TURISTIKRÄÄSÄN ALKULÄHTEILLÄ

Kukaan konmarittaja ei varmastikaan tunnusta, että “on sitten joskus tullut lomakohteesta ostettua jokin täysin hyödytön vipstaakkeli” matkamuistona. Sittemmin se täysin turha härpäke on jäänyt krääsälaatikkoon tai kaapin perälle, kunnes kauhean vimman vallassa on kaikesta turhasta tavarasta hankkiuduttu eroon. Siinä on sitten posket häpeästä punaisina katseltu esim. sitä käsin maalattua maisemalautasta, jonka reunaan on kirjoitettu tuolloisen matkakohteen nimi.

Kuulostaako tutulta? Jep, sellaiset lautaset eivät kelpaa kenellekään edes kierrätettynä (ellei joku sitten jostakin merkillisestä syystä keräile tällaisia aarteita).

Akka muistaa kuitenkin eläväisesti ensimmäisen matkamuistonsa Viking Linen laivamatkalta, kun Akka oli peräti 7-vuotias. Kyseinen esine oli pitkulainen avaimenperä, jonka sisällä liikkui Viikkarin paatti, kun pötköä kallisteli puolelta toiselle. Akka epäileekin, että tämä pötkö löytynee edelleen äiteensä krääsälaatikoista. Ah, kuinka retroa...!

Koska ja miten tällainen matkamuistojen keräileminen on sitten alkanut? Tiettävästi yksi vanhimmista, selkeästi matkamuistoksi luokiteltava esine löytyi arkeologisissa kaivauksissa Lontoossa. The Thames-joen sivujoen Walbrookin (sittemmin kuivunut) rannalla sijaitsi vuodesta 43 jaa. lähtien roomalaista asutusta, ja alueelta löydettiinkin runsaasti esineistöä. Peräti yli 200:n kirjoituspuikon joukosta löytyi yksi, jonka varteen oli kaiverrettu muistokirjoitus. Tekstissä kerrotaan, että kynän lahjoittaja antaa kynän muistoksi tultuaan “kaupungista” ja pahoittelee sitä, ettei hänellä ollut varaa parempaan lahjaan. Kynä/puikko on ajoitettu vuodelle 70 jaa.

This Ancient Roman Souvenir Stylus Is Inscribed With a Corny Joke | Smart News| Smithsonian Magazine

Useimmat matkamuistot ovat kuitenkin olleet alkujaan uskonnollisia: jopa jo 300-luvulla jaa. Jerusalemiin tehtiin pyhiinvaellusmatkoja. Nämä matkailijat halusivatkin yleensä jonkin muiston Pyhästä maasta; jopa hiekka, keramiikanpalaset ja kivet kelpasivat matkalaisille mukaan otettaviksi.

Seuraavina vuosisatoina Jerusalemissa alettiinkin myydä pienissä pulloissa pyhää vettä tai siunattua öljyä, jotta matkalaiset voisivat palata kotiinsa onnea ja siunausta tuovan matkamuistonsa kera. Näihin aikoihin mitä tahansa puunpalastakin saatettiin kutsua palaseksi Jeesuksen rististä, ja tälläkin hetkellä näitä “pyhiä” reliikkejä on kirkoissa ympäri maailmaa. Arvioiden mukaan jopa sen verran, että tällä kaikella puumateriaalilla voisi rakentaa vaikkapa Nooan arkin. Yeah.

Tällaiset pienet pullot tehtiin yleensä tinasta, lyijystä tai hopeasta. Tällaisia puteleita kannettiin mukana matkatavaroissa tai ripustettiin kaulaan suojelemaan matkalaista.

Onkin ymmärrettävää, että tällaiset uskonnolliset esineet ovat säilyneet nykypäiviin asti, sillä ne ovat varmastikin olleet arvokkaita ja arvostettuja esineitä jopa useiden sukupolvien ajan. Jerusalemista on löydetty myös amuletti/kolikko 500-600-luvuilta jaa., joka kuvaa Jeesus-lasta seimessä. Seuranaan hänellä on aasi ja härkä.

Akka voi hyvinkin kuvitella, kuinka jossakin pienessä työpajassa tällaisia matkamuistoja valmistettiin muinoin -hiki hatussa- lähes sarjatyönä. Pyhiinvaeltajien määrät olivat kuitenkin jo tuolloin niin suuria, että heistä riitti varmaa tuloa pienellekin yrittäjälle.

Tällaisia uskonnollisia amuletteja löytyy myös British Museumista (tietenkin, sillä tähän museoon on haalittu tavaraa eri maista kenenkään kyselemättä jo toista vuosisataa. Useat eri maat vaativatkin esineiden repatriaatiota).

Matkamuistoista puheenollen; kaikenlaisilla matkailijoilla on myöskin ollut tarve jättää puumerkkinsä käymäänsä matkakohteeseen.

Gizasta, Egyptistä, on löydetty temppelimuurista kaiverrus peräti vuodelta 1240 eaa. Kaiverruksen mukaan paikalla vieraili muuan Hadnakhte veljensä Panakhtin kanssa. Sillä tavalla, poijjaat, sillä tavalla…! Kiva kuulla teidän mukavasta reissustanne 3000 vuotta myöhemmin!

Pyramidit ja muutkin egyptiläiset kohteet ovat olleet suosittuja riipustelujen kohteita jo vuosituhansien ajan; varsinkin Napoleonin sotaretkien jälkeen jokaisen itseään kunnioittavan kulttuurihenkilön oli päästävä Egyptiin. Näistä käynneistä on edelleen nähtävissä heidän nimikirjoituksiaan useissa historiallisissa kohteissa. On kuitenkin muistettava, että muinaismuistolait ja historiallisten monumenttien kunnioittaminen alkoivat toden teolla vasta 1900-luvun puolella, joten tällaista toimintaa katsottiin tuolloin läpi sormien.

(Public Domain).

Hagia Sofia-moskeijassa (Istanbul, Turkki) on puolestaan vieraillut norjalainen, palkkasoturiksi epäilty herrasmies Halfdan hänen jättämistään riimuista pääteltynä. Tämä äijä on nerokkaasti kaivertanut seinään “Halfdan oli täällä.” Tämä legendaarinen tapa ilmaista käyntinsä elää edelleen monissa seinissä, kuten varmastikin kaikki tiedämme.

Hagia Sofia.
Halfdanin “Halfdan was here.”

Jerusalemin “pyhistä pyhin,” Pyhän Haudan kirkko, on edelleenkin suosittu pyhiinvaellus- ja turistikohde. Tämän kirkon rakennutti Konstantinus Suuri (ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt roomalainen keisari) 300-luvulla jaa., ja tästä kirkosta on löydetty useita seinään kaiverrettuja ristejä. Aiemmin epäiltiinkin, että ristiretkeilijät kaiversivat näitä ristejä merkeiksi käynneistään, mutta viime vuoden tutkimukset ovat osoittaneet, että näitä ristejä kaiverrettiin korkeintaan muutaman henkilön toimesta.

Pyhan Haudan kirkko, jonka sisällä sijaitsee oletettu Jeesuksen hautakammio. Sen ympärille on rakennettu erillinen “mausoleumi” kirkon sisälle.

Yeah, tällainenkin seikka on todettavissa, kun käytössä on useita eri kuvantamismenetelmiä ja -tekniikoita! Onkin siis aihetta epäillä, että ehkä nämä “muutamat henkilöt” kaiversivat ristejä seinään ristiretkeläisten pyynnöstä (joko hyvää hyvyyttään tai sitten pientä maksua vastaan). On myös arveltu, että tällä tavoin estettiin vaeltajia kahmimasta kiviä ja rakennusmateriaaleja mukaansa, sillä tällaiset Jeesuksen (oletetun) haudan lähellä olleet materiaalit olivat kävijöille tietenkin suuressa arvossaan – olivathan ne peräti itsensä Jeesuksen haudan läheisyydessä! Tällainen maksullinen ristienkaiverrus-toiminta olisikin siis hyvin ymmärrettävää, mikäli sellaista on tosiaan tapahtunut.

Church of the Holy Sepulchre’s mysterious ‘graffiti’ crosses may not be what they seem | Live Science

Kiinan muurikaan ei ole poikkeus tässä graffitiasiassa, mutta v. 2014 tähän historialliseen kohteeseen avattiin graffiteille sallittu osuus. Viranomaiset tuskastuivat turisteihin, jotka kielloista huolimatta halusivat kaivertaa puumerkkinsä tähän jopa yli 20 000 kilometriä pitkään rakennelmaan. Noh, tämä nyt on varmastikin paras keino estää luvattomia graffiteja… varsinkin, kun pituutta tällä valtavalla muurilla riittää!

On se nyt kuitenkin merkillistä, että ihmisten geeneistä löytyy tällainen merkillinen vimma jättää itsestään edes jokin jälki tuleville sukupolville – vaikka vain johonkin seinään kirjoitettu “Se-ja-se kävi täällä.” Nähtävästi tämä taipumus on useita kymmeniä tuhansia vuosia vanha tapa, jonka mm. luolamaalauksista tiedämme.

Kannattaakin huomioida tänä kesänä reissatessa, että jätetään ne turhat krääsät ostamatta. Missä sijaitsee maailman kaikkien matkamuistojen hautausmaa/kaatopaikka?! Jep, siellä sen kaiken muun sekajätteen seassa, jonka viskaamme muutenkin muina miehinä (naisina/henkilöinä/alieneina/minä-tahansa) menemään.

Akka kuitenkin toivoo, että edes jokunen matkamuisto meidän ajaltamme säästyy tulevaisuuden arkeologeille tutkittavaksi: olisikohan parempi haudata keramiikkalautanen tekstillä “Kuopio-Puijo” vai savikannu, jossa lukee Kypros kreikkalaisilla aakkosilla?

Äh, ihan sama; muutaman tuhannen vuoden päästä kaikki arkeologiset löydöt ovat jo ihan peruskauraa: “Voi v**tu, minkä hemmetin takia näitä Kuopio-lautasia löytyy joka paikasta? Löytyisi nyt edes kerrankin yksi Saint Vincent ja Grenadiinit-valtion lautanen!!”

Saint-Vincent ja Grenadiinit. Jep, kelpaisi Akalle. Huom! Ainuttakaan matkamuistoa ei ole vahingoitettu/haudattu tämän kirjoituksen aikana, joten Kuopion ja Kyproksen on turha ottaa Akkaan yhteyttä harmistuksissaan. Akka odottaa kuitenkin lahjakorttia tältä Saint-Vincentiltä ja Grenadiineiltä.

AKKAENERGIAA ERÄMAASSA

Kuinka moni 16-vuotias lähtee vapaaehtoisesti tarpomaan 8000 kilometrin reissua vain kahden kuukauden ikäinen poikavauva mukanaan? Juuri näin teki shoshoni-intiaani Sacagawea v. 1805 lähtiessään tutkimusretkikunta Lewis&Clarkin matkaan.

Sacagawea (tai Sacajawea) syntyi noin v. 1788 Idahossa ja joutui hidatsa-intiaanien orjaksi n. 12-vuotiaana näiden surmattua suurimman osan tytön heimosta. Saca (Akan lyhenne) adoptoitiin myöhemmin heimon jäseneksi, mutta jo 15-16-vuotiaana hänet naitettiin turkismetsästäjä Toussaint Charbonneaulle. Mies oli jo naimisissa, mutta noudatti heimojen tapaa moniavioisuudesta ja sai täten itselleen nuoren teinivaimon.

Sacagawea - Wikipedia

Tuolloinen Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson halusi kartoittaa tutkimatonta Amerikan erämaata, joten hommaan palkattiin herrat Meriwether Lewis ja William Clark. Nämä ukkelit kokosivat 45-jäsenisen retkikunnan ja palkkasivat mukaan myös Sacan aviomiehen, joka oli toiminut aiemminkin matkaoppaana. Nuori, juuri ensimmäisen poikalapsensa synnyttänyt Saca arvioitiin myös hyödylliseksi tytön osatessa intiaanien kieliä.

Benchmarks: September 23, 1806: Lewis and Clark's Corps of Discovery  returns from the West
Meriwether Lewis ja William Clark (Charles Wilson Peale 1807).

Matkaan lähdettiin huhtikuussa 1805. Saca kantoi poikaansa Jean Baptistea selkäkorissaan ja alkoi pian ansaita toimillaan retkikunnan johtajien arvostusta. Pitkien ja vaivalloisten reittien varrella retkue joutui usein säiden armoille: rankkasateet, myrskyt ja tulvat aiheuttivat lukuisia vaaratilanteita. Saca mm. pelasti osan retkikunnan muistiinpanoista valtoimenaan pauhaavasta vedestä samaan aikaan, kun hänen miehensä oli täydellisessä paniikissa. Sacalle annettiin tästä uroteosta palkinnoksi lasihelminen rukousnauha.

Sacalla oli myös taito etsiä luonnosta lääkekasveja ja mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa kasvillisuutta. Oman poikansakin hän hoiti terveeksi luonnonlääkinnällä tämän sairastuttua äkillisesti. Eri intiaaniheimojen kanssa käydyissä neuvotteluissa Saca osoittautui korvaamattomaksi avuksi: kun intiaanit näkivät saapuvan seurueen mukana naisen lapsi sylissään, he tulkitsivat tulijoiden tulevan rauhallisissa aikeissa. Saca tulkkasi useita neuvotteluja ja sai mm. hankittua tutkimusretkueelle hevosia ja ruokaa matkan varrelta. Neuvokas nuori nainen, kerrassaan!

Lewis and Clark Trail GPS - Home
Retkikunnan reitti Amerikan halki.

Puolitoista vuotta kestäneen tutkimusmatkan aikana eritoten herra Lewis oli mieltynyt Sacaan ja tämän poikaan. Hän nimesikin useita paikkoja pojan mukaan, jonka lempinimi oli Pomp. Kuinka hellyyttävää…! Sacan aviomiehen väitetään lyöneen vaimoaan tästä kiivastuneena; ah, mikä k*sipää…!

Retkikunnan palattua uuvuttavalta matkaltaan presidentti Jefferson oli hyvin tyytyväinen. Sacan aviomies sai palkkioksi 500 dollaria ja 320 eekkeriä maata Missourista, mutta ukosta ei ollut maanviljelijäksi. Hän myi tiluksensa herra Clarkille ja Saca muutti perheineen Fort Manueliin, Etelä-Dakotaan. Täällä Saca synnytti v. 1812 tytön, Lizetten, mutta menehtyi äkillisesti joko isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin. Herra Clark otti lapset huostaansa, sillä hän ei uskonut lasten isän olevan sovelias kasvattaja. No s*it, Sherlock…?! Lizetten kohtalosta ei tiedetä, mutta poika Pomp päätyi todistettavasti Englantiin ja muutti aikuisena takaisin Yhdysvaltoihin.

File:Lewis and clark-expedition.jpg - Wikimedia Commons
Lewis and Clark on the Lower Columbia (Charles Marion Russell v.1905).

Mutta: kuoliko Saca oikeasti tuolloin? Shoshoni-intiaaneilta jäi perimätietona eloon tarina, jonka mukaan Saca palasi heidän pariinsa asuttuaan ensin comanche-intiaanien leirissä. Nainen käytti itsestään nimeä Porivo, ja hänen kerrottiin jättäneen miehensä tämän väkivaltaisuuden takia. Comanchien parissa tämä Porivo avioitui uudelleen ja sai kaksi lasta, kunnes taas katosi. Naisen ilmaannuttua shoshonien leiriin hän mm. opetti intiaaneja viljelemään maata. Nainen kertoili myös vuolaasti Lewis&Clarkin tutkimusmatkasta ja kuollessaan v. 1884 hän oli maininnut olevansa Sacagawea. Hänen hallussaan oli myös presidentti Thomas Jeffersonilta saatu ansiomitali. Hmm…

11 Comanche indians Images: Library Of Congress Public Domain Search
Comanche-intiaanipäällikkö v. 1909 (Library Of Congress).

Useat tutkijat ovat todenneet tämän Porivon olleen oikeasti Saca, sillä jo v. 1925 asiaa lähdettiin tutkimaan eri heimojen parista. Tuolloin elossa oli vielä henkilöitä, jotka osasivat kertoa omakohtaisesti naisen elämästä. Eräs comanche-nainen – Tacutine – kertoi Porivon olleen hänen isänsä, Ticannafin, äiti ja täten hänen isoäitinsä. Mutta: ainahan kriitikoita ja arvostelijoita löytyy, joten tällaiset tutkimuksetkin on kyseenalaistettu. Kertokaapa, arvon tutkijat, miten tämä Jeffersonin ansiomitali päätyi sitten tämän kyseisen naisen haltuun? Tai miten hän olisi osannut kertoa yksityiskohtia tutkimusretkestä?

Photo credit – Photographer Richard Mouser @ Wikipedia

Akka uskoo, että tässä tapauksessa yksinkertaisin selitys on oikea: nainen oli tosiaankin Sacagawea. Hänen pelkuri-aviomiehensä oli ottanut kolmanneksi vaimokseen nuoren ute-intiaanin ja perimätiedon mukaan oli erään riidan päätteeksi ruoskinut toisen vaimonsa eli Sacagawean. Akkakin olisi pakannut kimpsunsa ja kampsunsa tällaisen jälkeen ja kadonnut hyvinkin nopeasti. Siitäs sait, typerä naistenvihaaja-vellihousu Toussaint Charbonneau!

Ainakin Sacagawealla pyyhkii hyvin “Yö museossa”-elokuvissa, joissa Sacalla on säpinää Robin Williamsin esittämän Theodore Rooseveltin kanssa, hah haa!

43 Night at the Museum ideas | night at the museum, museum, night
Mizuo Peck ja Robin Williams.

Amerikassa Sacagaweasta on joka tapauksessa tullut lähes kansallissankari; hänen mukaansa on nimetty useita paikkoja ja puistoja sekä pystytetty useita muistomerkkejä. Naisasianaiset ovat varsinkin ottaneet Sacagawean omakseen.

Mitäs tapahtuikaan Sacan aviomiehelle; Toussaintille? Ketä kiinnostaa, häh? Äijä kun ilmeisesti vielä yli 70-vuotiaana avioitui viidennen vaimonsa kanssa. Kyseessä oli taas vain 14-vuotias intiaanityttö.

Akka kaivaa taas symbolisen kuopan saunan taakse tällekin ryökäleelle. Long live Sacagawea ja akkaenergia!

Sacagawea Golden Dollar Coin | U.S. Mint
Sacagawea ja Pomp yhden dollarin kolikossa v. 2000.

HERÄTKÄÄ, ALIENIT: TEKSTARII TULLOO!

Nykyisin kaikenlaisia luotaimia laskeutuu Marsiin tämän tästä, eikä uutisointi aiheesta tunnu enää mitenkään ihmeelliseltä. Viimeisin –kiinalainen luotain– pääsi onnellisesti perille ja nyt tältä marsmönkijältä odotetaan uusimpia tutkimustietoja. Valitettavasti mönkijän kyydissä ei ole ketään ihmistä… ymmärrettävistä syistä, onhan se hauskempaa ajella mönkijällä oman pihapiirin/mökin ympärillä ihan naapuruston kiusaksi. Marsiin on vaan liian pitkä matka tähän tarkoitukseen. Kaljatkin ehtii lämmetä.

USA:n Perseverance Marsin pinnalla. Me suomalaiset nauramme nimelle makeasti.

Akan mieleen juolahtikin tutkia, minkälaisia viestejä me maapallolaiset olemme lähettäneet itsestämme eteenpäin muiden nähtäväksi ja kuultavaksi. Tulokset ovat kauhistuttavia, koomisia ja jopa järkyttäviä. Tässä joitakin esimerkkejä meidän lähettämistämme viesteistä:

  • Jo 1800-luvun alussa itävaltalainen astronomi Joseph Johann Von Littrow ehdotti, että Saharaan pitäisi kaivaa suuria, geometrisia kuvioita ja sytyttää niihin tulet kerosiinilla. Täten kaikki ET:t näkisivät loimuavat tulet jo kaukaa ja tietäisivät, että me olemme täällä.
  • Vuonna 1901 Nikola Tesla väitti vastaanottavansa viestejä marsilaisilta. Myös keksijät Guglielmo Marconi ja Thomas Edison innostuivat radioliikenteen mahdollisuudesta viestiä muille planeetoille v. 1920.
  • Kuitenkin vasta vuonna 1962 lähetettiin ensimmäinen radiolähetys “the Morse Message” silloisesta Neuvostoliitosta: “MIR, LENIN, USSR” morsetettuna. Mieltäylentävä viesti kaikin puolin ihan kenelle tahansa!
  • Seuraava merkittävä viesti lähetettiin vuonna 1974. Viesti sai nimen “Arecibo Message” sijaintipaikkansa takia (Puerto Rico). Tämä radioviesti suunnattiin 25 000 VALOVUOTTA sijaitsevaan tähdistöön ja se sisältää mm. numerot yhdestä kymmeneen, tietoja ihmislajin DNA:n rakenteesta, ihmisten lukumäärästä ja sijaintimme aurinkokunnassa.
  • Voyager 1 ja 2 laukaistiin v. 1977. Molemmat matkaavat edelleen eteenpäin ja sisältävät kultaisen levyn, joka sisältää mm. käyttöohjeet levyn käyttöön, musiikkia, luonnonääniä ja kuvauksia ihmisistä maapallolla.
  • “Teen Age Messagen” radiolähetykset lähetettiin Venäjältä vuonna 2001. Lähetykset sisälsivät eri kaupunkien teinien esittämiä musiikkiesityksiä, taidetta ja tervehdyksiä.
  • Vuonna 2008 avaruuteen lähetettiin Doritos-keksiyhtiön viesti (42 000:n valovuoden päähän) ja vuonna 2010 lähetettiin Klingonin kielellä kutsu Star Trek-aiheiseen oopperaan Hollannissa.
  • NASA lähetti Espanjasta v. 2008 radioviestin sisältäen the Beatlesin kappaleen “Across the Universe” juhlistaakseen kappaleen nauhoituksen 40-vuotispäivää ja samalla NASAN 50-vuotista olemassaoloa.
  • Vuonna 2018 lähetettiin eteenpäin 33 kappaletta eri muusikoilta Sonar-festivaalin 25-vuotiaan taipaleen yhteydessä. Tunnetuin näistä muusikoista lienee Jean-Michel Jarre.

Akka otti tässä kirjoituksessaan esiin ilmeisimmät esimerkit tällaisesta merkillisestä viestitystoiminnasta; toki muitakin viestejä on lähetetty vuosikymmenten kuluessa. Nyt jo edesmennyt teoreettinen fyysikko Stephen Hawking (1942-2018) kuitenkin varoitti meitä ottamasta yhteyttä ulkoavaruuden muihin asukkeihin. Hänen viestinsä oli selvä: mikäli kehittyneemmät elämänmuodot ottavat meihin yhteyttä, tarkoitusperä ei välttämättä ole hyvä. Ei siis kannattaisi kuulutella olemassaoloamme sinne sun tänne, kuten on jo tehty.

Stephen Hawking/Brandsdiscovery.

Hawking käytti vertausta Amerikan valloituksista, joissa alkuperäiskansat sekä Etelä- että Pohjois-Amerikassa joutuivat kärsimään eurooppalaisten saapuessa mantereelle. Esimerkki on hyvä: me kaikki maapallolla saatamme tällä hetkellä olla niitä alempiarvoisia elämänmuotoja, joita voidaan käyttää surutta hyväksi.

Akka veikkaa, että me maapallolla asuvat ihmiset olemme alieneille “kissavideoita”, joita jaetaan innokkaasti telepaattisella yhteydellä: “Kato nyt, mitä tuokin yrittää väkertää” voi olla yleinen kommentti. “On ne vaan niin kamalan söpöjä,” sanoo toinen alien. “Antakaa niille edes mahdollisuus, ainakin ne yrittää jotakin,” sanoo kolmas.

Viikonloppuisin he katsovat vanhoja tv-lähetyksiä maapallolta: suosikkeja ovat “Lauantaitanssit” (vuosilta 1975-1980) ja “Bumtsibum” (vuosilta 1997-2005 ja jatkuu ilmeisesti tänä vuonna). Tämä on suurta viihdettä, sillä ekstraterrestriaalit eivät ymmärrä ollenkaan, miksi ihmislajin on pakko nytkähdellä omituisesti musiikkia kuullessaan tai miksi he ylipäätään halusivat lähettää nimenomaan musiikkikappaleita avaruuteen. Se on heille suuri mysteeri, jota selitetään ihmislajille kuuluvana rituaalisena käyttäytymisenä, jota ei tavata missään muualla. Samaan syssyyn katsotaan Euroviisuja ja naureskellaan niillekin.

Yksi näistä alieneista tulostaa telepaattisesti kuvan Marco Bjurströmistä laitettavaksi jääkaappinsa (tai vastaavan ruokareplikaattorin) oveen ja huokaa samalla: “Mä oon aina tykänny tosta, mikä-sen-nimi-onkaan. Se on ollut monessa elokuvassakin.”

Toinen alien vastaa: “Ei oo ollut, se oli ihan eri tyyppi, Leonardo DuCaaprio. Se meni siinä Titanicissa pohjaan, muistatko.”

Samaan aikaan ihmiskunta miettii, ettei edes kymmenen vuoden varoitusaika riitä jonkin ison asteroidin osuman torjumiseksi, kuten viime aikoina on arvioitu. Meillä täällä maapallolla pyyhkii siis hyvin: tervetuloa vaan, alienit! Pelastakaa edes Leonardo DiCaprio! Ja Bjurström, mikäli siihen löytyy ihan pakottavaa tarvetta…