TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että ”timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.

WELCOME TO MY NIGHTMARE…

Näin iltojen pimentyessä on mukavaa rääkätä itseään kauhutarinoilla. Kuin kohtalon oikusta Akka törmäsikin tällaiseen creepyosastoon: History Center Of Olmsted County Rochesterissa, Minnesotassa, järjestää vuosittaisen ”Creepy Doll” -äänestyksen. Valittavana on yhdeksän toinen toistaan karmivampaa nukkea, äänestysaikaa on valitettavasti vain 23.10 asti (tätä kirjoitettaessa huomiseen). Voittajan julkistamisen yhteydessä pidetään jonkin sortin pippalot, joihin Akka huomenna toteaa Putte-Possu-laulun sanoin: ”Oi, jospa oisin saanut olla mukana…” (EI TODELLAKAAN!)

https://www.olmstedhistory.com/creepydolls

History Center Of Olmstead County.

Tästä äänestyksestä innoittuneena Akka listaa joitakin nukkeja maailmalta, joihin kukaan täysjärkinen ei haluaisi törmätä:

  1. Annabelle (Monroe, Connecticut, USA)

Ehkä maailman tunnetuin creepy doll löytyy Monroesta, Ed ja Lorraine Warrenin perustamasta okkultistisesta museosta (tällä hetkellä suljettu). Nuken tarina juontuu 1970-luvulle, jolloin tämä räsynukke ostettiin lahjaksi sairaanhoitoalaa opiskelleelle Donnalle. Omituisuudet alkoivat, kun Donna löysi nuken milloin mistäkin, vaikka sitä ei kukaan ollut siirtänyt pois paikaltaan.

Annabelle (Allthatsinteresting).

Lopulta asunnosta alkoi löytyä pergamenttilappusia, joissa luki ”Help us” tai ”Help Lou” (Donnan ystävä). Sitten nuken käsistä löydettiinkin verta ja nukke kuulemma hyökkäsi tämän Loun kimppuun. Paikalla kävi pappeja, meedioita jne.jne. ja joku heistä väittikin, että nukessa asuu 7-vuotiaana kuolleen tytön sielu. Joku toinen väitti, että nukessa asuu itse asiassa demoni, joka haluaa omistajansa Donnan sielun. Lopulta Warrenin okkultistinen pariskunta vei nuken museoonsa ja lukitsi sen lasikaappiin. Tästäkin nousi väite, että Annabelle olisi karannut lasikaapista, mutta väite todettiin perättömäksi.

Annabellesta on tehty elokuvia ja dokumentteja, joita Akka ei ainakaan aio katsoa. Akka sytyttää salvian ja höyryttää sillä koko huushollin.

  1. Robert (Key West, Florida, USA)

Tämä pikku pirulainen tuotiin Saksasta v. 1904 Robert Eugene Otto -nimiselle pojalle syntymäpäivälahjaksi. Nuken päällä oleva seiloripuku on legendan mukaan pojan oma puku. Tämä Eugeneksi kutsuttu poika kuljetti Robert-nukkea mukanaan kaikkialle ja usein Eugenen kuultiinkin juttelevan nuken kanssa. Öisin Eugenen huoneesta kuului kovaäänistä puhetta ja huonekalut siirtyivät pois paikoiltaan. Tilanteeseen hermostunut täti kiikutti Robert-nuken lopulta ullakolle ja tädin väitetään kuolleen samana yönä. Eugene piti nuken kuitenkin kuolemaansa asti ja vaimonsa vastaväitteistä huolimatta teki kaiken, mitä ”Robert pyysi.” Nukke sai heidän asunnostaan jopa oman huoneen.

Robert.

Robertin väitetään siis osaavan siirtyä itse, siirtää tavaroita, muuttaa ilmeitään, puhua ja aiheuttaa onnettomuuksia. Nykyisin nukkea pidetään East Martello Museumissa Key Westissa, Floridassa. Nukke elää sielläkin ihan omaa elämäänsä ja kaikille turisteille annetaankin ohjeet, että Robertia pitää lähestyä kunnioittavasti.

Voijjjumala*ta… eikunsiis ”Näytättepä tänään hohdokkaalta, arvoisa Herra Robert!”

  1. Mandy (Quesnel, British Columbia, Kanada)

Nyt jo 100-vuotias Mandy-nukke lahjoitettiin Quesnel Museumille v. 1991, kun sen omistaja kuuli jatkuvasti öisin kellarista lapsen itkua. Itkut loppuivat heti nuken lähdön jälkeen. Museossa nukkea pidetään lasikaapissa, mutta mm. sen sylissä istuva pehmolammas on löydetty lasikaapin ulkopuolelta. Muitakin esineitä on kummallisesti kadonnut ja löydetty sitten ihan merkillisistä paikoista. On myös huomattu, että usein nukesta otetut kuvat ja videot epäonnistuvat. Kun nukke tuli museoon, se valokuvattiin ja seuraavana aamuna koko valokuvauslabra oli perin pohjin myllätty.

Mandy (Quesnel & District Museum and Archives).

”Maijall’ oli karitsa, karitsa, karitsa”… laulaa Akka ja Mandy nukahtaa hymyillen. Jos tuo karitsa löytyy Akan lattialta huomenna, niin piipaa-auto tulee hakemaan Akan pehmustettuun huoneeseen.

  1. Pulau Ubin Barbie (Pulau Ubin, Singapore)

Vuonna 1914 Singaporessa 18-vuotias tyttö pakeni brittiläisiä sotilaita, kun nämä epäilivät hänen saksalaisia vanhempiaan vakoojiksi. Paetessaan tyttö valitettavasti kuoli pudottuaan kalliolta ja paikalliset maatyöläiset löysivät hänen ruumiinsa. Tytölle rakennettiin pyhättö, jonne alettiin myöhemmin tuoda uhrilahjoja.

Barbie (Worldreligionnews).

V. 2007 eräs paikallinen mies kertoi nähneensä kolmena yönä peräkkäin unen, jossa valkopukuinen nainen kehotti miestä menemään lelukauppaan ja ostamaan erään tietyn Barbien. Miehen mentyä kauppaan hän yllätyksekseen löysikin unessa näkemänsä Barbien hyllyltä ja vei sen sitten tytön pyhättöön. Tälle nukelle lahjoitetaan nykyään hajuvesiä, kynsilakkoja ja meikkejä, sillä Barbiella kerrotaan olevan yliluonnollisia kykyjä.

Akka lahjoittaa kaikki äitinsäkin kynsilakat tälle Barbielle, jotta nukke pysyy kotelossaan. Kuulitkos, mutsi? Hae lisää kynsilakkoja kaupasta!

  1. Letta Me Out (Warwick, Australia)

200-vuotias Letta löytyi 1970-luvulla autiotalosta Australian Wagga Waggasta. Nuken omistaja Kerry Walton väittää, että nukessa asuu hukkuneen pojan sielu – tai ainakin meediot ovat näin hänelle kertoneet. Nuken on kuultu puhuvan, sen on nähty liikkuvan ja jättävän raapimisjälkiä asunnon seiniin. Kerry Walton yritti jopa myydä nuken, mutta hän ei saanut nukkea edes ulos autosta. Nykyisin omistaja kuljettelee nukkea mm. tv-lähetyksiin ja hänen kertomansa mukaan tuolloin aina sataa.

Letta Me Out (joka tytön unelmanukke!).

Nukke on valmistettu puusta, sen hiukset ovat oikeita hiuksia ja sillä on lasisilmät. Nuken tutkijat päättelivät, että etelä-eurooppalaiset mustalaiset ovat valmistaneet nuken tuolloin n. 200 vuotta sitten.

Valmistettu puusta…? Akka taitaakin viritellä oikein kunnon takkatulen tänään!

  1. Okiku (Mannenji Temple, Iwamizawa, Japani)

Eikichi Suzuki osti nuken 2-vuotiaalle sisarelleen lahjaksi v. 1918. Okiku-nukesta tulikin tytön lempilelu ja hän nimesi nuken itsensä mukaan. Vuotta myöhemmin Okiku-tyttö kuoli keltakuumeeseen, mutta vanhempien toiveesta huolimatta nukkea ei saanut haudata tytön mukana. Nukke asetettiin kotialttarille. Ajan mittaan perhe huomasi, että nuken hiukset alkoivat kasvaa ja talossa alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Valot vilkkuivat, kuultiin puhetta ja outoja paukahduksia.

Okiku (Oldcityghosts).

Tytön vanhemmat olivatkin varmoja, että Okikun henki oli siirtynyt nukkeen. Perheen muuttaessa he pyysivätkin paikallista temppeliä pitämään huolta nukesta ja näin tapahtuikin: Okiku-nukella on nyt oma, pieni temppelipaikka. Nuken hiukset kasvavat edelleen ja tutkimukset ovat osoittaneet, että hiukset ovat todellakin aitoa ihmishiusta.

On jopa kerrottu, että nuken suu on avautunut ja sille on kasvanut pieniä hampaita. Temppelin papit leikkaavat Okikun hiuksia säännöllisesti, jotta nukke pysyy edelleen tyytyväisenä.
Ihan kiva duuni… ihan kiva duuni!!! Kohta sille nukelle täytyy hankkia hammaslääkärikin!

Jep, jotakin karmivaa näissä kaikissa nukeissa on. Akka ei sentään kärsi pediofobiasta (nukkekammo), mutta ei myöskään vapaaehtoisesti menisi lähellekään näitä creepyjä tapauksia. Saati, että kuljettelisi nukkea jonnekin perhanan tv-lähetyksiin, kuten herra Kerry Walton; ziisus sentään! Äijällä viiraa päässä!

Akka ei myöskään mene ullakolle tarkistamaan, onko yli 10 vuotta sitten hankittu Tuhkimo-nukke edelleen tallessa. Sillä penteleellä on nimittäin täysin liikkuvat nivelet jopa olkapäitä myöten… sehän vetelee Akkaa pataan välittömästi!!

Kuvan Tuhkimo ei liity tapaukseen eikä yhtään Tuhkimoa ole vahingoitettu kirjoituksen aikana.

(Otsikko: Welcome To My Nightmare/Alice Cooper/1975)

JOS METSÄÄN HALUAT MENNÄ NYT…

…niin takuulla yllätyt! Akka ei kuitenkaan puhu viime aikojen yllättävistä metsästäjien vahinkolaukauksista, vaan ihan muista metsistä maailmalla.

Mikäs ihmeen juttu siinä on, että joidenkin metsien sanotaan olevan kirottuja? Ja miksi Akka törmää aina näihin kirottuihin asioihin? Akka taitaa olla ihan p*skamagneetti näiden juttujen suhteen. Keep them coming, Akka ei pienestä säikähdä!

Ensimmäisenä mainittakoon Hoia-Baciun metsäalue. Missäköhän ihmeessä tämä metsä saattaa sijaita? Hmm… NOH, TRANSILVANIASSA, Romaniassa! Juuripa siellä Vlad Tepesin eli Draculan syntysijoilla, kuinka yllättävää!

Tai ainakin häntä on kreivi Draculan innoittajaksi väitetty… alueella sijaitsee (tietenkin) hieno turistikohde eli kyseisen herran linna. Linnan alkuperä on 1200-luvulta, mutta Herra wannabe-vampyyri asui itse siellä vasta 1400-luvulla.

Bran Castle, Romania.

Hoia-Baciun metsä ei kuitenkaan sijaitse linnan lähistöllä, vaan tällä metsällä on ihan oma historiansa. Alueella on tehty arkeologisia tutkimuksia: temppeleitä ja rakennuksia on löydetty jopa neoliittiselta ajalta n. 8000 vuotta sitten. Metsäalueen on väitetty olevan kirottu jo satoja vuosia ja tarinoita löytyy runsaasti.

Tunnetuin lienee pienen pikkutytön katoaminen: tyttö katosi yllättäen metsään vanhemmiltaan eikä häntä koskaan löydetty. 5 vuoden kuluttua tyttö käveli ulos metsästä samoissa vaatteissa ja samanikäisenä kuin sinne kadotessaankin. Mitään muistikuvia tapahtumista hänellä ei ollut kuluneen viiden vuoden ajalta.

Tämä vaikuttaa mukavalta retkikohteelta. Akka pakkaa laukkunsa heti tilanteen niin salliessa ja häipyy unohtamaan koko tämän 2020- hässäkän. Ja naamarypyt siinä samalla. (Noh; ei nyt sentään, Akka ei lennä minnekään vaikka maksettaisiin.)

Metsän keskellä sijaitsee myös omituinen aukio, jota on tutkijoidenkin toimesta ihmetelty ja tutkittu. Aukiolla ei kasva mitään puita eikä pensaita, mutta mitään syytä tälle ei ole löydetty. Tämä aukio on koko metsän pahamaineisin paikka, sillä sen laitamilla näkyy usein merkillisiä valoilmiöitä. On väitetty, että tällä aukiolla on portaali toiseen todellisuuteen tai jotenkin muutoin aukio on ufojen kokoontumispaikka, energian keskittymä jne.jne.

Aukio metsän keskellä.

Niin. Samalla periaatteella kaikilla kaljuuntuvilla ihmisillä on päälaellaan energian keskittymäkohta, josta voi koska tahansa putkahtaa kummallisia valoilmiöitä tai menninkäisiä.

Miten olisi ratkaisu: siellä aukiolla ramppaa ihmisiä tällaisten uskomusten kanssa koko ajan ja maa tallautuu jatkuvasti kasvukelvottomaan kuntoon?!

Akalla palaa hermot, kun kaikki ”selittämätön” selitetään yliluonnolliseksi tapahtumaksi.

Mene ja tiedä; jos siellä jotakin outoa on meneillään, niin hankalampi on nyt lähteä mitään todistamaan! Jos Akka asuisi tuon metsän lähellä, niin Akka menisi kyllä kyttäämään ihan mielenkiinnosta kaikenlaista aktiviteettia (useiden muiden ihmisten seurassa tosin, ei yksin…!).

Tästä pääsemmekin seuraavaan metsään, joka on varsin ”hilpeä” luonteeltaan: Japanin itsemurhametsä. Fuji-vuoren luoteispuolella sijaitsee tämä hyvin hiljainen ja autio metsäalue, jossa joka vuosi jopa sadat japanilaiset yrittävät itsemurhaa. Sittemmin alueelle on laitettu kylttejä neuvontapuhelinnumeroista ja hätänumeroista; kuten Golden Gatellakin, San Fransiscossa.

Metsän nimi on Aokigahara. Tässä metsässä mm. eräs tubettaja löysi itsemurhan tehneen miehen ruumiin ja laittoi videon eteenpäin Youtubeen. Tästä asiasta Akka ei kerro enempää, sillä tämä k*sipää ei tarvitse mitään lisämainintaa.

Japanin viranomaiset eivät kerro mitään lukuja itsemurhamääristä, sillä he eivät halua metsästä muodostuvan mitään kultti- tai itsemurhien ennätyspaikkaa. Metsän itsemurhahistorian on kuitenkin epäilty juontuvan jo ainakin 800-luvulle jaa. asti ja jo satoja vuosia metsässä on väitetty asuvan ”yureita” eli japanilaiseen mytologiaan kuuluvia aaveita.

Tällainen aave muodostuu, kun henkilö on kuollut väkivaltaisesti murhan tai itsemurhan kautta ja sielu on jäänyt vaeltamaan maanpäälliseen olotilaan. Yurein voi saattaa eteenpäin rituaaleilla, joilla aave saa henkisen rauhan.

Niin. Akka on nyt hyvin hiljaa, jottei mikään ”yurei” lähde kömpimään omasta lähimetsästä. Taitaa olla niin, että syksyn pimeys lyö taas Akankin päälle; täytyy lisätä ulkovaloja!

Mistään muista metsistä Akka ei enää mainitse. Meni jo ihan maku metsäretkiin näiden tapausten myötä. Jotain pa*kaa sieltä kuitenkin ryömii esiin; sieltä kaikesta pimeydestä…!

LISÄÄ METSÄVALOJA (joita kukaan ei ole vielä keksinyt) ja valoja ylipäätään joka paikkaan, yst.terv. Akka

RIIVATUN AUTON MYSTEERI

Juuri kun luulee jo kuulleensa kaikista kummallisista mysteereistä, joku juttu pääseekin yllättämään. Akka ei ollut ollenkaan tietoinen seuraavasta merkillisestä tapahtumaketjusta:

Näyttelijä James Dean kuoli auto-onnettomuudessa v. 1955 vain 24-vuotiaana. Dean oli innoissaan uudesta Porsche 550 Spyder-autostaan ja hän nimesikin sen ”Little Bastardiksi”. Ollessaan matkalla autokisoihin hän suistui tieltä väistäessään toista autoa. Myöhemmin on käynyt ilmi, että Dean ei ajanut ylinopeutta: hän saattoi vain häikäistyä auringossa eikä täten nähnyt vastaantulevaa, hopeanväristä autoa.

James Dean 1931-1955.

Dean menehtyi vammoihinsa niska murtuneena, mutta hänen matkatoverinsa ja toisen auton kuljettaja kuitenkin selviytyivät hengissä. R.I.P James Dean, upea nuorimies!

James Dean autonsa vierellä.
Ikoninen kuva.
Alec Guinness.

Viikkoa ennen turmaa Deanin kanssanäyttelijä Alec Guinness ennusti, että Dean tulee kuolemaan tämän uuden urheiluauton kyydissä. Ja kuinkas sitten kävikään…

Sittemmin autosta säästettyjä osia aiottiin käyttää varaosina, kyseessähän oli kuitenkin huippuluokan vehje. Ensimmäinen ostaja (George Barris) osti tämän Little Bastardin romun 2500 dollarilla. Tällöin siirron aikana auto putosi telineeltä katkaisten mekaanikon jalan. Eikä siinä vielä kaikki, numero 1.

Säilytyksen aikana kaksi tuhmaa rosvoa olivat saaneet tietoonsa auton olinpaikan. Molemmat loukkaantuivat yrittäessään irrottaa autosta rattia ja istuinta eteenpäin myytäväksi. Eikä siinä vielä kaikki, nro 2.

Little Bastard romuna.

Autosta myytiin muutama osa käytettäväksi kahden eri kilpa-ajajan autoissa. Kun nämä kilpailijat olivat sitten kisaamassa samassa kilpailussa, toinen heistä menehtyi ajettuaan puuta päin ja toinen sai vakavia vammoja auton käännyttyä ympäri kurvissa. Eikä siinä vielä kaikki, nro 3.

Auton ensimmäinen ostaja (Barris) myi vielä kaksi Little Bastardin pyörää eteenpäin. Pyörien uuden omistajan auto lensikin sitten ulos tieltä… Eikä siinä vielä kaikki, nro 4.

Tässä vaiheessa Barrisillekin nousi järki päähän ja hän lupautui lainaamaan autoa tieturvallisuusnäyttelyyn myymisen sijaan. Ilmeisesti hänkin vakuuttui auton kirotusta luonteesta kaikkien onnettomien tapahtumien jälkeen. Kun auto varastoitiin näyttelyynviemistä varten, autotalli syttyi tuleen ja paloi poroksi. Autolle ei käynyt kuinkaan… Eikä siinä vielä kaikki, nro 5.

Auto loistonsa päivinä (viikon ajan…).

Kun auto oli lopulta päätynyt näyttelyyn asti, se putosi telineeltään ja mursi sitä juuri paraikaa katsovan opiskelijan lonkan. Eikä siinä vielä kaikki, nro 6.

Autoa kuljettanut rekka suistui tieltä, tällöin Little Bastard putosi kyydistä samassa rytäkässä ja kuljettaja jäi sen alle. Eikä siinä vielä kaikki, nro 7.

Little Bastard putosi vielä kahden eri kuljetusauton kyydistä, mutta tällöin kukaan ei enää onneksi loukkaantunut. Eikä siinä vielä kaikki, nro 8.

Kun Little Bastardia kuljetettiin takaisin George Barrisille, auto mysteerisesti vain katosi.

Hauta (Fairmount, Indiana, USA).

Akka ihmettelee tämän kyseisen kuljetusauton kuljettajaa: kuinka paljon hänelle maksettiin, että hän suostui ottamaan moisen riesan kuljetettavakseen?? Ja minne helv**tiin se Bastardi lähti suksimaan? Varmasti auto hihitteli itsekseen samalla, kun irrotti kuljetushihnansa ja lähti omille teilleen!

Sittemmin vuosikymmenien jälkeen chicagolainen automuseo teki tarjouksen, josta on hankala kieltäytyä: museo tarjosi miljoona dollaria kenelle tahansa auton olinpaikan tietävälle. Eräs mies ilmoittautui, mutta vihjeistä huolimatta autoa ei ole löydetty.

Akka tietää kohta, mistä tämä hemmetin autonrämä tulee löytymään: Akan pihalta. Tämän kirjoituksen jälkeen se paska raahautuu toiselta puolen maailmaa tänne, kun sitä on väitetty riivatuksi/kirotuksi/autonrämäksi/paskaksi/romuksi. Katsotaanpa vaan!

Pihalta se jotenkin merkillisesti änkeää lukitusta ovesta sisään, kiipeää portaat yläkertaan ja kuristaa nukkuvan Akan ilman käsiä! Tämän murhatyön jälkeen se hipsii taas muina miehinä (autoina) tiehensä ja katoaa taas vaanimaan uusia uhreja.

Akka ei tykkää autoista. Akka nukkuu jatkossa moottorisahan ja hirvikiväärin kanssa.

Welcome, Little Bastard, welcome…