JOULUN PYHÄ KOLMINAISUUS

Näin joulun alla –niiden hankien, korkeiden nietosten sulaessa– moni tuskailee köökissä eli ruoanlaittotapahtumakeskuksessa tuntikausia: on laitettava viimeisen päälle kystä kyllä koko suvulle ja laajalle ystäväjoukolle, valmisruokaahan kunnon “joulustelija” ei tarjolle aseta!

Ja sitten on sen seitsemää sorttia leivottava, vaikka henki menisi – joita juurikaan kukaan ei saavu syömään (joko jossakin taudissa kärvistellen tai kaikkia mahdollisia tauteja peläten).

Pakastin huutaa hoosiannaa, kun ahkera joulunrakentaja sulloo itku silmässä vaivalla vääntämänsä juustokierteet, luumu-unelmat ja savulohipasteijat odottamaan parempaa aikaa, jota ei koskaan tule.

Näin; nyt pahimmat synkistelyt on suoritettu, joten mennäänpä itse asiaan.

Useimpien joulupöytään kuuluu ehdottomasti Pyhä Kolminaisuus eli porkkana-, peruna- ja lanttulaatikko.

“Pernaloora” (kuten Akan faija tätä muinoin nimitti) lienee laatikoista suosituin ja kaikilla lienee oma mielipiteensä myöskin imelletystä perunalaatikosta.

The Potato Eaters/Vincent van Gogh 1885.

Perunan alkuperää harvempi kuitenkaan tietää: varhaisimmat löydökset perunanviljelystä on tehty kivityökaluista Perusta, ja ne ajoittuvat vuosiin 3400-2500 eaa. On kuitenkin arveltu, että perunan historian alkuperä ulottuu jopa 8000-5000 eaa. asti.

Eurooppaan peruna saapui konkistadorien tuomana noin vuosien 1536-1570 välisenä aikana, mutta suurempaa suosiota tämä mukulakasvi ei tuolloin vielä saanut. Tavallinen kansa pelkäsi perunan olevan myrkyllistä ja pakanallinen kasvi, jonka kasvattamisesta (kuten tomaatinkin) saattoi saada syytteen noituudesta.

Vasta 1700-luvulla peruna ymmärrettiin suhteellisen helposti viljeltäväksi satokasviksi, joka varsinkin nälänhätien keskellä pelasti jopa usein ihmishenkiä. Perunan yleisyyttä edisti myös mm. Ranskassa sellainen seikka, että peräti itse kuningatar Marie-Antoinette (1774-1792) alkoi käyttää hiuksissaan koristeina perunankukkia.

Suomeen peruna saapui tiettävästi 1720-luvulla Fagervikin kartanoon saksalaisten työmiesten tuomina. Vähitellen peruna syrjäytti aiemmin yleisimmän juureksen eli nauriin ja nykyisin suomalaiset popsivat perunaa 50-60 kg vuodessa/lärvi, mutta vielä 1950-luvulla kulutus oli jopa 188 kg/lärvi. Pasta ja riisi ovat laskeneet potunjyystämisen suosiota, vaikka perunassa on runsaasti erilaisia vitamiineja ja kivennäisaineita.

Fagervikin kartano – Wikipedia

Porkkananviljelyn alkuperä juontuu 3000-luvulle eaa muinaiseen Persiaan (nyk. Iran ja Afganistan), ja Sveitsistä ja Saksasta on löydetty samoilta ajoilta porkkanansiemeniä. Tuolloin porkkanaa viljeltiin vielä muun värisenä, kuin oranssina: lajikkeista on löytynyt sekä mustaa, valkoista, punaista, että violettia väriä. Muinaisesta Egyptistä porkkanan käyttö lääkkeenä siirtyi Kreikkaan ja Roomaan, mutta vasta 1700-luvulla hollantilaiset kasvattajat toivat suuren yleisön tietoisuuteen oranssin lajikkeen, nimeltään “Long Orange” (pitkä oranssi).

Amerikkaan lähteneet ensimmäisen siirtokunnan jäsenet viljelivät tiettävästi porkkanaa Jamestownissa v. 1609, joten porkkanan maailmanvalloitus oli väistämätöntä.

Suomessa porkkanaa on sekä viljelty, että syöty ainakin parisataa vuotta ja käytetty myöskin lääkinnällisiin tarkoituksiin, kuten muinaisessa Egyptissä. Porkkanaa syödään noin 8-10 kg vuodessa/lärvi, joten perunankulutukseen on vielä viisinkertainen matka!

Joitakin vuosia sitten esiteltiin vegaaninen kylmäsavulohi, eli porkkanasta valmistettu “porkkala.” Tämä ruokalaji jakanee mielipiteitä erilleen yhtä paljon, kuin imelletty perunalaatikko.

Porkkanalohi eli porkkala | Sesonki | Reseptit | K-Ruoka

Lanttua onkin peräti epäilty joko suomalaiseksi, ruotsalaiseksi tai siperialaiseksi lajiksi, ja tämä uskomus on peräisin kasvitieteilijä Gaspard Bauhinista. Hänen muistiinpanonsa vuodelta 1620 osoittavat, että lanttua kasvoi tuolloin villinä Ruotsissa.

Gaspard Bauhin (1560-1624).

Onkin siis epäilty, että täällä Pohjolassa olisikin jotenkin onnistuttu risteyttämään nauris, rypsi (nauriin alalaji) sekä Siperiasta peräisin oleva lehtikaali? Vuoden 2019 tutkimukset University of Missourissa osoittavat kuitenkin, että tämä väite on mahdoton: näiden lajien erot ovat syntyneet jo hyvin varhain eikä niiden esiastetta tai yhteistä edeltäjää ole enää löydettävissä, sillä sellainen lienee kuollut sukupuuttoon.

New study revises origins of the humble rutabaga – Biological Sciences (missouri.edu)

Noh, ainakin Suomessa lanttua on viljelty 1500-luvulta asti. Se ei olekaan mikään ihme, sillä tämä vähäkalorinen planttu sisältää mm. yllättävän paljon C-vitamiinia. Tämä lienee lantun suosion syy pohjoisilla leveysasteilla jo niinä aikoina, kun mistään vitamiineista ei tiedetty vielä hölkäsen pöläystäkään… C-vitamiinin riittävä saanti esti nimittäin lukuisia sairauksia, tunnetuin niistä lienee keripukki.

Lanttua syödään kuitenkin enää noin kilon verran vuodessa/lärvi. Akka epäilee tämän määrän johtuvan ylipäätään siitä, että keittojuureksissa on lanttua arkiruoassa. Loput lantunkulutuksen määrästä meneekin sitten jo joulun lanttulaatikon myötä…

Otetaanpa tähän vielä Pyhän kolminaisuuden ulkopuolelta yksi juures lisää, joka kuuluu oleellisena osana suomalaisten joulupöytään:

Punajuuri. Tämän mehukkaan vihanneksen jäänteitä on löydetty sekä Hollannista, Mesopotamiasta että Egyptistä noin 5000 vuoden takaa. Erikoista on kuitenkin se, että tuolloisena aikana tämä juures oli pitkä ja kapea, kuten porkkana, ja lähinnä vain sen lehtiä käytettiinkin sittemmin muinaisessa Kreikassa lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Nykyisenlainen punajuuri kehittyi jalostuksen myötä Euroopassa 1500-1600-luvuilla, ja toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen tämä kasvis olikin purkitettuna suosittu. Kuten edellisetkin esimerkit, tämä juures sisältää paljon useita ravintoaineita.

Punajuuri on voimajuures (puutarha.net)

Viimeisimpänä, mutta ei yhtään vähäisempänä, Akka kertoo seuraavassa tämän punajuurikkaasta tehdyn alamuodon historiasta suomalaisessa joulupöydässä:

ROSOLLI. Nähtävästi tämä ruokalaji on seuraus 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireistä, joista ruokalaji levisi joulupöytään muuallekin Suomeen 1800-luvun puolella. Kannattaa lukaista seuraava linkki tästä “melkein pyhästä” aiheesta, sillä tämä aihe jakaa mielipiteitä yhtä paljon, kuin perunalaatikon imellytys. Notta että kuuluuko rosolliin silliä vaiko ei:

Adventtikalenteri 3: Rosolli ja sillisalaatti – Kulttuurihistorian seura

Sillisalaattia – Kotimaisten kielten keskus (kotus.fi)

Noh; summa summarum: yritetään taas tänä jouluna välttää sairastuttamasta ketään ja vedetään näitä kotimaisia vihanneksia ihan vaikka itse tehtyinä tai valmiina ostettuina, jos niitä ylipäätään haluaa syödä.

Akalle tämä on kynnyskysymys, joten kiertoilmauksin Akka poistaa itsensä tästä tilanteesta: “Juu-ei-kirvesvartta-ohoh-mikäs-tuolla-oli.”

Hyvää joulua itse kullekin säädylle; näillä mennään! Pääasia joulussa on mukava fiilis, eikä hössötys, jos sekin voi joillekin yksilöille aiheuttaa “Hirveetä ressiä. Sitä ei nimittäin ihminen jaksa. Pitkään.” – Akan faija

MUUTAMA MERKKITAPAUS HISTORIASTA

Sotahistoria ylipäätään ei ole missään vaiheessa sopinut Akan pirtaan, mutta nyt oli aivan pakko virkistää muistia ja kaivaa lisäinfoakin muutaman historiallisen tapahtuman osalta. On meinaan sen verran kiristänyt hampaita nämä viime aikojen tapahtumat. Huom! Seuraavat tekstit saattavat aiheuttaa närää tai mielipahaa joillekin ihmisille, mutta siitä on turha valittaa yhtään mitään yhtään minnekään. Akkaa ei nimittäin kiinnosta, ei edes pätkän vertaa.

Pidemmittä puheitta esimerkki nro 1:

Sotapäällikkö Hannibal Barka (kavereiden kesken vain Hannibal) tunnetaan parhaiten sotaretkestään Alppien yli v. 218 eaa. Mukanaan Hannibalilla oli peräti 70 000 miestä, 20 000 hevosta ja 37 SOTANORSUA. Hannibal lähti tähän uskaliaaseen ylitykseen syksyllä ja roomalaisten historioitsijoiden (Titus Livius ja Polybios) mukaan retkue eteni Alppien yli peräti 16 päivässä lumesta, jäästä ja vuoristoisesta ympäristöstä huolimatta.

Hannibal Barka (247 eaa. – 183 eaa.)

Matkan aikana menetettiin varmasti useitakin ukkeleita, heppoja ja norsujakin ihan pelkkään kylmyyteen, mutta matkan tarkoituksena oli tässä toisessa puunilaissodassa (Karthagon ja Rooman valtakunnan välillä) hyökätä roomalaisten kimppuun näiden omilla kotikonnuilla eli Italiassa. Yllätyksellinen matkareitti toikin toivotun lopputuloksen: Hannibal raivasi tieltään ensin joitakin paikallisia heimoja Pohjois-Italiassa ja voitti lopulta roomalaiset sodan ensimmäisessä suurtaistelussa (Trebian taistelussa) joulukuussa. Tästä Hannibalin joukkioineen oli hyvä jatkaa eteenpäin kohti eteläisempää Italiaa ja tietenkin – Roomaa.

Arkeologit ovat yrittäneet kartoittaa Hannibalin kulkemaa reittiä mm. näiden eläinten vanhojen jätösten perusteella, joita on löydetty n. 3000 metrin korkeudelta Col de la Traversette-solasta Ranskan ja Italian rajalla.

Col de la Traversette – Google Maps

(Henri-Paul Motte/1906)

Titus Livius ja Polybios kertovat kumpikin Alppien ylityksen hirvittävistä olosuhteista, mutta kumpikaan ei mainitse, millaista tällaisten sotajoukkojen ja varsinkin norsujen kohtaaminen saattoikaan olla näille paikallisille heimoille. Akka täyttää tämän aukon nyt fiktiivisellä kuvaelmalla, kun paikallinen kylänvanhin kohtaa ensimmäistä kertaa tämän kerrassaan hämmästyttävän joukkion:

“Kas mokomaa, tervetuloa! Kylläpä teitä onkin saapunut lukuisa joukko; käykää toki lämmittelemään nuotion ympärille. Yksi kerrallaan, poijjaat, yksi kerrallaan, muuten tulee ruuhkaa! TALUTTAKAA ne teidän sotanorsunne tuonne sivummalle, ne vievät niin kamalasti tilaa tässä pikkuisessa kyläpahasessa. Olkaa niin hyvät ja majoittukaa mihin tahansa mahdutte; olisikin pitänyt leipasta vähän enempi nisua, jos olisi tiedetty vieraita tulevan näinkin runsaasti. Eihän meillä ole heinääkään kaikille noille hevosille, jestas sentään… mitäs nuo teidän norsunne muuten syövät??”

(Heinrich Leutemann/1865)

Esimerkki nro 2:

Marraskuun 15. päivä v. 1532 espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui inkavaltakuntaan Peruun Cajamarcan kaupunkiin, jossa hän kukisti ja vangitsi vain 180 miehen voimin inkakuningas Atahualpan (jolla oli sotilasjoukkoja arvioiden mukaan 40 000-80 000). Kun Atahualpa heitti hänelle ojennetun Raamatun maahan, kuningas vangittiin ja useita inkoja ammuttiin saman tien kuoliaaksi.

Atahualpa (n. 1502-1533). Tuntematon taiteilija.

Atahualpa yritti vapautua lupaamalla Pizarrolle huoneellisen kultaa ja kaksi pienempää huoneellista hopeaa, nykypäivän rahassa pelkästään tämän “kultahuoneen” arvoksi on laskettu peräti 500 miljoonaa dollaria. Noh, Atahualpaa ei tietenkään lunnaista huolimatta vapautettu, vaan hänelle järjestettiin “oikeudenkäynti,” jonka lopputuloksena inkavaltias todettiin syylliseksi ja tuomiona oli polttaminen elävältä samaisena yönä. Kun Atahualpa sitten lopulta lupautui ottamaan kasteen ja kääntymään katolilaiseksi, teloittaminen tapahtuikin “vain” kuristamalla 29.8.1533.

Atahualpan lunnasrahahuone Cajamarcassa, Perussa.

Cajamarca – Google Maps

Pizarron ja hänen jälkeensä lukuisten muiden eurooppalaisten saapumisen myötä arviolta noin 250 000 inkaa kuoli vastustuskyvyttöminä pelkästään isorokkoon. Myös tuhkarokko ja sikotauti olivat inkoille aiemmin tuntemattomia sairauksia ja arvioiden mukaan jopa 90-95 % alkuperäisväestöstä menetti lopulta henkensä näihin tauteihin inkavaltakunnan valloituksen myötä.

Macchu Picchu.

Franciscon serkku Pedro Pizarro oli mukana useilla Perun valloitusretkillä ja hän kirjoitti näistä kokemuksista teoksen “Relation of the discovery and conquest of the kingdoms of Peru.” Tässä historiikissa ei kuitenkaan mainita seuraavanlaista fiktiivistä tervetulojuhlaa, kun kuningas Atahualpa oli espanjalaisten saapuessa juurikin juhlimassa lopullista voittoaan raastavasta sisällissodasta:

“Mitäs miehiä sieltä nyt oikein lappaa? Tulkaapas ottamaan chichaa (maissipohjainen alkoholijuoma, jota valmistettiin naisten pureskelemista maissinjyvistä), sitä nimittäin riittää nyt yllin kyllin! Mitäs merkillisiä aseita (varhaisia musketteja) teillä on mukananne, ei kai teillä vaan ole pahat mielessänne… noh, eihän teitä ole kuin parisataa; ettehän te meille kuitenkaan mitään mahda. Ei kai teillä muuten vaan ole mitään tauteja? En viittis nyt mitenkään pilata tätä mun loistavaa juhlafiilistä millään pienellä nuhalla.”

Pizarro seizing the Inca of Peru/John Everett Millais v. 1845.

Akalla ei ole näihin mitään lisättävää, Akka on puhunut ja on nyt vaihteeksi hiljaa. Tämä on vain sarkastista, täysin fiktiivistä tarinankerrontaa, joka pohjautuu menneisiin historiallisiin tapahtumiin.

MYYTTISIÄ AKKOJA MENNEISYYDESTÄ

Ah, kuinka ihanan ajankohtaista, voisi sarkastinen ihminen tässä kohtaa todeta. Ajankohdasta huolimatta Akka paneutuu muutamiin legendaarisiin naishahmoihin ja niihin liittyviin uskomuksiin.

La llorona on tunnetuin myyttinen hahmo Väli-Amerikassa ja Meksikossa. Tälle naiselle/aaveelle on paikasta riippumatta tunnusomaista se, että hän on aina pukeutunut valkoiseen ja hänen kerrotaan etsivän hukuttamiaan lapsiaan ikuisesti – ja näin tehdessään hän valittaa usein äänekkäästi. La lloronasta tehdyt havainnot sijoittuvatkin juurikin virtaavien vesistöjen läheisyyteen.

Tämän valkoisen aaveen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta jo asteekkien jumaltarustoissa kerrotaan äitijumalattaresta Chihuacoatl, joka etsii kadonneita lapsiaan. La lloronan esikuvaksi on esitetty myös konkistadorien aikaista naista nimeltään La Malinche (n. 1500-1529), joka toimi Hernán Cortésin oppaana ja tulkkina. Tämä nainen on tosiaankin ollut oikeasti olemassa, ja hänen kerrotaan synnyttäneen Cortésille lapsen. Kun tämä arvoisa herra sitten naikin espanjalaisen naisen, La Malinche olisi tällöin kostoksi hukuttanut heidän yhteisen, aviottoman lapsensa.

Cortés ja La Malinche/piirros n. v. 1550.

Tällainen kostotarina onkin yleinen La lloronan yhteydessä kerrottuna. Hänen väitetään myös olleen köyhä palvelustyttö, joka nai ylempisäätyisen miehen ja synnytti tälle kaksikin lasta. Nähtyään sitten miehen jonkun muun naisen seurassa, hän olisi äkillisessä raivonpuuskassaan hukuttanut lapsensa ja tämän jälkeen itsensäkin. Katumuksen vallassa hän nyt sitten ikuisesti etsiskelee lapsiaan samalla voimakkaasti vaikeroiden.

Että näin. Tällä tavalla me akat tosiaankin toimimme: kun se oma siippa tervehtii kohteliaasti kaupan kassaneitiä meidän nähtemme, meille tulee tavaton tarve hukuttaa omat lapsemme. Jos nämä kultamussukat eivät ole mukana kaupassa, meille kelpaa ihan joku randomikin siitä kassajonosta. Sille ei mahda mitään: hukuttamaan on päästävä!

Oli miten oli, pelotteena La llorona toimii hyvin. Lapset saadaan pysymään kurissa, sillä “jos et tottele, La llorona tulee ja vie.” Tällainen uhkailu on kulttuurista ja uskomuksista riippumatta ollut hyvinkin tavallista ja sitä on esiintynyt ympäri maailmaa kautta vuosisatojen. Akan mieleen on eritoten jäänyt lukemansa seikka, että v. 1959 Tulilahden murhista syytettyä Runar Holmströmiä käytettiin pelotteena samalla tavoin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulilahden_kaksoismurha

Aina on siis löytynyt joku tyyppi tai hahmo, joka “tulee ja vie.” Näin sitä on pikku pilteille aiheutettu hirvittävät painajaiset ja traumat ihan vain sen takia, että kyseiset piltit pysyisivät pihamaan ympäristössä.

Vaikeroivia naisia löytyy myös Irlannin ja Skotlannin kansanperinteestä: jo 1300-luvulta lähtien löytyy kirjallisia merkintöjä bansheeksi kutsutuista aaveista, mutta tällaiset legendat ovat kuitenkin jo vuosisatoja vanhempaa perua. Banshee on tavallisesti harmaisiin tai vihreisiin pukeutunut hahmo, joka usein ennustaa perheenjäsenen kuolemaa ilmestymällä vaikeroimaan talon läheisyyteen. Tällaisen hahmon näkeminen on siis ollut varma merkki siitä, että joku heittää lopullisesti hanskat tiskiin. Bansheen uskotaan toisinaan olevan joko murhatuksi joutunut tai synnytykseen kuollut nainen. Vastaavanlaisia haamuja löytyy myös Walesin alueelta.

Useista Afrikan maista (mm. Tanzania, Ghana, Nigeria, Etelä-Afrikka) löytyy legenda aaveesta, joka tunnetaan mm. nimillä Madam Koi Koi tai Madam Moke. Tämän naisen kerrotaan olleen sisäoppilaitoksen ilkeä opettajatar, joka kuoli joko onnettomuuden seurauksena tai oppilaidensa tappamana. Naisen nimi johtuu hänen käyttämiensä korkokenkien kopinasta lattialla, josta hänen tiedetäänkin olevan paikalla edelleenkin (kiusaamassa oppilaitaan). Tämän aaveen tapoihin kuuluu availla ovia, laulaa, viheltää, läimiä oppilaita ja häiritä heitä eritoten wc-tiloissa ja asuntoloissa.

Ihan kiva tapaus; siinä istut viattomana pytyllä housut kintuissa, kun näkymätön hahmo tulee viereen viheltelemään ja läimäisee samalla poskelle ihan kunnolla. Lähtiessään tämä koroilla kopistelija jättää vielä vessakopin oven auki, perhana.

Tässä yhteydessä täytyy tietenkin mainita seireenit; nuo armottomat merten viettelijättäret. Tunnetuin kohtaus on kerrottu Odysseiassa (Homeros/n. 700-650 eaa.), jossa Odysseus käski miehistönsä laittaa mehiläisvahaa korviinsa, samalla kun hänet itse sidottiin laivansa mastoon. Varhaisimmat seireenit on kuitenkin kuvattu linnunsiipisinä naishahmoina, mutta n. 300-luvulla jaa. seireenit olivat jo muuttuneet merenneitomaisiksi hahmoiksi.

Odysseus ja seireenit/yksityiskohta maljakosta n. v. 480-470 eaa.

Vielä vanhempi tarina (1000-l. eaa.) Assyriasta kertoo jumalatar Atargatiksesta, joka tappoi vahingossa kuolevaisen sulhasensa. Tekoaan häpeillen hän hyppäsi veteen muuttuen puoliksi kalaksi, joten tämä tarina lienee esikuva kalanpyrstöisille merenneidoille. Ja sitä myöten ah, niin ihastuttavalle Arielille.

Ariel/DisneyPlus.

Itsensä Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) kerrotaan nähneen kolme merenneitoa Lähellä Dominikaanista tasavaltaa ja Haitia 9. tammikuuta v. 1493. Kolumbuksen mukaan nämä merenneidot “eivät ole puoliksikaan niin kauniita, kuin miksi heidät on kuvattu ja heidän kasvonsa näyttävät miehisiltä.” Tästä onkin vedetty johtopäätös, että Kolumbus havaitsi meressä manaatteja, jotka ovat n. kolmemetrisiä ja 300-500 -kiloisia otuksia. Onkin hyvin ymmärrettävää, että tällaisen järkäleen voi helposti luulla olevan pitkähiuksinen/yläosaton/viehkeä ja kauniisti laulava merenneito.

(Library Of Congress)

Ainakaan tässä tapauksessa nämä merenneidot eivät houkutelleet Kolumbusta tai miehistöä meren syleilyyn, sillä äijähän mm. seilasi saman vuoden syyskuussa jo toisella matkallaan kohti Ameriikan mannerta (eli Intiaa, kuten hän itse kuvitteli). Tuolloin äijällä olikin mukanaan peräti 17 laivaa ja 1500:n hengen miehistö.

Ilmeisesti manaatit eivät sittemmin häirinneet tätä jättilaivastoa, tai mistäpä sen tarkalleen ottaen tietää… ehkäpä tuosta väkimäärästä saattoi muutama merimies hypätä kiimaisena yli laidan ihan vaan manaatteja nähdessään. Sellaista nuo useita kuukausia tai jopa vuosia kestävät merimatkat saattoivat aiheuttaa… Se on ihan yhtä ymmärrettävää, kuin meidän akkojen mustasukkaisuudesta johtuva hillitön lasten hukuttamisraivo.

Kuvassa siis MANAATTI tai MERENNEITO (Wikimedia Commons/public domain).