MILJARDÖÖRIN OUTO KATOAMINEN

Rockefeller-suvulla riittää massia Roope Ankan rahasäiliön verran: tämän suvun omaisuus on arvioitu reilusti yli 10 miljardiksi dollariksi. Rahaa alkoi kertyä, kun suvun patriarkka John D. Rockefeller perusti öljy-yhtiö Standard Oilin 1860-luvulla. Äijä ei sentään huuhtonut kultaa Klondikessa, kuten tämä aiemmin mainittu räpyläjalka. Tämä suku on kuitenkin nykyisinkin voimakas vaikuttaja sekä politiikassa, että yhteiskunnallisissa asioissa (taide, yliopistot, säätiöt…)

John D. Rockefeller v. 1872.

Vuonna 1961 suvun nuori vesa Michael D. Rockefeller (s. 1938) ei kuitenkaan pitänyt oman isänsä Nelson Rockefellerin ajatuksesta seurata tämän jalanjälkiä suvun valtavan koneiston pyörittämisessä. Tämä poika kävi kuuliaisesti arvostetut opinahjot Phillips Exeter Academyn ja Harvardin, mutta häntä kiinnosti enemmän taiteeseen keskittyminen, kuin lisämassin tuottaminen suvulle. Michael oli erityisen kiinnostunut alkuperäiskansojen taiteesta, joten hän suuntasikin kulkunsa tuolloin Alankomaiden hallussa olleen Uuden-Guinean viidakoihin. Matkalla oli tarkoitus kerätä ja dokumentoida alueella asustaneen Asmati-heimon taidetta ja elintapoja. Matkalla kuvattiin myös dokumenttielokuva “Dead Birds.”

Michael Rockefeller Asmatien parissa.

Jostakin merkillisestä syystä tämä heimo kiinnosti Michaelia niin kovasti, että jo saman vuoden marraskuussa hän palasi alueelle antropologi Rene Wassingin kanssa. Mutta kuinkas kävikään: heidän 12-metrinen katamaraaninsa kaatui joella kovassa aallokossa ja kiepsahti nurin. Seurueen kaksi opasta uivat nopeasti rantaan hakemaan apua, mutta tällöin vene jo jatkoi kulkuaan kohti avomerta. Michael ja Rene odottivat apua peräti kaksi vuorokautta, kunnes Michael lopulta päätti lähteä uimaan rantaan. Eri lähteistä riippuen tämän matkan on arvioitu olleen 6-22 kilometriä (jep, näin mukavasti nämä arviot heittelevät!) Michael tyhjensi kaksi bensakanisteria, kiinnitti ne vyötärölleen kellukkeiksi ja lähti matkaan sanoen Renelle: “I think I can make it.” Rene Wassing pelastettiin seuraavana päivänä, mutta Michaelista ei nähty enää koskaan jälkeäkään. (Tähän väliin pitää lausua teatraalisesti: “Vai nähtiinkö…? Hmm…”)

Asmatien elinalueet Uudessa-Guineassa.

Noh, massisuvun rahoilla saatiin tietenkin järjestettyä valtavat etsintäoperaatiot Michaelin löytämiseksi. Laivat, lentokoneet ja helikopterit tekivät kuitenkin tuloksetonta työtä ja etsinnät lopetettiinkin kahden viikon jälkeen. Mitä Michaelille sitten ajateltiin tapahtuneen?

Asmatien taide-esine/The Metropolitan Museum of Art.

Yleisin mielipide oli, että Michael oli joutunut krokotiilin tai hain päivälliseksi, tai sitten “vain” hukkunut uuvuttavan uintimatkansa seurauksena. Mutta: skeptisimmät epäilivät heti, että Asmatien heimo Ostjanepin kylästä olisi tappanut Michaelin tämän saavuttua rantaan ja että heimo olisi SYÖNYT MICHAELIN AIVOT. Tätä spekulaatiota edisti se, että heimon tapoihin oli kuulunut tällainen rituaalinen toiminta jo ammoisista ajoista lähtien. Vuonna 1958 kylään saapuneet Alankomaiden sotilaat olivat tappaneet useita heimon korkea-arvoisia jäseniä, joten tällainen “valkoisen miehen” keihästäminen olisi ollut kostoisku tapahtuneesta. Jep, ei kannata alkaa kettuilemaan väärille ihmisille, seurauksena voi olla aivojesi syöminen juhlallisissa rituaaleissa!

Löytyykö tälle väitteelle sitten mitään perusteita? Vuosien aikana useita asiaan perehtyneitä tutkijoita/yksityishenkilöitä on käynyt vierailemassa heimon luona asiaa selvittääkseen. On kerrottu, että Michaelin kohtalosta kysyttäessä kukaan ei tiedä yhtään mitään. Kuinka yllättävää. Jotkut ovat kuitenkin saaneet puristettua heimon jäsenistä tunnustuksia, että kyläläiset tosiaankin tappoivat amerikkalaisen turistin nimeltään Michael Rockefeller. Akan korvaan tällainen tarinointi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta eihän sitä koskaan tiedä… jotkut kyläläiset ovat tosin jopa kertoneet, että Michaelin kalloa ja joitakin luita säilytetään heimon jäsenten keskuudessa. (No nih; Rockefellerit; käykääpäs hakemassa nämä luut pois kuljeksimasta DNA-näytettä varten…!)

Michael aiemmalla retkellään Uudessa-Guineassa.

Akka ei kuitenkaan ymmärrä, miksi visusti vaietusta turistin tappamisesta olisi heimon keskuudessa yhtäkkiä alettu tehdä tunnustuksia, kun tällaisesta seikasta voisi koitua heimolle vakavia seurauksia? Tällainen toiminta ei ole mitenkään järkeenkäypää, mutta kukin voi toki muodostaa asiasta oman mielipiteensä.

Dokumentaristi Fraser Heston sai käsiinsä Malcolm Kirkin v. 1969 kuvaamaa filmimateriaalia Asmatien heimolaisista ja tässä filmissä näkyy selvästi valkoihoinen mies melomassa muiden heimolaisten keskuudessa. Filmimatsku oli jäänyt unohduksiin 40:ksi vuodeksi, sillä kuvanlaatu ei ole parhaimmasta päästä todistaakseen yhtään mitään. Mutta: jumazuikka, tuolla filmillä näkyvällä äijällä on kyllä tosiaankin silmälasit päässään! Hmm… ja parta… Youtube-linkki filmiin tässä:

Supposed footage of missing man Michael Rockefeller taken in 1969 by Malcolm Kirk for Milt Machlin – YouTube

Olisikin ihan loogista, että maalliseen mammonaan kyllästynyt Michael olisi jäänyt hillumaan heimon pariin, olihan hän jo aiemmalla kolmen viikon reissullaan ollut innoissaan heimon elämäntavoista. Sitä paitsi: heimon parissa asuttuaan hänet olisi rantaan päästyään heti tunnistettu täksi aiemmin kylässä vierailleeksi nuorukaiseksi, josta ei varmastikaan olisi koitunut kenellekään mitään harmia: “Kas, sieltähän rämpii meidän ihka oma Miihkali! Tervetuloa takaisin, poikakulta!” Heimolaiset olisivat sitten peitelleet Michaelin lavastettua kuolemaa väittämällä, että tämä oli tosiaankin tapettu heti rantaan päästyään. “Juu juu, keihästä heitettiin niin per*eleesti ja sitten ihan vaan keitettiinkin koko äijä. Makoisaa oli, tosin vähän sitkeää!”

“Nope, ei täällä ketään piilotella!!”

Noh, oli miten oli; mutta näinä päivinä Miihkali olisi 84-vuotias, mikäli hän tosiaankin olisi tuolloin v. 1961 selviytynyt rantaan. Ehkäpä luonnonmukaiset elintavat ovatkin pitäneet äijän hyväkuntoisena ja tälläkin hetkellä papparainen hihittelee Asmatien iltanuotiolla. Heimon pienimmäiset tietävät jo kokoontua kuuntelemaan jokapäiväistä iltasatua siitä, kuinka Miihkali-pappa jymäytti kaikkia valkoisia miehiä “silloin kauan sitten, kun pappakin oli vielä nuori ja vetreä!”

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin; ’til the next time!

DINOSAURUKSIA, HYÖNTEISIÄ, TAIDETTA JA NATSEJA!

Akka ei edes muistanut passinsa vanhentumista tämän toukokuun aikana. Eipä silti, että sillä mitään tekisikään; muuta kuin henkilöllisyystodistuksena… Laivamatkalle tekisi kyllä mieli; mutta eipäs nyt hätiköidä tämänkään asian suhteen.

Tästä inhimillisestä unohduksesta kuitenkin juolahti mieleeni kaunis meripihkakoru, joka Tallinnasta joskus vuosia sitten tuli hankittua lahjaksi. Mitä ihmettä meripihka edes onkaan?

Meripihka on 20 – 100 miljoonaa vuotta vanhaa kivettynyttä havupuiden pihkaa. Siis todellakin dinosaurusten aikaista materiaalia! Kopaalia myydään usein meripihkana, sekin on toki pihkaa; mutta vain noin 10 000 vuotta vanhaa.

Hyönteinen meripihkassa/Wikimedia Commons.

Nykypäivän mittakaavassa tätä halvempaa materiaalia lienevät kaikki matkamuistoiksi myytävät korut ja koriste-esineet. Ne aidot meripihkat ovat kallista herkkua ja arvokasta tutkimusmateriaalia tutkijoille.

Baltian meripihkakoruja on löytynyt jopa 5000 vuoden takaa Egyptistä; meripihka on aina ollut arvokasta materiaalia kauppatavarana.

Legendaarisissa Jurassic Park -elokuvissa dinot saatiin heräämään henkiin hyttysen avulla. Öttiäinen oli jäänyt kiinni meripihkaan dinosauruksen verta imettyään ja tästä saatiin dinosauruksen dna:ta. Yeah, kaikki alle 5-vuotiaat uskovat tämän tosiseikan.

Tästä tehdään dinoja! Ei todellakaan tehdä… (Wikimedia Commons)

Tänä keväänä Australiasta tosin löytyi 40 miljoonaa vuotta vanha meripihkalöytö, tässä löydössä esiintyi kaksi parittelevaa hyönteistä. Jo nykyään kadonneita hyönteislajejakin on löydetty tallentuneina tähän merkilliseen materiaaliin.

Eräästä pihkapalasta löytyi mm. hämähäkin munia ja juuri kuoriutuneita hämppis-poikasia. Joistakin on löydetty esihistoriallisten piennisäkkäiden karvaa ja pienten dinosaurusten (teropodien) sulkamateriaalia. Nämä linnunlantioiset dinot todistettavasti lensivät ja olivat höyhenpeitteisiä. Yhdessä palasessa oli peräti 100 miljoonaa vuotta vanha punkki ja dinosauruksen höyhen! Punkki, perhana vieköön!!

Hyönteisiä meripihkan sisällä.

Eivätkö ne punkit voineet kuolla samaan aikaan dinojen kanssa 65 miljoonaa vuotta sitten, damn!!

Ainutlaatuisia näistä löydöistä tekee kuitenkin se, että pihka todellakin taltioi kyseisen hetken olosuhteet sellaisena kuin ne ovat; joistakin palasista on pystytty jopa määrittämään siitepölypitoisuuksia, ilmanlaatua ja kasvilajeja. Tämä alkaa kuulostamaan ihan oikealta Jurassic -hommalta!

Meripihkasta puhuttaessa pitää tietenkin mainita legendaarinen, kadonnut meripihkahuone (Amber Room):

Meripihkahuone rakennettiin Pietarin lähelle Katariinan palatsiin v. 1755. Huone lahjoitettiin Pietari Suurelle Preussin kuninkaan toimesta. Lahjoitukseen sisältyi seinäpaneeleja meripihkaisine ja lehtikultaisine koristeineen, seinäpaneeleissa oli jopa jalokiviä yms. On arvioitu, että nykyrahassa huoneen arvo olisi n. 300-400 miljoonaa dollaria.

Meripihkahuoneen kopio.

Ihan kiva pikku lahja, jos Akalta kysytään! Kelpaisi! Vaikka mökkikäyttöön!

Saksalaisten väitetään toisen maailmansodan aikana purkaneen meripihkahuoneen ja kuljettaneen paneelit (lähteestä riippuen) joko Saksaan, Venäjälle tai Puolaan.

Lopulta huoneen sijaintipaikka kuitenkin vain… katosi, kuten niin monet muutkin natsien aarrekätköt. Aarteenmetsästäjät ovat etsineet huonetta siitä lähtien huonolla menestyksellä.

Yksityiskohtia meripihkahuoneesta.

Osia meripihkahuoneesta tosin löydettiin Saksasta 2000-luvulla; mm. lipasto ja joitakin marmorimosaiikkeja. Nämä luovutettiin takaisin Pietariin. Vuonna 2003 valmistui meripihkahuoneen kopio Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhliin. Kopiota valmistettiin 20 vuotta.

Vuonna 2016 mediaan tuli uutinen, että meripihkahuone olisi löydetty puolalaisesta, natsien hylätystä bunkkerista. Tai ainakin sieltä löydettiin salainen kammio… Tämän jälkeen mitään uutisointia aiheesta ei ole löytynyt.

Useita tutkimuksia ja dokumentteja on tehty natsien salaisten aarteiden metsästyksestä ilman tuloksia, mutta joskus löytyy positiivisiakin uutisia: useita mittaamattoman arvokkaita taidelöytöjä on tehty yksityishenkilöiden ullakoilta/varastoista,
jopa museoista ja kuolinvuoteiden tunnustuksien tai testamenttien perusteella löydettyinä.

Kuuluisaa saksalaisten kultajunaakin etsitään tiettävästi vieläkin, senkin piti oletettavasti löytyä vuonna 2015. Yeah, mitäköhän näille kaikille “löydöille” lopulta tapahtuu…!

Mm. Graalin maljaa, Liiton Arkkia, Nooan venettä, Kleopatran hautaa ja montaa muutakin arkeologisesti merkittävää esinettä ja kohdetta etsitään edelleen; onnea kaikille etsijöille!

Väitetty, mutta todistamaton veneen jäännös Ararat-vuorella. (Wikimedia Commons).

Toivottavasti jonakin päivänä kuulemme hyviä uutisia tällaisten etsintöjen tuloksina. Näitä tietoja Akka odottaa innolla.

Pikku vinkki: mikäli sitä Nooan laivaa ei ole löytynyt 5000 vuoteen; kannattaako enää odotella… puumateriaalilla on taipumus lahota otollisissa olosuhteissa. No, mistäpä sitä koskaan tietää!

ONNISTUIKO PAKO ALCATRAZISTA? HMM…

Kotini on linnani; sanotaan. Jep, vankilakakulta tämä kevät alkaakin tuntua, joten sanonta pitää jollakin tavalla paikkansa…

Mieleeni juolahtikin maailman kenties kuuluisin “linna”- eli vankilapako: pako Alcatrazista vuonna 1962. Alcatrazissa tehtiin sen vankilatoiminnan aikana yhteensä 14 pakoyritystä, joihin osallistui 36 vankia. Näistä ainakin 6-7 ammuttiin ja kaksi todistettavasti hukkui. 5 vankia “katosi” ja heidän oletettiin hukkuneen. Näiden viiden joukkoon on laskettu myös seuraavat kolme veijaria:

Alcatraz.

Anglinin veljekset Clarence ja John yhdessä Frank Morrisin kanssa onnistuivat ehkä pakenemaan “the Rockista”. Pakoa valmisteltiin useita kuukausia ja siihen osallistui useita muitakin vankeja; he toimittivat kolmikolle tarpeellista tavaraa ja materiaalia vankilan työpajoista.

Alcatrazin ompelimo.
John Anglin.

Kolmikko rakensi mm. yli 50 sadetakista kumilautan, useita omatekoisia työkaluja tarvikkeiden valmistukseen, pelastusliivejä sekä meloja. Haastavinta lienee ollut kaivertaa sellien ilmastointiaukot sopiviksi pakoa varten; kaivamisalue peitettiin paperimassasta tehdyllä säleiköllä. Paperimassasta valmistettiin myös tekopäät oikeine hiuksineen sänkyihin, jotta öisin partioivat vartijat eivät huomaisi tyhjiä sellejä. Hiukset saatiin vankilan parturista.

Tekopäät hiuksineen.
Omatekoinen ritiläviritys.

Kaikki oli valmista pakoa varten 11.6. 1962. Neljäs kaiffari, Allen West, ei ehtinyt paeta sellistään ajoissa, joten suunniteltu pakeneminen jäi häneltä väliin. Myöhemmin Allen Westiä kuulusteltiinkin ahkerasti, jotta pakosuunnitelmasta saataisiin kaikki mahdollinen tieto selville.

Clarence Anglin.

Paon onnistumiseen vaikutti suuresti budjettileikkaukset: kyseisenä ajankohtana vartiointia oli vähennetty ja esim. katoilla ei kiertänyt vartijoita entiseen tapaan. Täten kolmikolla oli mahdollisuus huoltokäytäviä pitkin päästä huomaamatta katolle ja sieltä saaren rantaan lauttaa pumppaamaan.

Sellit Alcatrazissa.

Useissa dokumenteissa on tutkittu San Franciscon lahden virtauksia ja näiden perusteella on esitetty, että pakenijoilla olisi ollut DIY -kumilautallaan tiukat paikat. Virtaukset ovat hyvin voimakkaita ja vesi on hyytävän kylmää. Pahimmassa tapauksessa (melomisesta huolimatta) kumilautta olisi ajautunut kohti Golden Gatea ja sitä myöten avomerelle. Uiminen ei olisi missään nimessä onnistunut kylmästä vedestä ja lahden haista johtuen.

Paon onnistumisesta voi kertoa läheiseltä Angel Islandilta löytynyt kumilautta ja siitä poispäin johtavat kengänjäljet. Jostakin mystisestä syystä FBI kuitenkin väitti, ettei lauttaa koskaan löytynyt. Vanhoissa asiakirjoissa lautan löytyminen kuitenkin mainitaan. Merkillistä hutilointia: oliko siellä nyt sitä lauttaa vaiko ei!

NASAn kuva San Fransiscon lahdesta; keskellä lahtea Alcatraz.

Eräs varteenotettava vaihtoehto paon etenemisestä liittyy Anglinin veljesten lapsuuteen: heillä oli tapana sitoa itse tehty lautta narulla kiinni jonkin sukulaisen veneen perämoottoriin ja tällä tapaa saada mukava “kyyti”. Anglinin veljesten ystävä kertoi tavanneensa Anglinit Rio de Janeirossa useita vuosia paon jälkeen ja väitti veljesten tunnustaneen, että tällä tavoin he pakenivat Alcatrazista.

Teoria kuulostaa hyvältä: viimeinen lautta mantereelle lähti saarelta keskellä yötä. Lautalla kuljetettiin mm. vankilan työntekijöitä ja tarvikkeita. Tällainen ratkaisu olisikin ollut ihanteellinen lahden virtausten välttämiseksi eikä melomisesta olisi ollut mitään vaivaa. Kaksi melaa löytyikin paon jälkeen vedestä; ehkä ne heitettiin turhina yli laidan.

Vartijoita Alcatrazissa.

1970-luvulta on myös olemassa valokuva, joka väitteen mukaan esittää Anglinin veljeksiä maatilallaan Brasiliassa. Tästä kuvasta on tehty useita tutkimuksia kasvonpiirteiden osalta, josko Anglinin veljekset olisivatkin todella kuvassa. Ainakin yksi dokumentti väitti, että piirteet ovat yhteneväiset.

Frank Morris.

Frank Morrisin kohtalosta ei tiedetä: lahden suulta myöhemmin löytyneitä mieshenkilön luita epäiltiin Frank Morrisin jäännöksiksi. Näin ei kuitenkaan ollut, kun Morrisin sukulaisilta saatua dna:ta verrattiin kyseisen “John Doen” näytteeseen. Tuolloin jopa epäiltiin, että Anglinit olisivat heivanneet Morrisin lautalta pakomatkan aikana ja tämän myötä Morris olisi hukkunut virtauksiin. Hyi, aina oletetaan ihmisistä pahinta!

Merkillistä tapauksessa on se, että “keissi” on yhä tutkinnassa. Frank Morris syntyi v. 1926 ja Anglinit vuosina 1930-1931. Tapaus on avoin ainakin siihen asti, kunnes pakenijat ovat 100-vuotiaita tai tapaus muutoin ratkeaa. Eli kannattaa vaan edelleen soitella vihjeitä menemään; kenellä sellaisia on!

Akka ainakin toivoo, että pakenijat selvisivät hengissä. Kyseessä olivat kuitenkin pankkiryövärit, eivät mitkään murhaajamiehet. Kyllä sellaista vaivaa on paon eteen nähty, että oksat pois… Meikäläisellä ei kestäisi pinna kuukausitolkulla nitkuttaa sementtiä irti seinästä teroitetulla lusikalla. Tosin se tilanne taitaa tulla eteen jossakin vaiheessa tämän nykytilanteen mahdollisesti pitkittyessä… äh, ei sentään! Aina voi katsoa juutuubista lisää dokkareita!

TOSIELÄMÄN MYSTEERITALO

Sarah Winchester v. 1920.

Kaliforniassa sijaitsee ehkä maailman kummallisin kartano. Kartanon rakennutti Winchester-kivääreistään tunnetun William Winchesterin leski Sarah. Leski oli vakuuttunut siitä, että Winchester-kiväärien luoteihin kuolleet ihmiset vainosivat häntä; kostoa janoten.

Aamuöisin leski valvoi talon “sinisessä huoneessa” ja otti vastaan rakennusohjeita näiltä haamuilta. Remonttiprojekti alkoi v. 1884 ja päättyi lopulta Sarahin kuolemaan v. 1922. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että jatkuvat rakentamistyöt estävät henkiä löytämästä häntä talon sokkeloista. Lesken perimä omaisuus oli nykyrahassa yli 500 miljoonaa dollaria, joten rempparahaa löytyi.

Kartanoon valmistui loppujen lopuksi 160 huonetta sekä useita eriskummallisia yksityiskohtia. Talossa on valeovia ja portaita, jotka eivät johda mihinkään. Luku 13 näkyy monessakin paikassa; talossa on 13 kylpyhuonetta ja niissä kussakin on 13 ikkunaa, lesken “sinisessä huoneessa” on 13 naulakkoa, viemäriaukoissa on 13 reikää.

Merkillistä kyllä; vain yksi WC toimii oikeasti. Muut 12 vessaa on rakennettu henkien hämäämiseksi. Leski-Sarah myös nukkui joka yön eri huoneessa samasta syystä.

Paikka on tietenkin suosittu turistinähtävyys ja kartanossa järjestetään opastettuja kierroksia. Oppaatkaan eivät tiedä ihan kaikkia reittejä talon sisällä.

Winchester House.

Olisipa mielenkiintoista tutustua tähän kummallisuuteen paikan päällä. Menisin opaskierrokselle ja piiloutuisin johonkin omituiseen loukkoon. Yön tullessa lähtisin taskulampun kanssa haahuilemaan henkiä metsästäen. Istuisin jopa sinisessä huoneessa (mikäli sinne löytäisin) ja odottaisin Remontti-Reiskan ohjeita seuraavaan kummalliseen projektiin.

Päästäkää mut ulos täältä!!!

Lopulta huomaisin olevani toivottoman eksyksissä ja nälkiintynyt vaikerrukseni tulkittaisiin kummitteluksi. “Aavemainen kokemus, siinä talossa todellakin on haamuja!” kertoisi turistikierrokselle osallistunut henkilö.

Mikäli lopulta onnistuisin raahautumaan ulos, voisin kertoa joutuneeni henkien piinaamaksi. Luvassa olisi dokumenttielokuva ja kirjasopimus tuskieni taipaleesta. Avuliaat kalifornialaiset järjestäisivät myös rahakeräyksen ensihätään. “Voi että, mitä jouduit täällä kokemaan!” “Viaton suomalaisparka!”