ERIKOISIA KUOLEMANTAPAUKSIA KAUTTA HISTORIAN

400-luvulla eaa. kreikkalainen taiteilija Zeuxis nauroi itsensä kuoliaaksi viimeisimmän maalauksensa valmistuttua. Muuan iäkäs nainen oli tilannut taiteilijalta jumalatar Afroditea esittävän maalauksen, mutta tilaaja päättikin itse esiintyä jumalattaren mallina. Lopputulos lienee siis ollut niin huvittava, että jopa taiteilija itse kuoli hillittömään naurukohtaukseen. Tällainen kohtaus saattaa aiheuttaa sydämenpysähdyksen, ja itse asiassa historia tuntee useitakin tällaisia itsensä-kuoliaaksi-naurajia.

Afrodite. Patsas ei liity tapaukseen.

Samaisella vuosisadalla kuoli myös ateenalainen tragediakirjailija Aiskhylos. Vuonna 456 eaa. Aiskhylos kohtasi loppunsa, kun hänen kaljun päänsä ylitse lentänyt kotka pudotti tähän paljaaseen kupoliin kilpikonnan rikkoakseen näin tämän kilpparin kuoren – ilmeisesti kotka luuli Aiskhyloksen päätä kiveksi. Plinius vanhempi, oppinut luonnonhistorioitsija, kertoo myös, että Aiskhylos olisi tuona päivänä poistunut kodistaan ainoastaan siksi, että hän uskoi talonsa romahtavan hänen päällensä. Plinius vanhempi kuoli itse Pompeijissa Vesuviuksen purkauksessa v. 79 jaa. Tästä tapahtumasta kertoo puolestaan Plinius nuorempi; hänen silminnäkijäkertomuksensa purkauksesta on säilynyt nykypäiviin asti.

Aiskhylos.

Länsi-Frankian (nyk. Ranska) kuningas Ludvig III Nuori kuoli 5.8.882 vain noin 17-vuotiaana jahdatessaan ratsain nuorta neitokaista. Neito pakeni isänsä taloon, mutta perässä sisään rientänyt kuningas löi päänsä matalaan ovenkamanaan ja kaatui. Tästä riiausreissusta aiheutui kuninkaalle siis kallonmurtuma ja täten hengenmenetys. Myös Ranskan kuningas Kaarle VIII kuoli samanlaiseen vammaan v. 1498, mutta hän löi päänsä kiviseen ovenkarmiin mennessään seuraamaan kuninkaallista pallopeliä (josta myöhemmin kehittyi nykyisenlainen tennispeli).

Louis III/Charles de Steuben 1837.

30.11.1016 kuoli Englannin kuningas Edmund Rautakylki epäselvissä olosuhteissa. Tuon ajan historioitsijat tosin kertovat, että kuningasta puukotettiin useita kertoja tai ammuttiin varsijousella hänen istuessaan täysistunnossa… käymälässä. Oli miten oli, tämä vessakunkku on kuitenkin nykyistenkin brittimonarkkien esi-isä.

Edmund Rautakylki.

Kaarle II Ilkeä, Navarran kuningas Espanjassa, kuoli 1.1.1387. Hänen erikoisen kuolemansa yksityiskohdista on olemassa erilaisia versioita, mutta pääpiirteissään tarina kuuluu näin: sairastuttuaan kuningas sai hovilääkäreiltään ohjeet, että hänet tuli ommella alkoholissa liotettuun, säkkimäiseen pellavakankaaseen. Eri versioista riippuen tämä kuninkaan ”makuupussi” syttyi sitten tuleen joko kynttilänliekistä tai hiilistä, joilla tätä pussukkaa lämmitettiin. Kuningas kuoli sitten tämän seurauksena pahoihin palovammoihin – olipa hyvä hoitokeino!

Kaarle II Ilkeä/WikimediaCommons.

Vuonna 1567 Braunau am Innin pormestari Hans Staininger kuoli kompastuttuaan omaan partaansa. Kaupungissa oli syttynyt tulipalo, ja evakuoinnin yhteydessä äijä tosiaankin kompastui tähän 1,4-metriseen partaansa murtaen niskansa. Yleensä parta oli rullattu nahkaiseen pussukkaan, mutta tulipalosta johtuvan kiireen takia parta ilmeisesti liehui valtoimenaan.

Hans Staininger.

Ranskalainen säveltäjä-muusikko-kapellimestari-tanssija Jean-Baptiste Lully kuoli v. 1687 kuolioon, jonka hän sai iskettyään vahingossa pitkän tahtipuikkonsa omaan jalkaansa. Tämä moniosaaja kieltäytyi jalkansa amputaatiosta voidakseen edelleen tanssia, mutta loppupeleissä äijä menehtyi siis kuoliosta seuranneeseen aivotulehdukseen.

Jean-Baptiste Lully/Jean-Louis Roullet 1600-l.

Itävallan arkkiherttuatar Mathilda kuoli vain 18-vuotiaana 6.6.1867. Mathilda oli pukeutunut hienosti teatteriinlähtöä varten, mutta sytytettyään savukkeen hän kuuli isänsä saapuvan. Isä oli kieltänyt häneltä tupakoinnin, joten Mathilda piilotti savukkeensa hameen laskoksiin aiheuttaen näin tämän helposti syttyvän kankaan roihahtamisen tuleen. Mathilda kuoli palosta aiheutuneisiin toisen ja kolmannen asteen palovammoihin.

Mathilda n. 1864.

Clement Vallandigham, ohiolainen asianajaja ja kongressiedustaja, kuoli vahinkolaukaukseen v. 1871. Tapahtumassa on outoa se, että Vallandigham ampui itse itseään oikeussalissa – hän puolusti murhasta syytettyä miestä ja yritti aseen laukaisulla osoittaa, että murhan uhri oli hyvinkin voinut ampua itseään vahingossa. Valitettavasti ase olikin edelleen ladattu (!) ja Vallandigham kuoli virtsarakkoonsa ampumaansa luotiin. Noh, tämän seurauksena hänen asiakkaansa vapautettiin syytteistä, joten demonstraatio oli varsin… hmm… osuva.

Clement Vallandigham.

Allan Pinkerton – Pinkertonin yksityisetsivätoimiston perustaja – kuoli Chicagossa 1.7.1884 kompastuttuaan jalkakäytävällä ja purtuaan kieleensä. Tästäkin vahingosta seurasi kuolio, johon Pinkerton menehtyi – tosin hän oli jo vuotta aiemmin kärsinyt sydänkohtauksesta, joten kuolio saattoi edesauttaa uuden kohtauksen syntymistä.

Allan Pinkerton.

Melissa Tiemann kuoli 50-vuotiaana Los Angelesissa 7.7.1904. Kuolinsyy? Melissa putosi raitiovaunusta ja löi päänsä katuun, jolloin hänen alumiinisen hiussolkensa piikit upposivat hänen aivoihinsa.

Päivälleen 20 vuotta myöhemmin 7.7.1924 kuoli Amerikan 30:nnen presidentin Calvin Coolidgen nuorin poika Calvin Coolidge Junior vain 16-vuotiaana. Junior oli viikkoa aiemmin pelannut isoveljensä kanssa tennistä Valkoisen talon tenniskentällä – ilman sukkia. Hänen varpaaseensa tullut rakko tulehtui ja poika kuoli verenmyrkytykseen.

Calvin Coolidge Junior.

Näistä edellisistä poiketen ehkä kummallisin kuolemarypäs tapahtui Saksan Erfurtissa 26.7.1184, jolloin Saksan kuningas Henrik VI oli kutsunut Saksan Pyhän keisarikunnan ylimystöä koolle kokoukseen Petersbergin linnoitukseen. Tämän ylhäisen joukkion kokoonnuttua rakennuksen toiseen kerrokseen, puinen lattia romahti heidän painonsa alla pudottaen mm. useita kreivejä suoraan kellarikerroksessa sijaitsevaan käymälälietteeseen. Jopa yli 60:n ihmisen kerrotaan kuolleen joko hukkumalla tähän p*skaan tai tukehtuen lietteen huuruihin. Itse kuningas kuitenkin pelastui, sillä hän istui rakenteiden pettäessä omassa istuinsyvennyksessään kivisen lattian päällä ja hänet pelastettiinkin nopeasti tikapuiden avulla. Long live the King, vai mitä? Tätä tapahtumaa kutsutaan Erfurtin käymäläkatastrofiksi, eikä suotta – kerrassaan hirvittävä tapa heittää henkensä.

Petersbergin linnoitus/WikimediaCommons.

Akka epäileekin, että tämän tapahtuman seurauksena aika monikin rakennusmies taisi pudottaa päänsä ihan kirjaimellisestikin. Täytyykin seurailla, minkälaisia sanktioita seuraa viimeaikaisista parvekelasien tippumisista (Tikkurila/Järvenpää), ja seuraako näistä tapahtumista valtaisa operaatio p*skojen parvekerakenteiden vaihtamiseksi. Syytä nimittäin olisi!

Parvekelasi putosi alas hoivakodissa Järvenpäässä – Kotimaa – Ilta-Sanomat

Nainen putosi parvekkeelta Vantaalla ja kuoli – Tukes selvittää parvekekaiteen turvallisuutta | Yle Uutiset

TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että ”timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.

SATUPRINSSIN MYSTINEN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Baijerin kuningas Ludvig II oli todellakin oman aikansa introvertti ja tämä luonteenpiirre veikin häneltä lopulta sekä kruunun, rahat, että hengen. Tämä eksentrikko onkin mielenkiintoinen tapaus, joten aloitetaanpa aivan perusasioista (kuten-mikä-ihmeen-Baijeri):

Kuningas Ludvig II (1845-1886).

1800-luvulla Saksan keisarikunta muodostui 25 osavaltiosta, joista Baijerin kuningaskunta oli toiseksi suurin Preussin kuningaskunnan jälkeen. Tätä Baijerin kuningaskuntaa hallitsi vuosina 1848-1864 kuningas Maksimilian II, jolle syntyi kaksi poikaa: Ludwig ja Otto. Näistä kahdesta esikoinen Ludwig Otto Friedrich Wilhelm von Wittelsbach kruunattiin kuninkaaksi vain 18-vuotiaana, kun Maksimilian II heitti henkensä 52-vuotiaana v. 1864. Ludwigin hallitsijanimi on Suomessa Ludvig II.

On kerrottu, että Ludvig oli lapsuudessaan hyvin yksinäinen. Hänet jätettiin kotiopettajattarien ja palvelusväen kasvatettavaksi, joten poika uppoutuikin omaan mielikuvitusmaailmaansa samoillen metsissä ja vuoristoissa. Hänen idolinsa oli Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, kunnes vain 15-vuotiaana hän kohtasi todellisen muusansa: säveltäjä Richard Wagnerin. Ludvig ihastui heti Wagnerin oopperamaailmaan, jossa ritarit pelastivat neitoja pulasta: etenkin Lohengrin-ritari joutsenen vetämässä veneessä vaikutti nuoreen Ludvigiin voimakkaasti.

Lohengrin-Knight of the Swan/Violet Oakley n. 1910.

Noustuaan kuninkaaksi Ludvig II maksoi pahasti velkaantuneen Wagnerin velat ja palkkasi hänet hovisäveltäjäkseen. Wagnerille rakennettiin jopa oma oopperatalo ja Ludvigin kerrotaankin sanoneen, ettei kukaan muu henkilö ollut koskaan vaikuttanut häneen yhtä paljon, kuin herra-suuri-säveltäjä Wagner. Tämän perusteella on myös arveltu, että Ludvig II olisi ollut homoseksuaali, sillä hän ei koskaan mennyt naimisiin lukuisista kihlausyrityksistä huolimatta. Nämä pakotetut avioliittoaikomukset Ludvig II ponnekkaasti torppasi, joten hän jäi naimattomaksi ja lapsettomaksi hallitsijaksi loppuelämäkseen.

Richard Wagner (1813-1883).

Ludvig II oli kuitenkin pidetty kuningas, kunnes hänen pakkomielteensä linnojen rakentamiseen alkoi tulla kalliiksi. Näistä linnoista tunnetuin on Neuschwanstein, joka on ollut Prinsessa Ruususen linnan esikuva. Pikkuruisen (vain 10 huonetta) Linderhofin linnan Ludvig rakennutti vain itseään varten, sillä linnan ruokapöytäkin on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.

Neuschwanstein Castle.

Velkaantuessaan Ludvigin käytös alkoi muutenkin muuttua: hän erakoitui, alkoi valvoa vain öisin ja vaati palveluskuntaansa pukeutumaan 1600-luvun vaatteisiin. Lisäksi hänen kuultiin juttelevan itsekseen jo edesmenneille Aurinkokuninkaalle, Marie Antoinettelle ja Madame De Pompadourille.

Linderhofin linna/palatsi.

Ludvig II julistettiin mielenvikaiseksi v. 1886 Baijerin hallituksen ja Ludvigin sedän prinssi Luitpoldin toimesta. Ludvigin nuorempi veli Otto oli julistettu mielisairaaksi jo v. 1872, joten sijaishallitsijana toimi täten tämä setä Luitpold. Onkin arveltu, että Ludvig II haluttiin ”siivota” pois tieltä, sillä tällä tavoin saatiin pysäytettyä Ludvigin jatkuva velkaantuminen. Neuschwansteinin rakennustyöt keskeytettiinkin välittömästi ja linna on edelleenkin keskeneräinen.

Ludvig II sijoitettiin Bergin linnaan lähelle Munchenia, Starnberginjärven rannalle. Linna oli käytännössä loistelias vankila, sillä ovia pidettiin lukittuina. Häntä tarkkailemaan sijoitettiin muuan tohtori Bernhard von Gudden, joka oli peräti aiemmin julistanut juuri prinssi Oton mielenvikaiseksi. Kuinka ollakaan; tämän saman diagnoosin hän antoi hallitukselle myös Ludvigista, vaikka hän ei ollut tehnyt tälle edes virallista lääkärintarkastusta.

Starnberginjärvi – Google Maps

Noh, joka tapauksessa 13. kesäkuuta 1886 herr doktor ja Ludvig olivat lähteneet kävelyretkelle järven ympäristöön, ja tältä retkeltään he eivät enää koskaan palanneet. Myöhään illalla heidän ruumiinsa löydettiin kellumasta järvessä. Tuossa kohtaa vettä oli vain vyötärölle asti, joten hyvänä uimarina tunnetun Ludvigin ei olisi todellakaan luullut hukkuvan.

König Ludwig II/Ferdinand von Piloty 1865.

Nopeasti kehitettiin kuitenkin selitys, että Ludvig II oli tehnyt itsemurhan hukuttautumalla ja tässä tuoksinassa hän olisi hukuttanut myös herra tohtori von Guddenin. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan löydetty vettä Ludvigin keuhkoista, joten salaliittoteoriat murhasta ovatkin ymmärrettäviä. Näistä uskottavin lienee kuninkaan kalastajan Jakob Lidlin kuoleman jälkeen löydetyt muistiinpanot, joissa hän kertoo tuona iltana odottaneensa kuningasta veneessään auttaakseen tätä pakenemaan. Kun Ludvig sitten oli nousemassa järvestä veneeseen, metsästä ammuttiin laukauksia Ludvigin niskaan. Kalastaja piti elinaikanaan tämän tiedon salassa – tietenkin rahallista korvausta vastaan. Kalastajan päiväkirja on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Ludvigin henkilääkäri tohtori Schleiss von Lowenstein väitti myös päiväkirjassaan, että hän näki Ludvigin ruumiin luodinreikineen ja että von Gudden olisi hyökännyt ruiskun kanssa häntä kohti. Tuolloin tämän henkilääkärin oli pakko tappaa von Gudden itsepuolustukseksi. Taiteilija Hermann Kaulbach oli tuolloin myös henkilääkärin mukana, ja hänen luonnoksensa kuolleesta Ludvigista näyttää verivanan valuvan kuninkaan suupielestä.

Ludwig II Zeichnung/Hermann Kaulbach 1886.

Kuninkaallisen perheen kaukaisen sukulaisen kreivitär Josephine von Wrbna-Kaunitzin kerrotaan myös esitelleen teeseurueelleen Ludvigin takkia, jossa oli nähtävissä kaksi luodinreikää. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että muuan Willy Beihl väitti isänsä -tuolloisen hovipalvelijan- polttaneen kyseisen takin. Takin on myös väitetty tuhoutuneen tulipalossa vuosia myöhemmin Ludvigin kuoleman jälkeen.

Spekulaatioita tapahtumista voi esitellä mielin määrin, mutta varmaa totuutta asiaan on hankalaa saada: kuninkaan jälkeläiset Wittelsbach-suvusta ovat kieltäytyneet Ludvigin ekshumaatiosta. Sallittakoon tämä heille, vaikka tämä mysteeri jääneekin täten selvittämättömäksi.

(WikimediaCommons)

Ludvigin aikalaiset (ystävät ja palvelusväki) ovat kuitenkin kertoneet, ettei heidän mielestään kuningas ollut kuitenkaan umpihullu, kuten väitettiin. Hän kävi aivan täysjärkisiä keskusteluja ja kirjoitti loogisia kirjeitä, joten häntä kuvailtiinkin vain ”hyvin erikoiseksi persoonaksi.” On sinänsä sääli, että tämä omaan haave- ja satumaailmaansa uppoutunut kuningas kohtasi loppunsa aivan liian varhain ja varsin mystisissä olosuhteissa.

Neuschwansteinin linnan sisätilaa. Lievää luksusta havaittavissa. (neuschwanstein.de)

Noh, oli miten oli; ainakin Ludvigin rakennuttamat linnat ovat maksaneet itsensä moninkertaisesti takaisin turistien lipputuloilla, joten Ludvigin satumaailma jäi kuitenkin konkreettisesti elämään tulevillekin sukupolville. Richard Wagner on myöskin aikanaan sanonut, ettei hän olisi pystynyt jatkamaan sävellystyötään ilman kuninkaan ylenpalttista tukea, joten Ludvigia on kiittäminen Wagnerinkin elämäntyöstä.

Mitäpä sitten tapahtui Ludvigin kuoltua? Kuningas haudattiin Pyhän Mikaelin kirkkoon Muncheniin, mutta hänen sydämensä sijoitettiin hopeauurnaan pieneen Altöttingin kaupunkiin bavarialaisen tavan mukaan. Starnberginjärvelle rakennettiin pieni muistokappeli ja järveen pystytettiin risti kuninkaan ruumiin löytöpaikalle. Joka vuosi järvellä pidetään muistotilaisuus 13. kesäkuuta.

Sijaishallitsija Luitpold oli vallassa v. 1912 asti, kunnes hän kuoli peräti 91-vuotiaana. Ludvigin nuorempi veli Otto Wilhelm Luitpold Adalbert Waldemar Wittelsbach kuoli 68-vuotiaana v. 1916. Tuolloin hän oli elänyt holhouksenalaisena jo useita vuosikymmeniä, sillä hänen henkistä tilaansa alettiin tarkkailla jo 1870-luvulla. On epäilty, että Otto olisi sairastanut tuolloin vielä tuntematonta skitsofreniaa, tai että hänellä olisi ollut syfilis.

Otto Wittelsbach (1848-1916).

Luitpoldin poika Ludwig Leopold Joseph Maria Aloys Alfred Wittelsbach nousi valtaan isänsä kuoltua, ja hän sai läpi perustuslain muutoksen, jolla Otto-parka saatiin vihdoin mielisairaana syrjäytettyä. Tällöin Ludwigista tuli virallisesti Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III, jonka hallitsijakausi kesti v. 1918 asti. Tuolloin muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta.

Kuningas Ludvig III (1845-1921).

Mitäpä me nykyajan introvertit tästä opimme? Ainakin seuraavat seikat:
-ei kannata palkata itselleen hovisäveltäjää
-ei kannata ihannoida ritareita ja joutsenia
-ei kannata rakennuttaa velkarahalla linnoja, ei ainakaan yhtä enempää
-ei kannata höpötellä itsekseen kuvitteellisille kuninkaallisille
-ei kannata patikoida järviympäristössä yhdenkään lääkärin kanssa, jonka sukunimessä on sana von.

Introverttailemisiin näillä ohjeilla, joita lienee suhteellisen helppo noudattaa!