WILLIN LÄNNEN GENTLEMANNI

Ai, että mustaa joulua povataan taas (ainakin tänne eteläiseen Suomeen)? Mikäpä sen parempi sitten, kuin tutustua herrasmieheen nimeltään Black Bart. Tulee jouluista tunnelmaa…!

Black Bart.

Charles E. Boles/Bolton -niminen herra syntyi Norfolkissa, Englannissa n. vuonna 1829-1830, mutta päätyi Amerikan siirtolaiseksi jo kaksivuotiaana vanhempiensa muuttaessa luvattuun kultamaahan. Charles innostui veljiensä kanssa täysikasvuisina osallistumaan Kalifornian kultaryntäyksiin, mutta kuten niin monien muidenkin kohdalla; äkkirikastumista ei niin helpolla tapahtunutkaan. Kahden vanhemman veljen kuoltua Charles palasi kotiin Jefferson Countyyn, New Yorkiin ja avioitui Mary Elizabeth Johnsonin kanssa. Pariskunta sai neljä lasta ja eleli lopulta tavallista perhe-elämää Decaturissa, Illinoisissa.

Amerikan sisällissota (1861-1865) taisi vaikuttaa tähän kuuliaiseen perheenisään ikävällä tavalla, sillä kotiuduttuaan sodasta Charles lähti taas turhaan etsimään kultaa, kunnes v. 1871 hänestä ei kuultu enää mitään. Charlesin vaimo luuli miehensä kuolleen kullanetsintämatkoillaan, mutta ennen katoamistaan Charles oli kuitenkin ehtinyt kertoa vaimolleen kirjeessä epämiellyttävästä kohtaamisestaan Wells Fargo & Companyn edustajien kanssa. Tälle yritykselle Charles vannoikin kostoa kirjeessään.

Wells Fargo & Company oli (ja on edelleen) rahoitus- ja pankkialan suuryritys, joka perustettiin v. 1852. Aluksi yritys keskittyi koko Amerikan kattavaan postivaunutoimintaan, mutta nykyisin yrityksen liikevaihto pyörii 90-100 MILJARDIN dollarin kieppeillä. Tässä firmassa osattiin tehdä nokialaiset: vaihdettiin sitten kumi (postivaunut) ihan johonkin toiseen, tuottavampaan alaan!

Wells & Fargo Companyn postivaunu esillä museoituna.

Näitä Wells Fargon postivaunuja ryöstettiinkin ahkerasti, sillä kyseessä oli kuitenkin maan suurin ja kattavin kuljetusjärjestelmä, jonka mukana liikkui mm. arvotavaroita, palkkasaatavia, kultaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ryöstettävää. Yritys palkkasikin useita etsiviä jahtaamaan tällaisia postivaunuryöstäjiä, jollaiseksi Charleskin jostakin syystä muuttui.

Vuosien 1875-1883 välisenä aikana Charles ryösti ainakin 28 postivaunua KalifornianOregonin välillä ja hänestä tulikin eräänlainen kulttihenkilö. Ai miksi? Toisen ryöstönsä yhteydessä hän jätti rikospaikalle itse kirjoittamansa runon:

“I’ve labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you’ve tread,
You fine-haired sons of bitches.”
-Black Bart, 1877 (Wikipedia)

Ensimmäisen ryöstönsä aikana Black Bart/Charles hämäsi postivaunun kuljettajaa asettamalla pensaikkoon oksia, jotka näyttivät kauempaa katsottuna kiväärien piipuilta. Black Bart myös puhui pusikoille; antaen täten ymmärtää, että hänellä todellakin oli rikoskumppaneita mukana.

Tyypillinen kulkuneuvo tuohon aikaan (Library Of Congress).

Ryöstöjen yhteydessä tätä ryöväriä kuvailtiin herrasmieheksi, joka puhui kauniisti ja kohteliaasti, ei ryöstänyt matkustajien henkilökohtaista omaisuutta eikä hänen aikomuksenaan tuntunut olevan vahingoittaa ketään. Näin kävikin: Black Bart ei koskaan ampunut tai uhkaillut ketään millään väkivallalla, vaan hän puhui ihmiset ympäri toimimaan oman tahtonsa mukaan. Black Bartille oli ominaista, että hänellä oli päässään jauhosäkki kaksine silmänreikineen ja tämän päällä koreili vielä tyylikäs hattu: kaikin puolin oikein edustava ulkomuoto mainittiin usein ryöstäjää kuvailtaessa.

Viidennen ryöstönsä yhteydessä Black Bart jätti taas jälkeensä runon:

“Here I lay me down to sleep
To wait the coming morrow,
Perhaps success, perhaps defeat
And everlasting sorrow.
Let come what will, I’ll try it on,
My condition can’t be worse;
And if there’s money in that box
‘Tis munny in my purse.”
-Black Bart, 1878 (Wikipedia)

Joidenkin muidenkin ryöstöjen yhteydessä jätettiin myös runoja, mutta asiantuntijat selvittivät niiden olevan ihan perus-copycat-toimintaa. Joka tapauksessa, Black Bartin ryöstöjen ja maineen myötä hän sai Wells & Fargon etsivät peräänsä, mutta he vetivät aina vesiperän. Lopulta, v. 1883, Black Bartille kävi köpelösti: postivaunun kuljettaja ampui häntä neljästi ja yksi luoti osuikin Bartia käteen. Myöhemmin kuljettaja brassaili uroteollaan, kuinkas muuten…!

(Heritage Auctions/Public Domain).

Mutta: Black Bart jätti jälkeensä nenäliinan, jonka hän oli kietonut vertavuotavan kätensä ympärille. Oliko sillä väliä, kun dna-tekniikkaa ei ollut vielä olemassa? Kyllä vain oli, sillä nenäliinassa oli pesulan merkintälappu, jossa kerrottiin nenäliinan omistaja. Wells & Fargon etsivät kiersivät läpi noin 90 pesulaa, ennen kuin yhdessä niistä tunnistettiin nenäliinan omistaja ja hänen ilmoittamansa osoite. Voi Black Bart; mikä moka…! Hänet pidätettiin matkustajakodista, jonne hän oli ilmoittanut ammatikseen “kaivosinsinööri” ja työn takia hän matkustelikin ympäriinsä. Yeah…

Kaikesta huolimatta Wells & Fargo syytti Black Bartia vain viimeisestä ryöstöstä. Ehkäpä yritys ymmärsi, että kansan ollessa ryöstäjän puolella, olisi muista ryöstöistä syyttäminen vain haitaksi yrityksen imagolle…! Täten herra gentlemanni sai vain kuuden vuoden tuomion, josta hän lopulta istui vain neljä vuotta San Quentinissa, Kaliforniassa.

Vapautumisensa jälkeen lehdistö kyseli Black Bartilta, vieläkö tämä aikoi jatkaa ryöstelyään. Vankeuden aikana Black Bartin terveys oli huonontunut merkittävästi, joten hän totesi vain: “No, gentlemen, I’m through with crime.”

Vapauduttuaan tämä herrasmies ei nähnyt enää koskaan perhettään, vaikka kirjoittelikin edelleen vaimolleen joskus. Hänen kohtalonsa on siis tuntematon, mutta tietenkin asiasta löytyy useita spekulaatioita: hänen on väitetty olleen mm. (apteekkarina) Marysvillessa, Kaliforniassa, Japanissa, New Yorkissa, Montanassa, Nevadassa ym. ym.

On arvioitu, että näiden todennetun 28:n ryöstön yhteydessä Black Bartin saalis olisi ollut yhteensä noin 18 000 dollaria, mikä oli toki tuona aikana messevä rahamäärä! Akan veikkaus on, että äijä laittoi massia menemään perheelleen eikä vain häpeän takia kehdannut enää tavata lapsiaan: hänelle oli vain tärkeintä, että perheen elanto oli turvattu!

Voi voi, Black Bart: R.I.P ja mustaa joulua sinullekin; arvon herra-ryöstäjä-runoilija, minne ikinä päädyitkään. Herrasmies loppuun asti!

AITO AAVEKAUPUNKI

Kaliforniassa keskellä-ei-mitään sijaitsee kerrassaan upea aikakapseli: hylätty kullankaivuukaupunki 1850-luvulta. Bodie perustettiin v. 1859, kun 4 mainaria löysivät vuoristoisesta maastosta lupaavan kultaesiintymän. Kaupunki sai nimensä mainarista nimeltään W. S. Bodey. Tämä herra kuolikin piakkoin kaupungin perustamisen jälkeen lumimyrskyssä, mutta ainakin hänen nimensä jäi täten historiaan (mukaeltuna tosin).

Koko kaupunki katuineen on kuvattu Google Mapsiin, joten virtuaalimatka Bodieen onnistuu mainiosti ukkelia painamalla.

Bodie – Google Maps

Kaupunki kasvoi nopeasti; v. 1879 Bodiessa asui jo 7000-10 000 asukasta ja alueella oli peräti n. 2000 rakennusta. Ja kuinka ollakaan: Bodiesta löytyi peräti 65 saluunaa, 200 ravintolaa, Chinatown ja punaisten lyhtyjen katu. Varsin miellyttävä kaupunki kerrassaan; eritoten lapsiperheille!

(Visit Mammoth)

Villin lännen meininki toteutui kirjaimellisesti Bodiessa, ampumistapauksia sattui tämän tästä ja kaupungissa olikin tapana kysyä “onko meillä miestä aamiaiseksi.” Tämä tarkoitti: oliko yön aikana taas ammuttu joku.

(Bodie Foundation)

Kasvavaan Bodieen vedettiin lennätinlinjat ja rakennettiin rautatie, paikallinen sanomalehtikin perustettiin v. 1877: The Standard Pioneer Journal of Mono County. Ette sitten yhtään parempaa nimeä keksineet…? Kenellekään ei tullut mieleen “Bodie News”?

On arvioitu, että Bodien kaivoksista kaivettiin kultaa 34 miljoonan dollarin edestä. Mutta eihän se kulta mihinkään itsekseen lisäänny; kaivosten ehtyessä mainarit alkoivat pikkuhiljaa muuttaa pois kaupungista etsimään parempia esiintymiä. Vuonna 1880 asukasluku oli vain n. 5000 asukasta. Tästä 10 vuotta myöhemmin, v. 1890 asukkaita oli enää 779.

(bodie.com)

Ensimmäisen kerran Bodie mainittiin aavekaupunkina v. 1915 ja vuonna 1950 asukasluku oli jo pyöreä nolla. Kaupungin autioituessa hyvin nopeasti rakennukset jäivät elämään omaa elämäänsä juuri sellaisina, kuin ne hylättäessä jätettiin. Useissa rakennuksissa on edelleen paikoillaan huonekaluja ja muuta esineistöä, jotka kertovat menneestä elämästä hyvin konkreettisella tavalla.

(Escalon Times)

Koko kaupungin alueesta tehtiin suojelu- ja vierailukohde jo 1960-luvulla ja vuosittain siellä käykin n. 200 000 turistia. Rakennuksia on edelleenkin jäljellä 110 vuosien 1892 ja 1932 rajuista tulipaloista huolimatta. Alueen hyiset talvet ja rutikuivat kesät ovat kuitenkin verottaneet rakennuskantaa rankalla kädellä, mikä näkyykin useissa julkisivuissa ja rakenteissa.

Bodien sekatavarakauppa (California Travel/AmateurTraveler).

Legendana elää edelleen tarina tytöstä, jonka perhe aikoi muuttaa Bodieen San Fransiscosta. Tyttö kirjoitti päiväkirjaansa: “Hyvästi Jumala, minä lähden Bodieen.” Vallan mieltäylentävä näkemys uudesta kotipaikasta! Nykypäivän espoolainen sanoisi vastaavassa tilanteessa: “Hyvästi iPhone, lähden tästä metrolla Itäkeskukseen.” Eehhehe!

Toinen legenda kertoo prostituoitu Rosa Maysta, joka muutti kaupunkiin v. 1893. Hän osti punaisten lyhtyjen kadulta asunnon 175 dollarilla. Kerrotaan, että Rosa May avusti ja hoiti mainareita kaupungissa leviävän epidemian aikana, jonka johdosta hänelle annettiin lempinimi “h***a, jolla on sydän kultaa.”

Rosa May.

Väitetään jopa, että Rosa May sai itsekin tartunnan (epidemian laatua ei tiedetä) ja lopulta menehtyi tähän, mutta mitään todisteita tällaisesta ei ole löydetty. Tarinahan sinällään on jo kertomisen arvoinen; olkoon se sitten totta tai palturia. Nykyaikana tästä saisi mehevän jutun johonkin kökkölehteen: “Seksityöläisestä sairaanhoitajaksi – lue koko Rosa Mayn traaginen tarina!!”

Rosa Mayn hautakivi Bodiessa.

Kuten kunnon aavekaupunkiin kuuluukin, Bodien yllä leijuu kammottava kirous. Jos alueelta pöllii jonkin muistoesineen mukaansa, alkaa tämän varkaan elämä mennä päin per***tä. Tämä uskomus on kuitenkin täysin sepitetty juttu: alueen vartijat laskivat huhun liikkeelle, jotta turistit eivät veisi tavaroita mukanaan.

Bodie Museum (California Travel).

Noh, tarinaa kerrottiin kuitenkin niin uskottavasti, että syyllisyydentuntoiset ihmiset alkoivat lähettää varastamiaan esineitä (kenkiä, lasinpaloja, pikkuroinaa) takaisin Bodieen. Näitä palautettuja esineitä laitettiin sitten esille museoon ja helvetti pääsi irti: esineitä alettiinkin pölliä ihan vain sen vuoksi, että niitä olisi sitten hauska katsella palautuksen jälkeen museon lasivitriineissä..! Aargh, ihmiset…!

Varastetuista tavaroista suurin on eräästä talosta pöllitty PIANO. Jep, todellakin piano. Tämä piano on valitettavasti edelleen karkuteillä eikä sitä todennäköisesti kukaan aio palauttaakaan. Akka ei ainakaan usko, että museoon saapuu joku tyyppi sanoen: “Anteeks kauheesti, mut tää vehje tarttu mun housunlahkeeseen viime käynnillä. Huomasin sen vasta, kun laitoin pöksyjä pesukoneeseen.” Juuh, ei tule tapahtumaan.

Bodien hautaustoimisto (California Crossing).

On kerrassaan uskomatonta, kuinka paljon materiaalia kaupungin hylänneet asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Ainakin kuvien perusteella on helppo kuvitella kaupunkia sen loistonsa huipulla; sitä aikaa, kun Bodiessa tarjoiltiin miestä aamiaiseksi melkein päivittäin. Tuolloiset asukkaat saattaisivat tosin sanoa asiaan painavan mielipiteensä: “Lährin kauppaan ostamaan piipputupakkia ja sain matkalla 3 luotia persauksiin. Ai miksikö täältä lährettiin helkkariin? Mietipä sitä ihan itekses.”

Ah ja voi; sitä villin lännen idyllistä elämää!