KISSA VAI KOIRA – IKUINEN KYSYMYS

It’s raining cats and dogs, sanotaan Englannissa rankkasateen sattuessa (tosin joskus käy myös niin, että It’s raining men, hallelujah/The Weather Girls 1982).

Tälle omituiselle kissa-koira-lausahdukselle on olemassa monta alkuperäoletusta- kuten seuraava linkki osoittaa– mutta juuri nyt keskitymme olennaiseen eli näiden kahden yleisimmän lemmikin historiaan. On siis aika kysyä kukamitähäh eli milloin, missä ja miksi näistä kahdesta lajista tulikaan ihmisen parhaita kavereita.

What is the origin of the phrase ”it’s raining cats and dogs?” | Library of Congress (loc.gov)

Aloitetaanpa koirista, sillä koirien läsnäolo ihmisen läheisyydessä on oletettavasti ollut pitkäkestoisempaa juontuen jopa useiden kymmenien tuhansien vuosien päähän. Koirien ja susien geneettinen linja alkoi eriytyä n. 30-40 000 vuotta sitten, ja susien on arveltu alun perin liikkuneen ihmisen läheisyydessä juurikin metsästyssaaliiden toivossa. Akka ainakin voi nähdä sielunsa silmin, kuinka tuolloinen metsästäjä-keräilijäyhteisön jäsen heittää nuotion äärellä herkullisia lihankimpaleita ja luita jollekin karvakorvalle, joka kieli suusta roikkuen (ja kuolaa valuen) seuraa tarkasti metsästäjän jokaista liikettä.

On jopa arveltu, että tällaiset protokoirat ovat voineet jopa laumassa avustaa ihmisiä metsästyksessä. Ihmisten luota sai suojaa ja varmoja saaliita; mikäpä ettei hengailisi tällaisten kaksijalkaisten kanssa!

Tsekeissä Predmostin arkeologisilta kaivauksilta on löydetty useita paleoliittisia koirien kalloja, joista yhden suuhun oli asetettu oletettavasti mammutinluu. Tämä löytö on 32 000 vuotta vanha.

Koirien kesyttämisen/kesyyntymisen on arvioitu sijoittuneen lähteestä riippuen Siperiaan, Pohjois-Euraasiaan, Koillis-Aasiaan tai Lähi-itään. Osittain koiria on arveltu kesytetyn jopa ruoaksi tai niiden turkkien hankkimiseksi.

Myöhemmältä ajalta mm. Saksasta on löydetty miehen ja naisen hauta, jossa lepäsi myös vammainen/vammautunut koira. Tämä hautalöytö on peräti 14 300 vuotta vanha ja osoittaa, että koirasta on sen elinaikana pidetty huolta – kuten myös kuoleman jälkeenkin.

Mosaic depicting a sitting dog Category: Architecture, architectural components, mosaics
Date: Graeco-Roman Period, Ptolemaic Period, 2nd cent. BCE/WikimediaCommons,

Antiikin Kreikassa ja Roomassa koiria pidettiin sekä seuralaisina että metsästyskavereina. Myös sumerialaiset, kiinalaiset, mesopotamialaiset ja intialaiset kirjoitukset osoittavat koirien olleen luotettavia kumppaneita ja metsästäjiä.

Jopa Homeroksen (800-700-l. eaa) eepoksessa Odysseia päähenkilö Odysseus palaa kotiinsa Ithakaan 20 vuoden seikkailuiltaan naamioituneena, ja hänet ainoana tunnistaa uskollinen koiransa Argos. Heilautettuaan häntäänsä tervehdykseksi Argos valitettavasti kuolee – mutta olihan karvaturrilla ikääkin jo 20+ vuotta…! Aargh, R.I.P Argos!

Odysseus and Nausicaa/Salvator Rosa 1655)

Koirarotuja tiedetään jalostetun jo ainakin n. 11-12 000 vuotta sitten eri yhteisöissä, tuolloin alkoi myös muiden kotieläinten pito ja maatalouskulttuuri. Onkin järkeenkäypää, että koiralta toivotut ominaisuudet on haluttu siirtää eteenpäin – joku yksilö on voinut olla erittäin sosiaalinen, toinen hyvä metsästäjä jne. Mm. roomalaiset ja kiinalaiset arvostivat jo suuresti pieniä seurakoiria, joista sinällään ei ole mitään näkyvää hyötyä (toisin kuin metsästyskoirilla), mutta… eihän niitä pikkuruisia karvapallukoita voi valitettavasti lössöttämättä ohittaa!

Söpöillä pikkukoirilla on pitkä historia — ensimmäiset sylikoirat jalostettiin jo tuhansia vuosia sitten – Tiede – yle.fi

Nykyisten koirarotujen jalostus alkoi n. 150 vuotta varsinkin Englannin mantereen puolella, kun Charles Darwin (1809-1882) julkaisi teoksensa Lajien synty v. 1859. Tuolloin haluttiin jalostaa roduissa esiin juurikin kunkin rodun parhaat ominaisuudet ja tämä on johtanut nykyisten 400+ rodun olemassaoloon. Onneksi nykyään kiinnitetään enemmän huomiota tiettyjen rotujen liikajalostuksen ongelmiin ja eläinten hyvinvointiin, toisin kuin tuolloisessa ”Viktoriaanisessa räjähdyksessä.”

Kuningatar Viktoria (1819-1901) (englishheritage).

Kissojen sanotaan kesyttäneen itsensä kahdesti historian aikana. Tällä sanonnalla tarkoitetaan sitä, että n. 10 000 vuotta sitten tapahtuneen kesyyntymisen jälkeen toinen kissalaji kesyynnytti itsensä Quanhucunissa, Kiinassa n. 5300 vuotta sitten. Tämän löydetyn – leopardikissaksi kutsutun– lajin edustajien dna poikkesi selvästi muista vastaavista protokissoista, joten kyseessä oli uuden kissalajin kesyyntyminen. Kesyyntymisestä todistaa se, että varsinkin yhden yksilön hampaat olivat kovin kuluneet, joten tämä kissa eli selvästikin tavallista vanhemmaksi. Yksi kissayksilö löydettiin haudattuna kokonaisena, joka sekin viittaa näistä eläimistä huolehtimiseen.

Kissojen hakeutuminen ihmisten läheisyyteen alkoi n. 10-15 000 vuotta sitten mm. Lähi-idässä ja nykyisessä Turkissa. Maatalouskulttuuri ja kotieläinten pito lisäsi pienjyrsijöiden määrää, joten kissojen ja ihmisten lähentyminen tapahtui samoista syistä, kuin muinaisilla susillakin. Varmaa ravintoa, suojaa ja lämpöä oli vapaasti tarjolla kaikille itseään kunnioittaville kissoille mielin määrin! Samalla tuolloisten maajussien kannatti tosiaankin pitää kissoja lähettyvillä – pitiväthän ne tosiaankin viljasatoa tuhoavat pienjyrsijät kurissa!

https://www.history.com/news/cats-ancient-egypt

Eräs varhainen hautalöytö Kyproksella osoittaa, että jo 9500 vuotta sitten kissa oli mukana tälle saarelle kulkeneella laivalla – tämä yksilö nimittäin löydettiin haudattuna yhdessä lapsen ruumiin kanssa. Kissakanta on voinut kulkeutua laivojen mukana saarelle jo aiemmin, mutta tämä on varhaisin ihmisen ja kissan hautalöytö.

(The Archaeologist)

Jo seuraavien muutamien tuhansien vuosien aikana kissoja kuljetettiinkin ympäri kauppareittejä, sillä hautalöydöt ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Lähi-itää osoittavat löydettyjen kissojen dna:n yhtäläisyyksiä näihin alkuperäisiin kesyyntyjiin. Akka voi tässä vaiheessa sielunsa silmin kuvitella, miten Jack Sparrow’ksi nimetty kissanpentu nousee omistajansa sylissä matkaan kohti uutta, uljasta maailmaa – jossa lukemattomat rotat ja hiiret odottavat vielä saalistajaansa!

Kuten koiratkin, kissat pääsivät jo varhaisessa vaiheessa eri kulttuurien kirjoituksiin ja taiteeseen. Mm. Kreetalta on löydetty seinämaalaus metsästävistä kissoista, joka ajoittuu 1600-luvulle eaa. Kreikan, Kiinan ja Intian taiteeseen ja kirjoituksiin kissat päätyivät n. vuosien 500-100 eaa. tienoilla.

Muinaisessa Egyptissä kissat pääsivät lopulta jumalaiseen rooliinsa – edustivathan kissat itseään jumalatar Bastetia, joka oli auringonjumala Ran tytär. Aluksi Bastet kuvattiin leijonanpäisenä jumalattarena, mutta n. vuodesta 1000 eaa. alkaen hänet kuvattiin kissanpäisenä hahmona taiteessa. Kissojen muumioita on kaivettu esiin Egyptissä jo miljoonittain, ja peräti eräs itsensä faarao Akhenatenin (kuollut n. 1336 eaa.) visiiri Aperel haudatutti itsensä noin 400 kissamuumion kanssa. Olihan hän todellakin tärkeä mies, ainakin hän halusi tällä teolla niin osoittaa!

Brooklyn Museum.

Kissojen tappaminen oli tietenkin muinaisessa Egyptissä kiellettyä yhtä poikkeusta lukuunottamatta: muumiointia. Onkin uskottavaa, että kissojen kasvattaminen muumiointia varten oli kannattavaa bisnestä, sillä näitä muumioita on löydetty niin jumalattomia määriä. Joukossa on myös krokotiileja, koiria, lintuja, apinoita… mitä tahansa eläimiä, joiden uskottiin olevan jonkin jumalan ilmentymiä.

How Cats Became Divine Symbols in Ancient Egypt | HISTORY

Kissojen jumalallisuus hupeni kuitenkin nopeasti, varsinkin noitavainojen myötä.

Paavi Gregorius IX (1145–1241) julisti jo elinaikanaan, että mustat kissat ovat ”Saatanan inkarnaatioita.” Tämä lausahdus juontunee siitä, että kreikkalaisessa mytologiassa taikuuden ja magian jumalatar Hekate omisti mustan kissan lemmikkinään. Hänen uskottiin myös pystyvän muuntautumaan täksi lemmikiksi – joten tuolloisen, myöhemmän paavin aikomuksena oli poistaa kaikenlainen kristinuskoa uhkaava epäjumaluus maailmasta.

Paavi Gregorius IX. Saunan takana on vielä tilaa, kissoissa saatanaa ei ole vielä nähty tai todistettu.

Nykyään on olemassa useita teorioita ja todisteitakin siitä, että tällainen mustien kissojen vainoaminen/tappaminen saattoi edesauttaa ruttojen leviämistä useiden vuosisatojen ajan; mustien kissojen etunahan oli juurikin olla näkymättömissä yön pimeydessä rottajahdissa. Vielä tänäkin päivänä mustan kissan näkeminen esiintyy taikauskona pahasta onnesta.

Library of Congress.

Japanissa puolestaan musta kissa edustaa hyvää onnea: tämä uskomus perustuu 1600-1800-lukujen Edo-kauteen, jolloin legenda kertoo samurain paenneen sadetta suuren puun alle suojaan. Tällöin samurai näki mustan kissan osoittavan samuraille tietä läheiseen temppeliin – ja kas; legenda oli syntynyt! Japanilaisessa kulttuurissa musta kissa on muutoinkin aina hyvän onnen tuoja, olkoon kyse vaikka kissan silityksestä, näkemisestä tai kättä heiluttavan kissan keraamisesta patsaasta.

Copyright Toshiyoki Enoki, watercolour
THE GREAT CAT – The Cat in History, Art and Literature

Eli kuten taas nähdään: historiasta, asuinpaikasta, uskonnosta ja kulttuurista riippuen ihmisten näkemykset ovat hyvinkin erilaisia.

Mikään ei kuitenkaan voita sitä tunnetta, mitä lemmikki johonkin kotiin kotoutuessaan tuo: nähtävästi vuosituhansien aikana kehitettyä kumppanuutta, läheisyyttä ja väistämätöntä huolehtimista ihan sen perustarpeista. Jokainen lemmikki olkoon perheenjäsen eikä huishais-hankittu, kuten Akka on monesti todennut tällaisia pelastaessaan.

Historia puhuu puolestaan: olemme eläneet yhdessä jo ties miten pitkään (arkeologisia jäänteitä ei välttämättä edes löydy niin kaukaiselta ajalta), joten jatketaan tätä yhteiseloa mahdollisimman hyvin, vaikka kyseessä olisi hämähäkki, käärme, öttiäinen tai kotitonttu.

Kotitonttu tai saunatonttu voi kyllä olla pirullinen riiviö, jonka hankintaa tai karkotusta voi itse kukin harkita.

Kukin tyylillään, kunhan kyseinen otus voi hyvin ja siitä huolehditaan. Jos ei itse voi huolehtia, vastuu siitä pitää antaa jollekulle muulle. Jos kyseessä on puutarhatonttu tai jokin muu outo olio, kannattaa harkita manaajaa tai mitä tahansa terapeuttia.

Nähdään taas historian, huumorin ja sarkasmin merkeissä!

TUNNETUIMPIA MATKAKOHTEITA MYTOLOGIASSA

Tässä lottomiljoonia odotellessa onkin mukava haaveilla tulevien, historiallisten paikkojen näkemisestä, mutta vanhoissa mytologioissa kerrotaan myös toisenlaisia tarinoita.

René-Antoine Houasse/Story of Minerva – Dispute between Minerva and Neptune over the Naming of the City of Athens/1696.

On nimittäin runsaastikin sellaisia legendaarisia kohteita, jonne tavallinen tallaaja miljoonineenkaan ei pääse: myyttisiä paikkoja, joihin ei Onnibus eikä Finnair ainakaan toistaiseksi kulje. Katsahdetaanpa seuraavaksi, mitä kaikkea entisaikojen kansat ja mytologiat yrittivät aikanaan meille kertoa näistä kohteista (tyrkyttivät meille turistikohteita ihan ilman viiden tähden arvosteluita, pthyi):

AVALON

Kuningas Arthurin legendasta tuttua Avalon-saarta on kutsuttu paikaksi, jonne kyseinen, kuuluisa (legenda)kuningas haudattiin. Arthurin ei kuitenkaan uskota olleen todellinen henkilö, vaan 500-600-luvuilta peräisin oleva taruhahmo, jonka teki tunnetuksi v. 1136 jaa. muuan brittiläinen pappi Geoffrey of Monmouth teoksessaan Historia Regum Britanniae.

Glastonbury Abbey (VintageNews).

Avalonissa kerrotaan asuneen yhdeksän valtiatarta – mukaan lukien Arthurin noitasisar Morgan Le Fey – sekä tietenkin itse velho Merlin. Myös Arthurin kuninkaaksi nostanut miekka Excalibur taottiin kertoman mukaan Avalonin saarella.

Glastonburyn kaupunki Somersetin piirikunnassa on liitetty usein Avaloniin, sillä v. 1190 Glastonburyn luostarin munkit väittivät löytäneensä kuninkaan ja kuningatar Guineveren luurangot haudattuina luostarin mailta. Historioitsijat eivät nykyään usko löytöä todeksi, vaan mainostempuksi luostarin jälleenrakentamisen rahoittamiseksi v. 1184 palon jälkeen. Avalonin sijainniksi on esitetty myös lukuisia muita saaria mm. Englannin ja Ranskan rannikoilla, mutta myös esim. Grönlantia ja Mallorcaa on ehdotettu.

WikimediaCommons/freeshare).

Glastonbury – Google Maps

ATLANTIS

Atlantiksen määrittely lienee itse kullekin tuttu, mutta palautetaanpa mieleen tarinan lähtöasetelma ja pääpiirteet. Tarina on lähtöisin filosofi Platonin (427-347 eaa.) kirjoituksista Timaios ja Kritias. Platonin dialogissa tarina on peräisin Solonin (ateenalainen valtiomies n. 638 eaa. – 558 eaa.) matkoilta Egyptissä. Solonille oli tuolloin kerrottu egyptiläisen papin toimesta, että Atlantiksen tuho tapahtui n. 9000 vuotta aiemmin ja tuhon aiheutti jumalten suuttumus atlantislaisten paheellisuuteen.

(history.com)

Tuhon sanotaan sisältäneen maanjäristyksiä ja tulvia ja saaren sanotaan vajonneen mereen vain yhden vuorokauden aikana. Tuosta mainitusta ajasta on nyt n. 11 600 vuotta, joka monen tutkijan mielestä sopii jo todeksi tutkittuun katastrofiin jääkauden päättyessä äkillisesti juuri tuona aikana. Tämä ”Younger Drias Cataclysmic Event”-teoria on edelleen tutkinnan alla.

Ulkoasultaan Atlantiksen rengasmainen kaupunkirakenne lienee useimmille tuttu, mutta Platonin kirjoituksista käy myös ilmi kaupungin koko: n. 385×580 km. Tässä mittayksikkönä on kreikkalainen stadion, mutta mittayksiköksi on epäilty myös egyptiläistä khetiä. Tällöin kaupunki olisi huomattavasti pienempi, mutta Platon väitti myös Atlantiksen olevan ”suurempi kuin Libya ja (tuolloinen) Aasia yhteensä.” Lisäksi Atlantiksella olisi ollut miljoonapäinen armeijajoukko, joten kirjoitusten pohjalta kyseessä olisikin täytynyt olla hyvin suuri saari miljoonine muine asukkaineen, jotka viljelivät ja ylläpitivät koko systeemiä.

Noh, koosta viis; mutta tärkein tunnusmerkki Atlantiksen sijaintiin on Platonin sanat: ”Herakleen pylväiden takana.” Näillä pylväillä on antiikin aikana viitattu Gibraltarinsalmen molemmin puolin oleviin kallioihin, mutta muitakin tulkintoja tästä on toki esitetty.

Detail of Pillars of Hercules from Tabula Peutingeriana, 1-4th century CE.

Atlantiksen sijainnista on tuhansia ehdotuksia, kuten noin v. 1600 eaa. tulivuorenpurkauksen räjäyttämä Santorini/Theran saari. Myös Bahaman Bimini Road on suosittu kohde, varsinkin kun tämä merenalainen ”highway” löydettiin v. 1968.

Bimini Road: Natural Rock Formation Or Path To Atlantis? (allthatsinteresting.com)

Mauritaniassa sijaitseva Saharan silmä (Richat Structure) on myös ehdokkaiden listalla juurikin rakenteensa puolesta; lisäksi näistä Saharan renkaista on löydetty mm. merisuolaa ja merinilviäisten jäänteitä. Nykyään onkin tiedossa, että vielä n. 5000 vuotta sitten Sahara oli rehevämpi, kuin aiemmin oli luultu.

Richat/ISS-Nasa-31.12.2021/publicdomain.

Atlantiksesta onkin sanottu, että sormen voi tökätä kartalle mihin kohtaan tahansa ja todennäköisesti sitäkin paikkaa on ehdotettu tämän kaupungin sijaintikohdaksi. Mikäli enemmän aihetta tutkii, tämä väite pitää paikkansa! Akka väittää Atlantiksen olleen omalla eteläpihallaan; se on tällä hetkellä täysin saavuttamaton manner!

LEMURIA/MU – KADONNUT MANNER

Atlantikseen liittyy myös v. 1864 eläintieteilijä Philip Sclaterin ehdotus Intian valtamerellä muinoin sijainneesta mantereesta. Teoria oli laajalti suosittu tiedepiireissä muutoinkin, mutta myöhemmällä ajalla varsinkin teosofiset ja antroposofiset seurat ovat olleet teorian kannattajia. Mm. spiritualisti Helena Blavatsky/Madame Blavatsky (1831-1891), Teosofisen seuran perustaja, uskoi Lemurian olleen nykyihmisen edeltäjien alkukoti.

”The Lost Continent of Mu”/James Churchward 1926.

Tämän ajatuksen esitti tosin myös saksalainen biologi Ernst Haeckel (1834-1919) v. 1870. Haeckel oli innostunut tiedemies ja vaikuttava tieteellinen piirtäjä, jonka useita piirroksia on kuitenkin myöhemmin kritisoitu niiden oikeellisuudesta. Ottaen huomioon mm. darwinin teorian synnyn ja lääketieteen kehityksen miehen elinaikana, tämä lienee kuitenkin jotenkin ymmärrettävää…

Ernst Haeckel: Natürliche Schöpfungsgeschichte, Georg Reimer, Berlin 1868.

KULTAINEN EL DORADO

Tämän kaupungin legenda syntyi 1500-luvulla, kun espanjalaiset konkistadorit kuulivat muisca-intiaaneilta kullatun kuninkaan rituaaleista Guatavita-järvellä (lähellä Bogotaa nykyisessä Kolumbiassa). Tarinoiden mukaan kruunattava kuningas peitettiin kultapölyllä, hän sukelsi järveen ja veteen uhrattiin kansalaisten toimesta useita kultaesineitä seremonian aikana. (El Dorado tarkoittaakin siis kullattua miestä, ei todellakaan kaupunkia, joksi legenda jäi elämään…)

Lake Guatavita – Google Maps

Seremonia ilmeisesti kuitenkin lopetettiin, kun toinen, hyökännyt intiaaniheimo valloitti alueen. Espanjalaiset yrittivät kuitenkin kultakuumeessaan tyhjentää järven ja löysivätkin useita uhrattuja esineitä, mutta heidän uskomustensa mukaan järven lähistöllä piti kuitenkin olla varsinainen, näiden kullattujen esineiden teko-/lähtöpaikka eli… kaupunki.

Gold Museum, Bogota (36145671394) – El Dorado – Wikipedia. Muisca-intiaanien kultainen esine Bogotassa, joka esittää tätä seremonian suorittamista/freeshare.

Tällaista Manoaksi nimettyä kaupunkia ei kuitenkaan useiden vuosisatojen aikana tehdyistä etsinnöistä huolimatta löytynyt. Jopa Roanoke-siirtokunnassa mukana ollut britti Sir Walter Raleigh (1552-1618) etsi El Doradoa v. 1595, kuten myöskin tutkimusmatkallaan kadonnut legendaarinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett. Jep, Percy tunnetaan Etelä-Amerikan tutkimusmatkailijana, joka kiersi useilla reissuillaan täysin tuntemattomissa olosuhteissa.

Noh, Fawcett oli tietenkin kuullut tarinoita näistä useiden vuosisatojen etsinnöistä, ja lähtiessään matkalleen Jack-poikansa kanssa v. 1925 hän uskoi löytävänsä kadonneen Z-kaupungin. Näin hän ainakin itse löytöä nimitti. Tästä Akka on kirjoittanutkin viimeksi n. 100 vuotta sitten:

syyskuu 2019 – Akalla on asiaa Percy Fawcett

Fawcettin kohtalo on edelleenkin epäselvä, kuten jo tuolloisessa jutussa todetaan. Kullattu kaupunki/Eldorado/mystinen Z-kaupunki-legenda lienee siis peräisin tarinan paisumisesta valtaviin mittoihin vuosisatojen aikana – aikana, jolloin tutkimusmatkailu muutoinkin oli kukoistuksessaan. Tällaiset tarinat ja legendat ovat olleet omiaan saamaan rahoitusta erilaisille tutkimusmatkoille, joka tietenkin hyödyttää meitä nykypäivän pulliaisia.

The Enduring Mystery Behind Percy Fawcett’s Disappearance | HISTORY

Lake Guatavita – Google Maps

1900-luvun puolella tutkimusmatkailu alkoikin jo muuttua enemmän ”kuka ehtii ensin”-tyyppiseksi kamppailuksi sekä lentokoneiden, vuorenharjanteiden että ääriolosuhteiden parissa. Kun maailma alkoi olla jotakuinkin kartoitettu, piti alkaa keksiä seuraavia kohteita erilaisten ennätysten ja rajapyykkien saavuttamiseksi. Ajan hiljalleen muuttuessa ennätykset alkoivat olla myös muotoa ”ensimmäinen nainen, joka…” Otettakoon tästä esimerkkeinä vaikkapa… hmm… Marie Curie (Nobel-palkinto 1903), Gertrude Ederle (ui yli Englannin kanaalin 1926), Annie G. Fox (Purppurasydän-kunniamerkki 1941).

Gertrude Ederle/George Grantham Bain/Library of Congress.

OLYMPOS-VUORI

Muinainen, kreikkalaisten jumalten olinpaikkaa Olympos kuvaillaan runoilija Homeroksen (800-700-luku eaa.) teoksessa Ilias. Hänen mukaansa tässä palatsikompleksissa oli kultaiset portit vartijoineen ja suurin palatsi oli tietenkin pääjumala Zeuksen käytössä. Rakennukset oli rakennettu kivestä pronssisine perustuksineen, mutta kävelytiet ja lattiat olivat peräti kullattuja. Lisäksi Olympoksella sijaitsi mm. talleja kuolemattomille hevosille! Wow! Ja varmastikin suuri, kultainen uima-allas tiki-baareineen… aahh!

Who was Homer? | British Museum

Olympoksen sijainti taivaalla uskottiin olevan eetterissä, ns. puhtaaksi aineeksi kuvatussa tai jumalten hengittämässä välitilassa. Eetteri oli kuitenkin pitkään antiikin ajalla viides alkuaine maan, tulen, veden ja ilman lisäksi. Tämä uskomus jonkinlaisesta ”väliaineesta” jatkui erilaisine tutkimuksineen pitkälle 1800- ja 1900-luvuille asti, kunnes Albert Einsteinin (1879-1955) suhteellisuusteoria julkaistiin v. 1905.

Albert Einstein v. 1905.

Näistä kohteista on paha valita, mutta onneksi ei edes tarvitsekaan. Näihin ei kuitenkaan pääse edes massilla, vaikka lottomiljoonat tilillä polttelisivatkin. Siksipä onkin hauska taas katsoa, kun muutaman euron lottoarvonnasta tulee hyvässä lykyssä tilille taas se about 0,60 euroa: eipä sillä olis muailmaa kierrellytkään! Nope!

Näillä mennään taas ja palataan asiaan ensi viikolla lemmikkien historian merkeissä!

HELVETIN HISTORIAA

Jo muinaiset roomalaiset”… kuuluu vanha lause, jota ei kuulemma missään tapauksessa saa käyttää missään yhteydessä. Syistä viis, mutta eivät ne roomalaiset nyt NIIN muinaisia olleet, kun verrataan esim. sumerialaiseen kulttuuriin 4000-2000 eaa. Eufrat- ja Tigris -jokien alueella.

Roomalaisten valta-ajan katsotaan kuitenkin alkaneen vasta n. 700-luvulta eaa. kaupungistumisen myötä. (Tämä seikka tuli siis mieleen, kun Akka yritti muistella, oliko Haades kreikkalaisten vai roomalaisten manala…)

Jesus Christ saving the souls of the damned/1300-luvulta.

Noh; mennäänpä itse aiheeseen: onko ennen kristinuskoa historiallisissa kulttuureissa ollut käsitystä helvetin olemassaolosta? Miten eri uskonnoissa aihetta on käsitelty tai kuvattu? Tarkoitus ei ole tutkia asiaa teologiselta kantilta (joka on loppumaton suo), vaan ainoastaan katsahtaa, miten meitä syntisiä on ennen muinoin peloteltu kuolemanjälkeisellä taipaleella.

Onhan se nyt aivan selvää, että helvetti-käsitys on kristinuskossa ollut erinomainen keino pitää kansa ruodussa ja kuosissa tässä maanpäällisessä maailmassa.

ELI: Haades oli totta tosiaan sekä Kreikassa että Roomassa kuolemanjälkeinen tuonpuoleinen. Haades oli Kreikassa myös itse jumalan nimi, joka hallitsi tätä maanalaista valtakuntaa, kun taas Roomassa jumalan nimi oli Pluto.

Monet muistanevat kuulleensa Styks-joesta, jonka yli kuolleen oli päästävä lahjomalla kolikolla manalan lautturi Kharon. Vielä nykyäänkin löydetään luurankoja, joiden suuhun on asetettu kultakolikko. Tämä todistaa ainakin, ettei lautturinpentele ole sitten kuitenkaan kolikkoa ottanut…! Roomalaisten Haades-käsitykseen vaikutti suuresti Homeroksen Odysseia-teos ja sielujen puhdistuminen/uudelleensyntyminen on vaikuttanut mm. kristinuskon kiirastuli-käsitykseen.

Entäpä ne sumerilaiset? Tuonpuoleisella olikin monta nimeä: Kur, Irkalla, Kukku, Arali ja Kigal. Erikoista tähän tuonelaan joutumisessa oli se, ettei ihmisiä mitenkään tuomittu pahoista teoistaan, vaan jumalatar Ereshkigal vain julisti henkilön kuolleeksi. Vainajat saivat tuonelassa juodakseen vain ”kuivaa pölyä,” joten menehtyneille annettiin sukulaisten toimesta usein juomauhreja jopa vuosikausien ajan. Onnettomimpia vainajia olivatkin siis lapsettomat, joiden uskottiin tämän takia jopa muuttuvan kummituksiksi ja piinaavaan vielä elossa olevia sukulaisiaan.

Kelttiläiseen kulttuuriin (n. 700 eaa.-400 jaa.) kuului useita erikielisiä kansoja ja heimoja eri alueilla, mutta yhteistä kaikille oli tuonpuoleisen käsitys. Varsinaista helvettiä ei ollut, vaan tuonpuoleinen (yleisin Annwn/Annwyn tai Tir na nOg) sijaitsi usein joko saarella tai maan alla. Tämä maailma olikin siis vain ”Otherworld,” ei helvetti eikä taivas.

Keski-Amerikkaan sijoittunut mayojen muinaiskulttuuri (n. 7000 eaa.-950 jaa.) kutsui alamaailmaa Xibalbaksi, jota hallitsi 12 jumalaa. Tämä tuonela oli täynnä koettelemuksia, ansoja ja testejä sielupoloiselle, joka epäonnistuessaan joutui pilkattavaksi jumalten eteen. Lukuisten luolaverkostojen uskottiin johtavan tähän alamaailmaan, joten usein näistä luolista löytyy esim. rikottuja tai ehjiä uhriastioita.

Muinaisessa Egyptissä tuonpuoleisen nimi oli Duat ja tätä maailmaa hallitsi jumala Osiris. Jotta vainaja pääsisi punnitsemaan sydämensä, hänen tuli suorittaa testejä ja ohittaa demoneita matkallaan manalan läpi. Perillä jumala Anubis (jep, se koiranpää) vertasi sydämen painoa jumalatar Maatin sulkaan. Mikäli sydän oli painavampi, jumalatar Ammit hotkaisi sielun pois kuljeksimasta. Testin läpäisseet pääsivät Aaru-nimiseen rauhaisaan ”paratiisiin.”

Kaikki tietänevät viikinkien Valhallan (jumala Odinin sali), jonne kaikki soturit havittelivat kunniakkaasti pääsevänsä. Vähemmän tunnettu termi lienee Hel/Helheim eli kuolleiden valtakunta, jonne joutuivat vanhuuteen tai sairauteen kuolleet tai muutoin epäkelvot yksilöt. Tätä maanalaista maailmaa hallitsi jumalatar Hel. Norjalaisessa mytologiassa muunkinlainen kuolemanjälkeinen elämä oli mahdollista; esim. merellä kuolleet noudettiin pois haahuilemasta jumalatar Ran verkkoihin.

Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön keskuudessa helvetin käsitettä ei ollut olemassa. Kuolemanjälkeisen elämän uskottiin jatkuvan joko entiseen malliin jo edesmenneiden sukulaisten ja ystävien parissa (esim. Pueblo-intiaanit), tai Cheyenne-intiaanien mukaan Linnunrataa pitkin kuolleiden maailmaan samoihin olosuhteisiin. Minkäänlaista järjetöntä rangaistusta eletystä elämästä ei siis ollut odotettavissa, kuten useimmissa muissakaan kulttuureissa. Australian aboriginaaleilla on tällainen samanlainen ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä: rangaistuksia eikä koetuksia ole heidänkään puoleltaan tiedossa!

Suomalaisessa ”pakana”maailmassa siirryttiin kuoleman jälkeen tietenkin Tuonelaan, Manalaan tai Vainajalaan… tai mikä parasta: Manan maille. Kuolleiden täytyi ylittää Tuonen virta huolimatta siitä, olivatko he eläessään olleet hyviä vai pahoja, ja tätä virtaa vartioi musta joutsen laulaen kuolonsäveleitä. Tähän virtaan joutuu myös Kalevalan Lemminkäinen epäonnistuttuaan surmaamaan tämän joutsenen (tehtävä, joka hänen täytyi läpäistä saadakseen itselleen Pohjolan Louhen tyttären).

Kuulostaa kummasti ihan samanlaisilta tehtäviltä, joita asetettiin muissakin muinaisissa kulttuureissa… hmm!

On kuitenkin päivänselvää, että Elias Lönnrot keräsi matkoillaan Kalevalan ja Kantelettaren perimätietoa vasta 1800-luvun alkupuolella, joten tällöin kristinusko oli jo ehtinyt vaikuttaa useita vuosisatoja näihin suomalaisiin mytologioihin ja niiden suullisena perimätietona kerrottuihin tarinoihin.

Tällaisten uskonnollisten uskomusten alkuperien selvitys on tietenkin hankalaa, mutta MUINAISIIN aikoihin viitatessa voisi mainita, että mm. Homo Naledi-yksilöt (335 000–236 000 eaa.) todistettavasti suorittivat hautausrituaaleja. Samoin on jo pitkään oletettu kukkien siitepölylöytöjen perusteella, että neandertalinihminen hautasi tarkoituksellisesti kuolleensa. Ohessa hieno artikkeli tällaisesta tutkimustoiminnasta Cambridgen yliopistolta:

Shanidar Z: what did Neanderthals do with their dead? (cam.ac.uk)

Näitä löytöjä (kuten myös uusia ihmislajeja) saattaa putkahdella esiin historian hämäristä uusien löytöjen myötä, mutta näiden lajien uskomuksia kuolemanjälkeisestä elämästä emme voi koskaan tietää. Ainakin tiedämme, että neandertalilaiset huolehtivat vammautuneista ja vanhoista jäsenistään huolella. Tämä linkki kertoo myös Shanidar-luolan löydöistä:

Shanidar Cave – Wikipedia

Human Family Tree | The Smithsonian Institution’s Human Origins Program (si.edu)

Tässä yhteydessä kannattanee lopuksi todeta, että suurin osa maailman ongelmista on seurausta eri uskontojen välisistä ongelmista. Menneessä maailmassa on eletty maan, riistan, sairauksien ja selviytymisen ehdoilla, kunnes on keksitty, että esim. kuu ja aurinko ovatkin jumaluuksia.

Jopa taivaalta putoavat tähdenlennot/meteoriitit/ukkoset ovat olleet enteitä jumalien suuttumisesta, joten jotakin pitäisi tehdä!? Lepyttää suuttuneita jumalia veriuhreilla, tuhansilla suoruumiilla, lasten kasvatuksella pelkästään uhrimenoja varten jne. Akka ei ollenkaan vähättele myöskään eläinuhrien asemaa tässä yhteydessä.

Ehkäpä se selviytymisen helvetti on muinaisille ihmisille ollut jo se maanpäällinen helvetti, joten alkuperäiskansoille(kaan) se termi ei ole ollut tarpeellinen. Sellaisella periaatteella ollaan menty, että ”Jotta vittuakos sitten; tästä etiäpäin kualemahan: parempoo o kuitennii luvassa!”

Akka tykkää tästä ajatuksesta. Pitäkää helvettinne, uskontonne ja tunkkinne, ne ovat moderneja keksintöjä.