PAHUKSEN PUNAINEN PARONI

Akalla taisi viirata pahasti päässä, kun jo reippaasti ennen joulua Akka osti poistomyynnistä Punaisen paronin lentokoneen pienoismallin. Itselleen. Tammikuun merkkipäivälle.

Ei sitten enää muistunut mieleen se, kun samalla tavoin tuli hankittua Titanicin 100-vuotisjuhlalahjana peräti kahden pienoismallin pakkaus. Ah, sitä rattoa ja riemua, kun Akka väkersi näitä malleja kasaan keittiön pöydän ääressä hikikarpalot otsalta valuen. Ja ne penteleet piti vielä maalatakin pienellä sudilla oikeisiin väreihin. Tietenkin!

Eikä sitten muistunut sekään mieleen, kun Akka osti wanna-be-Mustan-Helmen eli laivan pienoismallin, joka etäisesti olisi voinut olla Musta Helmi. Sitäkin sitten hammasta purren oli kasaan väännettävä, vaikka mieli olisi tehnyt heittää koko härpäke roskakoriin. Ja sekin pentele piti vielä maalata.

Puhumattakaan siitä, että Akka hankki myös pahviversion Mustasta Helmestä. Sitä pikaliiman ja kuumaliiman määrää…!

Noh, lopputulokset olivat kyllä kaiken tuskan, hien, kyyneleiden ja vaivan arvoisia… ehkä.

Mutta; miksi… oi, miksi piti hankkia tämä Punainen paroni! Olikin otettava kaiffarista selvää, vaikka legendana hänet onkin jo ennestään tunnettu, myös Akan toimesta. Kuka siis oikein olikaan tämä penteleen paroni; oliko hän edes paroni ollenkaan? Miksi Tenavien Ressu haluaa edes esittää tätä lentäjäsankaria?

Manfred Albrecht Freiherr von Richthofen (1892-1918) syntyi tosiaankin (tuolloiseen) preussilaiseen aatelissukuun (tuolloisessa Puolassa, nyk. Saksassa). Poika lähetettiin jo nuorella iällä sotilasakatemiaan 11-vuotiaana, jossa seuraavat 8 vuotta sitten vierähtivätkin!

Eipä siis ollutkaan ihme, että Manfred joutui upseeriksi taistelujen eturintamaan ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Juoksuhaudat saivat kuitenkin jäädä, kun upseeri-Manfred pyysi itse siirtoa Saksan ilmavoimiin. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja Manfredista tulikin ilmatarkkailija eli lentäjän takana istuva, taivaita tarkkaileva herrasmies. Kuinka ylevää!

Tämä ei äijälle kuitenkaan riittänyt, vaan hän pääsi ripeästi tuolloisen lentäjä-ässän Oswald Boelcken oppiin. Manfredista kehittyikin nopeasti taitava lentäjä, mutta hänen oppi-isänsä kuoltua vain 25-vuotiaana Manfredista tulikin yllättäen seuraava lentäjä-ässä. Tähän mennessä Manfred oli pudottanut 16 konetta taivaalta ja hänelle annettiinkin oma lentäjäosasto johdettavaksi. Hänen pikkuveljensä Lothar von Richthofen oli – kummallista kyllä – hänen alaisenaan.

Tuolloin Manfred sai myös idean maalauttaa koneensa punaiseksi, ja häntä alettiinkin kutsua erilaisilla nimillä: Pieni Punainen, Punainen ritari ja… Punainen Paroni. Hänen lentueensa muutkin koneet oli maalattu kirkkain värein, joten nopeasti koko osasto sai nimen “von Richthofenin Lentävä Sirkus.

Lentäjä-ässä oli jo aiemmin saanut arvostettuja mitaleita sankarillisesta toiminnastaan, mutta Manfredilla oli tapana kerätä muutakin “memorabiliaa.” Hän mm. keräili pudottamiensa lentokoneiden sarjanumeroita tai muutakin pientavaraa koneiden hylyistä sekä teetti itselleen hopeakippoja muistoksi pudotuksista.

Fokker Dr. 1-rekonstruktio/Uusi-Seelanti/Public Domain.

Kaiken keskellä Manfred sai kuitenkin osuman päähänsä v. 1917. Tästä äijä toipui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja jo kuukautta myöhemmin hän taisteli taas yläilmoissa, kuten aiemminkin, ja tällä kertaa hän lensikin juurikin tällä pienoismallin Fokker Dr. 1 -kolmitasolla.

Manfred sai kuitenkin lopulta surmansa huhtikuun 21. päivänä v. 1918. Juuri edellisenä päivänä hän oli pudottanut 80:nnen lentokoneensa, mutta kuolinpäivänään Manfred sai tosiaankin kuolettavan osuman rintaansa Pohjois-Ranskassa ja hänen koneensa murskautui pudotessaan peltoaukealle. Ei tiedetä, kuka ympärysvaltojen joukoista sai tehtyä kuolettavan osuman, mutta alas oli nähtävästi sankari-Paroninkin lopulta päädyttävä. Hänen ruumiinsa löydettiin edelleenkin koneen istuinvöihin kiinnitettynä putoamispaikalta.

Turman jäänteitä.

Paronin lentueen johtoon nousi hänen toivomansa mies; Wilhelm Reinhard, mutta hänenkin menehdyttyään vain muutaman kuukauden jälkeen lentueen kapteeniksi nousi eräs tietty Hermann Göring. Yeah. Varmastikin tämä nimi soittaa joitakin kelloja, hmm…?

Paroniparka joutuikin sitten lopulta kolmeen kertaan haudatuksi: hänet siirrettiin viimein v. 1975 Saksan Wiesbadeniin perheenjäsentensä viereen.

(PublicDomain).

R.I.P tämäkin kunnioitettavan elämäntyön tehnyt nuori mies, joka ei maineestaan huolimatta kuitenkaan toiminut soololentäjänä. Hänen on nimenomaan kerrottu luottaneen muihin lentäjätovereihinsa ja heidän lentotaitoihinsa ilmataisteluissa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan elvistellyt omalla osaamisellaan julkisuutta hakien, vaikka syntyikin ns. kultalusikka suussa. Ehkäpä ne hänen teettämänsä hopeakupit/maljat ja muut pienesineet olivat vain henkilökohtaisia muistotavaroita, joita hän aikoi sitten myöhemmin katsella kirjahyllyssään.

Kunnes… kuoli vain 25-vuotiaana, kuten niin moni muukin nuori mies kaikenlaisissa sodissa häntä aiemminkin ja sen jälkeenkin. Siksi onkin syytä pohtia, oliko Punainen Paroni oikeasti sankari, sillä hänen(kään) surmaamistaan ihmisistä ei koskaan puhuta. Keitä he olivat? Miksi yhdestä ihmisestä tulee sankari, ja jostakusta toisesta syyllinen?

Paronin hautajaiset (Bertangles Cemetery, 22.4. 1918, Ranska).

Onkin ajateltavissa, että Paronista tuli legenda ihan jo syntyperästään ja nopeasta edistymisestään johtuen… ja siitäkin, että hän kuoli nuorena. Elävän legendan äkkinäinen, traaginen kuolema on kuitenkin herkkua lehdistölle, olkoon ajankohta sitten mikä tahansa. Me, jotka luemme näistä historian legendoista, näemme yleensä vain yksipuolisen kuvauksen tuosta menneestä ajasta.

Ärgh. Akka laittaa hammasta purren Herra Paronin koneen kasaan joka tapauksessa, vaikka ohjeistus näyttääkin aivan kamalalta. Paketissa ei ole liimaa eikä maalia, ainoastaan lankarulla. Että näilläkö tässä nyt sitten mennään: pitääkö Akan kasata Fokker Dr. 1 LANKARULLALLA? Oliko Punaisen Paronin kolmitaso koottu langalla/köydellä?

Jep, näillä ohjeilla mennään joka tapauksessa. Olkoon Herra Paroni sitten sankari, sotasyyllinen tai ihan vaan yksi monista henkilöistä historian aikakellossa, niin Akka perehtyy kasausohjeisiin tarkemmin ja kaivelee salaa pikaliimaa jostakin laatikosta… (ja maaleja. Ja pikkusuteja. Damn you, pienoismalli-insinöörit!).

Paketin mukana on tosiaankin näitä pikku-ukkeleita, jotka ovat punaisia! Eikö siis näitäkään ole tarkoitus maalata/liimata? Että NARULLA KASAAN PUNAISIA PIKKU-UKKOJA, niinkö? Ja miksi? Mikä teitä suunnittelijoita oikein vaivaa, jos epätietoinen voi kysyä?!

JOTAKIN HUPIA KAAOKSEN KESKELLE

Maailmassa on merkillisen kummallisia patsaita kaiken muun järjettömyyden ohella. Pidemmittä puheitta: let’s get started!

The Unknown Official Reykjavikissa, Islannissa on taiteilija Magnus Tommasonin käsialaa. Teos on pystytetty v. 1994 ja sen on tarkoitus olla kunnianosoitus kaikille ahkerille virkamiehille.

The Unknown Official.

Totem Leuvenissa, Belgiassa juhlistaa 575-vuotiaan yliopiston olemassaoloa, ainakin tekijänsä Jan Fabren mielestä. Patsas pystytettiin v. 2004.

Totem.

The Big Giving Lontoossa on Klaus Weberin työ vuodelta 2007. Tähän ei ole mitään sanottavaa.

The Big Giving(Wikimedia Commons).

The Bather Hampurissa, Saksassa oli alun perin englantilaisen kosmetiikkafirman mainos.

The Bather.

Wursa sijaitsi näyttelyssä Pariisissa, Ranskassa v. 2008. Taiteilija Daniel Firman oli laskeskellut, että 18 000 kilometrin päässä maasta elefantti voisi kannatella koko painoaan kärsällään.

Wursa.

The Free Stamp sijaitsee Clevelandissa, Ohiossa. Claes Oldenburg suunnitteli tämän jättileimasimen yhdessä vaimonsa Coosje van Bruggenin kanssa. Teoksella on tarkoitus kunnioittaa orjien vapautumista Amerikan sisällissodan seurauksena.

The Free Stamp.

Tämä pariskunta on vastuussa myös Kansas Cityssä, Missourissa sijaitsevista sulkapalloista. Nämä neljä 6-metristä patsasta saivat innoituksensa intiaanien sulkapäähineistä ja taidemuseon tenniskentästä.

Shuttlecocks.

King Wenceslas Riding an Upside-Down Dead Horse löytyy Prahasta, Tsekistä. Taiteilija David Cerny on suunnitellut useita teoksia Prahaan, tämä teos esittää 900-luvulla elänyttä kuningasta, joka on nykyisin Prahan suojelupyhimys.

King Wenceslas Riding an Upside-Down Dead Horse.

Carhenge sijaitsee Alliancessa, Nebraskassa. Monumentti on muistomerkki Jim Reindersin isälle, ja se koostuu 39:sta maalatusta autosta. V. 1987 pystytetty monumentti on tietenkin saanut innoituksensa Stonehengestä ja se onkin toteutettu esikuvansa mukaan.

Carhenge.

The Martian rellestää Wokingissa, Englannissa. Taiteilija Michael Condron kunnioittaa tällä patsaalla H. G. Wellsin Maailmojen sota -teosta, jossa tällainen öttiäinen laskeutuu tämän kaupungin lähistölle.

The Martian.

The Flat Iron -patsas Ashevillessa, Pohjois-Carolinassa, on taiteilija Reed Toddin teos vuodelta 1997. Teoksella on tarkoitus herättää ajatuksia flatiron-rakennuksista, joista kuuluisin sijaitsee New Yorkissa. Tällä patsaalla on omat Facebook-sivut.

The Flat Iron.

Headington Shark syöksyy kattoon Oxfordissa, Englannissa. Tämä melkein 8-metrinen otus on John Buckleyn käsialaa vuodelta 1986. Teos valmistui Nagasakin pommituksen 41. vuosipäiväksi. Talo on nykyään taiteilijan pojan omistuksessa ja se toimii AirBnB:na.

The Headington Shark.

Gallos (The King Arthur Statue) löytyy Tintagelin linnan alueelta Englannista. Patsaan nimi tarkoittaa “voimaa,” sen ei ole tarkoitus esittää kuningas Arthuria, joka legendojen mukaan linnassa asusteli. Taiteilija Rubin Eynon valmisti patsaan v. 2016.

Gallos.

The Cow Popsicle sulaa Budapestissa, Unkarissa. Andras Hajdu, Balazs Magashegyi ja Krisztian Imre suunnittelivat patsaan vuoden 2006 Lehmäparaatiin. Patsas siirrettiin kuitenkin myöhemmin toisaalle, sillä sen ei katsottu sopivan suoraan katedraalin eteen.

The Cow Popsicle.

La Fourchette -haarukka nököttää Genevenjärvessä, Veveyn kaupungissa, Sveitsissä. Jean-Pierre Zaugg muotoili tämän teoksen paikallisen museon 10-vuotisjuhlan kunniaksi v. 1995. Suurikokoisia haarukoita löytyy maailmalta muualtakin, eikä voi kuin ihmetellä, miksi.

La Fourchette.

Eipäs unohdeta Posankkaa, Turun omaa olioristeytymää, joka valittiin maailman oudoimmaksi patsaaksi v. 2013. Tämä Alvar Gullichsenin teos valmistui v. 1999. Posankka täytti 20 vuotta v. 2019 ja kaikkien “hämmästykseksi” pullautti ilmoille kolme jälkeläistä. Nämä metrin kokoiset pienet possuankat sijaitsevat lentoasemalla ja laivaterminaaleissa.

Posankka (turku.fi).

Peräti 2000 minikokoista Posankkaa osallistui v. 2019 Posankka Race-kilpailuun Aurajoessa. Tuolloin miniPosankan saattoi adoptoida kympillä ja kilpailun tuotot ohjattiin Pidä Saaristo Siistinä-yhdistykselle. Kerrassaan mainio idea. Akka nostaa hattua moiselle, toivottavasti nämä pienet töpselikärsät pääsevät pian uudelle uintiretkelleen. Akka lähtee uittamaan omia kumiankkojaan ihan kannustuksen hengessä.

TRAAGINEN RAKKAUSTARINA 80 VUODEN TAKAA

“Frankly, my dear, I don’t give a damn.” Kaikki vähänkään historiallisesta draamasta kiinnostuneet tietävät, mistä tämä lause on peräisin: legendaarisesta Tuulen viemää-elokuvasta, joka aikanaan ilmestyessään v. 1939 olikin varsinainen kassamagneetti. Nämä kuuluisat sanat lausui iki-ihana Clark Gable, joka esitti Rhett Butleria. Tiettävästi Gable suoritti tämän työnsä vastentahtoisesti rooliaan inhoten, mutta mitäpä sitä ei mies tekisi maineensa ja massinsa eteen…

Clark Gable (1901-1960).

Clark Gable (Herra Larkki Kaapeli, heh…) ehti olla elämänsä aikana naimisissa peräti viisi kertaa, mutta kolmannen vaimon, Carole Lombardin, on sanottu olleen hänen elämänsä rakkaus. Kuka muistaa tällaisen näyttelijättären tai mitään hänen roolitöistään? Ei Akka ainakaan muista. Itse asiassa Lombard oli jo 1920-luvulla kuuluisa mykkäfilminäyttelijä, ja 1930-luvulle tultaessa erittäin suosittu esiintyjä myös äänielokuvissa. Häpeillen täytyy kyllä myöntää, että tämä upea kaunotar on jäänyt kyllä unohduksiin ajan hampaisiin.

Carole Lombard (1908-1942).

Noh, joka tapauksessa kumpikin näyttelijä oli jo naimisissa tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran v. 1932 elokuvan “No Man of Her Own/Mies minua varten” kuvauksissa. Tuolloin rakkauden liekki ei vielä päässyt syttymään, mutta joitakin vuosia myöhemmin Lombard oli jo eronnut miehestään ja Gable asui asumuserossa. Kas kummaa; tilanne alkoi kehkeytyä ja pariskunta nähtiinkin usein yhteisissä seurapiiritapahtumissa umpirakastuneina. Herra Kaapeli erosi lopulta vaimostaan v. 1939 ja samana vuonna hän ja Carole Lombard avioituivat nopeasti. Koko Hollywoodin kerma juhlisti tätä upeaa paria ja heitä kutsuttiinkin koko kaupungin unelmapariksi.

Parin maatila Kaliforniassa (Wikimedia Commons).

Tämä kukkea onni päättyi kuitenkin jo v. 1942, kun MGM-filmiyhtiö halusi lähettää edustavan lähettiläänsä Lombardin kiertueelle myymään sotavelkakirjoja v. 1941 lähtien. Näin tapahtuikin samalla, kun Kaapeli oli uusimman filminsä kuvauksissa Los Angelesissa (Somewhere I’ll find you/Sotareportteri). Lombard kierteli samaan aikaan junalla kotiosavaltiossaan Indianassa, mutta kotiinpaluun hän halusi välttämättä tehdä lentokoneella. On väitetty, että Lombard oli huolissaan aviomiehestään, olihan tämän vastanäyttelijänä elokuvassa kuitenkin aikansa seksisymboli Lana Turner. Joten: Lombard hylkäsi pitkän ja puuduttavan junamatkan ja turvautui nopeampaan lentokoneeseen päästäkseen pikaisesti kotiin. Kyydissä oli yhteensä 22 henkilöä; mukaan lukien Lombardin äiti.

Lana Turner (1921-1995).

Pian nousun jälkeen kone törmäsi kuitenkin Mount Potosi-vuorenseinämään Nevadassa ja hajosi tuhannen pärskeiksi tappaen kaikki kyydissä olleet ihmiset.

Potosi Mountain – Google Maps

Herra Kaapeli oli murheenmurtama saatuaan tiedon onnettomuudesta ja karautti paikalle saadakseen lisätietoja tapahtuneesta. Vuorta lähinnä sijaitsevassa baarissa (Pioneer Saloon) Herra Kaapeli marssi hermostuneena edestakaisin, poltteli ketjussa ja ryyppäsi odottaessaan tietoja vaimostaan. Kun kävi ilmi, että kaikki matkustajat koneessa olivat kuolleet, Herra Kaapeli masentui pahanpäiväisesti. Lopulta hän kuitenkin ilmoittautui myöhemmin armeijan palvelukseen ja mm. lensi pommituslentoja Euroopassa. Elokuvaurakin jatkui sitten entiseen tapaansa sodan jälkeen.

Pioneer Saloon, Goodsprings, Nevada.

On kuitenkin kerrottu, että Herra Kaapeli jatkoi elämäänsä kipinänsä menettäneenä eikä päässyt koskaan onnettomuudesta yli. Hänet haudattiin v. 1960 Carole Lombardin viereen Glendalen hautausmaalle, Kaliforniaan. Rest in peace, Rhett… äh, Herra Kaapeli!

Tällaisesta ihastuttavasta ikuisesta rakkaudesta vaikuttuneina on tietenkin esitetty lukuisia tarinoita, kuinka Herra Kaapelin rauhaton sielu vaeltelee edelleenkin tässä pikkuruisessa Pioneer Saloon -baarissa. Samaa on tietenkin kerrottu Oatman-hotellista (ent. Durlin Hotel) Arizonassa, jossa tämä unelmapari vietti hääyönsä. Pitäähän tällaisesta tragediasta saada kaikki mahdollinen hyöty irti, jos ei muuten; niin kunnon aavetarinoilla! Kyllä Akkakin majoittuisi mielellään samaan sviittiin, jossa ah, niin karismaattinen Rhett… Herra Kaapelikin makoili. Akka ajattelisi tosin vain ilmastonmuutosta, verotusta ja kaikkea muuta synkeää, eikä ollenkaan mitään Rhettiä. Yeah…!

Oatman Hotel, Oatman, Arizona.

Sinänsä kyllä ihmetyttää tällainen satumainen rakkaustarina, kun Herra Kaapelilla tiedettiin kuitenkin olevan useita sivusuhteita useiden vastanäyttelijöidensä kanssa. Eräästä tällaisesta sivusuhteesta syntyi avioton lapsikin v. 1935, mutta tämä seikka pidettiin piilossa ja paljastettiin vasta Herra Kaapelin kuoleman jälkeen. Jopa Carole Lombardkin oli huolissaan aviomiehensä ja Lana Turnerin yhteisestä elokuvaproggiksesta, joten kieltämättä tilanne vaikuttaa merkilliseltä. Kaapelin seuraavat kaksi avioliittoa onnettomuuden jälkeen kestivät vain kolme (Sylvia Ashley) ja viisi vuotta (Kay Williams). Ainoan “virallisen” lapsensa Herra Kaapeli saikin tämän viimeisen vaimonsa kanssa, mutta lapsi syntyi vasta v. 1961, kun hänen isänsä oli jo menehtynyt sydänkohtaukseen.

Kenenköhän ajatus oli haudata Herra Kaapeli Carole Lombardin viereen? Oliko tämä lyhytkestoinen unelmasatu vain niin hieno, että sitä utopiaa piti jatkaa vielä kuolemankin jälkeen? Tai ehkäpä Herra Kaapeli oli itse toivonut niin? No, samapa tuo, kun kerran molemmat kummittelevat siellä sun täällä, yhdessä ja erikseen. Lento-onnettomuudessa kuoli kuitenkin yhteensä 22 ihmistä; missäs he sitten hilluvat? Ehkäpä mukana ollut Lombardin äiti komentelee tytärtään hakemaan tätä kuuluisaa aviomiestä pois sieltä pikkubaarista, mutta ketään turistia ei tällainen vanharouva kiinnosta.

Elizabeth Knight (Carolen äiti), Gable ja Lombard.

Onhan se nyt vaan niin paljon hienompaa ajatella, kuinka nämä “Hollywoodin supertähdet” viuhahtelevat seinien läpi ja vaikeroivat traagista kohtaloaan, joka erotti heidät tässä maallisessa elämässä. Siinä ei yhdellä anopilla ole mitään virkaa, saati niillä 15:llä armeijan sotilaalla, jotka myöskin menehtyivät turmassa. “Frankly, my dear, I don’t give a damn,” voisi turisti sanoa, vaikka Herra Kaapelin anoppi nykisi tätä hurmoksellista aaveturistia suoraan hihasta. Että missäs rouvan vävypoika mahtaakaan piilotella, häh? Rouva on nyt hyvä vaan ja tekee tilaa!

“Hus, rouva, hus! Rhett Butler tulee kohta!”

WILLIN LÄNNEN GENTLEMANNI

Ai, että mustaa joulua povataan taas (ainakin tänne eteläiseen Suomeen)? Mikäpä sen parempi sitten, kuin tutustua herrasmieheen nimeltään Black Bart. Tulee jouluista tunnelmaa…!

Black Bart.

Charles E. Boles/Bolton -niminen herra syntyi Norfolkissa, Englannissa n. vuonna 1829-1830, mutta päätyi Amerikan siirtolaiseksi jo kaksivuotiaana vanhempiensa muuttaessa luvattuun kultamaahan. Charles innostui veljiensä kanssa täysikasvuisina osallistumaan Kalifornian kultaryntäyksiin, mutta kuten niin monien muidenkin kohdalla; äkkirikastumista ei niin helpolla tapahtunutkaan. Kahden vanhemman veljen kuoltua Charles palasi kotiin Jefferson Countyyn, New Yorkiin ja avioitui Mary Elizabeth Johnsonin kanssa. Pariskunta sai neljä lasta ja eleli lopulta tavallista perhe-elämää Decaturissa, Illinoisissa.

Amerikan sisällissota (1861-1865) taisi vaikuttaa tähän kuuliaiseen perheenisään ikävällä tavalla, sillä kotiuduttuaan sodasta Charles lähti taas turhaan etsimään kultaa, kunnes v. 1871 hänestä ei kuultu enää mitään. Charlesin vaimo luuli miehensä kuolleen kullanetsintämatkoillaan, mutta ennen katoamistaan Charles oli kuitenkin ehtinyt kertoa vaimolleen kirjeessä epämiellyttävästä kohtaamisestaan Wells Fargo & Companyn edustajien kanssa. Tälle yritykselle Charles vannoikin kostoa kirjeessään.

Wells Fargo & Company oli (ja on edelleen) rahoitus- ja pankkialan suuryritys, joka perustettiin v. 1852. Aluksi yritys keskittyi koko Amerikan kattavaan postivaunutoimintaan, mutta nykyisin yrityksen liikevaihto pyörii 90-100 MILJARDIN dollarin kieppeillä. Tässä firmassa osattiin tehdä nokialaiset: vaihdettiin sitten kumi (postivaunut) ihan johonkin toiseen, tuottavampaan alaan!

Wells & Fargo Companyn postivaunu esillä museoituna.

Näitä Wells Fargon postivaunuja ryöstettiinkin ahkerasti, sillä kyseessä oli kuitenkin maan suurin ja kattavin kuljetusjärjestelmä, jonka mukana liikkui mm. arvotavaroita, palkkasaatavia, kultaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ryöstettävää. Yritys palkkasikin useita etsiviä jahtaamaan tällaisia postivaunuryöstäjiä, jollaiseksi Charleskin jostakin syystä muuttui.

Vuosien 1875-1883 välisenä aikana Charles ryösti ainakin 28 postivaunua KalifornianOregonin välillä ja hänestä tulikin eräänlainen kulttihenkilö. Ai miksi? Toisen ryöstönsä yhteydessä hän jätti rikospaikalle itse kirjoittamansa runon:

“I’ve labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you’ve tread,
You fine-haired sons of bitches.”
-Black Bart, 1877 (Wikipedia)

Ensimmäisen ryöstönsä aikana Black Bart/Charles hämäsi postivaunun kuljettajaa asettamalla pensaikkoon oksia, jotka näyttivät kauempaa katsottuna kiväärien piipuilta. Black Bart myös puhui pusikoille; antaen täten ymmärtää, että hänellä todellakin oli rikoskumppaneita mukana.

Tyypillinen kulkuneuvo tuohon aikaan (Library Of Congress).

Ryöstöjen yhteydessä tätä ryöväriä kuvailtiin herrasmieheksi, joka puhui kauniisti ja kohteliaasti, ei ryöstänyt matkustajien henkilökohtaista omaisuutta eikä hänen aikomuksenaan tuntunut olevan vahingoittaa ketään. Näin kävikin: Black Bart ei koskaan ampunut tai uhkaillut ketään millään väkivallalla, vaan hän puhui ihmiset ympäri toimimaan oman tahtonsa mukaan. Black Bartille oli ominaista, että hänellä oli päässään jauhosäkki kaksine silmänreikineen ja tämän päällä koreili vielä tyylikäs hattu: kaikin puolin oikein edustava ulkomuoto mainittiin usein ryöstäjää kuvailtaessa.

Viidennen ryöstönsä yhteydessä Black Bart jätti taas jälkeensä runon:

“Here I lay me down to sleep
To wait the coming morrow,
Perhaps success, perhaps defeat
And everlasting sorrow.
Let come what will, I’ll try it on,
My condition can’t be worse;
And if there’s money in that box
‘Tis munny in my purse.”
-Black Bart, 1878 (Wikipedia)

Joidenkin muidenkin ryöstöjen yhteydessä jätettiin myös runoja, mutta asiantuntijat selvittivät niiden olevan ihan perus-copycat-toimintaa. Joka tapauksessa, Black Bartin ryöstöjen ja maineen myötä hän sai Wells & Fargon etsivät peräänsä, mutta he vetivät aina vesiperän. Lopulta, v. 1883, Black Bartille kävi köpelösti: postivaunun kuljettaja ampui häntä neljästi ja yksi luoti osuikin Bartia käteen. Myöhemmin kuljettaja brassaili uroteollaan, kuinkas muuten…!

(Heritage Auctions/Public Domain).

Mutta: Black Bart jätti jälkeensä nenäliinan, jonka hän oli kietonut vertavuotavan kätensä ympärille. Oliko sillä väliä, kun dna-tekniikkaa ei ollut vielä olemassa? Kyllä vain oli, sillä nenäliinassa oli pesulan merkintälappu, jossa kerrottiin nenäliinan omistaja. Wells & Fargon etsivät kiersivät läpi noin 90 pesulaa, ennen kuin yhdessä niistä tunnistettiin nenäliinan omistaja ja hänen ilmoittamansa osoite. Voi Black Bart; mikä moka…! Hänet pidätettiin matkustajakodista, jonne hän oli ilmoittanut ammatikseen “kaivosinsinööri” ja työn takia hän matkustelikin ympäriinsä. Yeah…

Kaikesta huolimatta Wells & Fargo syytti Black Bartia vain viimeisestä ryöstöstä. Ehkäpä yritys ymmärsi, että kansan ollessa ryöstäjän puolella, olisi muista ryöstöistä syyttäminen vain haitaksi yrityksen imagolle…! Täten herra gentlemanni sai vain kuuden vuoden tuomion, josta hän lopulta istui vain neljä vuotta San Quentinissa, Kaliforniassa.

Vapautumisensa jälkeen lehdistö kyseli Black Bartilta, vieläkö tämä aikoi jatkaa ryöstelyään. Vankeuden aikana Black Bartin terveys oli huonontunut merkittävästi, joten hän totesi vain: “No, gentlemen, I’m through with crime.”

Vapauduttuaan tämä herrasmies ei nähnyt enää koskaan perhettään, vaikka kirjoittelikin edelleen vaimolleen joskus. Hänen kohtalonsa on siis tuntematon, mutta tietenkin asiasta löytyy useita spekulaatioita: hänen on väitetty olleen mm. (apteekkarina) Marysvillessa, Kaliforniassa, Japanissa, New Yorkissa, Montanassa, Nevadassa ym. ym.

On arvioitu, että näiden todennetun 28:n ryöstön yhteydessä Black Bartin saalis olisi ollut yhteensä noin 18 000 dollaria, mikä oli toki tuona aikana messevä rahamäärä! Akan veikkaus on, että äijä laittoi massia menemään perheelleen eikä vain häpeän takia kehdannut enää tavata lapsiaan: hänelle oli vain tärkeintä, että perheen elanto oli turvattu!

Voi voi, Black Bart: R.I.P ja mustaa joulua sinullekin; arvon herra-ryöstäjä-runoilija, minne ikinä päädyitkään. Herrasmies loppuun asti!

AMERIKKALAINEN PRINSSI

Ei, nyt ei ole kyse Eddie Murphyn esittämästä pelleprinssistä, vaan walesilaisesta prinssi Madocista. Tämä prinssi syntyi v. 1145 tienoilla. Prinssin isän Owain Gwyneddin kuoltua v. 1170 hänen lapsensa ajautuivat ilmiriitaan, kenestä tulisi uusi hallitsija tällä Walesin alueella.

Dolwyddelan Castle, Wales.

Tällä menehtyneellä äijällä olikin peräti 19 lasta, joten valinnanvaraa poikaporukassa riitti. Lisäänny ja täytä maa, herra Owain Gwynedd!

Prinssi Madoc.

Sanotaan, että prinssi Madoc ja hänen veljensä Rhirid kyllästyivät riitaisuuksiin ja he lähtivät seilaamaan kohti Amerikkaa. Madociin lienee vaikuttanut muinaisten druidien kertomukset “lännessä sijaitsevasta suuresta mantereesta” tai peräti viikinkien tunnetut reissut Amerikan/Kanadan Vinlandiin.

Veljespari varusti kaksi laivaa ja mukaan lähti muutakin porukkaa; miehiä, naisia ja lapsia. Tarkoitus oli perustaa uusi, onnellinen yhteisö kaukaiseen maahan. On esitetty, että Madocin retkue olisi peräti käynyt Meksikossa ja vaikuttanut asteekkien jumalkäsityksiin, mutta tästä ei ole todisteita. Legendataruissa kaikki on toki mahdollista.

Veljekset lähtevät Walesista.


Yleisin käsitys on kuitenkin se, että laivat rantautuivat Mobile Bayn alueelle Alabamaan, sillä merivirrat Atlantin yli johtavat juuri tähän lahteen. Myöhemmätkin tutkimusretkeilijät Euroopasta ovat saapuneet maihin juuri tässä paikassa.

Käsitykset retkueen koosta (20-130 ihmistä) ja laivojen lukumäärästä (2-13) vaihtelevat suuresti. Kirjallisia todisteita ei juuri mistään ole, kyse on kuitenkin melkein tuhat vuotta vanhasta legendasta. Joitakin hataria todisteita on kuitenkin löydettävissä:

Alabama- joen alueelta on löydetty raunioita, jotka on määritelty rakennetun ennen 1400-lukua. Erään linnakkeen pohja, muoto ja rakennustapa ovat identtisiä Walesissa sijaitsevan Dolwyddelanin linnan kanssa. Tässä linnassa prinssi Madoc syntyi.

Mobile Bay, Alabama.

Alueella asuneet intiaanit rakensivat samanlaisia jollia/veneitä, kuin Walesissa rakennettiin. Intiaaneilla kulki muutenkin perimätieto alueelle tulleista harmaasilmäisistä valkoihoisista, jotka puhuivat walesia. Walesin kieli juurtui jopa erään heimon sanastoon niin, että kielet kuulostivat samoilta.

Kalastusvene, jollaisia Walesissa käytettiin.

Kerrotaan, että ensimmäisen reissunsa jälkeen prinssi Madoc palasi Walesiin ja haali mukaansa lisää siirtolaisia Uuteen Maailmaan. Takaisin Englantiin hän ei sitten enää koskaan tullut. On esitetty, että prinssi ja hänen väkensä sulautuivat pikkuhiljaa intiaaniväestöön vaikuttaen kielen lisäksi mm. intiaanien ihonväriin ja parrankasvuun.


Tällaiset tarinat pysyivät kerrottuna perimätietona hengissä useita vuosisatoja. Vielä jopa 1800-luvulla tutkimusretkikunta Lewis&Clarkille annettiin ohjeeksi etsiä näitä walesinkielisiä heimoja, mutta ainakaan he eivät tällaisia kohdanneet.

Lewis&Clark – retkikunta.

Walesissa prinssin matkoista kerrottiin runoudessa, lauluissa ja historiikeissa, tosin vasta joitakin vuosisatoja myöhemmin. Ensimmäinen runo aiheesta on tehty 1450- luvun jälkeen. Ihan samalla tavalla kerrotaan kuningas Arthurista, Merlinistä ja Robin Hoodista. Heidänkään mahdollisesta olemassaolostaan ei kuitenkaan ole varmuutta, ainoastaan spekulaatioita.

Kuningas Arthur, Merlin ja Guinevere/kaiverrus v. 1881. (British Heritage)

Skeptikoiden mielestä tarinat prinssi Madocin “Amerikanvalloituksesta” olivat vain propagandakeino, jolla perusteltiin Englannin oikeutta siirtokuntien perustamiseen ja alueiden hallinnointiin. Mene ja tiedä, mutta mm. presidentti Thomas Jefferson uskoi Madocin tulleen Amerikkaan. Totta tai ei, mutta prinssi Madoc ainakin päätyi legendaksi pelkästään kiukustumalla riitelevään perheeseensä ja hyppäämällä laivaan.

Tuhannen vuoden päästä ihmetellään, onko Donald Trump ollut todellakin presidenttinä vai ei, sillä ajatushan on kertakaikkiaan “mahdoton ja naurettava”. Tutkijat nauravat moiselle älyttömyydelle sydämensä pohjasta ja siirtyvät parempiin aiheisiin.

HAPPILY EVER AFTER… OR NOT?

Törmäsin sattumalta Pinokkio-tarinan historiikkiin. Samaan aikaan aihetta (“todellisia” satuja) on käsitelty suositussa viihdeohjelmassa; joten pakkohan oli alkaa selvittää oikeiden satujen alkuperää ihan periaatteen takia. Tässä siis muutama esimerkki nykyajan tunnetuista saduista:

PINOKKIO:

Carlo Collodin Pinokkio-satu ilmestyi Italiassa jatkokertomuksena lastenlehdessä v. 1881. Alunperin puuseppä Geppetto ei alkanutkaan veistää itselleen toivomaansa poikalasta; hänen oli määrä tehdä naapurilleen pöydänjalka. “Ei tästä mitään jalkaa tullutkaan, tästä tulikin puhuva poika!”

Samu Sirkka varoitti Pinokkiota olemasta paha poika, jolloin Pinokkio heitti vasaran Samu Sirkan päälle tappaen tämän. Ihan normaali reaktio moiseen varoitteluun! ( … Jos olet puinen, puhuva poika).

Pinokkio lähti Lelumaahan, jossa ei koskaan tarvitsisi tehdä töitä; mutta siellä Pinokkio ja hänen ystävänsä muutettiin aaseiksi huolettoman elämäntavan (mm. jatkuvan pelaamisen) takia. Pinokkio-aasi myytiin lopulta miehelle, joka yritti hukuttaa tämän. Kalat söivät Pinokkio-aasista lihat, jolloin alkuperäinen puinen poika pääsi pakenemaan ilkeän miehen kynsistä.

Pinokkiolle tapahtuu jotakin “kummaa” tässä kuvitetussa sadussa vuodelta 1936. Köysi ja veitsi…hmm… kauniita unia tämän iltasadun myötä!

Disneyn Pinokkio ja Samu Sirkka ovat todellakin kaukana näistä hahmoista. Kun Samu Sirkka esiintyy taas seuraavana jouluna tv:ssä Disneyn yltiö-ällö-siirappisen-makeassa joulukimarassa,
aion tähdätä tv-ruutua vasaralla.

POCAHONTAS:

Pocahontasin tarinaa on kaunisteltu. Kuinka yllättävää.

Pocahontasin alkuperäiset nimet olivat Amonute ja Matoaka. Pocahontas oli lempinimi, joka tarkoitti “leikkisää”. Tapana oli, että tämän heimon jäsenillä on useampia nimiä eri tarkoituksiin.

Pocahontasin tarina alkaa 1600-luvun alusta, kapteeni John Smithin hän tapasi ollessaan n. 10-vuotias. Oletettavasti heidän välillään ei ollut koskaan rakkaustarinaa, juuri Pocahontasin iästäkin johtuen. Joidenkin lähteiden mukaan Pocahontas nai miehen toisesta heimosta ollessaan 14-vuotias ja he saivat 2 lasta.

Pocahontas.

Ainoa varma tieto on, että kapteeni Samuel Argall kidnappasi Pocahontasin v. 1613 lunnaiden toivossa ja hänen aviomiehensä tapettiin. Vankeudessa Pocahontas oppi englannin kielen ja kääntyi kristinuskoon. Tämän jälkeen hän muutti nimensä Rebeccaksi ja meni naimisiin tupakkaviljelijä John Rolfen kanssa. Heille syntyi poikalapsi.

Muutamia vuosia myöhemmin he lähtivät Englantiin, jossa Pocahontasia esiteltiin esimerkkinä “kuinka villi-ihmisistä voi tulla sivistyneitä”. Tässä vaiheessa olisi kannattanut kaivaa sotakirveet esille tai ainakin pakata kimpsut ja kampsut välittömästi.

Palatessaan myöhemmin Amerikkaan Rebecca kuoli laivalla vain 21-vuotiaana. Hänet haudattiin Englantiin.

On ymmärrettävää, ettei tällaisesta tarinasta saa romanttista satua aikaiseksi. Kyllä se “Pocis” on niin nätti laulaessaan siellä kanootissa; pitkät hiukset hulmuten.

Olisi aika irvokasta katsella, kun tämä kaunotar kuolee laivalla joko ripuliin tai keuhkokuumeeseen. Jotkut tahot tosin epäilevät, että hänet myrkytettiin.

KAUNOTAR JA HIRVIÖ:

Kaunottaren ja hirviön tarinan kirjoitti Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve v. 1740. Tarina perustuu 1500-luvulla eläneeseen Petrus Gonsalvuksen elämään. Hän kärsi hypertrikoosista eli liiallisesta kehon karvankasvusta. Tästä syndroomasta lienee saanut alkunsa ihmissusi-legenda ylipäätään vuosisatojen saatossa.

Ennen vanhaan sirkuksissa esiteltiin kummajaisina mm. “parrakkaita naisia”, jotka sairastivat perinnöllistä hypertrikoosia. Karvaisuus ei siis liity pelkästään sukupuoleen, tässä sairaudessa naisillakin voi olla kokonaan karvaiset kasvot.

Maalaus Petrus Gonsalvuksesta.

Tarinan Petrus-parka lähetettiin Ranskaan KRUUNAJAISLAHJANA kuningas Henrik II:lle. Häntä kohdeltiin siellä puoli-ihmisenä ja hänet vangittiinkin, mutta lopulta kuningas antoi hänen elää kuten tavallisen ihmisen kuuluukin elää. Hän sai jopa opetusta, kuten muutkin linnassa asuvat lapset.

Kuninkaan kuoltua hänen vaimonsa Katariina de’ Medici päätti vakaasti, että Petrusin piti mennä naimisiin. Puolisoksi hän valitsi erittäin kauniin naisen, jotta “kokeilu” olisi mahdollisimman mielenkiintoinen: syntyykö liitosta puoliksi eläimiä/puoliksi ihmisiä.

Petrus ja hänen vaimonsa Catherine saivat kaksi lasta, joilla kummallakaan ei ollut hypertrikoosia. Kuningatar oli pettynyt kokeilunsa epäonnistumiseen, kuten myöskin siihen, että Petrus ja Catherine todellakin rakastuivat toisiinsa.

Kaunotar ja Hirviö (Eleanor Vere Boyle).

Seuraavat 4 lasta saivat kuitenkin perintönä hypertrikoosin – jonka johdosta heidät lähetettiin LAHJOINA Euroopan aristokraateille. Kuollessaan Petrus ja Catherine eivät saaneet edes kunnollisia hautajaisia, heidän hautapaikkaansa ei tiedetä.

Tästä tarinasta saisi nykypäivänä aika monta syytettä aikaiseksi. Ulkomuotoon perustuva syrjintä? Ihmiskauppa? Paritus? Kidnappaus? Listaa voi jatkaa mielinmäärin eteenpäin.

Sadun olisi pitänyt perustua tähän tarinaan pikkuisen enemmän. Lopulta hirviö ei olisikaan muuttunut prinssiksi, hän olisi käynyt rakkaan vaimonsa kanssa vuosia jatkuneen oikeudenkäyntiprosessin näitä tarinan todellisia hirviöitä vastaan. Elokuvan loppukohtauksessa he suutelisivat onnellisina voitettuaan satoja miljoonia dollareita ja rahaa sataisi taivaalta. Heidän lapsensa olisivat luonnollisesti edelleen perheensä parissa juhlimassa tätä voittoa. Katariina de’ Medici olisi varsinainen “ilkeä äitipuoli”, joka raahattaisiin dramaattisesti vankilaan. Häh hää, siitäs sait, pahis!

Tällainen leffa olisi todellinen kassamagneetti, vink vink, sinne Hollywoodiin! (Emma Watsonin tähdittämä leffa v.2017 keräsi fyffeä ainoastaan 1,26 miljardia dollaria eli ei juuri mitään… vaikka olikin sen vuoden eniten tuottanut elokuva!)

PETER PAN

Finding Neverland-elokuva on kuvitteellinen tarina Peter Panin luojan J.M. Barrien ja Sylvia Llewelyn-Daviesin suhteesta. Tosielämässä Barrie tapasi Sylvian ensimmäistä kertaa kahden poikansa kanssa puistossa (kuten elokuvassakin), mutta Sylvian aviomies oli elossa: Sylvia ei ollut leski. He saivat avioliitossaan yhteensä 5 poikaa ennen aviomiehen kuolemaa.

Kuvitus v. 1915.

Barrie avioitui itse kahdesti, mutta isää hänestä ei koskaan tullut. Hänestä tuli Llewellyn-Daviesin perheen rakastettu ystävä, ja hän itse kertoi kehittäneensä Peter Panin sekä kadotetut pojat “yhdistelmänä näistä kaikista pojista”. On myös arvioitu, että Barrien nuorena kuollut veli olisi ollut innoittajana tarinaan pojasta, joka “ei koskaan kasvanut aikuiseksi”.

Arthur Llewellyn-Davies kuoli luusyöpään v. 1907, hänen vaimonsa Sylvia kuoli 3 vuotta myöhemmin (myöskin syöpään). Tällöin J.M.Barriesta tuli lasten virallinen huoltaja varallisuutensa takia. Huoltajuudessa oli pari muutakin henkilöä perheen suvusta mukana, eli pelkästä rahasta ei ollut kyse.

Poikien elämänkohtalot ovat mieltäriipaisevia:

  • Vanhin poika George menehtyi 1. maailmansodassa 21-vuotiaana. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan.
  • Michael hukkui the Thames-jokeen ollessaan opiskelijana Oxfordissa. Michaelin oletettiin eniten innoittaneen Barrieta Peter Pan-tarinan luomisessa.
  • John ei koskaan pitänyt kirjailijasta, hänen mielestään Barrie yritti ottaa hänen kuolleen isänsä paikan. John kuoli 65-vuotiaana keuhkosairauteen.
  • Peterin nimeä käytettiin tähän tarinaan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Peter oli myös ainoa pojista, joka jätettiin pois J.M. Barrien testamentista. 63-vuotias alkoholisoitunut Peter heittäytyi metrojunan alle saatuaan tietää vaimonsa ja 3 lapsensa Huntingtonin taudista. (Kyseessä on perinnöllinen, hermostoa rappeuttava sairaus).
  • Nuorin poika Nicholas (Nico) eli 76-vuotiaaksi. Hän toimi konsulttina dokumentissa “The Lost Boys”, BBC, 1978.
J.M.Barrie.

J.M. Barrie kuoli keuhkokuumeeseen Lontoossa v. 1937.

Peter Pan elää kuitenkin meissä. Varsinkin joissakin miestyyppisissä olioissa, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Joissakin meissä elää Wendy/Leena, mutta hänenkään ei ole aina pakko huolehtia kaikista. Wendy/Leena voi vetää ihan omanlaisensa sukkahousut jalkaansa ja mennä eteenpäin: “Morjens jätkät, mä lähden! Nähdään!”

Leena ja kadotetut pojat.