MUKAVIA LUONTOKOHTEITA MAAILMALLA

Tässäpä muutamia erikoisempia luontokohteita maailmalta sekä pienemmälle, että isommalle budjetille. Arimmat älkööt kuitenkaan vaivautuko… ja tarkemmin ajateltuna: nämä lienevät kuitenkin isommalle budjetille… Vaikka lottovoiton jälkeen!

BLOOD FALLS, Etelänapamanner

Australialainen geologi Thomas Griffith Taylor löysi verenpunaisen putouksen Antarktikselta v. 1911. Tämän suolavesiputouksen väri johtuu veden korkeasta rautaoksidipitoisuudesta. Tämä 54-kilometrinen jäätikkö nimettiin löytäjänsä mukaan Taylorin jäätiköksi. Tälle reissulle kannattaa varata kunnon survival-vaatteet ja reippaasti aikaa. Toisaalta: tällaisen nähtävyyden näkee ihan mukavasti internetistäkin persiillään istuen. Vaikka tässä seuraavassa kuvassa:

Blood Falls, Antarctica.

GIANT’S CAUSEWAY, Pohjois-Irlanti

Noin 40 000 basalttipylvästä Antrimin kreivikunnassa ovat muodostuneet tuliperäisestä toiminnasta n. 50-60 miljoonaa vuotta sitten. Irlantilaisten legendojen mukaan nämä mereen johtavat kulmikkaat kivet ja pylväät on rakennettu jättiläisten välistä taistelua varten: Fionn mac Cumhaillin oli määrä kohdata vastustajansa skottilainen Benandonner.

Fionnin vaimo piilotti kuitenkin miehensä kehtoon, ja Benandonnerin nähtyä tämän “vauvan” koon, hän järkyttyi ymmärtäessään lapsen isän olevan tietenkin aivan hermeettistä kokoa. Täten Benandonner pakeni takaisin Skotlantiin rikkoen kivisen kalliotien mennessään, jotta “vauvan” isä ei lähtisi hänen peräänsä. Jep, aivan järkevä ja luonnollinen selitys tällaiselle muodostelmalle! Retkelle kannattaa siis varata mukaan jättimäinen kehto ja aikuisvaipat. Siinä on sitten mukava kirmailla kallioilla tutti suussa huutaen “gögö-lölölöö!”

Giant’s Causeway (Wikipedia).

KAASUJÄRVET KIVU, NYOS JA MONOUN, Kongo/Ruanda ja Kamerun

Maailman ainoat kolme kaasujärveä sijaitsevat Afrikassa, näistä kolmesta Kivu sisältää hiilidioksidin lisäksi metaania. Näiden järvien uhka piilee siinä, että esim. maanjäristys voi vapauttaa järvien pohjasta tappavat määrät tukehduttavaa hiilidioksidia ja/tai räjähtävää metaania. Monoun-järvi purkautui v. 1984 tappaen 37 ihmistä, mutta Nyosin purkaus kaksi vuotta myöhemmin tappoi peräti 1746 henkilöä. Kivu-järven vastaavan tapahtuman vaikutusalueella asuu peräti 2 miljoonaa ihmistä, joten tällainen purkaus olisi mittaluokaltaan valtava katastrofi. Tervetuloa pulikoimaan ja kalastamaan leppoisille rantavesille! Sukeltajanvarusteissa ja täydet happipullot selässä!

Lake Kivu (MONUSCO / Abel Kavanagh/Wikipedia).

RICHAT STRUCTURE, Mauretania

Saharan hiekan keskeltä löytyy merkillinen 45-kilometrinen kivimuodostelma, joka näkyy mainiosti myös avaruuden astronauteille. Muodostelma koostuu useista eri-ikäisistä kivistä ja kivilajeista, jotka ovat paljastuneet jatkuvan eroosion takia. Muodostelman syyksi on esitetty myös Atlantista sekä tietenkin pieniä vihreitä ukkeleita. Erilaiset teoriat kertovat myös, että Saharan ollessa vielä rehevää sademetsää ja savannia, valtavat tsunamit pyyhkäisivät alueen yli ja tuhosivat täten koko hienon asutuksen ja kulttuurin. Tänne pääsemiseksi pitäisi varata kuukausi aikaa ja kamelikaravaani, jotta voisi kokea ihka-aitoa Saharan tunnelmaa! Ah, sitä Arabian Lawrence -meininkiä!

Richat Structure (nasa.gov)

Richat Structure (tai The Eye of Sahara).

DIOMEDE-SAARET, Beringinsalmi

Näiden kahden saaren erikoisuus piilee siinä, että pienempi Diomede kuuluu Yhdysvaltojen Alaskalle, kun taas vierekkäinen suurempi Diomede kuuluu Venäjälle. Saarten välistä kulkee päivämääräraja, joten aikaeroa saarilla on huimat 21 tuntia, vaikka etäisyys näiden kaksosten välillä onkin vain 3,8 kilometriä. Ensimmäinen epävirallinen havainto saarista tehtiin venäläisen Semyon Deznehvin toimesta v. 1628, mutta virallisesti saaret havaitsi tanskalainen Vitus Bering v. 1728. Olipa kerrassaan hyvä, että salmesta tuli Beringinsalmi, eikä Vitussalmi!

Diomede Islands (NASA Earth Observatory).

FERDINANDEA ISLAND (myös Graham Island), Sisilia

Tämä piskuinen saari on tiettävästi noussut ja taasen uponnut aaltojen alle neljä kertaa sen raportoidun elon aikana alkaen 200-luvulta jaa. Viimeisin havainto saaresta on vuodelta 1831, jolloin sen pinta pysytteli vesirajan yläpuolella seuraavaan vuoteen asti. Saari kuuluu Campi Flegrei -tulivuoriryhmään, mikä selittäneekin sen omituista käytöstä. Vuosina 2000 ja 2002 alueella havaittiin seismistä toimintaa, mutta edelleenkin saaren huippu pysyttelee 8 metriä pinnan alla. Ja mikä hupaisinta: tämänkin turhakkeen omistuksesta on eri maiden toimesta käyty kiivaita kiistoja. Mitä helekkarin väliä tämmöisellä saarella on, kun se näköjään tykkää olla upoksissa enemmän kuin pinnalla?

Ferdinandea Island, Italia.

CAVE OF THE CRYSTALS, Meksiko

Naicassa, Meksikossa sijaitsee v. 2000 löydetty luola täynnä valtavia kristallipylväitä. Luolan yläpuolella sijaitsee jo v. 1910 perustettu kaivos, jonka työntekijät löysivätkin tämän salassa muhineen pätsin: luolan lämpötila on peräti 50 astetta Celsiusta ja ilmankosteus on lähes 100%. Luolassa ei voi oleskella ilman suojavarusteita kuin 10 minuuttia kerrallaan. Seleniittikiteistä muodostuneet pylväät alkoivat muodostua jo n. 350 000 vuotta sitten, ja suurimmat niistä ovat jopa 14 metrin pituisia ja metrin paksuisia. Notta saunomahan sitten tänne kymmeneksi minuutiksi… 300 metrin syvyyteen maan alle! Kiva pikku kylpemishetki koko perheelle!

Cave of The Crystals (SciencePhotoLibrary).

HILLIER-JÄRVI, Australia

Tämä 600×250 -metrinen järvi sijaitsee saarella Australian rannikolla. Sen erikoisuus on pysyvä vaaleanpunainen väri, joka johtuu Dunaliella salina -levästä. Tutkimusmatkailija Matthew Flinders kirjoitti saaresta ensimmäisen kirjallisen havainnon v. 1802 ja nimesi sen miehistönsä jäsenen William Hillierin mukaan tämän menehdyttyä punatautiin. Järven suolaisuudesta johtuen ainoat elävät organismit ovatkin leviä ja bakteereja, mutta siinä uimisesta ei tiedetä olevan haittavaikutuksia ihmiselle. Se ei toki ole suositeltavaa, ja useimmat turistit varaavatkin lentokonekyydin tätä erikoisuutta tarkastellakseen. Tänne pitäisi pulahtaa pinkissä uimapuvussa ja ruusunvärisissä aurinkolaseissa; unohtamatta tietenkään pinkkiä Cosmopolitan-drinkkiä ja puhallettavaa uimaflamingoa! Barbie voisi olla kateellinen, ehkä jopa Ken.

Hillier Lake, Australia. Let’s go, Barbie!

MAN-PUPU-NJOR -kivet, Uralvuoristo

Tämä keskellä-ei-mitään sijaitseva nähtävyys koostuu seitsemästä 30 – 42 -metrisestä kalliopaadesta, jotka uhmaavat talvisin alueen jäätäviä pakkasia ja lumimyrskyjä. Tämä paikka sijaitsee (vuodenajasta riippuen) jopa usean päivän vaellusmatkan päässä lähimmästä asutuksesta, joten matkaan ei kannata lähteä kevyin varustein. Alue on kuitenkin suosittu turistikohde sen haastavuudesta huolimatta: tällä samalla alueella sijaitsee kuuluisa Dyatlovin sola, jossa 9 hiihtoretkeilijää menehtyi epäselvissä olosuhteissa v. 1959. Tämä mysteeri on edelleen selvittämättä sen lukuisten omituisten piirteiden takia. Jos tätä keissiä aikoo selvitellä, varaa tutkimiseen aikaa sellaiset hulppeat pari vuosikymmentä… ainakin. Ja ehkä sen jälkeen pakkopaita ja pehmustettu huone.

Man-Pupu-Nyor, Ural.

Dyatlov Pass Linkki tämän aiheen asiantuntijan sivustolle.

PIG BEACH, Bahamasaaret.

Bahamaan kuuluvalla Big Major Cay -saarella elää ainostaan villiintyneitä possuja, jotka tykkäävät polskutella vedessä. Tämän asumattoman saaren sikakannan alkuperää ei tiedetä, mutta niiden on arveltu joutuneen saarelle jopa merirosvojen toimittamina. On myös epäilty, että siat ovat uineet rantaan haaksirikkoutuneesta laivasta. Noh, nykyinen kärsämäärä saarella on n. 50-60 yksilöä, tokihan saarella elelee muutamia villikissoja ja vuohiakin. Saarella sijaitsee kolme makean veden lähdettä ja kärsäkkäistä innostuneet turistit ja bahamalaiset ruokkivat elikoita nykypäivisin. Mikäpä siinä on meressä polskutellessa; mieluummin aitoja töpselikärsiä, kuin allasbaarin antimista päihtyneitä porsaita!

Pig Beach (Wikimedia).

Tässä tulikin siis listattua näitä merkillisiä luontokohteita vain suuremman budjetin reissaajalle, joten mikäpä sopisi sitten mukavaksi, oudoksi kohteeksi esim. kotimaan matkailijoille? Otetaanpa tähän hyvin sarkastinen esimerkki kotimaan kamaralta:

NEULALÄHDE, Pirkkala

Tämä uhrilähde kuuluu Tursiannotkon muinaisjäännösalueeseen, jolta on löydetty asutusta jo viikinkiajan alusta lähtien. Tätä uhrilähdettä tutki ensimmäistä kertaa arkeologi Aarne Erä-Esko v. 1948.

Mikäpä tässä Hiidenmäellä sijaitsevassa uhripaikassa on sitten niin kovin merkillistä? Tämä Hiidenkaivoksikin kutsuttu lähde on vain 18 cm syvä ja 10 cm leveä. Voi jösses, miten upea nähtävyys! Täytyykin pakata matkalle mukaan sekä puhdas, synnitön mieli, että suurennuslasi! Muutoin tämän pyhän lähteen henget langettavat uskomusten mukaan syntisen päälle kaikenlaisia vitsauksia!

Neulalähde/-kaivo, Martin kaivo, Hiidenkaivo (Retkipaikka).

Akka lopettaa tähän, sillä tämän viimeisen näkemyksen ansiosta räyhähenget lähestyvät jo uhkaavasti ovista ja ikkunoista. “Ollos ikuisesti kirottu, sinä viäräleukainen akanruppana,” kuuluu jo uhkaavasti porstuasta demonisella äänellä. Mutta kas: sehän olikin vain töistä kotiin saapuva ukonpuoli! Akka huokaa helpotuksesta; Neulalähteen demonit eivät olekaan Akan kimpussa (ainakaan vielä)!

(Louis Le Breton)

TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että “timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.

AITO AAVEKAUPUNKI

Kaliforniassa keskellä-ei-mitään sijaitsee kerrassaan upea aikakapseli: hylätty kullankaivuukaupunki 1850-luvulta. Bodie perustettiin v. 1859, kun 4 mainaria löysivät vuoristoisesta maastosta lupaavan kultaesiintymän. Kaupunki sai nimensä mainarista nimeltään W. S. Bodey. Tämä herra kuolikin piakkoin kaupungin perustamisen jälkeen lumimyrskyssä, mutta ainakin hänen nimensä jäi täten historiaan (mukaeltuna tosin).

Koko kaupunki katuineen on kuvattu Google Mapsiin, joten virtuaalimatka Bodieen onnistuu mainiosti ukkelia painamalla.

Bodie – Google Maps

Kaupunki kasvoi nopeasti; v. 1879 Bodiessa asui jo 7000-10 000 asukasta ja alueella oli peräti n. 2000 rakennusta. Ja kuinka ollakaan: Bodiesta löytyi peräti 65 saluunaa, 200 ravintolaa, Chinatown ja punaisten lyhtyjen katu. Varsin miellyttävä kaupunki kerrassaan; eritoten lapsiperheille!

(Visit Mammoth)

Villin lännen meininki toteutui kirjaimellisesti Bodiessa, ampumistapauksia sattui tämän tästä ja kaupungissa olikin tapana kysyä “onko meillä miestä aamiaiseksi.” Tämä tarkoitti: oliko yön aikana taas ammuttu joku.

(Bodie Foundation)

Kasvavaan Bodieen vedettiin lennätinlinjat ja rakennettiin rautatie, paikallinen sanomalehtikin perustettiin v. 1877: The Standard Pioneer Journal of Mono County. Ette sitten yhtään parempaa nimeä keksineet…? Kenellekään ei tullut mieleen “Bodie News”?

On arvioitu, että Bodien kaivoksista kaivettiin kultaa 34 miljoonan dollarin edestä. Mutta eihän se kulta mihinkään itsekseen lisäänny; kaivosten ehtyessä mainarit alkoivat pikkuhiljaa muuttaa pois kaupungista etsimään parempia esiintymiä. Vuonna 1880 asukasluku oli vain n. 5000 asukasta. Tästä 10 vuotta myöhemmin, v. 1890 asukkaita oli enää 779.

(bodie.com)

Ensimmäisen kerran Bodie mainittiin aavekaupunkina v. 1915 ja vuonna 1950 asukasluku oli jo pyöreä nolla. Kaupungin autioituessa hyvin nopeasti rakennukset jäivät elämään omaa elämäänsä juuri sellaisina, kuin ne hylättäessä jätettiin. Useissa rakennuksissa on edelleen paikoillaan huonekaluja ja muuta esineistöä, jotka kertovat menneestä elämästä hyvin konkreettisella tavalla.

(Escalon Times)

Koko kaupungin alueesta tehtiin suojelu- ja vierailukohde jo 1960-luvulla ja vuosittain siellä käykin n. 200 000 turistia. Rakennuksia on edelleenkin jäljellä 110 vuosien 1892 ja 1932 rajuista tulipaloista huolimatta. Alueen hyiset talvet ja rutikuivat kesät ovat kuitenkin verottaneet rakennuskantaa rankalla kädellä, mikä näkyykin useissa julkisivuissa ja rakenteissa.

Bodien sekatavarakauppa (California Travel/AmateurTraveler).

Legendana elää edelleen tarina tytöstä, jonka perhe aikoi muuttaa Bodieen San Fransiscosta. Tyttö kirjoitti päiväkirjaansa: “Hyvästi Jumala, minä lähden Bodieen.” Vallan mieltäylentävä näkemys uudesta kotipaikasta! Nykypäivän espoolainen sanoisi vastaavassa tilanteessa: “Hyvästi iPhone, lähden tästä metrolla Itäkeskukseen.” Eehhehe!

Toinen legenda kertoo prostituoitu Rosa Maysta, joka muutti kaupunkiin v. 1893. Hän osti punaisten lyhtyjen kadulta asunnon 175 dollarilla. Kerrotaan, että Rosa May avusti ja hoiti mainareita kaupungissa leviävän epidemian aikana, jonka johdosta hänelle annettiin lempinimi “h***a, jolla on sydän kultaa.”

Rosa May.

Väitetään jopa, että Rosa May sai itsekin tartunnan (epidemian laatua ei tiedetä) ja lopulta menehtyi tähän, mutta mitään todisteita tällaisesta ei ole löydetty. Tarinahan sinällään on jo kertomisen arvoinen; olkoon se sitten totta tai palturia. Nykyaikana tästä saisi mehevän jutun johonkin kökkölehteen: “Seksityöläisestä sairaanhoitajaksi – lue koko Rosa Mayn traaginen tarina!!”

Rosa Mayn hautakivi Bodiessa.

Kuten kunnon aavekaupunkiin kuuluukin, Bodien yllä leijuu kammottava kirous. Jos alueelta pöllii jonkin muistoesineen mukaansa, alkaa tämän varkaan elämä mennä päin per***tä. Tämä uskomus on kuitenkin täysin sepitetty juttu: alueen vartijat laskivat huhun liikkeelle, jotta turistit eivät veisi tavaroita mukanaan.

Bodie Museum (California Travel).

Noh, tarinaa kerrottiin kuitenkin niin uskottavasti, että syyllisyydentuntoiset ihmiset alkoivat lähettää varastamiaan esineitä (kenkiä, lasinpaloja, pikkuroinaa) takaisin Bodieen. Näitä palautettuja esineitä laitettiin sitten esille museoon ja helvetti pääsi irti: esineitä alettiinkin pölliä ihan vain sen vuoksi, että niitä olisi sitten hauska katsella palautuksen jälkeen museon lasivitriineissä..! Aargh, ihmiset…!

Varastetuista tavaroista suurin on eräästä talosta pöllitty PIANO. Jep, todellakin piano. Tämä piano on valitettavasti edelleen karkuteillä eikä sitä todennäköisesti kukaan aio palauttaakaan. Akka ei ainakaan usko, että museoon saapuu joku tyyppi sanoen: “Anteeks kauheesti, mut tää vehje tarttu mun housunlahkeeseen viime käynnillä. Huomasin sen vasta, kun laitoin pöksyjä pesukoneeseen.” Juuh, ei tule tapahtumaan.

Bodien hautaustoimisto (California Crossing).

On kerrassaan uskomatonta, kuinka paljon materiaalia kaupungin hylänneet asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Ainakin kuvien perusteella on helppo kuvitella kaupunkia sen loistonsa huipulla; sitä aikaa, kun Bodiessa tarjoiltiin miestä aamiaiseksi melkein päivittäin. Tuolloiset asukkaat saattaisivat tosin sanoa asiaan painavan mielipiteensä: “Lährin kauppaan ostamaan piipputupakkia ja sain matkalla 3 luotia persauksiin. Ai miksikö täältä lährettiin helkkariin? Mietipä sitä ihan itekses.”

Ah ja voi; sitä villin lännen idyllistä elämää!