoista alettiin nyhtää kelpo massia tulevinakin vuosisatoina, joten tämä selittää lattianalaisten vainajien korkean aseman yhteisöissä.

Köyhälistö kuului kirkkojen ulkopuoliseen hautausmaahan, jonne hautaaminen olikin huomattavasti halvempaa. Useilta hautausmailta on löydetty myös merkitsemättömiä hautoja, joten pyhälle kirkkomaalle saatettiin haudata vaivihkaa myös ns. ilmaisjäseniä (varsinkin, jos vainaja oli pieni lapsi).

Luonnollisesti kirkkojen lattianalaiset makuupaikat alkoivat ennen pitkää huveta, joten varakas eliitti alkoi rakennuttaa itselleen erillisiä hautaholveja tai sukumausoleumeja jo keskiajalta lähtien. Suurimmilla kartanoilla ja sukutiloilla saattoi myös olla oma hautausmaansa, jolloin kirkkoon saatettiin sijoittaa vain muistopatsas tai muistolaatta menehtyneelle. Kelpo massi oli tällöinkin tarpeellista.

Rutto- ja tautiepidemioiden aikaan vainajat haudattiin ulos, sillä tautien uskottiin leviävän kuoleman jälkeenkin lattialautojen alta muuhun väestöön. Jo 1600-luvulle tultaessa lattiahautaamista alettiin kuitenkin kritisoida, sillä tilan puutteessa lattianalaiset hautaukset alkoivat aiheuttaa peräti hajuhaittoja arkkujen sijaitessa suoraan hurskaiden seurakuntalaisten jalkojen alla.

Suomessa vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsikin, että hautaussyvyyden tuli olla vähintään kolme kyynärää (kyynärä = n. 60-70 cm). Tilan puute alkoi tosin näkyä jo hautausmaillakin, sillä halutuimpien paikkojen loppuessa väkeä piti jo haudata kirkkojen pohjoispuolelle, jonne yleensä haudattiin vain köyhistä köyhimpiä tai muutoin jumalattomia vainajia.

Turun tuomiokapituli määräsi viimein v. 1751 lattiahautauksen kielletyksi, ellei vainajalle oltu tehty tarkoitukseen sopivaa holvia. Lopullisesti lattiahautaus kiellettiin keisari Aleksanteri I:n määräyksestä v. 1822, mutta tapa jatkui jopa 1900-luvun alkupuolille asti. Hautapaikoista saatavat maksut olivat kuitenkin seurakunnissa varsin suuri tulonlähde useiden vuosisatojen ajan, joten tällaisissa tapauksissa sanonta “rahalla saa ja hevosella pääsee” lienee ollut käytössä.

Muutamia esimerkkejä Suomen kirkkojen lattiahautauksista:

https://www.isonkyronsrk.fi/vanhan-kirkon-hautausmaa

https://www.espoonseurakunnat.fi/hautausmaat/kirkon-hautausmaa/kirkon-hautausmaan-historiaa

Yli 500-vuotiaan kirkon lattia on arkeologin aarreaitta: sen alle on haudattu satoja ihmisiä, eikä alttariosaan ole kurkistettu vuosisatoihin (yle.fi)

Haukiputaan kirkon alla lepää muumioituneita lapsia, jotka on laitettu “nukkumaan” satoja vuosia sitten – tekstiilit ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin (yle.fi)

Vuosina 2020-2021 toiminut Senaatintorin jättiterassi täyttyi ihmisistä, jotka tuskin ajattelivat litkivänsä oluttaan muinaisella hautausmaalla:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/arkeologit-nostivat-senaatintorin-alta-120-vainajaa-joiden-elinaikana-parhaista-hautapaikoista-kaytiin-kisaa-nyt-kirkon-pitaa-paattaa-miten-luut-haudataan

Jep; meitä homo sapienseja on nykyisen määritelmän mukaan ollut olemassa jo n. 200 000 vuotta, jonka perusteella meidän lukumääräksemme (tuosta ajankohdasta lähtien) on arvioitu 117 miljardia yksilöä. Olisikin siis perin merkillistä, ellemme jatkuvasti löytäisi luurankoja lattioiden, tietyömaiden tai rakennusprojektien alta. Johonkin kaikki vainajat on kuitenkin jouduttu laittamaan, harvemmin kuitenkaan otsikossa mainittuun kaappiin. Homo sapiens -lajin olemassaolon mittakaavassa kaappi on siis tosiaankin hyvin moderni keksintö.

Pitäkää kaappinne! Meikä on niin vanha, ettei kaappia oltu silloin edes keksitty!

Näillä eväillä aloitetaan vuosi 2023. Jatkuva uutisointi kaikesta mahdollisesta uhasta (Kiinan korona, triplaflunssaepidemia, sote-uudistus ja hoitotilanteen kaatuminen, kolmas maailmansota, sähkön hinta/sähkötoimituksen ongelmat jne.) saavat kohta Akan lukittautumaan siihen mainittuun KAAPPIIN. Sieltä Akka sitten löydetään vuoden lopulla, jolloin Akka voi tosiaankin todeta, että Akalla on luuranko kaapissa. Hah! Että sillä tavalla oikein hyvää uutta vuotta!

MYYTTISIÄ AKKOJA MENNEISYYDESTÄ

Ah, kuinka ihanan ajankohtaista, voisi sarkastinen ihminen tässä kohtaa todeta. Ajankohdasta huolimatta Akka paneutuu muutamiin legendaarisiin naishahmoihin ja niihin liittyviin uskomuksiin.

La llorona on tunnetuin myyttinen hahmo Väli-Amerikassa ja Meksikossa. Tälle naiselle/aaveelle on paikasta riippumatta tunnusomaista se, että hän on aina pukeutunut valkoiseen ja hänen kerrotaan etsivän hukuttamiaan lapsiaan ikuisesti – ja näin tehdessään hän valittaa usein äänekkäästi. La lloronasta tehdyt havainnot sijoittuvatkin juurikin virtaavien vesistöjen läheisyyteen.

Tämän valkoisen aaveen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta jo asteekkien jumaltarustoissa kerrotaan äitijumalattaresta Chihuacoatl, joka etsii kadonneita lapsiaan. La lloronan esikuvaksi on esitetty myös konkistadorien aikaista naista nimeltään La Malinche (n. 1500-1529), joka toimi Hernán Cortésin oppaana ja tulkkina. Tämä nainen on tosiaankin ollut oikeasti olemassa, ja hänen kerrotaan synnyttäneen Cortésille lapsen. Kun tämä arvoisa herra sitten naikin espanjalaisen naisen, La Malinche olisi tällöin kostoksi hukuttanut heidän yhteisen, aviottoman lapsensa.

Cortés ja La Malinche/piirros n. v. 1550.

Tällainen kostotarina onkin yleinen La lloronan yhteydessä kerrottuna. Hänen väitetään myös olleen köyhä palvelustyttö, joka nai ylempisäätyisen miehen ja synnytti tälle kaksikin lasta. Nähtyään sitten miehen jonkun muun naisen seurassa, hän olisi äkillisessä raivonpuuskassaan hukuttanut lapsensa ja tämän jälkeen itsensäkin. Katumuksen vallassa hän nyt sitten ikuisesti etsiskelee lapsiaan samalla voimakkaasti vaikeroiden.

Että näin. Tällä tavalla me akat tosiaankin toimimme: kun se oma siippa tervehtii kohteliaasti kaupan kassaneitiä meidän nähtemme, meille tulee tavaton tarve hukuttaa omat lapsemme. Jos nämä kultamussukat eivät ole mukana kaupassa, meille kelpaa ihan joku randomikin siitä kassajonosta. Sille ei mahda mitään: hukuttamaan on päästävä!

Oli miten oli, pelotteena La llorona toimii hyvin. Lapset saadaan pysymään kurissa, sillä “jos et tottele, La llorona tulee ja vie.” Tällainen uhkailu on kulttuurista ja uskomuksista riippumatta ollut hyvinkin tavallista ja sitä on esiintynyt ympäri maailmaa kautta vuosisatojen. Akan mieleen on eritoten jäänyt lukemansa seikka, että v. 1959 Tulilahden murhista syytettyä Runar Holmströmiä käytettiin pelotteena samalla tavoin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulilahden_kaksoismurha

Aina on siis löytynyt joku tyyppi tai hahmo, joka “tulee ja vie.” Näin sitä on pikku pilteille aiheutettu hirvittävät painajaiset ja traumat ihan vain sen takia, että kyseiset piltit pysyisivät pihamaan ympäristössä.

Vaikeroivia naisia löytyy myös Irlannin ja Skotlannin kansanperinteestä: jo 1300-luvulta lähtien löytyy kirjallisia merkintöjä bansheeksi kutsutuista aaveista, mutta tällaiset legendat ovat kuitenkin jo vuosisatoja vanhempaa perua. Banshee on tavallisesti harmaisiin tai vihreisiin pukeutunut hahmo, joka usein ennustaa perheenjäsenen kuolemaa ilmestymällä vaikeroimaan talon läheisyyteen. Tällaisen hahmon näkeminen on siis ollut varma merkki siitä, että joku heittää lopullisesti hanskat tiskiin. Bansheen uskotaan toisinaan olevan joko murhatuksi joutunut tai synnytykseen kuollut nainen. Vastaavanlaisia haamuja löytyy myös Walesin alueelta.

Useista Afrikan maista (mm. Tanzania, Ghana, Nigeria, Etelä-Afrikka) löytyy legenda aaveesta, joka tunnetaan mm. nimillä Madam Koi Koi tai Madam Moke. Tämän naisen kerrotaan olleen sisäoppilaitoksen ilkeä opettajatar, joka kuoli joko onnettomuuden seurauksena tai oppilaidensa tappamana. Naisen nimi johtuu hänen käyttämiensä korkokenkien kopinasta lattialla, josta hänen tiedetäänkin olevan paikalla edelleenkin (kiusaamassa oppilaitaan). Tämän aaveen tapoihin kuuluu availla ovia, laulaa, viheltää, läimiä oppilaita ja häiritä heitä eritoten wc-tiloissa ja asuntoloissa.

Ihan kiva tapaus; siinä istut viattomana pytyllä housut kintuissa, kun näkymätön hahmo tulee viereen viheltelemään ja läimäisee samalla poskelle ihan kunnolla. Lähtiessään tämä koroilla kopistelija jättää vielä vessakopin oven auki, perhana.

Tässä yhteydessä täytyy tietenkin mainita seireenit; nuo armottomat merten viettelijättäret. Tunnetuin kohtaus on kerrottu Odysseiassa (Homeros/n. 700-650 eaa.), jossa Odysseus käski miehistönsä laittaa mehiläisvahaa korviinsa, samalla kun hänet itse sidottiin laivansa mastoon. Varhaisimmat seireenit on kuitenkin kuvattu linnunsiipisinä naishahmoina, mutta n. 300-luvulla jaa. seireenit olivat jo muuttuneet merenneitomaisiksi hahmoiksi.

Odysseus ja seireenit/yksityiskohta maljakosta n. v. 480-470 eaa.

Vielä vanhempi tarina (1000-l. eaa.) Assyriasta kertoo jumalatar Atargatiksesta, joka tappoi vahingossa kuolevaisen sulhasensa. Tekoaan häpeillen hän hyppäsi veteen muuttuen puoliksi kalaksi, joten tämä tarina lienee esikuva kalanpyrstöisille merenneidoille. Ja sitä myöten ah, niin ihastuttavalle Arielille.

Ariel/DisneyPlus.

Itsensä Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) kerrotaan nähneen kolme merenneitoa Lähellä Dominikaanista tasavaltaa ja Haitia 9. tammikuuta v. 1493. Kolumbuksen mukaan nämä merenneidot “eivät ole puoliksikaan niin kauniita, kuin miksi heidät on kuvattu ja heidän kasvonsa näyttävät miehisiltä.” Tästä onkin vedetty johtopäätös, että Kolumbus havaitsi meressä manaatteja, jotka ovat n. kolmemetrisiä ja 300-500 -kiloisia otuksia. Onkin hyvin ymmärrettävää, että tällaisen järkäleen voi helposti luulla olevan pitkähiuksinen/yläosaton/viehkeä ja kauniisti laulava merenneito.

(Library Of Congress)

Ainakaan tässä tapauksessa nämä merenneidot eivät houkutelleet Kolumbusta tai miehistöä meren syleilyyn, sillä äijähän mm. seilasi saman vuoden syyskuussa jo toisella matkallaan kohti Ameriikan mannerta (eli Intiaa, kuten hän itse kuvitteli). Tuolloin äijällä olikin mukanaan peräti 17 laivaa ja 1500:n hengen miehistö.

Ilmeisesti manaatit eivät sittemmin häirinneet tätä jättilaivastoa, tai mistäpä sen tarkalleen ottaen tietää… ehkäpä tuosta väkimäärästä saattoi muutama merimies hypätä kiimaisena yli laidan ihan vaan manaatteja nähdessään. Sellaista nuo useita kuukausia tai jopa vuosia kestävät merimatkat saattoivat aiheuttaa… Se on ihan yhtä ymmärrettävää, kuin meidän akkojen mustasukkaisuudesta johtuva hillitön lasten hukuttamisraivo.

Kuvassa siis MANAATTI tai MERENNEITO (Wikimedia Commons/public domain).

ANTIJOULUIHMISEN PAINAJAISKUVAELMA

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa – tai taikaa, jos tämän ajan sellaiseksi mieltää. Viime päivät ovat pitäneet joulumielen korkealla, kun työmatkalaiset ovat tarponeet lumihangissa vain huomatakseen, ettei yksikään perhanan juna kulje minnekään. Vaakatason lumituiskussa ihmiset ovat olleet oikein hyvällä mielellä ja hymy on ollut herkässä; onhan nyt sentään joulu tulossa ja kaikilla hyväntahtoinen tarkoitus! (Ärgh, tätä sarkasmia Akka ei jatka yhtään pidemmälle.)

Juna-asemat Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla joulukuussa 2022. (Oikeasti Kansasissa v. 1886)

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 1.

Junat lakkaavat todennäköisesti kulkemasta seuraavallakin viikolla, kun säätila yhtäkkiä lämpenee plussan puolelle ainakin eteläisemmässä Suomessa. Junat ovat siitä kummallisia otuksia, että niille ei sitten kelpaa minkäänlainen säätila.

Samaan aikaan vettyneet lumimassat alkavat kurittaa ihmisten asumuksia: kattoja ja katoksia romahtaa ja joku onneton voi saada tippuvan lumikuorman niskaansakin. Joku toinen voi murtaa koipensa, kun joutuu liukastelemaan sinne juna-asemalle (josta junat eivät taaskaan kulje).

Päivystyspolit ovat jo nyt ruuhkautuneet, joten niihinkään ei ole mitään asiaa, ellei henkikulta ole jo hiuskarvan varassa. Siinä on sitten hyvä maata loskan keskellä miettimässä, kannattiko aamulla ylipäätään herätä.

Sairaanhoitoa v. 1908 (lookandlearn).

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 2.

Seuraavaksi onkin hyvä hetki kokea maagista joulun taikaa, kun kaikkien keittiöissä uunit pöhisevät jouluaaton vastaisena yönä yhtä aikaa – ja tuntikausia. Riittääköhän sitä virtaa sitten enää joulusaunaan iltasella; tämä jää vielä nähtäväksi. Fingridin mukaan aaton sähkönkulutus on aiemmin ollut huipussaan n. klo 16, joten siihen on fiksua varautua. Ai miten? Noh, ainahan voi istua pimeässä ja kauhoa kylmää hernekeittoa suoraan purkista. Kunnon prepperit ovat kaivaneet jo syksyllä valmiiksi maakuopan, jonne voi laittaa rosvopaistia muhimaan hyvissä ajoin.

https://hp.partio.fi/tapla/vinkit/perinteinen-suomalaisherkku-rosvopaisti-sopii-retkiruoaksi/

Tällaisessa toiminnassa kannattaa kuitenkin olla varovainen, ettei edellisen joulun jälkeisen alennusmyynnistä ostetun untuvatakin lieve ota kipinää ja roihahda liekkeihin; siellä päivystyksessä ei liene edelleenkään tilaa.

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 3.

Noh, rosvopaistista viis: iltasella useimpien lapsiperheiden tärkein hetki on kuitenkin joulupukin saapuminen. Pukin alkuperäksi on esitetty germaanista jumalaa Odinia, joka nykyisin muistetaan lähinnä viikinkiaikaisena jumalana. Tämä jumaluus on kuitenkin peräisin jo varhaisemmalta ajalta: Euroopassa ja Skandinaviassa Odinin palvonnan yleistyminen ajoittuu n. 400-500-luvuille jaa. Tuolloin uskottiin, että “jumalien jumala” Odin ajoi talvipäivän seisauksen aikaan kahdeksanjalkaisella hevosellaan Sleipnirillä pitkin taivaankantta. Ja kuinka yllättävää: Odin heitteli matkallaan lahjoja maanpäällisille moukille.

Odin riding Sleipnir (mythology.com).

Roomalaisaikaan ennen kristinuskon yleistymistä vietettiin Saturnalia-juhlaa, jolloin myöskin annettiin lahjoja ystäville, sukulaisille ja jopa palvelijoille. (Saturnalia-juhla oli käytännössä monipäiväiset ryyppäjäiset, tästä Akka on kirjoittanut jo aikaisemminkin.)

Palataksemme nykypäivään: kun kylmää hernaria on pimeässä syöty tai untuvatakin lieve on onnistuneesti sammutettu, on siis hyvä hetki istahtaa odottamaan sitä joulupukkia. Joulupukki saapunee n. 45 min – 1.5 h myöhässä, sillä pukkipoloisen sähköauton akku on jo hyytynyt. Urheasti hän kuitenkin tepastelee jalkaisin (joko hangessa tai loskassa) jakaakseen lapsille ah, niin odotettuja lahjoja.

Kun nääntyneen pukin koputus kuuluu vihdoinkin ovelta, lapset rientävät innoissaan vastaanottamaan pukkia häikäisten tämän silmät megakokoisilla taskulampuillaan. Tällöin pukin silmät alkavat vuotaa vettä, ja kirjaimellisesti kyynelehtien hän astuu torppaan sisään.

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 4.

Lapsiperheiden teineille mahdollinen sähkökatko on myöskin itkun aihe, sillä useimmat lahjat tarvitsevat jonkinlaista latausta tai ylipäätään sähköverkkoa. Siinä sitten kyynelehditään yhdessä pukin kanssa – pimeässä.

Pienimmät lapset ovat kuitenkin tyytyväisiä mm. patterileluihinsa, mutta jompikumpi/ainoa vanhemmista itkeskelee myöskin etsiessään taskulampun valossa sitä hiivatin minikokoista ruuvimeisseliä, jolla paristokotelon kansi saadaan ylipäätään auki. Samaan aikaan joku lapsista itkee, kun kenelläkään ei ole aikaa purkaa pimeässä hänen barbiaan kotelosta, jossa sekä barbi, että hänen tarvikkeensa ovat sidottuina useilla kierretyillä metallilangoilla (pysyäkseen paikoillaan esim. kuljetuksen aikana).

(Stockmann.com, ei mainos, vain esimerkki!!)

Toista se oli ennen muinoin: vanhin keraaminen hyrrä löytyi Irakista 6000 vuoden takaa. Samoilta ajoilta löydettiin myös keraamisia, vedettäviä eläinleluja liikkuvine pyörineen.

Näitä ei tarvinnut ladata ja näissä näkyy tekijän kädenjälki vuosituhansien takaa.

British Museum.

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 5.

Kun pukki on kuitenkin onnistuneesti jakanut lahjat ja lähtenyt kiireisesti seuraavalle komennukselleen (jalkaisin, taksilla, hinausautolla, maagisella porojen vetämällä reellä tai ambulanssilla), on kaikilla perheenjäsenillä hetki aikaa hengähtää.

Kun valot syttyvät yllättäen muutaman tunnin katkon jälkeen, kaikkien silmät häikäistyvät mokomasta valosaasteesta taskulamppujen valoon jo tottuneina.

Joulutunnelman tiivistää täydelliseen pakettiin perheen teinin kommentti: “Vtu, nyt mä lataan nää kaikki ja voinksmä muuten käydä nyt vihdoinkin p*skalla?!”

(Pixabay/public domain).

Ah, tätä auvoisaa joulun aikaa, nro 6.

Akka toivottaa kaikille maagista joulua ja muistuttaa samalla, että hygienia- ja kiiresyistä pukki ei tosiaankaan halua kuljettaa mahdollisten-sähkökatkojen-aiheuttamien-p*skapussien-eteenpäin-vientiä. Tällainen toiminta ei kuulu hänen toimenkuvaansa, joten kannattaa laittaa suoraan sodanaikainen riuku pihalle, jos ei jaksa pidätellä muutamaa tuntia.

Omistettu TJ:lle; olisit nauranut, jos olisit voinut.

AAPISCUCCO ENNEN WANHAAN

Vanhemman sukupolven tapana on aina ollut kauhistella nuorempaa ikäpolvea. Nuoriso on aina täysin saamatonta, laiskaa ja kaikki on heille tarjottimella eteen kannettu. Onkin hauska katsahtaa, minkälaista oppia on lasten päähän paukutettu aikoina, jolloin kaikki oli mukamas niin kauhean paljon paremmin (olkoon sellainen aikakausi sitten mikä tahansa). Seuraavien hauskojen esimerkkien myötä saa mukavasti käsitystä eri aikakausien aapisista:

Nykypäivän mummot eivät todellakaan enää tee tällaisia asioita lastenlastensa kanssa, vaan riekkuvat mieluummin vaikka Fuengirolassa tai lähibaarin karaokessa. Tuopissa ei myöskään liene maitoa:

Lasten ystäwä: ensimmäinen lukukirja kotona ja koulussa/toim. P. Niukkanen 1898.

Tämän aapisen teksti “moni meni mereen” on lievästi sanottuna outo, ellei se ole enne Titanicin uppoamisesta v. 1912. Kissan ulkonäköäkin pilkataan ihan surutta, jonka johdosta kissa masentuu ja sille määrätään vahva mielialalääkitys:

Lasten lukukirja; oppikirja kouluja ja kotia varten/toim. Alli Nissinen 1899.

Tätä kuvatekstiä on ihan pakko lukea useampaan kertaan: PAAWO ja PEKKA palloa kääntävät, ei siis PEFFA.

Uusi kuwa-aapinen: lasten ensimmäistä opetusta varten/toim. Aleks. Toukola 1903.

Tässä aapisessa opiskellaan hyödyllisiä sanoja, kuten: happo, pyssyt tappaa, paavon piippu, piiskan. On myös erikoista, että Lapissa asuvat ihmiset esitetään tässä lähes alkuasukkaina:

Uusi hauska aapinen/Turun kansakouluja varten järjestänyt J.L. (Jenny Lindgren) 1910.

Tämän mukavan tarinan opetus on: äiti on kaikkitietävä eikä äidin neuvoa saa koskaan kyseenalaistaa:

Uusi aapinen ja lukukirja: siirtyviä alakansakouluja sekä supistettujen kansakoulujen alimpia osastoja varten/Aukusti Salo 1922.

Kaksi hauskaa tarinaa samalla sivulla: LeppäTERTTU ja Ollin mukava riemu uudesta ilmapallosta:

Aapinen/laatinut Matti Rajamaa 1928.

Näin kauniisti sukupuoliset stereotypiat on esitetty pienestä pitäen:

Kotiaapinen/Haavio, Konttila, Oksala 1937.

Poikaa syyllistetään isoisälle nauramisesta, mutta minkä hiivatin takia sitä isoisää ylipäätään “säilytetään” uunin päällä? Ei ole ukolle edes sänkyä annettu:

Aapiskukko: lyhyt laitos koteja varten/Aarni Penttilä, kuv. Asmo Alho 1941.

Tässä taasen aiheutetaan “hirrveitä suorituspaineita,” kuten nykypäivänäkin. Mars yliopistoon, kaikki lukiolaiset:

Aapinen/kuv. Jarl Berglund, kuv. Rauha Kilpi 1948.

Jep, ennen oli tosiaankin kaikki paremmin, hohhoijaa. Kaikissa näissä aapisissa korostuu lisäksi jatkuva uskonnollisen materiaalin tuputus sekä rukousten, että virsien muodossa. Useissa tarinoissa lapset esitetään myös jotenkin vähä-älyisinä, joille pitää jatkuvasti painottaa kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Ilmeisesti tällainen aivopesu on ollut tarpeellista, jotta hölmöinä pidetyt kakarat ovat pysyneet edes jotenkin kurissa ja Herran nuhteessa. Aika aikaa kutakin… oi aikoja, oi tapoja!

Kaikki kuvat/lähteet: digi.kansalliskirjasto.fi

TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että “timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.

KUINKA TEHDÄÄN KUNNON HALLOWEEN-ASETELMA

Tästä löytyy opastusta jokaiselle halloween-intoilijalle Akan ohjeilla ja kuvilla:

Alkuun kannattaa hankkia anopin ainakin yli 20 vuotta vanha, tukevahko banaanipahvilaatikko ja sen lisäksi hyödyntää ainakin 15 vuotta vanhaa lapsen patjan vaahtomuovia. Tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin huomioida, että kissa saattaa olla kiinnostunut tästä projektista ja asettaa jalkansa juurikin siihen vaivalla nykerrettyyn hautapaikkaan. Ohjeena: kissa kannattaa poistaa tässä vaiheessa lempeästi siirtämällä. Jos anoppi on itse paikalla, siihen kannattaa suhtautua myöskin lempeällä otteella. Anoppia ei kuitenkaan kannata siirtää itse, ellei anoppi sitä halua.

Banaanilaatikkoa on tässä leikelty, kuten vaahtomuoviakin. Anoppi ja kissa on jätetty rauhaan, kuten asiaan kuuluukin. Risuja on kerätty, liimattu ja vaahtomuovia maalattu.

Homma on edennyt. Banaanilaatikkoa ja anoppia ei tarvitse tässä vaiheessa enää ajatella.

Kunnes… kissa-Godzilla on taas maisemissa. Muutamia tavaroita on hankittu. Osa tavaroista ja ideasta ovat peräisin aiemmasta Akan tekemästä hobitti-kylästä, joka oli suurempi ja oikeasta sammaleesta tehty. (Tästä ei ole kuvia julkaistu.) Kuva näyttää kummallisesti jotenkin käsitellyltä, mutta Akka ei tosiaankaan osaa sellaista tehdä. Joki on maalattu akryylimaaleilla, kivet ovat oikeita kiviä sillan ympärillä. Ylemmällä tasolla (hautatasolla) kivet ovat vaahtomuovia.

Meet Luigi the Luuranco; Akan hajonnut caveri vuosien takaa!
Patterivaloja säädetään vielä.

Jep, banaanilaatikot ovat hyödyllisiä, kuten vaahtomuovitkin, anopit, maalit ja mielikuvitus. Happy halloween, joka on sinänsä typerä juhla. Aina voi viettää omanlaistaan juhlaa omalla tavallaan, mutta Akka veteli nyt banaanilaatikkoon hautausmaan ihan omaksi huvikseen. Kivet ja muut perkeet löytyivät kuitenkin ihan omasta takaa, joten:

RIP Luigi the Luuranco.

PIENIÄ VIHREITÄ MIEH… LAPSIA

“Elämme merkillisiä aikoja,” olisi voinut pienen, englantilaisen Woolpitin kylän väestö todeta 1100-luvulla, kun kylään tumpsahti yllättäen kaksi kirkkaanvihreää lasta. Kylän alkuperäinen nimi oli “Wulf-pytt,” joka sananmukaisesti tarkoitti susille kaivettuja kuoppia. Näillä kuopilla yritettiin estää moisten petojen hyökkäykset, mutta hämmästys olikin suuri, kun tällaisesta montusta löydettiinkin pieni tyttö ja poika (jotka olivat siis tosiaankin iholtaan vihreitä, onhan se nyt varmastikin tullut selväksi…).

Kylän nimen alkuperä voi tosin johtua myös paikallisesta, ansioituneesta soturista Ulfketelistä, jonka nimi tarkoittaa susikuoppaa (wolf-trap). Tämä maineikas herra eli vuosina 968-1016 jaa.

Sisarusparin puheesta ei kukaan ymmärtänyt mitään ja heidän vaatteensakin olivat outoja. Heidät vietiin paikallisen kyläläisen Sir Richard de Calnen kartanoon, mutta siellä lapset eivät halunneet syödä mitään heille tarjottua ruokaa. Vasta joidenkin päivien päästä sisarukset löysivät pihamaalta härkäpapuja, joita he sitten kelpuuttivat ruoakseen. On kerrottu, että muutamien vuosien aikana lapset vihdoinkin oppivat puhumaan englantia, tottuivat tavalliseen ruokavalioon ja monipuolisempi ravinto karkottikin lopulta heidän ihonsa vihreyden. Valitettavasti sisartaan nuorempi poika kuitenkin sairastui ja lopulta kuoli.

Woolpit – Google Maps

Noh, kun tyttö oli oppinut tarpeeksi englantia, hän yritti selittää heidän mystistä ilmestymistään kylään. Tytön mukaan he olivat kotoisin Saint Martinin maasta, jossa kaikki oli vihreää eikä aurinko koskaan noussut tai laskenut kunnolla. Kylään ilmestymisensä aikaan sisarukset olivat paimentaneet isänsä karjaa, kunnes he olivat kuulleet kovan äänen (jota tyttö vertasi Woolpitin kirkonkelloihin) ja joutuneet sitten yllättäen susikuopan pohjalle. Lähtöpaikastaan tyttö selitti, että “suuri joki erottaa Saint Martinin maan tästä maasta.”

Tyttö lopulta kastettiin ja sai nimen Agnes. Hän jäi de Calnen huusholliin palvelijaksi, kunnes meni myöhemmin naimisiin kuninkaallisen virkamiehen Richard Barren kanssa. Tiettävästi he saivat ainakin yhden lapsen, mutta tähän väitteeseen ei ole löydetty todisteita.

Tähän tarinaan on esitetty useita teorioita, mutta ensin täytyy selittää, miten tällainen tarina on säilynyt meidän päiviimme asti: tarinan on kirjannut ylös sekä Ralph of Coggeshall (Coggeshallin luostarin apotti), että William of Newburgh (Newburghin luostarin kaniikki). Ensin mainittu kuoli v. 1226 ja jälkimmäinen eli n. 1136-1198. Kertomus on kirjattu sekä Ralphin kirjoittamaan Chronicum Anglicanumiin vuodelta 1220, että Williamin kirjoittamaan Historian rerum Anglicarumiin vuodelta 1189. Heidän tarinoissaan on pieniä eroavaisuuksia, mutta yleisesti ottaen kertomukset noudattelevat samaa linjaa sisarusten puhumasta siansaksasta, syömättömyydestä ja vihreästä ihonväristä.

Woolpit, Suffolk/C.W.Arnold (Woolpit and District Museum).

Yleisin selitys näiden lasten kummallisuuksiin on se, että heidän epäillään olleen eksyneitä flaamilaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä. Tähän etniseen ryhmään kuuluvat “flaamilaiset” tai “flaamit” ovat kotoisin Belgian pohjoisosasta Flanderista. Heidän puhumansa kieli flaami selittäisi sen, etteivät Woolpitin kyläläiset ymmärtäneet lasten puheista mitään. Alueella tiedetään kuitenkin eläneen tuohon aikaan näitä flaamilaisia siirtolaisia, joita myöhemmin vainottiin vallassa olleen kuningas Henrik II:n toimesta. Olisi siis ymmärrettävää, että lapset ovat esim. paenneet kotiseudultaan ja päätyneet sattumalta Woolpitiin.

Saksalainen susikuoppa (WikipediaCommons).

Mainituksi “Saint Martinin maaksi” on esitetty Fornham St. Martinin kylää, joka sijaitsee Woolpitista n. 10 km luoteeseen. Tuolla alueella käytiin myös Fornhamin taistelu v. 1178, joten lasten pakeneminen selittyisi tälläkin seikalla kätevästi. Läheisen Bury St. Edmundsin luostarin kellot (rakennettu 1020-luvulla) olisivat myös olleet usein lasten kuultavissa. Tytön mainitsema “suuri joki” olisi voinut olla The Black Bourn-joki, joka sijaitsee Woolpitin läntisellä puolella. Tämä joki oli tuohon aikaan alueen tärkein vesilähde, mutta se kuivui myöhempinä vuosisatoina puromaiseksi uomaksi.

Fornham St Martin – Google Maps

Entäpä se vihreä ihonväri? Jopa lasten arsenikkimyrkytystä on epäilty, mutta todennäköisin syy tähän ilmiöön lienee hypokrominen anemia; usein raudanpuutoksesta johtuva tila, jossa punasoluissa on tavallista vähemmän hemoglobiinia. Tarinassahan kuitenkin mainitaan erityisesti se, että lasten vihreys alkoi ajan mittaan kadota monipuolisemman ruokavalion myötä, joten selitys on hyvin uskottava. Pojan kuolinsyytä ei tosin tiedetä, mutta tuohon aikaan ihan-mihin-tahansa-kuoleminen olikin ihan normimeininkiä.

Näillä perusteilla kertomus alkaa kuulostaa ihan järkevältä, mutta on tietenkin mahdollista, että kyse on vain keksitystä tarinasta, joka on jäänyt elämään. Eihän esim. sitäkään tiedetä, onko legendaarinen kuningas Arthur ollut oikeasti olemassa, joten tähän tarinaan on turha yrittää ympätä mitään avaruudesta saapuneita alien-lapsia. Vaikka kuinka mieli tekisi. Sehän olisikin alien-hihhuleille se todennäköisin selitys, sillä lapsilla on kuitenkin ollut tämä merkillinen, vihreä ihonväri. Kas, kun ei sentään ollut avaruuskypäriä päässä…!

Roulin’s Baby/Vincent van Gogh n. 1888.

Onhan se tietenkin mahdollista, että nämä pienet, vihreät lapset ovat saapuneet maapallolle jostakin huitsin persiistä ulkoavaruudesta, mutta miksi nämä lapset löydettiin susien pyydyskuopasta? Ei sitten alieneilta löytynyt parempaa gps-vehjettä laskeutumiseen/pudotukseen, vai? Yrittäkää suunnistaa vähän paremmin ens kerralla, jooko? Olisi ikävää kalastella teidän vihreitä vauvojanne jostakin satunnaisesta jorpakosta ihan vain siksi, että teidän navigaattorinne jäivät sitten päivittämättä ennen lähtöä.

Navigoilemisiin; varokaa taivaalta (mahdollisesti) putoilevia vihreitä lapsia!

NAZCA-LINJOJEN ÄITI

Mikäli nuoren ja lahjakkaan Maria Reichen elämänpolku olisi singonnut hänet johonkin toiseen suuntaan, me tavalliset pulliaiset emme varmastikaan tietäisi näistä mystisistä Nazcan linjoista yhtään mitään. Tämä nainen nimittäin olisi älynsä puolesta varmasti päässyt ihan mihin tahansa muuallekin, mutta sattuma johdatti hänen elämäntyökseen tehtävän, jolle tielle hän sitten tosiaankin jäi.

Nazca-linjojen hämähäkki.

Maria Reiche syntyi Saksan Dresdenissä v. 1903, ja päätyi lopulta opiskelemaan matematiikkaa, astrologiaa, maantiedettä ja useita eri kieliä Dresdenin yliopistoon. Tähän väliin täytyy mainita, että puhutaan 1920-1930-luvuista, joten tuohon aikaan tällainen toiminta ei ollut naisille ollenkaan tavanomaista.

Sisarensa Renate vasemmalla, Maria oikealla.

Noh, Maria päätyi opintojensa jälkeen Peruun, legendaariseen inkojen kaupunkiin Cuscoon v. 1932 kotiopettajattareksi saksalaisen konsulin lapsille. Toivottavasti konsuli oli tyytyväinen saatuaan tällaisen aarteen lastensa kaitsijaksi…! Vuonna 1934 Marialta amputoitiin sormi sen jouduttua kuolioon kaktuksenpiikin piston takia, mutta tällainen seikka ei haitannut Marian elämänuraa millään tavalla. Tämä vain kertoo tuosta ajasta ennen antibiootteja.

Cusco – Google Maps

Maria siirtyi lopulta v. 1939 Perun pääkaupunkiin Limaan sekä tulkiksi, että opettajaksi. Nyt täytyy ymmärtää sekin, että Maria oli syntyjään saksalainen, joten hänen olikin järkevintä jäädä Etelä-Amerikkaan tuona aikana.

V. 1940 hänet palkkasi apulaisekseen (kuultuaan Marian matemaattisista kyvyistä) historioitsija ja arkeologi Paul Kosok Long Island Universitystä, New Yorkista.

Ja sen jälkeen tie Marialle oli auki…!

Maria huomasi nopeasti tutkimustyössään, että jotkut linjat sopivat kesäpäivän seisauksien ajankohtaan. Tästä hän lopulta päättelikin, että nazca-intiaanit käyttivät kuvioita astronomisena kalenterina. Hän alkoi kartoittaa ja laskeskella kuvioita enemmänkin, ja uskoi, että joillakin kuvioilla viitattiin tiettyihin tähtikuvioihin.

The Nazca Lines & Interactive Map – HeritageDaily – Archaeology News

Vuonna 1949 Maria Reiche sai aikaiseksi sen, että Perun armeijan ilmavoimat valjastettiin hänen toiveestaan ilmakuvaamaan näitä merkillisiä, vain ylhäältä nähtäviä muodostelmia. Juurikin tämän ominaisuuden takia on tehty useita kuumailmapallolentoja tai esitetty alien-teorioita ihan riittämiin asti: linjat näkyvät parhaiten juurikin ylhäältä katsottuina. Näiden kuvausten ansiosta linjoja on kuitenkin pidetty yllä ja löydetty myöskin uusia kuvioita ihan nykyaikanakin.

Over 140 New Nazca Lines Have Been Discovered, And We Finally Have Clues to Their Use : ScienceAlert

Mutta: mitä me nyt tiedämme näistä kuvioista ylipäätään? Ainoastaan sen, että tämä uskomaton nainen rakensi itselleen talon Nazca-linjojen lähelle, eli perheettömänä koko elämänsä ja kärsi useista, hirvittävistä sairauksista ennen munasarjasyöpään kuolemistaan 95-vuotiaana v. 1998. Hän etsi ratkaisua tähän asiaan koko elämänsä, kuten niin monet muutkin.

Maria Reiche 15.3.1903-8.6.1998.

Maria Reiche käytti kuitenkin koko elämänsä siihenkin, että näiden kuvioiden merkitys säilyisi nykypolville asti, ja siinä työssä hän tosiaankin onnistui. Vuonna 1994 Nazcan linjat pääsivät Unescon maailmanperintöluetteloon hänen ansiostaan.

Alueella on myös Maria Reichen kunniaksi museo ja näkötorneja.

Linjojen rakennustapaa tai merkitystä voi miettiä kukin tahollaan. Useissa videoissa ja dokumenteissa on todistettu, kuinka narujen ja keppien avulla tällaisia kuvioita voidaan tehdä, mutta niiden kuvioiden merkitystä kukaan meistä ei tosiaankaan voi tietää. Meistä kukaan ei ole niitä ollut tekemässä tuolloin muinaisina aikoina, ja arkeologien perusselitys “uskonnollinen merkitys” on taas se peruskaura niiden tekemisen syyksi.

Toivottavasti Maria Reiche kohtasi loppupeleissä näiden linjojen tekijät ihan itse tuonpuoleisessa, ja sai vastauksen god-damn-koko-elämänsä-kysymykseen, jota hän koko elinaikansa ajan aprikoi.

Maria vanhuudenpäivillään tikapuilla.

Aivan loistava akka, jonka elämäntyötä ei saa sivuuttaa täällä pohjoisemmallakaan pallonpuoliskolla! Kiitti, Maria, kyselen sitten tarkemmin tämänkin mysteerin ratkaisua ihan naisten kesken siellä tuonpuoleisessa! Sitten jonakin päivänä…

EDULLISEN AARTEEN METSÄSTÄJÄT

Jokohan olisi aiheellista vaihtaa “kirpputori”-termi joksikin ihan muuksi? Tämä kalsea nimitys on peräisin Ranskasta, Saint Ouenin kaupungista, jonne perustettiin laaja kirpputorialue 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin olikin tuiki tavallista, että vanhat vaatteet kuhisivat kirppuja, joten sinänsä tämä termi on tosiaankin kirjaimellisesti oikea. Akka ei kyllä tähän hätään keksi mitään parempaakaan termiä kirpparin tilalle, mutta… laitetaanpa asia mietintämyssyyn!

Marché Aux Puces-kirpputori 1800-luvulla (bonjourparis.com).

Kirppareiden viehätyshän piilee siinä, ettei koskaan voi tietää, mitä aarteita niistä voi löytää – ja usein aivan tolkuttoman edullisesti! Katsotaanpa siis, minkälaisia aarteita jotkut onnekkaat hannuhanhet ovat löytäneet:

  • Yksi kuuluisimmista löydöistä on tietenkin vanha valokuva, joka esittää Billy the Kidiä seurueineen pelaamassa krokettia hääjuhlan yhteydessä. Tämä vanha kuva löytyi sattumalta kahden dollarin laatikosta muiden valokuvien seasta. Keräilijä Randy Guijarro käytti runsaasti aikaa, rahaa ja vaivaa saadakseen kuvan autenttisuuden selvitettyä, ja lopulta kuva myytiinkin aidoksi todennettuna 2,3 miljoonalla dollarilla v. 2011.
Billy the Kid kuvassa suurennettuna. Itse kuvan ottopaikkakin on löydetty kuvan ostajan tekemän tutkimustyön ansiosta.
  • Vuonna 2004 eräs onnekas romumetallikauppias löysi Lontoon kirpputorilta munanmuotoisen pöytäkellon, joka paljastui sittemmin itsensä Fabergén tekemäksi kadonneeksi munaksi. Kellon ostohinta oli n. 14 000 dollaria, mutta sen arvoksi on arvioitu n. 33-36 miljoonaa dollaria. Kello on sittemmin myyty keräilijälle, joka ei halunnut paljastaa ostohintaa. Tämä huikea, jalokivin koristeltu esine on kuitenkin todennettu Aleksanteri III:n vaimon Maria Fjodorovnan saamaksi lahjaksi vuodelta 1887.
Munakello/kellomuna (bloomberg.com).
  • Pennsylvaniassa v. 1989 eräs onnekas mies osti neljällä dollarilla arvottoman maalauksen kirpputorilta, sillä hän piti taulun vanhoista, puisista kehyksistä. Kotiin päästyään mies irroitti maalatun kanvaasin kehyksistä, ja löysi samalla tauluun piilotetun, taitetun paperin. Tämä paperi paljastui yhdeksi niistä 25:sta kopiosta, jotka tehtiin Amerikan itsenäisyysjulistuksesta v. 1776! Kun kopio oli todistettu aidoksi (tässä yhteydessä kopio tarkoittaa tietenkin käsin kopioitua dokumenttia…), julistus laitettiin huutokaupattavaksi kuuluisalle Sotheby’s -yritykselle. Kaikkien yllätykseksi hinta nousi lopulta 8,14 miljoonaan dollariin, vaikka hinnaksi oli aluksi arvioitu noin 2,4 miljoonaa dollaria.
(history.com)
  • Muuan teksasilainen Emil Knodell löysi pihakirppikseltä mieleisensä pähkinäpuisen lipaston vain sadalla dollarilla. Lipasto oli valmistettu käsityönä 1800-luvun loppupuolella, ja siinä oli peräti marmorinen kansilevy. Kun painavaa lipastoa nostettiin autoon, siitä alkoi kuulua merkillistä, metallista kolinaa, jonka syytä Knodell alkoikin kotonaan selvittää. Tällöin lipastosta paljastui salalokero, jossa oli mm. timantti- ja helmikoruja, kultainen rannerengas, hopeakolikoita, rubiineja ja smaragdeja. Eikä siinä vielä kaikki: laatikkoon oli piilotettu myös sisällissodan aikaisia mitaleja ja kirjeitä ja postimerkkejä eri aikakausilta. Rehtinä miehenä Knodell palautti tämän aarteen sen alkuperäisille omistajilleen, ja tälle teolle Akka nostaa hattuaan.
Aarrelipasto (abcnews.com).
  • Vuonna 2007 myöskin pihakirppikseltä ostettu kolmen dollarin kulho paljastui 1000-vuotiaaksi kiinalaiseksi koriste-esineeksi New Yorkissa. Tämä kulho päätyi ostajansa olohuoneen pöydälle useiksi vuosiksi, kunnes sen alkuperä alkoi lopulta kiehtoa omistajansa mieltä ja kulho vietiinkin asiantuntijan arvioitavaksi. Tällöin paljastuikin, että kulho oli tosiaankin Pohjoisen Song-Dynastian aikainen (960–1279 jaa.) koriste-esine, joka lopulta huutokaupattiin peräti 2,225 000 punnalla.
Kiinalainen kulho (news.com.au).
  • Norma Ifill Brooklynista osti v. 2005 kirpputorilta erikoisen kaulakorun 15 dollarilla. Tämä koru osoittautui myöhemmin maineikkaan, amerikkalaisen kuvanveistäjä Alexander Calderin (1898 – 1976) uniikiksi käsityöksi. Tällä kuvanveistäjällä oli tapana tehdä tällaisia koruja lahjoiksi ystävilleen, ja Norma tunnistikin korunsa vasta nähdessään esitteen Calderin näyttelystä. Tässä näyttelyssä oli esillä samantyyppinen kaulakoru, joten Norma veikin korun arvioitavaksi. Kun koru oli todistettu aidoksi, se myytiin huutokaupassa huimaan 267 750 dollarin hintaan.
Calderin kaulakoru (artfixdaily/christie’s).
  • Brittiläinen Andy Fields osti v. 2010 Las Vegasissa viisi taulua huippuedulliseen viiden dollarin hintaan. Vasta kotona hän huomasi, että yhden taulun taakse oli piilotettu luonnos miehestä, jonka vieressä oli signeeraus Andy Warhol. Tarkemmissa tutkimuksissa paljastui, että luonnos on tosiaankin n. 10-vuotiaan Warholin piirros laulaja Rudy Valleesta. Omistaja Fields on kuitenkin kieltäytynyt myymästä piirrosta, vaikka sen arvoksi on arvioitu 1,5-2 miljoonaa dollaria.
Andy Warholin piirros (bbcnews).
  • Vuonna 2008 Tony Marohn löysi Kaliforniassa pihakirppikseltä laatikon, joka näytti olevan täynnä vanhoja paperidokumentteja. Hän osti paperit pois kuljeksimasta viidellä dollarilla, ja hämmästyksekseen löysi papereiden seasta Palmer Union Oil Companyn osakekirjoja vuodelta 1924. Tämä yritys yhdistyi myöhemmin mm. Coca-colaan, joten nämä löydetyt 1625 osaketta olisivat noin 180 miljoonan dollarin arvoisia nykyaikana. Tony Marohn kuoli v. 2010 kesken asiasta käytävän oikeudenkäynnin, mutta perhe jatkoi oikeustoimia tämänkin jälkeen. Lopulta asia ratkaistiin Coca-colan hyväksi, eikä perhe saanut kiivaasti tavoittelemaansa jättiomaisuutta. Ilmeisesti kanne ratkesi, koska Tony Marohn ei ollut osakekirjojen alkuperäinen omistaja.

Että näinkin voi joskus käydä; aarre ei lopulta olekaan minkään arvoinen! Mikäpä sitten on Akan arvokkain kirpputorilöytö? Ei yhtään mikään, sillä onni ei koskaan suosi Akkaa: edes 50-senttistä ei ole löytynyt kierrätettyjen takkien tai laukkujen taskuista. Akan äitee puolestaan löysi pienen aarteen kirpputorilta jo useita vuosia sitten; aarteen, jota Akka kutsui “lampaanaivoiksi” nähdessään tämän alle kympin arvoisen ostoksen ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli tosiaankin Pentikin 1970-luvun tuotantoon kuulunut 11/12-haarainen, keraaminen kynttilänjalka “Kaamoskivi.” Tämä möhkäle on nykyisin arvoltaan noin 110 euroa, ainakin nettikauppojen mukaan. Yeah.

Kaamoskivi (kodinkuvalehti.fi).

Entäpä se kirpputori-termi? Ehkäpä nimitys on kuitenkin niin vakiintunut, että sitä on turha lähteä muuttamaan. Ainakaan Akan mieleen tulleet “Miksmäenikinälöydämitään” tai “Täältäeipoistutatyhjinkäsin” eivät ole yhtään sen parempia. Nykypäivänä huonekalujen osalta nimitys “Lutikkamarket” voisi tosin olla korrektimpi (näitäkin tapauksia on nimittäin tullut ilmi ainakin pk-seudulla). Noh; onnea vaan aarteenmetsästykseen itse kullekin säädylle! Kirpputorien yllätyksellisyys ei koskaan lakkaa viehättämästä, kierrätysperiaatteesta puhumattakaan… kunhan ei kierrätetä minkäänlaisia öttiäisiä, niin kaikille jää hyvä mieli!

KUKA LOPULTA VALLOITTI MOUNT EVERESTIN?

Mount Everest on vaatinut tiettävästi jo yli 300:n kiipeilijän hengen, mutta siltikään tämä 8849-metrinen järkäle ei lakkaa kiinnostamasta yhä uusia huimapäitä. Huipulle on päästävä, vaikka se veisi kuolemaan – mitäpä pienistä; kuten hengestä!

Norgay ja Hillary v. 1953.

Yleisessä tiedossa on, että huippu valloitettiin virallisesti 29.5.1953 Edmund Hillaryn (Uusi-Seelanti) ja sherpa Tenzing Norgayn (Nepal) toimesta. Tällä kertaa aiheena ei kuitenkaan ole tämä kiipeilijäkaksikko, vaan jopa todennäköinen, onnistunut huipun valloitus jopa 29 vuotta aiemmin:

8.6.1924 huipun valloitusta yrittivät George Mallory, 37 ja Andrew “Sandy” Irvine, 22. Nämä brittimiehet eivät olisi varmastikaan uskoneet, että heidän kohtaloaan ihmetellään vielä melkein 100 vuotta myöhemmin: pääsikö edes toinen heistä huipulle jo noinkin varhain?

George Mallory (1886-1924).

Mitäpä me sitten tiedämme näistä herroista ja heidän vuoren valloittamisestaan? Akka ei puutu tässä heidän henkilökohtaiseen historiaansa, vaan itse tapahtumiin tuona kohtalokkaana päivänä:

Andrew Irvine (1902-1924).

Viimeisen näköhavainnon heistä tuona päivänä teki retkikunnan geologi Noel Odell klo 12.50, jolloin hän mielestään näki parivaljakon toisella askeleella (The Second Step), joka sijaitsee vuoren pohjoispuolella. Tällä reitillä on kolme “steppiä,” ja Odell mainitsi miesten tosiaankin pyrkivän ylöspäin. Myöhemmin tätä lausuntoa on kyseenalaistettu eikä Odell ollut enää itsekään varma näköhavaintonsa sijainnista.

Takaisin miehet eivät koskaan palanneet, ja heidän kohtalonsa jäi epäselväksi 75 vuodeksi.

Vuonna 1933 rinteeltä löydettiin jäähakku n. 230 metriä ensimmäisen stepin alapuolelta, ja se tunnistettiin valmistajan merkistä kuuluvaksi Malloryn ja Irvinen varusteisiin. Jäähakusta on kehitetty erilaisia teorioita: sitä pitänyt putoaja on yrittänyt hidastaa luisuaan alaspäin, tai sitten se on jätetty tarkoituksellisesti paikalleen. Ylempänä rinteessä siitä ei olisi enää ollut hyötyä, ja hakku olisi voitu noukkia takaisin haltuun sitten alas laskeutuessa. Hakku tunnistettiin Irvinelle kuuluvaksi siihen tehdyistä merkeistä. On myös mahdollista, että hakku jäi rinteelle, kun putoaja yritti irroittaa itsensä miehiä yhdistävästä köydestä.

Vuonna 1960 kiinalainen retkikunta oli ensimmäinen, joka väitti päässeensä huipulle Malloryn ja Irvinen reitin kautta. Retkue ei ottanut huipulta kuvia, koska he saavuttivat huipun yöllä. Sittemmin useiden ilmi tulleiden todisteiden myötä tämä saavutus lienee pätevä, vaikka sitä aluksi epäiltiin.

Vuonna 1979 kiinalainen Wang Hong-bao kertoi nähneensä pohjoisrinteellä v. 1975 vanhan, brittiläisen ruumiin 8100 metrin korkeudella. Tämän lausunnon vahvisti myöhemmin hänen retkueeseensa kuulunut mies, jolle Wang oli kertonut asiasta. Wang tunnisti miehen eurooppalaiseksi vaatteista ja ulkomuodosta, eikä tuossa paikassa ollut tiettävästi käynyt muita, kuin britit Mallory ja Irvine. Wangin mukaan ruumiin poskessa oli suuri haava ja ruumis makasi kyljellään, mutta Wang menehtyi kertomuksensa jälkeisenä päivänä lumivyöryssä.

Vuonna 1991 rinteeltä löydettiin vanhoja happipulloja, joiden tiedetään kuuluneen Mallorylle ja Irvinelle.

Vuonna 1999 järjestettiin retkikunta Mallory and Irvine Research Expedition, jonka tarkoitus oli löytää miehistä edes toinen. Ja kuinka ollakaan; George Malloryn ruumis löydettiin Wangin kuvailemasta paikasta!

RIP George Mallory (Secretsoftheice).

Mallory makasi vatsallaan, hänen toisen jalkansa sääriluut olivat poikki (sekä fibula, että tibia), hänen päänsä oli käytännössä hautautunut vuosien aikana vyöryneisiin kiviin ja otsassaan hänellä oli suuri haava, jota arveltiin kuolinsyyksi. Olisi siis mahdollista, että pudotessaan Mallory olisi esim. pudotessaan hakulla irrottanut suuren kiven, joka olisi kimmonnut rinteeltä hänen otsaansa. Miehen vyötäröllä ollut köysi (tuohon aikaan pellavasta punottu) oli joko revitty tai repeytynyt pudotuksen myötä, sillä se oli aiheuttanut hänen keskivartaloonsa selvästi näkyviä ruhjeita.

Mitäpä Malloryn ruumiilta sitten löydettiin/ei löydetty?

Hänen taskuistaan ei löytynyt hänen vaimonsa Ruthin valokuvaa, jonka hän oli todistettavasti luvannut jättää huipulle vaimonsa kunniaksi. Tämä seikka on tietenkin herättänyt spekulaatioita, että ainakin Mallory olisi selvinnyt huipulle asti ja jättänyt valokuvan sinne, josta se myöhemmin olisi lähtenyt virtausten mukana maailman tuuliin. Täten Mallory olisi pudonnut kuolemaansa laskeutuessaan alas, eikä pyrkiessään huipulle.

(topchinatravel.com)

Malloryn taskusta löydettiin lumilasit, joten tämän perusteella on arveltu, että Mallory olisi saavuttanut huipun pimeän aikaan eli jättänyt sitten lasit taskuunsa tarpeettomina. On myös mahdollista, että näitä laseja olisi ollut kaksi paria, ja toiset olisivat sitten pyyhkiytyneet rinnelaskussa ties minne.

Mallorylla ja Irvinella oli mukanaan Kodak-kamera, jonka käytöstä vastasi Irvine. Tätä kameraa, kuten Irvinen ruumistakaan, ei ole löydetty. Kodakin asiantuntijat ovat jopa tehneet nykypäivän kiipeilijöille ohjeet, kuinka tulee toimia, jos tämä kamera ikinä löydetään. Heidän mukaansa on varsin mahdollista, että filmi on säilynyt ja kehitettävissä.

Mikä sitten puoltaa teoriaa, että nämä miehet saavuttivat huipun todellakin jo vuonna 1924?

Huipun saavuttamista yöaikaan puoltaa ainakin se, että lukuisat kiipeilijät kertovat ns. Everest-kuumeesta: mitä lähempänä huippua olet, sitä enemmän haluat kiivetä eteenpäin välittämättä mistään muusta. Jotenkin olisi ymmärrettävää, että tämä sama efekti olisi ollut olemassa jo tuolloin 1920-luvulla, kun huipulle ei tosiaankaan oltu vielä päästy lukuisista yrityksistä huolimatta.

Malloryn vaimon valokuva on voinut pudota hänen taskustaan koska tahansa, tai sitten se on todellakin jätetty huipulle.

Ruth Turner Mallory, Georgen vaimo.

1960-luvun kiinalaisen retkikunnan jäsentä Xu Jingia haastateltiin v. 2001, ja hän mainitsi havainneensa pohjoisrinteellä vanhan ruumiin selällään jalat kohti taivasta, mutta ei osannut kertoa tarkempaa sijaintia. On siis mahdollista, että hän on sattumalta nähnyt vilauksen Irvinen ruumiista, sillä tuolla rinteellä ainoat mahdolliset kävijät olivat Mallory ja Irvine (ennen vuotta 1960).

On epäilty sitäkin, että vuoden 1924 vaatetuksen ja varusteiden suhteen olisi ollut mahdotonta selviytyä Everestin olosuhteissa. Tuolloin ei ollut käytössä nykyajan vaateteknologiaa, joten kerrospukeutuminen ja luonnonmateriaalit olivat kiipeilijöiden elinehto. George Mallorylla tiedetään olleen Burberryn veden- ja tuulenkestävä asu, joka tuolloiseen aikaan oli aivan hifiä (tietenkin lukuisten puuvilla- ja pellavavaatteiden lisäksi).

Useat kiipeilijät ovat selviytyneet nykyaikanakin ilman happilaitteita Everestillä; toisin kuin Mallory ja Irvine, joilla kuitenkin oli useita happipulloja käytössään. Niiden tilavuus oli pieni verrattuna nykyaikaisiin varusteisiin, mutta näitä tyhjiä pulloja on kuitenkin rinteeltä löydetty. Tiettävästi viimeiselle etapille pulloja oli varattu neljä kappaletta, joista kolme on löydetty tyhjinä. Tämä seikka voisi osoittaa sen, että huipulle on tosiaankin menty apinan raivolla ja yksi happipullo olisi sitten jäänyt käyttämättä alas laskeutumisen yhteydessä, kun putoaminen on tapahtunut.

1960-luvun kiinalaisten retkueen osalta on esitetty teorioita, että he olisivat peräti löytäneet Irvinen ruumiin ja tämän mukana olleen kameran. Isänmaan kunniaa edistääkseen he olisivat sitten siirtäneet/pudottaneet mokomat pois kuljeksimasta, jotta pohjoisrinteen valloitus olisi saatu kiinalaisten nimiin. Tähän teoriaan Akka ei paneudu sen enempää; tokihan se mahdollista olisi, mutta menee panettelun puolelle.

Mihin George Mallory sitten joutui löytymisensä jälkeen?

Kaikki Everestin ruumiit ovat edelleen siellä, mistä niitä sitten ikinä löydetäänkään. Joidenkin menehtyneiden ruumiita pudotetaan notkelmiin ja rotkoihin ihan vain oppaidenkin toimesta, sillä ne “häiritsevät” yleisimpiä kiipeilyreittejä. Jotkut ruumiit tosin toimivat kiintopisteinä, joiden avulla rinteillä suunnistetaan. Kuinka karua; mutta toisaalta jokainen vuorelle lähtijä tietää vaarat ja kuoleman mahdollisuuden.

George Mallory kuitenkin peitettiin kivillä, paikalla pidettiin pieni muistotilaisuus ja herra sai jäädä niille sijoilleen. Tämä ratkaisu oli jälkipolvillekin sopiva, kuten Malloryn poika John 80-vuotiaana kertoi medialle. Hänen isänsä oli kuollut pojan itsensä ollessa 3-vuotias.

Kamera ja Irvinen ruumis ovat siis edelleen teillä tietymättömillä, tai ehkä ne tosiaankin kaapattiin/siirrettiin 1960-luvun kiinalaisen retkueen myötä, kuten salaliittoteoriat väittävät. Eipä tuolla seikalla ole kuitenkaan paljon väliä, kun miettii 1920-luvun varusteita ja olosuhteita: sankareita, huimapäitä, hulluja visionäärejä nämä äijät kuitenkin olivat! Paineltiin menemään muina miehinä alkeellisilla vehkeillä ja vaatetuksella, ja legenda jäi elämään Malloryn lausahduksen myötä: toimittaja kysyi, miksi hän aikoo lähteä valloittamaan Mount Everestin ja vastaus oli: “koska se on siellä.”

Mount Everestiltä löytyy myös roskia ruumiiden lisäksi.

Akka nostaa hattua ja poistuu taas takavasemmalle, sillä Akasta ei ole vuorikiipeilijäksi. Kunnia heille, kelle kunnia kuuluu ja RIP George Mallory ja Andrew Sandy Irvine: kunnianhimoiset äijät, jotka jäivät yrityksellään historiaan eri tavalla, kuin olivat aikoneet.

List of people who died climbing Mount Everest – Wikipedia

Akan toiveissa onkin, että edes toinen heistä olisi kuollut tietäen saavuttaneensa sen huipun; hän olisi sitten ainakin kuollut onnellisena siitä, että on saavuttanut oman tavoitteensa. Minkä takia sinne pitää ylipäätään enää kenenkään lähteä haahuilemaan?

“Koska se on siellä.”

Veikka Gustafsson tekee tärkeän huomion Himalajan suru-uutisista – Urheilu – Ilta-Sanomat

Ainakin 19 on kuollut lumivyöryssä Intiassa | Uutissuomalainen | Etelä-Suomen Sanomat (ess.fi)

SATUPRINSSIN MYSTINEN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Baijerin kuningas Ludvig II oli todellakin oman aikansa introvertti ja tämä luonteenpiirre veikin häneltä lopulta sekä kruunun, rahat, että hengen. Tämä eksentrikko onkin mielenkiintoinen tapaus, joten aloitetaanpa aivan perusasioista (kuten-mikä-ihmeen-Baijeri):

Kuningas Ludvig II (1845-1886).

1800-luvulla Saksan keisarikunta muodostui 25 osavaltiosta, joista Baijerin kuningaskunta oli toiseksi suurin Preussin kuningaskunnan jälkeen. Tätä Baijerin kuningaskuntaa hallitsi vuosina 1848-1864 kuningas Maksimilian II, jolle syntyi kaksi poikaa: Ludwig ja Otto. Näistä kahdesta esikoinen Ludwig Otto Friedrich Wilhelm von Wittelsbach kruunattiin kuninkaaksi vain 18-vuotiaana, kun Maksimilian II heitti henkensä 52-vuotiaana v. 1864. Ludwigin hallitsijanimi on Suomessa Ludvig II.

On kerrottu, että Ludvig oli lapsuudessaan hyvin yksinäinen. Hänet jätettiin kotiopettajattarien ja palvelusväen kasvatettavaksi, joten poika uppoutuikin omaan mielikuvitusmaailmaansa samoillen metsissä ja vuoristoissa. Hänen idolinsa oli Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, kunnes vain 15-vuotiaana hän kohtasi todellisen muusansa: säveltäjä Richard Wagnerin. Ludvig ihastui heti Wagnerin oopperamaailmaan, jossa ritarit pelastivat neitoja pulasta: etenkin Lohengrin-ritari joutsenen vetämässä veneessä vaikutti nuoreen Ludvigiin voimakkaasti.

Lohengrin-Knight of the Swan/Violet Oakley n. 1910.

Noustuaan kuninkaaksi Ludvig II maksoi pahasti velkaantuneen Wagnerin velat ja palkkasi hänet hovisäveltäjäkseen. Wagnerille rakennettiin jopa oma oopperatalo ja Ludvigin kerrotaankin sanoneen, ettei kukaan muu henkilö ollut koskaan vaikuttanut häneen yhtä paljon, kuin herra-suuri-säveltäjä Wagner. Tämän perusteella on myös arveltu, että Ludvig II olisi ollut homoseksuaali, sillä hän ei koskaan mennyt naimisiin lukuisista kihlausyrityksistä huolimatta. Nämä pakotetut avioliittoaikomukset Ludvig II ponnekkaasti torppasi, joten hän jäi naimattomaksi ja lapsettomaksi hallitsijaksi loppuelämäkseen.

Richard Wagner (1813-1883).

Ludvig II oli kuitenkin pidetty kuningas, kunnes hänen pakkomielteensä linnojen rakentamiseen alkoi tulla kalliiksi. Näistä linnoista tunnetuin on Neuschwanstein, joka on ollut Prinsessa Ruususen linnan esikuva. Pikkuruisen (vain 10 huonetta) Linderhofin linnan Ludvig rakennutti vain itseään varten, sillä linnan ruokapöytäkin on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.

Neuschwanstein Castle.

Velkaantuessaan Ludvigin käytös alkoi muutenkin muuttua: hän erakoitui, alkoi valvoa vain öisin ja vaati palveluskuntaansa pukeutumaan 1600-luvun vaatteisiin. Lisäksi hänen kuultiin juttelevan itsekseen jo edesmenneille Aurinkokuninkaalle, Marie Antoinettelle ja Madame De Pompadourille.

Linderhofin linna/palatsi.

Ludvig II julistettiin mielenvikaiseksi v. 1886 Baijerin hallituksen ja Ludvigin sedän prinssi Luitpoldin toimesta. Ludvigin nuorempi veli Otto oli julistettu mielisairaaksi jo v. 1872, joten sijaishallitsijana toimi täten tämä setä Luitpold. Onkin arveltu, että Ludvig II haluttiin “siivota” pois tieltä, sillä tällä tavoin saatiin pysäytettyä Ludvigin jatkuva velkaantuminen. Neuschwansteinin rakennustyöt keskeytettiinkin välittömästi ja linna on edelleenkin keskeneräinen.

Ludvig II sijoitettiin Bergin linnaan lähelle Munchenia, Starnberginjärven rannalle. Linna oli käytännössä loistelias vankila, sillä ovia pidettiin lukittuina. Häntä tarkkailemaan sijoitettiin muuan tohtori Bernhard von Gudden, joka oli peräti aiemmin julistanut juuri prinssi Oton mielenvikaiseksi. Kuinka ollakaan; tämän saman diagnoosin hän antoi hallitukselle myös Ludvigista, vaikka hän ei ollut tehnyt tälle edes virallista lääkärintarkastusta.

Starnberginjärvi – Google Maps

Noh, joka tapauksessa 13. kesäkuuta 1886 herr doktor ja Ludvig olivat lähteneet kävelyretkelle järven ympäristöön, ja tältä retkeltään he eivät enää koskaan palanneet. Myöhään illalla heidän ruumiinsa löydettiin kellumasta järvessä. Tuossa kohtaa vettä oli vain vyötärölle asti, joten hyvänä uimarina tunnetun Ludvigin ei olisi todellakaan luullut hukkuvan.

König Ludwig II/Ferdinand von Piloty 1865.

Nopeasti kehitettiin kuitenkin selitys, että Ludvig II oli tehnyt itsemurhan hukuttautumalla ja tässä tuoksinassa hän olisi hukuttanut myös herra tohtori von Guddenin. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan löydetty vettä Ludvigin keuhkoista, joten salaliittoteoriat murhasta ovatkin ymmärrettäviä. Näistä uskottavin lienee kuninkaan kalastajan Jakob Lidlin kuoleman jälkeen löydetyt muistiinpanot, joissa hän kertoo tuona iltana odottaneensa kuningasta veneessään auttaakseen tätä pakenemaan. Kun Ludvig sitten oli nousemassa järvestä veneeseen, metsästä ammuttiin laukauksia Ludvigin niskaan. Kalastaja piti elinaikanaan tämän tiedon salassa – tietenkin rahallista korvausta vastaan. Kalastajan päiväkirja on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Ludvigin henkilääkäri tohtori Schleiss von Lowenstein väitti myös päiväkirjassaan, että hän näki Ludvigin ruumiin luodinreikineen ja että von Gudden olisi hyökännyt ruiskun kanssa häntä kohti. Tuolloin tämän henkilääkärin oli pakko tappaa von Gudden itsepuolustukseksi. Taiteilija Hermann Kaulbach oli tuolloin myös henkilääkärin mukana, ja hänen luonnoksensa kuolleesta Ludvigista näyttää verivanan valuvan kuninkaan suupielestä.

Ludwig II Zeichnung/Hermann Kaulbach 1886.

Kuninkaallisen perheen kaukaisen sukulaisen kreivitär Josephine von Wrbna-Kaunitzin kerrotaan myös esitelleen teeseurueelleen Ludvigin takkia, jossa oli nähtävissä kaksi luodinreikää. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että muuan Willy Beihl väitti isänsä -tuolloisen hovipalvelijan- polttaneen kyseisen takin. Takin on myös väitetty tuhoutuneen tulipalossa vuosia myöhemmin Ludvigin kuoleman jälkeen.

Spekulaatioita tapahtumista voi esitellä mielin määrin, mutta varmaa totuutta asiaan on hankalaa saada: kuninkaan jälkeläiset Wittelsbach-suvusta ovat kieltäytyneet Ludvigin ekshumaatiosta. Sallittakoon tämä heille, vaikka tämä mysteeri jääneekin täten selvittämättömäksi.

(WikimediaCommons)

Ludvigin aikalaiset (ystävät ja palvelusväki) ovat kuitenkin kertoneet, ettei heidän mielestään kuningas ollut kuitenkaan umpihullu, kuten väitettiin. Hän kävi aivan täysjärkisiä keskusteluja ja kirjoitti loogisia kirjeitä, joten häntä kuvailtiinkin vain “hyvin erikoiseksi persoonaksi.” On sinänsä sääli, että tämä omaan haave- ja satumaailmaansa uppoutunut kuningas kohtasi loppunsa aivan liian varhain ja varsin mystisissä olosuhteissa.

Neuschwansteinin linnan sisätilaa. Lievää luksusta havaittavissa. (neuschwanstein.de)

Noh, oli miten oli; ainakin Ludvigin rakennuttamat linnat ovat maksaneet itsensä moninkertaisesti takaisin turistien lipputuloilla, joten Ludvigin satumaailma jäi kuitenkin konkreettisesti elämään tulevillekin sukupolville. Richard Wagner on myöskin aikanaan sanonut, ettei hän olisi pystynyt jatkamaan sävellystyötään ilman kuninkaan ylenpalttista tukea, joten Ludvigia on kiittäminen Wagnerinkin elämäntyöstä.

Mitäpä sitten tapahtui Ludvigin kuoltua? Kuningas haudattiin Pyhän Mikaelin kirkkoon Muncheniin, mutta hänen sydämensä sijoitettiin hopeauurnaan pieneen Altöttingin kaupunkiin bavarialaisen tavan mukaan. Starnberginjärvelle rakennettiin pieni muistokappeli ja järveen pystytettiin risti kuninkaan ruumiin löytöpaikalle. Joka vuosi järvellä pidetään muistotilaisuus 13. kesäkuuta.

Sijaishallitsija Luitpold oli vallassa v. 1912 asti, kunnes hän kuoli peräti 91-vuotiaana. Ludvigin nuorempi veli Otto Wilhelm Luitpold Adalbert Waldemar Wittelsbach kuoli 68-vuotiaana v. 1916. Tuolloin hän oli elänyt holhouksenalaisena jo useita vuosikymmeniä, sillä hänen henkistä tilaansa alettiin tarkkailla jo 1870-luvulla. On epäilty, että Otto olisi sairastanut tuolloin vielä tuntematonta skitsofreniaa, tai että hänellä olisi ollut syfilis.

Otto Wittelsbach (1848-1916).

Luitpoldin poika Ludwig Leopold Joseph Maria Aloys Alfred Wittelsbach nousi valtaan isänsä kuoltua, ja hän sai läpi perustuslain muutoksen, jolla Otto-parka saatiin vihdoin mielisairaana syrjäytettyä. Tällöin Ludwigista tuli virallisesti Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III, jonka hallitsijakausi kesti v. 1918 asti. Tuolloin muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta.

Kuningas Ludvig III (1845-1921).

Mitäpä me nykyajan introvertit tästä opimme? Ainakin seuraavat seikat:
-ei kannata palkata itselleen hovisäveltäjää
-ei kannata ihannoida ritareita ja joutsenia
-ei kannata rakennuttaa velkarahalla linnoja, ei ainakaan yhtä enempää
-ei kannata höpötellä itsekseen kuvitteellisille kuninkaallisille
-ei kannata patikoida järviympäristössä yhdenkään lääkärin kanssa, jonka sukunimessä on sana von.

Introverttailemisiin näillä ohjeilla, joita lienee suhteellisen helppo noudattaa!