PIENIÄ VIHREITÄ MIEH… LAPSIA

“Elämme merkillisiä aikoja,” olisi voinut pienen, englantilaisen Woolpitin kylän väestö todeta 1100-luvulla, kun kylään tumpsahti yllättäen kaksi kirkkaanvihreää lasta. Kylän alkuperäinen nimi oli “Wulf-pytt,” joka sananmukaisesti tarkoitti susille kaivettuja kuoppia. Näillä kuopilla yritettiin estää moisten petojen hyökkäykset, mutta hämmästys olikin suuri, kun tällaisesta montusta löydettiinkin pieni tyttö ja poika (jotka olivat siis tosiaankin iholtaan vihreitä, onhan se nyt varmastikin tullut selväksi…).

Kylän nimen alkuperä voi tosin johtua myös paikallisesta, ansioituneesta soturista Ulfketelistä, jonka nimi tarkoittaa susikuoppaa (wolf-trap). Tämä maineikas herra eli vuosina 968-1016 jaa.

Sisarusparin puheesta ei kukaan ymmärtänyt mitään ja heidän vaatteensakin olivat outoja. Heidät vietiin paikallisen kyläläisen Sir Richard de Calnen kartanoon, mutta siellä lapset eivät halunneet syödä mitään heille tarjottua ruokaa. Vasta joidenkin päivien päästä sisarukset löysivät pihamaalta härkäpapuja, joita he sitten kelpuuttivat ruoakseen. On kerrottu, että muutamien vuosien aikana lapset vihdoinkin oppivat puhumaan englantia, tottuivat tavalliseen ruokavalioon ja monipuolisempi ravinto karkottikin lopulta heidän ihonsa vihreyden. Valitettavasti sisartaan nuorempi poika kuitenkin sairastui ja lopulta kuoli.

Woolpit – Google Maps

Noh, kun tyttö oli oppinut tarpeeksi englantia, hän yritti selittää heidän mystistä ilmestymistään kylään. Tytön mukaan he olivat kotoisin Saint Martinin maasta, jossa kaikki oli vihreää eikä aurinko koskaan noussut tai laskenut kunnolla. Kylään ilmestymisensä aikaan sisarukset olivat paimentaneet isänsä karjaa, kunnes he olivat kuulleet kovan äänen (jota tyttö vertasi Woolpitin kirkonkelloihin) ja joutuneet sitten yllättäen susikuopan pohjalle. Lähtöpaikastaan tyttö selitti, että “suuri joki erottaa Saint Martinin maan tästä maasta.”

Tyttö lopulta kastettiin ja sai nimen Agnes. Hän jäi de Calnen huusholliin palvelijaksi, kunnes meni myöhemmin naimisiin kuninkaallisen virkamiehen Richard Barren kanssa. Tiettävästi he saivat ainakin yhden lapsen, mutta tähän väitteeseen ei ole löydetty todisteita.

Tähän tarinaan on esitetty useita teorioita, mutta ensin täytyy selittää, miten tällainen tarina on säilynyt meidän päiviimme asti: tarinan on kirjannut ylös sekä Ralph of Coggeshall (Coggeshallin luostarin apotti), että William of Newburgh (Newburghin luostarin kaniikki). Ensin mainittu kuoli v. 1226 ja jälkimmäinen eli n. 1136-1198. Kertomus on kirjattu sekä Ralphin kirjoittamaan Chronicum Anglicanumiin vuodelta 1220, että Williamin kirjoittamaan Historian rerum Anglicarumiin vuodelta 1189. Heidän tarinoissaan on pieniä eroavaisuuksia, mutta yleisesti ottaen kertomukset noudattelevat samaa linjaa sisarusten puhumasta siansaksasta, syömättömyydestä ja vihreästä ihonväristä.

Woolpit, Suffolk/C.W.Arnold (Woolpit and District Museum).

Yleisin selitys näiden lasten kummallisuuksiin on se, että heidän epäillään olleen eksyneitä flaamilaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä. Tähän etniseen ryhmään kuuluvat “flaamilaiset” tai “flaamit” ovat kotoisin Belgian pohjoisosasta Flanderista. Heidän puhumansa kieli flaami selittäisi sen, etteivät Woolpitin kyläläiset ymmärtäneet lasten puheista mitään. Alueella tiedetään kuitenkin eläneen tuohon aikaan näitä flaamilaisia siirtolaisia, joita myöhemmin vainottiin vallassa olleen kuningas Henrik II:n toimesta. Olisi siis ymmärrettävää, että lapset ovat esim. paenneet kotiseudultaan ja päätyneet sattumalta Woolpitiin.

Saksalainen susikuoppa (WikipediaCommons).

Mainituksi “Saint Martinin maaksi” on esitetty Fornham St. Martinin kylää, joka sijaitsee Woolpitista n. 10 km luoteeseen. Tuolla alueella käytiin myös Fornhamin taistelu v. 1178, joten lasten pakeneminen selittyisi tälläkin seikalla kätevästi. Läheisen Bury St. Edmundsin luostarin kellot (rakennettu 1020-luvulla) olisivat myös olleet usein lasten kuultavissa. Tytön mainitsema “suuri joki” olisi voinut olla The Black Bourn-joki, joka sijaitsee Woolpitin läntisellä puolella. Tämä joki oli tuohon aikaan alueen tärkein vesilähde, mutta se kuivui myöhempinä vuosisatoina puromaiseksi uomaksi.

Fornham St Martin – Google Maps

Entäpä se vihreä ihonväri? Jopa lasten arsenikkimyrkytystä on epäilty, mutta todennäköisin syy tähän ilmiöön lienee hypokrominen anemia; usein raudanpuutoksesta johtuva tila, jossa punasoluissa on tavallista vähemmän hemoglobiinia. Tarinassahan kuitenkin mainitaan erityisesti se, että lasten vihreys alkoi ajan mittaan kadota monipuolisemman ruokavalion myötä, joten selitys on hyvin uskottava. Pojan kuolinsyytä ei tosin tiedetä, mutta tuohon aikaan ihan-mihin-tahansa-kuoleminen olikin ihan normimeininkiä.

Näillä perusteilla kertomus alkaa kuulostaa ihan järkevältä, mutta on tietenkin mahdollista, että kyse on vain keksitystä tarinasta, joka on jäänyt elämään. Eihän esim. sitäkään tiedetä, onko legendaarinen kuningas Arthur ollut oikeasti olemassa, joten tähän tarinaan on turha yrittää ympätä mitään avaruudesta saapuneita alien-lapsia. Vaikka kuinka mieli tekisi. Sehän olisikin alien-hihhuleille se todennäköisin selitys, sillä lapsilla on kuitenkin ollut tämä merkillinen, vihreä ihonväri. Kas, kun ei sentään ollut avaruuskypäriä päässä…!

Roulin’s Baby/Vincent van Gogh n. 1888.

Onhan se tietenkin mahdollista, että nämä pienet, vihreät lapset ovat saapuneet maapallolle jostakin huitsin persiistä ulkoavaruudesta, mutta miksi nämä lapset löydettiin susien pyydyskuopasta? Ei sitten alieneilta löytynyt parempaa gps-vehjettä laskeutumiseen/pudotukseen, vai? Yrittäkää suunnistaa vähän paremmin ens kerralla, jooko? Olisi ikävää kalastella teidän vihreitä vauvojanne jostakin satunnaisesta jorpakosta ihan vain siksi, että teidän navigaattorinne jäivät sitten päivittämättä ennen lähtöä.

Navigoilemisiin; varokaa taivaalta (mahdollisesti) putoilevia vihreitä lapsia!

NAZCA-LINJOJEN ÄITI

Mikäli nuoren ja lahjakkaan Maria Reichen elämänpolku olisi singonnut hänet johonkin toiseen suuntaan, me tavalliset pulliaiset emme varmastikaan tietäisi näistä mystisistä Nazcan linjoista yhtään mitään. Tämä nainen nimittäin olisi älynsä puolesta varmasti päässyt ihan mihin tahansa muuallekin, mutta sattuma johdatti hänen elämäntyökseen tehtävän, jolle tielle hän sitten tosiaankin jäi.

Nazca-linjojen hämähäkki.

Maria Reiche syntyi Saksan Dresdenissä v. 1903, ja päätyi lopulta opiskelemaan matematiikkaa, astrologiaa, maantiedettä ja useita eri kieliä Dresdenin yliopistoon. Tähän väliin täytyy mainita, että puhutaan 1920-1930-luvuista, joten tuohon aikaan tällainen toiminta ei ollut naisille ollenkaan tavanomaista.

Sisarensa Renate vasemmalla, Maria oikealla.

Noh, Maria päätyi opintojensa jälkeen Peruun, legendaariseen inkojen kaupunkiin Cuscoon v. 1932 kotiopettajattareksi saksalaisen konsulin lapsille. Toivottavasti konsuli oli tyytyväinen saatuaan tällaisen aarteen lastensa kaitsijaksi…! Vuonna 1934 Marialta amputoitiin sormi sen jouduttua kuolioon kaktuksenpiikin piston takia, mutta tällainen seikka ei haitannut Marian elämänuraa millään tavalla. Tämä vain kertoo tuosta ajasta ennen antibiootteja.

Cusco – Google Maps

Maria siirtyi lopulta v. 1939 Perun pääkaupunkiin Limaan sekä tulkiksi, että opettajaksi. Nyt täytyy ymmärtää sekin, että Maria oli syntyjään saksalainen, joten hänen olikin järkevintä jäädä Etelä-Amerikkaan tuona aikana.

V. 1940 hänet palkkasi apulaisekseen (kuultuaan Marian matemaattisista kyvyistä) historioitsija ja arkeologi Paul Kosok Long Island Universitystä, New Yorkista.

Ja sen jälkeen tie Marialle oli auki…!

Maria huomasi nopeasti tutkimustyössään, että jotkut linjat sopivat kesäpäivän seisauksien ajankohtaan. Tästä hän lopulta päättelikin, että nazca-intiaanit käyttivät kuvioita astronomisena kalenterina. Hän alkoi kartoittaa ja laskeskella kuvioita enemmänkin, ja uskoi, että joillakin kuvioilla viitattiin tiettyihin tähtikuvioihin.

The Nazca Lines & Interactive Map – HeritageDaily – Archaeology News

Vuonna 1949 Maria Reiche sai aikaiseksi sen, että Perun armeijan ilmavoimat valjastettiin hänen toiveestaan ilmakuvaamaan näitä merkillisiä, vain ylhäältä nähtäviä muodostelmia. Juurikin tämän ominaisuuden takia on tehty useita kuumailmapallolentoja tai esitetty alien-teorioita ihan riittämiin asti: linjat näkyvät parhaiten juurikin ylhäältä katsottuina. Näiden kuvausten ansiosta linjoja on kuitenkin pidetty yllä ja löydetty myöskin uusia kuvioita ihan nykyaikanakin.

Over 140 New Nazca Lines Have Been Discovered, And We Finally Have Clues to Their Use : ScienceAlert

Mutta: mitä me nyt tiedämme näistä kuvioista ylipäätään? Ainoastaan sen, että tämä uskomaton nainen rakensi itselleen talon Nazca-linjojen lähelle, eli perheettömänä koko elämänsä ja kärsi useista, hirvittävistä sairauksista ennen munasarjasyöpään kuolemistaan 95-vuotiaana v. 1998. Hän etsi ratkaisua tähän asiaan koko elämänsä, kuten niin monet muutkin.

Maria Reiche 15.3.1903-8.6.1998.

Maria Reiche käytti kuitenkin koko elämänsä siihenkin, että näiden kuvioiden merkitys säilyisi nykypolville asti, ja siinä työssä hän tosiaankin onnistui. Vuonna 1994 Nazcan linjat pääsivät Unescon maailmanperintöluetteloon hänen ansiostaan.

Alueella on myös Maria Reichen kunniaksi museo ja näkötorneja.

Linjojen rakennustapaa tai merkitystä voi miettiä kukin tahollaan. Useissa videoissa ja dokumenteissa on todistettu, kuinka narujen ja keppien avulla tällaisia kuvioita voidaan tehdä, mutta niiden kuvioiden merkitystä kukaan meistä ei tosiaankaan voi tietää. Meistä kukaan ei ole niitä ollut tekemässä tuolloin muinaisina aikoina, ja arkeologien perusselitys “uskonnollinen merkitys” on taas se peruskaura niiden tekemisen syyksi.

Toivottavasti Maria Reiche kohtasi loppupeleissä näiden linjojen tekijät ihan itse tuonpuoleisessa, ja sai vastauksen god-damn-koko-elämänsä-kysymykseen, jota hän koko elinaikansa ajan aprikoi.

Maria vanhuudenpäivillään tikapuilla.

Aivan loistava akka, jonka elämäntyötä ei saa sivuuttaa täällä pohjoisemmallakaan pallonpuoliskolla! Kiitti, Maria, kyselen sitten tarkemmin tämänkin mysteerin ratkaisua ihan naisten kesken siellä tuonpuoleisessa! Sitten jonakin päivänä…

EDULLISEN AARTEEN METSÄSTÄJÄT

Jokohan olisi aiheellista vaihtaa “kirpputori”-termi joksikin ihan muuksi? Tämä kalsea nimitys on peräisin Ranskasta, Saint Ouenin kaupungista, jonne perustettiin laaja kirpputorialue 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin olikin tuiki tavallista, että vanhat vaatteet kuhisivat kirppuja, joten sinänsä tämä termi on tosiaankin kirjaimellisesti oikea. Akka ei kyllä tähän hätään keksi mitään parempaakaan termiä kirpparin tilalle, mutta… laitetaanpa asia mietintämyssyyn!

Marché Aux Puces-kirpputori 1800-luvulla (bonjourparis.com).

Kirppareiden viehätyshän piilee siinä, ettei koskaan voi tietää, mitä aarteita niistä voi löytää – ja usein aivan tolkuttoman edullisesti! Katsotaanpa siis, minkälaisia aarteita jotkut onnekkaat hannuhanhet ovat löytäneet:

  • Yksi kuuluisimmista löydöistä on tietenkin vanha valokuva, joka esittää Billy the Kidiä seurueineen pelaamassa krokettia hääjuhlan yhteydessä. Tämä vanha kuva löytyi sattumalta kahden dollarin laatikosta muiden valokuvien seasta. Keräilijä Randy Guijarro käytti runsaasti aikaa, rahaa ja vaivaa saadakseen kuvan autenttisuuden selvitettyä, ja lopulta kuva myytiinkin aidoksi todennettuna 2,3 miljoonalla dollarilla v. 2011.
Billy the Kid kuvassa suurennettuna. Itse kuvan ottopaikkakin on löydetty kuvan ostajan tekemän tutkimustyön ansiosta.
  • Vuonna 2004 eräs onnekas romumetallikauppias löysi Lontoon kirpputorilta munanmuotoisen pöytäkellon, joka paljastui sittemmin itsensä Fabergén tekemäksi kadonneeksi munaksi. Kellon ostohinta oli n. 14 000 dollaria, mutta sen arvoksi on arvioitu n. 33-36 miljoonaa dollaria. Kello on sittemmin myyty keräilijälle, joka ei halunnut paljastaa ostohintaa. Tämä huikea, jalokivin koristeltu esine on kuitenkin todennettu Aleksanteri III:n vaimon Maria Fjodorovnan saamaksi lahjaksi vuodelta 1887.
Munakello/kellomuna (bloomberg.com).
  • Pennsylvaniassa v. 1989 eräs onnekas mies osti neljällä dollarilla arvottoman maalauksen kirpputorilta, sillä hän piti taulun vanhoista, puisista kehyksistä. Kotiin päästyään mies irroitti maalatun kanvaasin kehyksistä, ja löysi samalla tauluun piilotetun, taitetun paperin. Tämä paperi paljastui yhdeksi niistä 25:sta kopiosta, jotka tehtiin Amerikan itsenäisyysjulistuksesta v. 1776! Kun kopio oli todistettu aidoksi (tässä yhteydessä kopio tarkoittaa tietenkin käsin kopioitua dokumenttia…), julistus laitettiin huutokaupattavaksi kuuluisalle Sotheby’s -yritykselle. Kaikkien yllätykseksi hinta nousi lopulta 8,14 miljoonaan dollariin, vaikka hinnaksi oli aluksi arvioitu noin 2,4 miljoonaa dollaria.
(history.com)
  • Muuan teksasilainen Emil Knodell löysi pihakirppikseltä mieleisensä pähkinäpuisen lipaston vain sadalla dollarilla. Lipasto oli valmistettu käsityönä 1800-luvun loppupuolella, ja siinä oli peräti marmorinen kansilevy. Kun painavaa lipastoa nostettiin autoon, siitä alkoi kuulua merkillistä, metallista kolinaa, jonka syytä Knodell alkoikin kotonaan selvittää. Tällöin lipastosta paljastui salalokero, jossa oli mm. timantti- ja helmikoruja, kultainen rannerengas, hopeakolikoita, rubiineja ja smaragdeja. Eikä siinä vielä kaikki: laatikkoon oli piilotettu myös sisällissodan aikaisia mitaleja ja kirjeitä ja postimerkkejä eri aikakausilta. Rehtinä miehenä Knodell palautti tämän aarteen sen alkuperäisille omistajilleen, ja tälle teolle Akka nostaa hattuaan.
Aarrelipasto (abcnews.com).
  • Vuonna 2007 myöskin pihakirppikseltä ostettu kolmen dollarin kulho paljastui 1000-vuotiaaksi kiinalaiseksi koriste-esineeksi New Yorkissa. Tämä kulho päätyi ostajansa olohuoneen pöydälle useiksi vuosiksi, kunnes sen alkuperä alkoi lopulta kiehtoa omistajansa mieltä ja kulho vietiinkin asiantuntijan arvioitavaksi. Tällöin paljastuikin, että kulho oli tosiaankin Pohjoisen Song-Dynastian aikainen (960–1279 jaa.) koriste-esine, joka lopulta huutokaupattiin peräti 2,225 000 punnalla.
Kiinalainen kulho (news.com.au).
  • Norma Ifill Brooklynista osti v. 2005 kirpputorilta erikoisen kaulakorun 15 dollarilla. Tämä koru osoittautui myöhemmin maineikkaan, amerikkalaisen kuvanveistäjä Alexander Calderin (1898 – 1976) uniikiksi käsityöksi. Tällä kuvanveistäjällä oli tapana tehdä tällaisia koruja lahjoiksi ystävilleen, ja Norma tunnistikin korunsa vasta nähdessään esitteen Calderin näyttelystä. Tässä näyttelyssä oli esillä samantyyppinen kaulakoru, joten Norma veikin korun arvioitavaksi. Kun koru oli todistettu aidoksi, se myytiin huutokaupassa huimaan 267 750 dollarin hintaan.
Calderin kaulakoru (artfixdaily/christie’s).
  • Brittiläinen Andy Fields osti v. 2010 Las Vegasissa viisi taulua huippuedulliseen viiden dollarin hintaan. Vasta kotona hän huomasi, että yhden taulun taakse oli piilotettu luonnos miehestä, jonka vieressä oli signeeraus Andy Warhol. Tarkemmissa tutkimuksissa paljastui, että luonnos on tosiaankin n. 10-vuotiaan Warholin piirros laulaja Rudy Valleesta. Omistaja Fields on kuitenkin kieltäytynyt myymästä piirrosta, vaikka sen arvoksi on arvioitu 1,5-2 miljoonaa dollaria.
Andy Warholin piirros (bbcnews).
  • Vuonna 2008 Tony Marohn löysi Kaliforniassa pihakirppikseltä laatikon, joka näytti olevan täynnä vanhoja paperidokumentteja. Hän osti paperit pois kuljeksimasta viidellä dollarilla, ja hämmästyksekseen löysi papereiden seasta Palmer Union Oil Companyn osakekirjoja vuodelta 1924. Tämä yritys yhdistyi myöhemmin mm. Coca-colaan, joten nämä löydetyt 1625 osaketta olisivat noin 180 miljoonan dollarin arvoisia nykyaikana. Tony Marohn kuoli v. 2010 kesken asiasta käytävän oikeudenkäynnin, mutta perhe jatkoi oikeustoimia tämänkin jälkeen. Lopulta asia ratkaistiin Coca-colan hyväksi, eikä perhe saanut kiivaasti tavoittelemaansa jättiomaisuutta. Ilmeisesti kanne ratkesi, koska Tony Marohn ei ollut osakekirjojen alkuperäinen omistaja.

Että näinkin voi joskus käydä; aarre ei lopulta olekaan minkään arvoinen! Mikäpä sitten on Akan arvokkain kirpputorilöytö? Ei yhtään mikään, sillä onni ei koskaan suosi Akkaa: edes 50-senttistä ei ole löytynyt kierrätettyjen takkien tai laukkujen taskuista. Akan äitee puolestaan löysi pienen aarteen kirpputorilta jo useita vuosia sitten; aarteen, jota Akka kutsui “lampaanaivoiksi” nähdessään tämän alle kympin arvoisen ostoksen ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli tosiaankin Pentikin 1970-luvun tuotantoon kuulunut 11/12-haarainen, keraaminen kynttilänjalka “Kaamoskivi.” Tämä möhkäle on nykyisin arvoltaan noin 110 euroa, ainakin nettikauppojen mukaan. Yeah.

Kaamoskivi (kodinkuvalehti.fi).

Entäpä se kirpputori-termi? Ehkäpä nimitys on kuitenkin niin vakiintunut, että sitä on turha lähteä muuttamaan. Ainakaan Akan mieleen tulleet “Miksmäenikinälöydämitään” tai “Täältäeipoistutatyhjinkäsin” eivät ole yhtään sen parempia. Nykypäivänä huonekalujen osalta nimitys “Lutikkamarket” voisi tosin olla korrektimpi (näitäkin tapauksia on nimittäin tullut ilmi ainakin pk-seudulla). Noh; onnea vaan aarteenmetsästykseen itse kullekin säädylle! Kirpputorien yllätyksellisyys ei koskaan lakkaa viehättämästä, kierrätysperiaatteesta puhumattakaan… kunhan ei kierrätetä minkäänlaisia öttiäisiä, niin kaikille jää hyvä mieli!

KUKA LOPULTA VALLOITTI MOUNT EVERESTIN?

Mount Everest on vaatinut tiettävästi jo yli 300:n kiipeilijän hengen, mutta siltikään tämä 8849-metrinen järkäle ei lakkaa kiinnostamasta yhä uusia huimapäitä. Huipulle on päästävä, vaikka se veisi kuolemaan – mitäpä pienistä; kuten hengestä!

Norgay ja Hillary v. 1953.

Yleisessä tiedossa on, että huippu valloitettiin virallisesti 29.5.1953 Edmund Hillaryn (Uusi-Seelanti) ja sherpa Tenzing Norgayn (Nepal) toimesta. Tällä kertaa aiheena ei kuitenkaan ole tämä kiipeilijäkaksikko, vaan jopa todennäköinen, onnistunut huipun valloitus jopa 29 vuotta aiemmin:

8.6.1924 huipun valloitusta yrittivät George Mallory, 37 ja Andrew “Sandy” Irvine, 22. Nämä brittimiehet eivät olisi varmastikaan uskoneet, että heidän kohtaloaan ihmetellään vielä melkein 100 vuotta myöhemmin: pääsikö edes toinen heistä huipulle jo noinkin varhain?

George Mallory (1886-1924).

Mitäpä me sitten tiedämme näistä herroista ja heidän vuoren valloittamisestaan? Akka ei puutu tässä heidän henkilökohtaiseen historiaansa, vaan itse tapahtumiin tuona kohtalokkaana päivänä:

Andrew Irvine (1902-1924).

Viimeisen näköhavainnon heistä tuona päivänä teki retkikunnan geologi Noel Odell klo 12.50, jolloin hän mielestään näki parivaljakon toisella askeleella (The Second Step), joka sijaitsee vuoren pohjoispuolella. Tällä reitillä on kolme “steppiä,” ja Odell mainitsi miesten tosiaankin pyrkivän ylöspäin. Myöhemmin tätä lausuntoa on kyseenalaistettu eikä Odell ollut enää itsekään varma näköhavaintonsa sijainnista.

Takaisin miehet eivät koskaan palanneet, ja heidän kohtalonsa jäi epäselväksi 75 vuodeksi.

Vuonna 1933 rinteeltä löydettiin jäähakku n. 230 metriä ensimmäisen stepin alapuolelta, ja se tunnistettiin valmistajan merkistä kuuluvaksi Malloryn ja Irvinen varusteisiin. Jäähakusta on kehitetty erilaisia teorioita: sitä pitänyt putoaja on yrittänyt hidastaa luisuaan alaspäin, tai sitten se on jätetty tarkoituksellisesti paikalleen. Ylempänä rinteessä siitä ei olisi enää ollut hyötyä, ja hakku olisi voitu noukkia takaisin haltuun sitten alas laskeutuessa. Hakku tunnistettiin Irvinelle kuuluvaksi siihen tehdyistä merkeistä. On myös mahdollista, että hakku jäi rinteelle, kun putoaja yritti irroittaa itsensä miehiä yhdistävästä köydestä.

Vuonna 1960 kiinalainen retkikunta oli ensimmäinen, joka väitti päässeensä huipulle Malloryn ja Irvinen reitin kautta. Retkue ei ottanut huipulta kuvia, koska he saavuttivat huipun yöllä. Sittemmin useiden ilmi tulleiden todisteiden myötä tämä saavutus lienee pätevä, vaikka sitä aluksi epäiltiin.

Vuonna 1979 kiinalainen Wang Hong-bao kertoi nähneensä pohjoisrinteellä v. 1975 vanhan, brittiläisen ruumiin 8100 metrin korkeudella. Tämän lausunnon vahvisti myöhemmin hänen retkueeseensa kuulunut mies, jolle Wang oli kertonut asiasta. Wang tunnisti miehen eurooppalaiseksi vaatteista ja ulkomuodosta, eikä tuossa paikassa ollut tiettävästi käynyt muita, kuin britit Mallory ja Irvine. Wangin mukaan ruumiin poskessa oli suuri haava ja ruumis makasi kyljellään, mutta Wang menehtyi kertomuksensa jälkeisenä päivänä lumivyöryssä.

Vuonna 1991 rinteeltä löydettiin vanhoja happipulloja, joiden tiedetään kuuluneen Mallorylle ja Irvinelle.

Vuonna 1999 järjestettiin retkikunta Mallory and Irvine Research Expedition, jonka tarkoitus oli löytää miehistä edes toinen. Ja kuinka ollakaan; George Malloryn ruumis löydettiin Wangin kuvailemasta paikasta!

RIP George Mallory (Secretsoftheice).

Mallory makasi vatsallaan, hänen toisen jalkansa sääriluut olivat poikki (sekä fibula, että tibia), hänen päänsä oli käytännössä hautautunut vuosien aikana vyöryneisiin kiviin ja otsassaan hänellä oli suuri haava, jota arveltiin kuolinsyyksi. Olisi siis mahdollista, että pudotessaan Mallory olisi esim. pudotessaan hakulla irrottanut suuren kiven, joka olisi kimmonnut rinteeltä hänen otsaansa. Miehen vyötäröllä ollut köysi (tuohon aikaan pellavasta punottu) oli joko revitty tai repeytynyt pudotuksen myötä, sillä se oli aiheuttanut hänen keskivartaloonsa selvästi näkyviä ruhjeita.

Mitäpä Malloryn ruumiilta sitten löydettiin/ei löydetty?

Hänen taskuistaan ei löytynyt hänen vaimonsa Ruthin valokuvaa, jonka hän oli todistettavasti luvannut jättää huipulle vaimonsa kunniaksi. Tämä seikka on tietenkin herättänyt spekulaatioita, että ainakin Mallory olisi selvinnyt huipulle asti ja jättänyt valokuvan sinne, josta se myöhemmin olisi lähtenyt virtausten mukana maailman tuuliin. Täten Mallory olisi pudonnut kuolemaansa laskeutuessaan alas, eikä pyrkiessään huipulle.

(topchinatravel.com)

Malloryn taskusta löydettiin lumilasit, joten tämän perusteella on arveltu, että Mallory olisi saavuttanut huipun pimeän aikaan eli jättänyt sitten lasit taskuunsa tarpeettomina. On myös mahdollista, että näitä laseja olisi ollut kaksi paria, ja toiset olisivat sitten pyyhkiytyneet rinnelaskussa ties minne.

Mallorylla ja Irvinella oli mukanaan Kodak-kamera, jonka käytöstä vastasi Irvine. Tätä kameraa, kuten Irvinen ruumistakaan, ei ole löydetty. Kodakin asiantuntijat ovat jopa tehneet nykypäivän kiipeilijöille ohjeet, kuinka tulee toimia, jos tämä kamera ikinä löydetään. Heidän mukaansa on varsin mahdollista, että filmi on säilynyt ja kehitettävissä.

Mikä sitten puoltaa teoriaa, että nämä miehet saavuttivat huipun todellakin jo vuonna 1924?

Huipun saavuttamista yöaikaan puoltaa ainakin se, että lukuisat kiipeilijät kertovat ns. Everest-kuumeesta: mitä lähempänä huippua olet, sitä enemmän haluat kiivetä eteenpäin välittämättä mistään muusta. Jotenkin olisi ymmärrettävää, että tämä sama efekti olisi ollut olemassa jo tuolloin 1920-luvulla, kun huipulle ei tosiaankaan oltu vielä päästy lukuisista yrityksistä huolimatta.

Malloryn vaimon valokuva on voinut pudota hänen taskustaan koska tahansa, tai sitten se on todellakin jätetty huipulle.

Ruth Turner Mallory, Georgen vaimo.

1960-luvun kiinalaisen retkikunnan jäsentä Xu Jingia haastateltiin v. 2001, ja hän mainitsi havainneensa pohjoisrinteellä vanhan ruumiin selällään jalat kohti taivasta, mutta ei osannut kertoa tarkempaa sijaintia. On siis mahdollista, että hän on sattumalta nähnyt vilauksen Irvinen ruumiista, sillä tuolla rinteellä ainoat mahdolliset kävijät olivat Mallory ja Irvine (ennen vuotta 1960).

On epäilty sitäkin, että vuoden 1924 vaatetuksen ja varusteiden suhteen olisi ollut mahdotonta selviytyä Everestin olosuhteissa. Tuolloin ei ollut käytössä nykyajan vaateteknologiaa, joten kerrospukeutuminen ja luonnonmateriaalit olivat kiipeilijöiden elinehto. George Mallorylla tiedetään olleen Burberryn veden- ja tuulenkestävä asu, joka tuolloiseen aikaan oli aivan hifiä (tietenkin lukuisten puuvilla- ja pellavavaatteiden lisäksi).

Useat kiipeilijät ovat selviytyneet nykyaikanakin ilman happilaitteita Everestillä; toisin kuin Mallory ja Irvine, joilla kuitenkin oli useita happipulloja käytössään. Niiden tilavuus oli pieni verrattuna nykyaikaisiin varusteisiin, mutta näitä tyhjiä pulloja on kuitenkin rinteeltä löydetty. Tiettävästi viimeiselle etapille pulloja oli varattu neljä kappaletta, joista kolme on löydetty tyhjinä. Tämä seikka voisi osoittaa sen, että huipulle on tosiaankin menty apinan raivolla ja yksi happipullo olisi sitten jäänyt käyttämättä alas laskeutumisen yhteydessä, kun putoaminen on tapahtunut.

1960-luvun kiinalaisten retkueen osalta on esitetty teorioita, että he olisivat peräti löytäneet Irvinen ruumiin ja tämän mukana olleen kameran. Isänmaan kunniaa edistääkseen he olisivat sitten siirtäneet/pudottaneet mokomat pois kuljeksimasta, jotta pohjoisrinteen valloitus olisi saatu kiinalaisten nimiin. Tähän teoriaan Akka ei paneudu sen enempää; tokihan se mahdollista olisi, mutta menee panettelun puolelle.

Mihin George Mallory sitten joutui löytymisensä jälkeen?

Kaikki Everestin ruumiit ovat edelleen siellä, mistä niitä sitten ikinä löydetäänkään. Joidenkin menehtyneiden ruumiita pudotetaan notkelmiin ja rotkoihin ihan vain oppaidenkin toimesta, sillä ne “häiritsevät” yleisimpiä kiipeilyreittejä. Jotkut ruumiit tosin toimivat kiintopisteinä, joiden avulla rinteillä suunnistetaan. Kuinka karua; mutta toisaalta jokainen vuorelle lähtijä tietää vaarat ja kuoleman mahdollisuuden.

George Mallory kuitenkin peitettiin kivillä, paikalla pidettiin pieni muistotilaisuus ja herra sai jäädä niille sijoilleen. Tämä ratkaisu oli jälkipolvillekin sopiva, kuten Malloryn poika John 80-vuotiaana kertoi medialle. Hänen isänsä oli kuollut pojan itsensä ollessa 3-vuotias.

Kamera ja Irvinen ruumis ovat siis edelleen teillä tietymättömillä, tai ehkä ne tosiaankin kaapattiin/siirrettiin 1960-luvun kiinalaisen retkueen myötä, kuten salaliittoteoriat väittävät. Eipä tuolla seikalla ole kuitenkaan paljon väliä, kun miettii 1920-luvun varusteita ja olosuhteita: sankareita, huimapäitä, hulluja visionäärejä nämä äijät kuitenkin olivat! Paineltiin menemään muina miehinä alkeellisilla vehkeillä ja vaatetuksella, ja legenda jäi elämään Malloryn lausahduksen myötä: toimittaja kysyi, miksi hän aikoo lähteä valloittamaan Mount Everestin ja vastaus oli: “koska se on siellä.”

Mount Everestiltä löytyy myös roskia ruumiiden lisäksi.

Akka nostaa hattua ja poistuu taas takavasemmalle, sillä Akasta ei ole vuorikiipeilijäksi. Kunnia heille, kelle kunnia kuuluu ja RIP George Mallory ja Andrew Sandy Irvine: kunnianhimoiset äijät, jotka jäivät yrityksellään historiaan eri tavalla, kuin olivat aikoneet.

List of people who died climbing Mount Everest – Wikipedia

Akan toiveissa onkin, että edes toinen heistä olisi kuollut tietäen saavuttaneensa sen huipun; hän olisi sitten ainakin kuollut onnellisena siitä, että on saavuttanut oman tavoitteensa. Minkä takia sinne pitää ylipäätään enää kenenkään lähteä haahuilemaan?

“Koska se on siellä.”

Veikka Gustafsson tekee tärkeän huomion Himalajan suru-uutisista – Urheilu – Ilta-Sanomat

Ainakin 19 on kuollut lumivyöryssä Intiassa | Uutissuomalainen | Etelä-Suomen Sanomat (ess.fi)

SATUPRINSSIN MYSTINEN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Baijerin kuningas Ludvig II oli todellakin oman aikansa introvertti ja tämä luonteenpiirre veikin häneltä lopulta sekä kruunun, rahat, että hengen. Tämä eksentrikko onkin mielenkiintoinen tapaus, joten aloitetaanpa aivan perusasioista (kuten-mikä-ihmeen-Baijeri):

Kuningas Ludvig II (1845-1886).

1800-luvulla Saksan keisarikunta muodostui 25 osavaltiosta, joista Baijerin kuningaskunta oli toiseksi suurin Preussin kuningaskunnan jälkeen. Tätä Baijerin kuningaskuntaa hallitsi vuosina 1848-1864 kuningas Maksimilian II, jolle syntyi kaksi poikaa: Ludwig ja Otto. Näistä kahdesta esikoinen Ludwig Otto Friedrich Wilhelm von Wittelsbach kruunattiin kuninkaaksi vain 18-vuotiaana, kun Maksimilian II heitti henkensä 52-vuotiaana v. 1864. Ludwigin hallitsijanimi on Suomessa Ludvig II.

On kerrottu, että Ludvig oli lapsuudessaan hyvin yksinäinen. Hänet jätettiin kotiopettajattarien ja palvelusväen kasvatettavaksi, joten poika uppoutuikin omaan mielikuvitusmaailmaansa samoillen metsissä ja vuoristoissa. Hänen idolinsa oli Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, kunnes vain 15-vuotiaana hän kohtasi todellisen muusansa: säveltäjä Richard Wagnerin. Ludvig ihastui heti Wagnerin oopperamaailmaan, jossa ritarit pelastivat neitoja pulasta: etenkin Lohengrin-ritari joutsenen vetämässä veneessä vaikutti nuoreen Ludvigiin voimakkaasti.

Lohengrin-Knight of the Swan/Violet Oakley n. 1910.

Noustuaan kuninkaaksi Ludvig II maksoi pahasti velkaantuneen Wagnerin velat ja palkkasi hänet hovisäveltäjäkseen. Wagnerille rakennettiin jopa oma oopperatalo ja Ludvigin kerrotaankin sanoneen, ettei kukaan muu henkilö ollut koskaan vaikuttanut häneen yhtä paljon, kuin herra-suuri-säveltäjä Wagner. Tämän perusteella on myös arveltu, että Ludvig II olisi ollut homoseksuaali, sillä hän ei koskaan mennyt naimisiin lukuisista kihlausyrityksistä huolimatta. Nämä pakotetut avioliittoaikomukset Ludvig II ponnekkaasti torppasi, joten hän jäi naimattomaksi ja lapsettomaksi hallitsijaksi loppuelämäkseen.

Richard Wagner (1813-1883).

Ludvig II oli kuitenkin pidetty kuningas, kunnes hänen pakkomielteensä linnojen rakentamiseen alkoi tulla kalliiksi. Näistä linnoista tunnetuin on Neuschwanstein, joka on ollut Prinsessa Ruususen linnan esikuva. Pikkuruisen (vain 10 huonetta) Linderhofin linnan Ludvig rakennutti vain itseään varten, sillä linnan ruokapöytäkin on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle.

Neuschwanstein Castle.

Velkaantuessaan Ludvigin käytös alkoi muutenkin muuttua: hän erakoitui, alkoi valvoa vain öisin ja vaati palveluskuntaansa pukeutumaan 1600-luvun vaatteisiin. Lisäksi hänen kuultiin juttelevan itsekseen jo edesmenneille Aurinkokuninkaalle, Marie Antoinettelle ja Madame De Pompadourille.

Linderhofin linna/palatsi.

Ludvig II julistettiin mielenvikaiseksi v. 1886 Baijerin hallituksen ja Ludvigin sedän prinssi Luitpoldin toimesta. Ludvigin nuorempi veli Otto oli julistettu mielisairaaksi jo v. 1872, joten sijaishallitsijana toimi täten tämä setä Luitpold. Onkin arveltu, että Ludvig II haluttiin “siivota” pois tieltä, sillä tällä tavoin saatiin pysäytettyä Ludvigin jatkuva velkaantuminen. Neuschwansteinin rakennustyöt keskeytettiinkin välittömästi ja linna on edelleenkin keskeneräinen.

Ludvig II sijoitettiin Bergin linnaan lähelle Munchenia, Starnberginjärven rannalle. Linna oli käytännössä loistelias vankila, sillä ovia pidettiin lukittuina. Häntä tarkkailemaan sijoitettiin muuan tohtori Bernhard von Gudden, joka oli peräti aiemmin julistanut juuri prinssi Oton mielenvikaiseksi. Kuinka ollakaan; tämän saman diagnoosin hän antoi hallitukselle myös Ludvigista, vaikka hän ei ollut tehnyt tälle edes virallista lääkärintarkastusta.

Starnberginjärvi – Google Maps

Noh, joka tapauksessa 13. kesäkuuta 1886 herr doktor ja Ludvig olivat lähteneet kävelyretkelle järven ympäristöön, ja tältä retkeltään he eivät enää koskaan palanneet. Myöhään illalla heidän ruumiinsa löydettiin kellumasta järvessä. Tuossa kohtaa vettä oli vain vyötärölle asti, joten hyvänä uimarina tunnetun Ludvigin ei olisi todellakaan luullut hukkuvan.

König Ludwig II/Ferdinand von Piloty 1865.

Nopeasti kehitettiin kuitenkin selitys, että Ludvig II oli tehnyt itsemurhan hukuttautumalla ja tässä tuoksinassa hän olisi hukuttanut myös herra tohtori von Guddenin. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan löydetty vettä Ludvigin keuhkoista, joten salaliittoteoriat murhasta ovatkin ymmärrettäviä. Näistä uskottavin lienee kuninkaan kalastajan Jakob Lidlin kuoleman jälkeen löydetyt muistiinpanot, joissa hän kertoo tuona iltana odottaneensa kuningasta veneessään auttaakseen tätä pakenemaan. Kun Ludvig sitten oli nousemassa järvestä veneeseen, metsästä ammuttiin laukauksia Ludvigin niskaan. Kalastaja piti elinaikanaan tämän tiedon salassa – tietenkin rahallista korvausta vastaan. Kalastajan päiväkirja on kuitenkin sittemmin kadonnut.

Ludvigin henkilääkäri tohtori Schleiss von Lowenstein väitti myös päiväkirjassaan, että hän näki Ludvigin ruumiin luodinreikineen ja että von Gudden olisi hyökännyt ruiskun kanssa häntä kohti. Tuolloin tämän henkilääkärin oli pakko tappaa von Gudden itsepuolustukseksi. Taiteilija Hermann Kaulbach oli tuolloin myös henkilääkärin mukana, ja hänen luonnoksensa kuolleesta Ludvigista näyttää verivanan valuvan kuninkaan suupielestä.

Ludwig II Zeichnung/Hermann Kaulbach 1886.

Kuninkaallisen perheen kaukaisen sukulaisen kreivitär Josephine von Wrbna-Kaunitzin kerrotaan myös esitelleen teeseurueelleen Ludvigin takkia, jossa oli nähtävissä kaksi luodinreikää. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että muuan Willy Beihl väitti isänsä -tuolloisen hovipalvelijan- polttaneen kyseisen takin. Takin on myös väitetty tuhoutuneen tulipalossa vuosia myöhemmin Ludvigin kuoleman jälkeen.

Spekulaatioita tapahtumista voi esitellä mielin määrin, mutta varmaa totuutta asiaan on hankalaa saada: kuninkaan jälkeläiset Wittelsbach-suvusta ovat kieltäytyneet Ludvigin ekshumaatiosta. Sallittakoon tämä heille, vaikka tämä mysteeri jääneekin täten selvittämättömäksi.

(WikimediaCommons)

Ludvigin aikalaiset (ystävät ja palvelusväki) ovat kuitenkin kertoneet, ettei heidän mielestään kuningas ollut kuitenkaan umpihullu, kuten väitettiin. Hän kävi aivan täysjärkisiä keskusteluja ja kirjoitti loogisia kirjeitä, joten häntä kuvailtiinkin vain “hyvin erikoiseksi persoonaksi.” On sinänsä sääli, että tämä omaan haave- ja satumaailmaansa uppoutunut kuningas kohtasi loppunsa aivan liian varhain ja varsin mystisissä olosuhteissa.

Neuschwansteinin linnan sisätilaa. Lievää luksusta havaittavissa. (neuschwanstein.de)

Noh, oli miten oli; ainakin Ludvigin rakennuttamat linnat ovat maksaneet itsensä moninkertaisesti takaisin turistien lipputuloilla, joten Ludvigin satumaailma jäi kuitenkin konkreettisesti elämään tulevillekin sukupolville. Richard Wagner on myöskin aikanaan sanonut, ettei hän olisi pystynyt jatkamaan sävellystyötään ilman kuninkaan ylenpalttista tukea, joten Ludvigia on kiittäminen Wagnerinkin elämäntyöstä.

Mitäpä sitten tapahtui Ludvigin kuoltua? Kuningas haudattiin Pyhän Mikaelin kirkkoon Muncheniin, mutta hänen sydämensä sijoitettiin hopeauurnaan pieneen Altöttingin kaupunkiin bavarialaisen tavan mukaan. Starnberginjärvelle rakennettiin pieni muistokappeli ja järveen pystytettiin risti kuninkaan ruumiin löytöpaikalle. Joka vuosi järvellä pidetään muistotilaisuus 13. kesäkuuta.

Sijaishallitsija Luitpold oli vallassa v. 1912 asti, kunnes hän kuoli peräti 91-vuotiaana. Ludvigin nuorempi veli Otto Wilhelm Luitpold Adalbert Waldemar Wittelsbach kuoli 68-vuotiaana v. 1916. Tuolloin hän oli elänyt holhouksenalaisena jo useita vuosikymmeniä, sillä hänen henkistä tilaansa alettiin tarkkailla jo 1870-luvulla. On epäilty, että Otto olisi sairastanut tuolloin vielä tuntematonta skitsofreniaa, tai että hänellä olisi ollut syfilis.

Otto Wittelsbach (1848-1916).

Luitpoldin poika Ludwig Leopold Joseph Maria Aloys Alfred Wittelsbach nousi valtaan isänsä kuoltua, ja hän sai läpi perustuslain muutoksen, jolla Otto-parka saatiin vihdoin mielisairaana syrjäytettyä. Tällöin Ludwigista tuli virallisesti Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III, jonka hallitsijakausi kesti v. 1918 asti. Tuolloin muodostettiin Saksan demokraattinen tasavalta.

Kuningas Ludvig III (1845-1921).

Mitäpä me nykyajan introvertit tästä opimme? Ainakin seuraavat seikat:
-ei kannata palkata itselleen hovisäveltäjää
-ei kannata ihannoida ritareita ja joutsenia
-ei kannata rakennuttaa velkarahalla linnoja, ei ainakaan yhtä enempää
-ei kannata höpötellä itsekseen kuvitteellisille kuninkaallisille
-ei kannata patikoida järviympäristössä yhdenkään lääkärin kanssa, jonka sukunimessä on sana von.

Introverttailemisiin näillä ohjeilla, joita lienee suhteellisen helppo noudattaa!

SALAMAVAUHTIA SURVIVALISTIKSI

Johan tässä on taas viime aikoina kauhisteltu, kuinka vessapaperi voi loppua kaupoista. Mikä ihme siinä on, että tällainen seikka nousee aina uutisiin? Onko se hemmetin paperi nyt sitten merkki siitä, että me täysin luonnosta vieraantuneet ihmiset emme selviä päivääkään ilman pyhää kolminaisuutta eli esim. Emboa, Serlaa tai Lambia? Onkin siis aika tarkistaa, mitä muuta me ihmiset oikeasti tarvitsisimme selviytyäksemme jostakin äkillisestä tapahtumasta.

Ensimmäisenä mieleen nousee kuitenkin se, kuinka pitkästä tapahtumasta olisi kyse. On eri asia varautua vuodeksi, kuin vain muutamaksi päiväksi. Akka testaakin tässä täysin huumorimielessä itseään sekä lyhyellä ajanjaksolla (se kuuluisa 72 h), että pidemmällä survival-rupeamalla (aika määrittelemätön). Tällaisen mahdollisen skenaarion syitä Akka ei lähde arvailemaan, oletusarvona on vain se, että jotakin tavallisen elämän mullistavaa on tapahtunut. Tässä tekstissä näistä uhkakuviin varautujista käytetään nimityksiä prepperi, survivalisti tai selviytyjä.

(The Survival Journal)

Vessapaperista viis; jokainen meistä tarvitsee vettä/nestettä noin kaksi litraa päivässä pelkästään juomiseen. Lisäksi täytyy tietenkin miettiä puhdistautuminen, siivous, ruoanlaitto ym. vettä kuluttava toiminta. Muutama päivä ilman suihkua ei varmastikaan haittaa ketään, jos kotona täytyisi joka tapauksessa oleskella. Monet survivalistit ostavat kaupoista jopa joitakin vuosia säilyviä viiden litran vesipöniköitä, mutta todelliset prepperit värkkäilevät omia vedensuodatin- ja säiliösysteemejään innosta puhkuen. Useilla on myös mökillä kaivo, johon he turvautuvat, kuin viimeiseen oljenkorteen. Noh, Akka olettaa, että keskimäärin ihminen kuluttaisi noin 4 litraa/päivä. Akan taloudessa tämä tarkoittaisi 72 tunnin skenaariolla 36 litran vedenkulutusta. Akan täytyisi siis hankkia minimissään seitsemän viiden litran vesipönikkää kaupasta.

Yeah. Akka varmastikin raahaisi tällaisia pöniköitä pyöräntarakalla, kun ajokorttiakaan Akalla ei ole. Mutta: mikäli vedensaanti tosiaankin vaikeutuisi tai jopa katkeaisi, jokaiseen niemennotkoon ja saarelmaan lähetettäisiin vesisäiliöautoja, joista ihmiset voisivat hakea tarvittavaa vettä vaikkapa ämpäreillä (niillä miljoonilla ilmaisämpäreillä, joita on ahkerasti jonotettu). Yeah. Kuinka nopeasti tällaiset autot saadaan liikenteeseen niin, ettei niiden ämpäreiden kanssa tarvitsisi raahautua useita kilometrejä? Menisikö siihen esim. kaksi vuorokautta? Sillä aikaa Akka perheineen joisi mehutiivisteitä ilman vesilantrausta ja hädissään litkisi vettä kielellään (salaa) kissan vesikupista. Samaan aikaan ajatukset Saharan erämaasta hiipisivät kunkin mieleen ja keitaan kangastukset alkaisivat painaa takaraivossa. Vesihaaste on siis Akan osalta menetetty.

Seuraavana mieleen tulee tietenkin ruoka. Mm. Marttojen sivuilla on 72 tunnin kotivaralista, johon uutisissa onkin usein viitattu. Yksi seikka on varsinkin kiinnittänyt jo aiemminkin Akan huomion: miksi tässä listassa lukee SIPSEJÄ? Että ihanko ensimmäisenä jo muutenkin janoisena pitäisi alkaa rouskuttaa ällösuolaisia perunalastuja? Noh, rouskuttakoon ne, joille tämä vesihaaste ei tuota mitään ongelmaa. Pitäkää porakaivonne ja vesipönttönne, te onnekkaat!

Kotivara_esite-2019.pdf (martat.fi)

Ruoan suhteen Akan taloudessa pärjättäisiin kyllä ihan normaalisti jopa useitakin päiviä, mutta pidempään skenaarioon pitäisikin olla jo ihan kunnon survivalisti. Että maakellarissa olisi hillo- ja säilykepurkkeja rivissä niin maan tolkuttomat määrät, ettei paremmasta väliä. Yeah ja nope. Seuraava vaihtoehto olisikin lähteä riistanhakumatkalle tai kalareissulle lähimmälle, isommalle lätäkölle. Yeah ja nope, osa 2. Akalla ei ole metsästystaitoa eikä aseita, eikä autoa lähteä kilometrien päähän kalavesille (tai edes mökille, jota Akalla ei myöskään ole… tai edes alkeellisintakaan tietoa kalastuksen jalosta taidosta). Tässä vaiheessa alkaakin jo tuntua, että peli on lopullisesti menetetty. Hätäpäissään pitäisi siis ruveta värkkäämään alkeellista ritsaa tai yrittää tähdätä kivellä pihan oravia. Kissaa EI HUOMIOIDA tässä yhteydessä ravintona; tiedoksi teille pervoille, jotka sellaista jo ehditte ajatella.

(WikimediaCommons)

Sekä lyhyemmässä, että pidemmässä skenaariossa sitä ruokaa pitäisi myös jotenkin pystyä valmistamaan. Ja kas; grillihän onkin mainio apuväline, tai kaasulla toimiva retkikeitin! Noh, Akan grillissä on jokin vika liitännässä (tai-mikä-sitten-lieneekään) eikä retkikeitintäkään huushollista löydy. Mikäpä tässä tilanteessa neuvoksi? Hmm… ei muuta kuin nuotiota pihalle, ei siinä kai muukaan auta. Kyllähän nyt partiota tai armeijaa käymätönkin ihminen osaa yhden nuotion virittää; eikös vain? Mikäli yhtään on lukenut Tupun, Hupun ja Lupun erätaidoista, niin kaikki on mahdollista! Vielä parempi on, jos on ehtinyt perehtyä MacGyverin kaikenkattavaan käpyteknologiaan. Hänen opeillaan kotivaralistassa olisi vain kaksi tarviketta: käpyjä ja teippiä.

Richard Dean Anderson.

No niin. Nestehukkaisena ja nälkäisenä ihminen tarvitsee lisäksi suojaa ja lämpöä. Monet prepperit valmistautuvat mm. valtavilla klapimäärillä, joista riittää sitten sähkölämmityksenkin korvikkeena lämpöä koko huusholliin. Mitenkäs tämä homma toimii kerrostaloissa? Myöskään Akalla ei ole sisätiloissa takkaa, eikä mitään kaasukäyttöisiä vehkeitäkään lämmitykseen. Tällaisessa 72 tunnin skenaariossa vanhassa talossa ehtisi tulla kylmä, joten villavällyt ja makuupussit olisivatkin tarpeen. Pidemmässä skenaariossa Akka värkkäisi jonkinlaisen nuotion vaikka peltiastiaan, perhana vieköön… äh; siihen mennessä olisi kyllä huolettomasti kuoltu jo janoon ja nälkään (vessapaperin puutteesta puhumattakaan). Samaan aikaan kaikki valistautuneet selviytyjät istuskelisivat mökeillään lämmin viltti harteillaan takkatulen loimossa ja kuuma teekupponen kädessään: “Oli se hyvä, että osattiin varautua, eikös vaan, Pentti?” Damn you, mökkiläiset ja takkalaiset!

Näiden perusasioiden lisäksi ihminen tarvitsee tietenkin lääkkeitä, patteriradion, taskulamppuja, kynttilöitä ja tietenkin pattereita. Hmm… Akalla on jossakin vanha cd-mankka ja jossakin ehkä taskulamppu, jonka lamppu ei ole mennyt rikki. Kaikenkokoisia pattereita pitäisikin hankkia, mutta esim. rikkinäiset led-valoilla toimivat taskulamput lienevät mennyttä kauraa, kun ei niitä lamppuja pysty vaihtamaan. Vai pystyykö?! Mutta… ei huolta: p*skaakos sitä tarvitsee mitään nähdäkään, kun täysin nestehukkaisena, aliravittuna ja hypotermisena näkeekin jo ihan muina mieh… henkilöinä ihan omia näkyjään. Siinä voi ihan rauhassa kuvitella, että hetken aikaa virtaa pihisevässä radiossa soitetaan messevää bilemusiikkia, vaikka todellisuudessa sieltä kuuluu yleinen hälytysmerkki ja ohjeistuksia. Ah, sitä auvoa, vielä viimeisillä voimillaan saa kuulla riemullista ilakointia!

Tällaisista seikoista ei bunkkeri-survivalistien tarvitse kuitenkaan juurikaan välittää. Akka muistaa männävuosilta tv-sarjan, jossa esiteltiin amerikkalaisia preppereitä betonibunkkereineen ja asearsenaaleineen. Tällaisissa perheissä jopa polvenkorkuisille kakaroille annettiin heti pyssyä käteen, kunhan olivat vaipoista päässeet eroon. Viikonloppuhuvituksina koko perhe saatettiin pakata autoon, joka oli lastattu täyteen selviytymistarvikkeita ja sitten huristeltiin autolla iloisina keskelle-ei-mitään. Mikäpä sen hauskempaa, kuin pitää perhettä jatkuvassa hälytystilassa ja ahtaa heidät lopulta maanalaiseen kammioon kärvistelemään! Siinäpä sitä oikeaa “The American Dreamia” itse kullekin säädylle.

Entäpä se vessapaperi? Millä ihmeellä me tulemme toimeen ilman silkinpehmoista ihanuutta, joka hivelee persposkiamme päivittäin?? Mm. muinaisessa Roomassa paperin tilalla käytettiin keppejä, joiden päähän oli sidottu pesusieni. Pyyhkimisen jälkeen keppi upotettiin suola- tai etikkaliuokseen seuraavalle asioijalle “puhdistettuna” käytettäväksi. Kuten tunnettua; roomalaisajalla oli tapana käydä julkisissa käymälöissä, joissa istuttiin vieri vieressä ilman mitään vessakoppeja. Olihan se varmasti mukavaa turista ajankohtaisista asioista samalla, kun… “luonto kutsui.”

(SmithsonianMag)

Kiinasta on myös löydetty keppejä, joissa on todisteita ihmisen suolistoloisista, joten keppitekniikalla on sielläkin pärjätty. Kreikasta taasen on löydetty ruukunpalasia, joita on käytetty samaan tarkoitukseen. Ja ennen keramiikkaakin on tietenkin käytetty sopivia kasveja, joten se saunavihtakin voisi mainiosti toimia ihan muuallakin, kuin saunassa.

Xylospongium eli vessakeppi (WikimediaCommons).

Lopputuloksena: katastrofin sattuessa henkitoreissaan oleva Akka hymyilee lattialla maatessaan onnellisena siitä, että tuli sitten säästettyä niitä mainoslehtisiä ja sanomalehtiä ihan urakalla! Ihan sama, vaikka vatsan etupuoli koskettaa jo selkärankaa; kunhan vain on paperia! Ja ihan sama, vaikka kissakin on jo henkitoreissaan, KUNHAN VAIN ON PAPERIA!!

Kunnes… Akkaa koputetaan sormella olkapäähän: “Et viittis nousta sieltä lattialta? Tää sähkökatko kesti vaan kaks tuntia ja kaapissa on 10 rullaa vessapaperia!!”

LAUTAPELIEN HISTORIAA

“Levis nelostielle lasten Monopoli,” laulaa Arttu Wiskari biisissään Tässäkö tää oli.

Ei ollu eikä levinny, ainakaan Akan puolelta, sillä Akka ei ole koskaan pelannut Monopolia. Tämä on tosiasia, ja Akka kuuluukin tukiryhmään “Aikuiset Monopolineitsyet, joita ei ole koskaan kiinnostanut pelata kyseistä peliä.” Tässä ryhmässä on yksi jäsen (Akka). Onkin siis aika katsahtaa, minkälaisia ja kuinka vanhoja pelejä muinoin on pelattu; ja tietenkin MISSÄ.

V. 2013 Turkista löydettiin yhdeksän haudan kaivausten yhteydessä maailman vanhimmiksi pelinappuloiksi nimettyjä kivisiä esineitä. Osa esitti eläimiä, osa oli pyöreitä tai pyramidin muotoisia. Nämä nappulat löydettiin samasta kätköstä, joten mitään yksittäisiä hautausamuletteja ne eivät täten olleet. Löytöalue oli tuolloisen Mesopotomian vilkkaan
kauppareitin varrella, joten onkin luonnollista, että pelit ja pelivälineet kulkeutuivat ympäri Aasiaa, Lähi-itää ja Eurooppaa. Nämä löydetyt nappulat lienevät n. 5000 vuotta vanhoja, mutta alueella asuttiin jo 7000 vuotta sitten.

(DiscoveryNews).

Maailman vanhimmaksi peliksi kutsuttu Senet oli yleinen peliväline mm. Egyptissä jo n. 3100 vuotta sitten. Tämän pelin alusta koostuu kolmesta 10 ruudun rivistöstä, ja pelin ideana oli päästä ensimmäisenä ruudukon päähän. Nopan sijasta heitettiin luita tai merkkitikkuja, jotka määräsivät kuljettavien ruutujen määrän. Pitkään peli oli hyvin yksinkertainen, mutta myöhemmin peliin lisättiin mm. ruutuja, joista joutui palaamaan alkuun. Lisäksi peliin lisättiin uskonnollisia aspekteja. Tällaisia pelejä onkin löytynyt paljon: hienoimmat niistä on tehty norsunluusta, mutta ihan tavallisia, puisiakin pelialustoja on säilynyt nykypäiviin asti. Sinänsä tällaista peliä on helppo pelata vaikkapa raaputtamalla kepillä maahan ruudukon (vrt. ristinolla), joten pelin suosio ei olekaan mikään yllätys.

Senet-peli (BritishMuseum).

Yhtä vanha peli on Mehen, jonka säännöt ovat jääneet historian hämäryyksiin. Tähän peliin kuuluu kiekkomainen alusta, jonka pinnassa on käärmemäinen spiraali keskustaa kohti. Yeah, tästä voi päätellä jotakin pelin kulusta, mutta sääntöjä ei siis tosiaankaan ole tiedossa. Pelin suosio hiipui Egyptin vanhan valtakunnan myötä. Hmm, pitäisi varmaan kaivertaa kivitauluun Afrikan tähden säännöt… ihan vaan varmuuden vuoksi.

Mehen-peli.

Tätä peliä muistuttaa suuresti nykyinen afrikkalainen peli Hyeena, jossa vastaavanlaisella kiekolla matkataan ensin keskustaan, jossa vapautetaan hyeena. Tämä elukka lähtee sitten nappaamaan vielä pelilaudalle jääneitä nappuloita! Akka voikin mainiosti kuvitella, kuinka tällä pelillä voi olla suorat sukujuuret tähän Mehen-peliin.

Roomalaisten suosiossa oli peli nimeltään Ludus Latrunculorum/Latrunculi eli palkkasoturien peli. Tästä pelistä on löytynyt kirjallisia mainintoja jo vuodelta 100 eaa, mutta pelin säännöt eivät ole kokonaan selvillä. Tämäkin peli pohjautui peliruudukkoon, jossa vastustajat ottivat toisistaan mittaa strategisella sodankäynnillä. Tässä pelissä on selvästi havaittavia yhtymäkohtia myöhempään shakkiin.

Ludus Latrunculorum (Latrunculi) – Ancient Games – Playing the Board Games of the Ancient World

Latrunculin tyyppistä peliä pelattiin myös Skandinaviassa ja Brittein saarilla jo n. 400 eaa. Tällaisia Tafl– tai sen mukaelman Hnefatafl-pelin ideana oli myöskin ruudukko, jossa nappulat saattoivat kuningasta eteenpäin. Peli päättyi, kun kuningas joko antautui tai pääsi turvaan hyökkääjiltään. Löydetyt, muutamat pelit on ajoitettu 600-700 -luvuille jaa., ja ne on löydetty vanhojen luostareiden kaivauksista.

(DailyMail).

Ja niin… se kuuluisa shakki. Kuten edellisistä esimerkeistäkin huomaa, tietyt pelit kehittyvät jopa useiden vuosisatojen aikana erinimisiksi peleiksi, jotka sitten ovat vakiintuneet tietynlaiseen muotoon. Useampikin valtio haluaisi tietenkin julistautua shakin alkuperämaaksi, mutta käytännössä tämä ei ole mahdollista juurikin pelien sekoittumisen takia.

Ja ah, nyt Akka ei malta enää odottaa (rummunpäristyksiä): The Royal Game of Ur eli Urin kuninkaallinen peli on aivan Akan suosikki! Eikä vähintään siksi, että legendaarinen assyriologi Irving Finkel on kääntänyt meille tavallisille pulliaisille nuolenpääkirjoituksista peliohjeetkin! (No nih, Akka; mene asiaan…) Tämä peli on siis maailman vanhin oikeilla ohjeilla pelattava peli, sillä tällaisia pelilautoja löydettiin peräti viisi 1920-30-lukujen kaivauksissa. Ja kuinka ollakaan, muinaisen Mesopotamian Urin kaupungista… Kaikki tiet vievät Mesopotamiaan!

Nämä pelit ovat noin 4600 vuotta vanhoja ja seuraavan videon pelilauta onkin British Museumin kopio, joita he myyvät kaupassaan. Alkuperäinen lauta on tietenkin esillä museossa, kuten niin moni muukin historian syövereissä maailmalta kaapattu muinaisesine. Noh, joka tapauksessa Irving Finkel on legenda ja tämä äijä on siis tosiaankin mainio. Akka suositteleekin katsomaan hänen dokkareitaan juutuubista, mikäli vähänkään tällainen eksentrinen henkilö iskee omaan ytimeen. Varsinkin, kun tämä äijä on guru alallaan ja hänellä on loistava huumorintaju.

Tässä videossa Finkkeli siis pelaa suositun tubettajan kanssa, kerrassaan legendaarista matskua! Ja; nyt kun shakkikin tuli jo mainittua, niin laitetaan myös tämä linkki:

Nämä ihastuttavat Lewisin shakkinappulat on siis löydetty Skotlannin Ulko-Hebrideiltä Lewisin saarelta v. 1831 ja tähän nappulasettiin kuuluu peräti 79 nappulaa. Tämä määrä riittäisi melkein neljään shakkisettiin, mutta osa nappuloista kuitenkin puuttuu. Nappulat on ajoitettu vuosiin 1150-1200 jaa, ja ne on taidokkaasti kaiverrettu mursun ja kaskelottivalaiden luusta.

On myös epäilty, että tekijä/nappulat olisivat peräisin Norjan Trondheimista, sillä tuohon aikaan mursunluu-kaivertaja-gurut toimivat nimenomaan tuolla… JA: paikallisesta kirkosta on löydetty myös kuningatarnappulan palanen ja nappuloiden istuimet näyttävät norjalaisvaikutteisilta.

Huu; siellä on paikallinen Eemeli kaiverrellut puukollaan luuta menemään puuvajassa! Ei nimittäin olisi ollenkaan yllättävää, koska näitä nappuloita on löydetty kuitenkin useita kymmeniä. Olisikin hauska ajatella, että jokin mursunluun-veistämisen-oppipoika olisi laitettu asialle, ja poika olisikin osoittautunut mestaritekijäksi.

Tällaisia tilanteita on tapahtunut aiemminkin; että oppipoika oppiikin paremmaksi, kuin opettajansa. Esimerkkinä mainittakoon Leonardo Da Vinci näin historialliselta kannalta; yleisnero, joka joutui tekemään taitojensa mukaisesti myös tilaustöitä ja suunnitelmia aseteollisuuteen. Leonardoa moinen ei juurikaan kiinnostanut, mutta pakkohan hänen oli saada särvintä leivän päälle, kuten meidän muidenkin.

Leonardon tankki hänen muistiinpanoissaan (ajoitus ei tiedossa; Da Vincin elinaika 1452-1519).

On kuitenkin hauska ajatella, missä vaiheessa muinaisilla ihmisillä oli oikeasti selviytymisen ohella ns. luppoaikaa, jota piti jollakin tavalla täyttää? Että onko sitä vain odoteltu nuotion ääressä lihan kypsymistä, kunnes joku on huvikseen alkanut heittää kiviä huitsin nevadaan. Sitten ollaankin porukassa innostuttu, että kukas heittää pisimmälle…? Tällainen skenaario voisi olla hyvinkin mahdollinen, eikä tällaisesta toiminnasta olisi täten jäänytkään edes mitään jälkiä tai todisteita.

Siellä on nuotion loimussa istunut suvun patriarkka Vanha Äijä keppiinsä nojaten; n. 50-60-vuotias (satoja tuhansia vuosia sitten tuollaisen iän saavuttaminen oli jo hyvin harvinaista). Tämä ukkeli on siinä istuessaan maiskutellut hampaattomalla suullaan haistaessaan paistuvan lihan tuoksun ja katsellut naureskellen nuorempien miesten leikkisää kisailua. “Pirähän poika sukus kunniaa yllä,” on vanhus siinä istuskellessaan saattanut sanoa.

(bbc.com).

Ja kas; tällaisista kisailuista on saattanut muodostua perinteitä, jotka ovat sitten muotoutuneet eri sukupolvien myötä kaikenlaisiksi pelilaudoilla pelattaviksi huvituksiksi. Siihen vaadittiin vain hetkinen luppoaikaa, Vanha Äijä ja kilpailuviettiä, hah hah!

SUKUJUHLAT TUTANKHAMONIN MALLIIN

Rippijuhlat, häät, valmistujaisjuhlat, kissanristiäiset, sukujuhlat… just name it; et voi kuitenkaan muistaa kaikkien sukulaisuussuhteita tai edes nimiäkään, kun porukkaa on koolla jopa useiden vuosien takaa. Siinä sitä sitten tervehditään iloisesti ja siirrytään eteenpäin miettien, että kukas perhana se tuokaan mahtoi olla.

Tutankhamon (CNN).

Vaan annapas olla: Egyptin faaraoiden aikaan sekametelisoppa olikin astetta pahempaa laatua, kun jumaluussuku haluttiin pitää puhtaana ja tyttäriä naitettiin peräti isilleen tai veljilleen. Tämä oli aivan yleistä toimintaa, jonka seurauksena useampikin faarao joutui jopa useiden vuosisatojen aikana kärsimään hirvittävistä perinnöllisistä vaivoista. Tutankhamon lienee tästä tunnetuin esimerkki; tämä 19-vuotiaana kuollut nuorukainen ei ollut uljas soturi, vaan todennäköisesti malariaan, sirppisoluanemiaan ja reiden avohaavan aiheuttamaan tulehdukseen kuollut kampurajalka, jonka haudasta löydettiin muiden aarteiden joukosta noin 120 kävelykeppiä.

Tutin hautakammion esineistöä/WikimediaCommons.

Akka kertookin tässä kuvitteellisen kertomuksen Tutankhamonin (näin kavereiden kesken Tut) perhejuhlista, joihin kukin voi ehkä kauhistuen samaistua:

KV55: “Mä oon muumio KV55, minut nimettiin hautanumeron perusteella v. 1907. Mut on siirretty siihen hautaan jostakin muualta, kuten meitä muitakin. Tutkijat löysivät Akhenatenin eli TUTIN ISÄN nimellä koristeltuja tavaroita, mut en mä voikaan olla Akhenaten, kuten ne luulivat. Oon meinaan liian nuori; semmonen 19-26-vuotias. Akhenaten hallitsi ainakin 17 vuotta, joten emmää se ainakaan ole. Oon kuitenkin Tutin faija; siitä on tehty DNA-testejä, mut nekin voi olla ihan päin helv…ä, kun me ollaan kaikki oltu samaa sukua jo ties miten kauan. Että tää on nyt uusin tieto; unohtakaa se tieto, että olen Akhenaten!!”

KV55-muumion rekonstruktio (AncientOrigins).

KV35YL: “Mä oonkin TUTIN ÄITI, mut kukaan ei tiedä mun nimeä. Oon siis vaan KV35YL eli Younger Lady. Mut löydettiin v. 1898 ja nimettiin sitten nuoremmaksi naiseksi. Ai miksi? Mun vierellä makas vanhempi nainen ja nuori poika, mut mulla oli ihan kauheimmat vammat näistä kahdesta. Jep, mun naama meni keturalleen jo ennen muumiointia: palsamoijat tunkivat mun poskionteloon sen takia jotain öljyisiä rättejä. Jättivät perhana vielä aivot ja sydämenkin paikoilleen, vaikka ne olis pitäny ottaa veks! Meni sitten oikea käsikin jossain vaiheessa poikki, mut ne oli vaan haudanryöstäjiä, ei se mua enää sillee haitannu. Mutta oon kuitenkin DNA-testattu Tutin äiti; mutta samalla mä oon tuon äskeisen äijän KV55 tytär. Että silleen perinteiseen tapaan ihan kiva avioliitto! Mut: mä kuolin sillai 25-30-ikäisenä, ihan tavallinen ikä muutenki, jos tulee terveysongelmia. Mulle nimittäin tuli; joko hevosenpotkuja tai kirveestä naamaan. Päätelkää ihan itte, ei ne tutkijat nimittäin tiedä.”

Younger Lady KV35.

KUNINGATAR TIY: “Mut on löydetty tuosta samasta haudasta KV35, ja mä olen se vanhempi nainen. Mä olenkin, kuulkaas, ihan peräti Tutankhamonin isoäiti ja Akhenatenin ylpee äitee. Ette kyllä usko, että Tutin haudasta löyty mun hiuskiehkura, ja mullahan olikin upea tukka! Mutkin on siirretty, perhana vieköön, olin jonkin aikaa vanhan ukkokultani Amenhoptep III:nkin haudassa ja sieltä tutkijat löysivätkin mun nimellä merkityt kanooppiastiat (sisäelinastiat)! Että nää siirtäjät sitten ilkesivätkin jättää mun sisäelimet sinne! Voi voi, että vanhaa ihmistä raastaa tollanen nuorison huolimattomuus! Ja piruako mut piti siirtää tonne noitten muiden sekaan; niinku mulla ei olis mitään arvoa! Mää muuten tiedän, kuka tuo nuorempi muija ja tuo poika on, mutta enpäs kerro, häh hää! Mä oon muuten tuon kohta mainittavan Ayn sisko, jottas tiedätte!”

Kuningatar Tiy KV35.

NEFERTITI: “Moi vaan kaikki, mulla on ihan hirvee kiire. Mulla on Insta päivittämättä ja kaikki haluu koko ajan kuulla, mis mä oon ja oonksmä Tutin äiti. No en ole, uskokaa nyt jo! Ja etsikää mun hautapaikka jo vihdoinkin, f**k! Voin antaa vinkin, miks en ole Tutin äiti: mun nimeä ei ole sen hautakammiossa ollenkaan (eikä mun vanhempien jumalallista asemaa ole mainittu missään muuallakaan) ja mun isä SAATTOI olla AY, Akhenatenin virkamies, josta tuli faarao Tutin jälkeen. Et mä kuolin niinku ehkä ennen Tutin syntymää, siks mua ei ole mainittu, vaikka Tutin lastenhoitaja mainitaan sen hautakammiossa. Mä saatan kyllä olla tuon KV35:n nuoremman naisen serkku, ehkä… Mut hei; ei mulla oo aikaa tällaiseen just nyt. Heippa, nähdään!”

Nefertiti.

KV35: “Mä oon se nuori poika haudasta KV35. Kyllä vähän ottaa päähän jäädä näiden naisten varjoon, mutta minkäs teet… totanoin, mä oon kuitenki ehkä Webensebu, Amenhotep II:n poika tai sitte mää oon Thutmose, Amenhotep III:n poika. Ketään ei kauheesti kiinnosta, kun mä kuolin niin nuorena, eikä musta tullu faaraoo. Mun äiti oli ehkä Sitamun, yks Amenhotep III:n ja kuningatar Tiyn tyttäristä. Ei mua sillai kiinnosta, mitä sukua mä olin Tutille. Eihän musta tullu faaraoo, anyway. Että se homma jäi niinku siihen sitte.”

Young Boy KV35.

MERITATEN: “Hei, c’mon; mä ehdin vasta paikalle ja täällä on jo täysi väittely päällä, vai?! Odotetaan vaan, kun mun mun viis siskoa suvaitsee saapua paikalle: Meketaten, Ankhesenpaaten, Neferneferuaten Tasherit, Neferneferure ja Setepenre! Mut kuitenkin; mä oon Akhenatenin nuorin tytär ja mä EHKÄ olin faaraona nimellä Neferneferuaten, mut sitähän te ette saa koskaan tietää! Mä SAATOIN myös olla naimisissa Smenkharen kanssa, muistakaa se!”

SMENKHARE: “Ääh, aina samaa scheissea näissä tapaamisissa. Te ette tiedä, että mä SAATOIN olla Nefertiti, Akhenatenin veli tai jopa Akhenatenin rakastaja. Miettikää hei tätä mun keissiä! Mä oon tosi arvoituksellinen, kukaan ei osaa sanoa, kuka mä olin! Ei edes sukupuolta!”

AKHENATEN: “No niin, lapset, sisaret, veljet, vanhemmat, isovanhemmat… ihan kaikki sukulaiset ylipäätään…! Jospa rauhoitutaan ja istutaan juhlapöydän ääreen ja kunnioitetaan ainoaa jumalaa, Atenia. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”

Akhenaten/WikimediaCommons.

Yleisen metelin (joka johtuu Akhenatenin monoteistisesta jumalkäsityksestä, joka unohdettiin hänen kuolemansa jälkeen Tutin toimesta) jälkeen paikalle saapuu vihdoinkin itse poikakuningas Tutankhamon kävelykeppiinsä nojaten. Pöytä hiljenee, astioiden ja tuolien kolahtelu vaimenee, kun Tut istuu paikalleen muiden seuraan muina miehinä. Kepin hän asettaa huolellisesti nojaamaan kullatun tuolinsa käsinojaa vasten, ennen kuin sylkäisee viereisen ruokailijan viinimaljaan. Kukaan ei sano mitään.

TUTANKHAMON: “Mitäs tänne? Sitä samaa, ku aina ennenki, vai? Laittakaas niitä vateja tännekin kiertämään. Varsinkin sitä paistivatia.” Kaikki nyökkäilevät ja laittavat astioita eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.

TUTANKHAMON: “Noh; olette vihdoinkin oppinu, että mä oon se ainoa, joka muistetaan enää nykypäivänä sellaset-niinku-vajaa-3000 vuotta myöhemmin. Että pidätte vihdoinkin suunne kiinni!!”

Pöytäseurue pysyy hiljaa ja nyökkäilee, koska poikakuningas on aivan oikeassa.

Akhenaten kuitenkin rykäisee ja sanoo sitten hiljaa: “Pitääkö se paikkansa, että Howard Carter irroitti v. 1922 vahingossa sun peniksen tutkimusten yhteydessä?” Tutin muumioitu penis löytyi tosiaankin irrallisena arkusta tutkimusten yhteydessä; Akan huomautus.

Pöydän ympäriltä kuuluu vaimeaa tirskuntaa eli asia on kaikkien tiedossa, siitä ei vain puhuta.

TUTANKHAMON: “Oliko sun ihan pakko ottaa tääkin asia yleiseen tietoon… Kirous sun päälles, ilkiö!!”

Näinkin pahasti asiat voisivat siis mennä sukujuhlissa. Paino sanalla SUKUjuhlissa, kun kaikki ovat kirjaimellisesti toisilleen sukua ihan perheen sisäisesti ja keskenään.

Tupakkipaikalla kulman takana sitten supatellaan aterian jälkeen, että “hemmetin Tut, olis vaan jäänyt pois, olis ollut kaikilla paljon kivempaa” ja “niin just, miks sen pitää aina änkeytyä ja olla niinku ainoo faarao ikinä!”

Mikään ei muutu vuosituhansien aikana, kuten Akka on tässäkin kertonut. Ihmisen perusluonne ei ole kuitenkaan juurikaan muuttunut, kuten lukuisat hautakirjoitukset ja asiakirjat myöhemmiltäkin ajoilta todistavat. On riidelty pikkuasioista oikeudessa asti ja näistäkin seikoista on jäänyt lukuisia todisteita kaikille jälkipolville luettavaksi sekä papyruksilla että savitauluissa. Voi meitä ihmisiä, voi meitä; aina löytyy kaikenlaista kärhämän aihetta …!

Akka säälii Tutin tapauksessa arkeologeja, sillä tällaiset sukuhistoriat ovat aivan järkyttäviä tutkittavia: kuka on ollut kenenkin kanssa, ketkä ovat oikeasti DNA-tiedettyjä sukulaisia ja tässä listassa ovat nimenomaan useat sisarukset ja vanhemmat, joita paritetaan pitkin poikin! Nope, kiitti-mulle-riitti, sanoo Akka useiden kymmenien tuntien tutkimusten jälkeen. Ja aivan koska tahansa voi tulla uusin tieto, joka kääntää koko homman päälaelleen!

Yksi Tutin rekonstruktio (CBSNews).

Terveisiä Akalta TUTille tällä erää: harmillista se penishomma! Älä huoli, sellaista voi sattua ihan kaikille miehille/muumioille!

Zahi Hawass Set to Announce Queen Nefertiti Mummy Discovery: What Do We Know? | Ancient Architects – YouTube päivitys 25.9.2022 (juttuun liittyvää matskua).

Tutankhamonin haudassa on sittenkin salaovi – Kuuluisa egyptologi on vakuuttunut siitä löydettyään haudasta ”piilotettuja hieroglyfejä” – Tekniikan Maailma 27.9.2022

ILMASTONMUUTOKSEN ARKEOLOGIAA

Lehdistössä hehkutetaan “täydellistä juhannussäätä,” josta me kaikki saamme nauttia paraikaa. Noh; kuka nauttii helteestä ja kuka ei, mutta samalla unohtuu asian toinen kääntöpuoli. Tällaiset hellekaudet ja jatkuvasti kohoavat lämpötilat tulevat olemaan “uutta normaalia” seuraavienkin vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Ehkäpä tulevina vuosina lehtien uutisotsikot voisivat juhannuksena olla muotoa “Helle ei lopu juhannuksenakaan” tai “Eikö tämä piina jo riitä? Mittarissa on ollut 30 astetta jo kuukauden ajan!” Akka ei kuitenkaan ole ilmastonmuutoksen asiantuntija, joten onkin parempi keskittyä sen aiheuttamiin arkeologisiin löytöihin, jotka siis tässä tapauksessa ovat suoraa seurausta kohoavista lämpötiloista.

(Secrets Of The Ice.)

Tavallisen pulliaisenkin järki sanoo, ettei jäätiköiden sulaminen ole ollenkaan hyvä juttu, mutta samalla sulavan jään keskeltä paljastuu yllättäviä löytöjä historialliselta ajalta. Tunnetuin, täydellisin ja vanhin on tietenkin v. 1991 löydetty herrasmies Ötzi, joka kuollessaan 5300 vuotta sitten tarjoaa edelleenkin tutkijoille yllätyksiä. Akka on kirjoittanut tästä aiemminkin, joten tarkastellaanpa muita, uudempia ja ajankohtaisempia löytöjä:

Mongolian Altai-vuorilla jopa 10 000 vuotta sitten muodostuneet jäätiköt ovat alkaneet sulaa jo vuosia sitten. Jään alta onkin paljastunut kunnianarvoisille tutkijoille paljon materiaalia, jota on yritetty kiireellisesti pelastaa. Kaikki jäähän jääneet “aikakapselit” tuhoutuvat nopeasti joutuessaan ilman ja auringonvalon kanssa kosketuksiin, mikäli niissä on orgaanisia materiaaleja.

Altai-vuorilta on löydetty mm. yli 3000 vuotta vanhoja nuolenkärkiä, joissa oli yhä eläinten jänteistä tehtyjä sidoksia, joilla kärki kiinnitettiin puiseen nuolenvarteen. Jänteitä on käytetty myös jousien tekemiseen, ja näitäkin on löydetty peräti useita!

Liikuttavin ja persoonallisin lienee ehkä hevosen kavioihin tehty lumikenkä n. vuodelta 300 eaa. Tällainen löytö kertoo paljon elämän olosuhteista, joita tuolloisina aikoina jouduttiin tosiaankin elämään. Kun ruokaa oli haettava, se metsästettiin kylmiltä vuorilta ja ihan perusmateriaaleista keksittiin uusia vempeleitä tätä työtä helpottamaan. Akka nostaa hattua näille menneisyyden keksijöille!

Mittakaava tässä kuvassa on todellakin pielessä, mutta esine itsessään on järkyttävän kekseliäs ja taidokas.

Ihan perusäijäkin/-akkakin/-henkilökin tajuaa, että tällainen materiaali ei kauaa kestä suorassa auringonvalossa ja hapessa vuosisatojen tai jopa vuosituhansien jälkeen! On kammottavaa ajatella, että tässä tosiaankin taistellaan aikaa vastaan sekä ekologiselta kannalta, että arkeologiselta kannalta.

Tunika konservoituna (secretsoftheice.com)

Norjan länsirannikon vuoristoalueelta Lendbreenista on löydetty mm. kokonainen tunika vuodelta 300 jaa. Tekstiililöydöt ovat erittäin harvinaisia, joten tällainen pitkä paita oli todellakin upea löytö! Samoilta alueilta löytyi myös kudottu lapanen, jonka kunto on erinomainen.

(Secretsoftheice.com).

Akan sydäntä lämmittää eritoten tällainen löytö; onhan Akka sentään sukkien kutomisen taitaja! Tämä lapanen on peräisin viikinkiajalta eli n. v. 900-1000 jaa. Joku viikinkiäiti on kutonut pojalleen lapaset tämän lähtiessä matkaan, jolta hän ei ehkä koskaan palannut! Oi voi ja nyyh!

Tosiasiassa lapanen voi olla vain paikallisen, huolimattoman lammaspaimenen hukkaama; mistäpä sen voisi tietää! Ärgh anyway, sillä kudottuja tuotteita ei noin vain “hukata,” poijjaat!

Tutkijoiden löytämiä todisteita keinoista, joilla on liikuttu paikasta toiseen: jonkinlaista rekeä tai kelkkaa on vedetty mukana tällaisten rakenteiden avulla.

Tämä Norjan vuoristoalue onkin ollut tutkijoille varsinainen helmi kaikkien löytöjen perusteella, sillä alueelta on löydetty myös useita käsintehtyjä kenkiä. Niistä täydellisin on vuodelta 1000 jaa. ja se on tehty turkiksesta niin, että karvat ovat olleet kengän ulkopuolella. Tämä on saattanut parantaa kengän pitoa lumihangessa, kuten tutkijat epäilevät.

Norjalainen kenkä (Smithsonian Magazine).

Noh, tähän aiheeseen liittyy tietenkin Alpit; herrasmies Ötzikin löytyi nimenomaan Alpeilta Italian ja Itävallan rajalta muutamien retkeilijöiden toimesta. Jää on paljastanut jopa 5000 vuotta vanhan, koivuntuohesta tehdyn nuoliviinin uumenistaan, nahkahousujen ja -kenkien jäännökset sekä useita muita perustarvikkeita tuolta ajalta. Vanhin löytö on jopa 6000 vuotta vanha punotun korin pohja.

Tällainenkin löytö paljastaa jotakin hyvin henkilökohtaista eletystä elämästä: korinpunontaan tarvittiin aikaa, kärsivällisyyttä ja taitoa. Miksi kori ja muut löydetyt tavarat ovat sitten jääneet löytöpaikkaan tuhansiksi vuosiksi, liittyykö tarinaan jokin mysteeri? Ärgh; kaikkeen liittyy aina mysteeri, sanoo Akka! Tai jos ei löydy, niin sellaiseksi se muuttuu Akan toimesta, hah!

Ötzin rekonstruktio. Ötzi on kuollut n. 45 vuoden iässä, mutta tuohon aikaan hän eli jo vanhuuttaan. Ötzillä oli matoja suolistossaan, reumaa nivelissään ja oletettavasti jatkuvia kipuja. Nuolenkärki hänen olkapäässään kuitenkin kertoo, että Ötzi tapettiin vuorenrinteelle. Hänen arvokkaat varusteensa kuitenkin kertovat, että kyseessä saattoi olla yhteisönsä arvostettu jäsen, joka on mennyt vuorille joko omatoimisesti tai karkotettuna.

Jäiden sulaessa on tehty myöskin ruumis- ja eläinlöytöjä, jotka ovat säilyneet jäässä jopa useita vuosituhansia. Siperiasta löytyi lähes täydellinen koiranpentu v. 2018, ja tämä pentu nimettiin Dogoriksi. Koira näyttää tosiaankin vain nukkuvan, sillä hampaat ja viiksikarvatkin ovat säilyneet jään keskellä. Voih ja nyyh tällekin pikkukaverille! Tällainen löytö saattaa kuitenkin valottaa käsitystä siitä, koska ja miten koirasta tuli kotieläin ja ihmisen paras kaveri. Tähän Akka ei kissaihmisenä puutu ollenkaan.

(Public Domain).

Mistäpä sitten mahtaa löytyä näitä mammuttilöytöjä, jotka paljastuvat myöskin jäätiköiden alta? Jep, Siperiasta tietenkin! 1 ja 2 kuukautta vanhat mammutinpoikaset löytyivät lähes täydellisinä jään alta v. 2007-08. Nämä poikaset – Luyba ja Khroma – tukehtuivat mutavyöryyn ja säilyivät uskomattoman hyvässä kunnossa löytymiseensä asti. Siihen meni noin 40 000 vuotta, god damn! R.I.P näille pikkuisille, joiden lähes täydellisiä ruumiita me käytämme tieteen edistämisen nimessä.

Luyba-mammutti (The Washington Post).

Ilmastonmuutoksen myötä vähentyvä jäätikkö huolestuttaa tietenkin usean eri tieteenalan tutkijoita, mutta samalla tosiaankin paljastuu näitä äärettömän tärkeitä löytöjä jään alta. Että nyt olisi sitten ihan perusihmisten aika kiipeillä jäätikköseuduilla ja ilmoittaa kaikki mahdolliset löydöt tutkijoille; jos sellaisia löytyy! Tällaiset jäästä paljastuvat löydöt tuhoutuvat noin 20 vuoden aikana, mikäli niitä ei kukaan havaitse, kertovat asiantuntijat.

Tällaisten jäätikkö-arkeologien työ on käytännössä arpapeliä, ellei paikallisten ihmisten perinteitä tai tutkimuksia oteta huomioon. Tätä keinoa monet tutkijat ovatkin käyttäneet hyväkseen ja saaneet tietää, että jo vuosisatojen ajan mm. poroja on viety kesäisin jäätiköille viilentymään. Porot lepäilevät onnellisina jäätiköillä eivätkä täten joudu hirvikärpästen rasittamiksi. Jumankauta, miten nerokasta! Tällainen metodi todistaa siitä, miten pienillä keinoilla ihminen on selviytynyt ainoastaan tarkkailemalla ympäristöään ja toimimalla sen mukaan.

“Suuntaanpa tässä kylmyyttä kohti!”

Poronhoitoon liittyen on löytynyt myös pelotekeppejä/-laattoja/-vipstaakkeleita, joiden avulla lauman johtoporo on suunnattu kovan äänen avulla johtamaan laumansa haluttuun suuntaan. Tällaiset pelotteluvehkeet ovat löytöjä jopa useiden tuhansien vuosien takaa. Tällaisistakaan vempeleistä me kaupunki-ihmiset emme tiedä hölkäsen pöläystä. Akka äimistelee muinaisten ihmisten käsittämätöntä nerokkuutta, josta on jäänyt tällaisia jälkiä löydettäväksi asti.

Arvoisat tutkijat ovat huomanneet myöskin, että auringon massiivisimmat, 11 vuoden sykleissä tapahtuvat purkaukset ovat voimistuneet. Odotettavissa on siis järkälemäinen purskaus ehkä vuoden 2024-2025 vaihteessa.

Yeah; kivoja uutisia koko ihmiskunnalle, joka perustuu täysin sähköön ja satelliitteihin, eikä poronhoitoon tai metsästykseen ollenkaan. Että vedetään tässä nyt sitten sekä ilmastonmuutos, että muutkin katastrofit samalle sivulle…

Tuolloin 2024-25 me kaikki joudumme laittamaan poromme (joita me kaikki tosiaankin omistamme) jäätiköille (jotka ovat jo enimmäkseen sulaneet) ja unohtamaan tilitietomme ja Google Mapsin; somesta puhumattakaan. Siinä aletaan sitten värkkäilemään kaikenlaista mukavaa hyödykettä mm. muovikulhoista ja jeesusteipeistä, ennen kuin joudutaan totaaliseen kaaokseen. Kannattaakin siis etukäteen katsella netistä videoita, mihin kaikkeen glitteriä voi käyttää, sillä glitter on elintärkeää selviytymisen kannalta. Maailmanlopussakin voi näyttää hyvältä ja kännykänkin (joka ei tuolloin toimi) voi koristella kivasti eri tavoilla!

Jep, summa summarum: kannattaa hamstrata taas vessapaperia, glitteriä, poroja ja kaikenlaista muuta tarpeellista, joita voi tarvita planetaarisen kriisin koittaessa. Vessapaperi näistä lienee se oleellisin; arvelee Akka huumorimielessä. Useita tällaisia vessapaperin riekaleita on löydetty Norjankin vuoristoilta keihäänkärkien ohella. (Yeah…!!)

Hyvää juhannusta; älkää hukkuko ja pitäkää kaverista huolta! Maailmanloppu ei tule tänä juhannuksena, kunhan sepalus pysyy kiinni.

AIKAMATKAILUN HUUMAA (TAI HARHAA)

Aijaijai, huokaa Akka, ajatellessaan paluuta menneeseen aikaan. Olisiko se mahdollista edes hetkiseksi, jotta… niin; jotta mitä? Onkin mielenkiintoista ajatella, mihin aikaan ja miksi pieni ihminen haluaisi matkustaa, jos se edes kerran elämässä olisi mahdollista.

Jalosti ajattelevat maailmanparantajat haluaisivat varmaankin käydä varoittamassa ihmiskuntaa esim. ilmastonmuutoksesta tai käydä tirvaisemassa herra Adolfia ihan kunnolla pataan, mutta me tavalliset pulliaiset taitaisimme olla hivenen itsekkäämpiä. C’mon, myöntäkää pois! Olisihan se hauskaa, jos voisi omassa elämässään tehdä jonkin muutoksen, ettei tarvitsisi kuolinvuoteellaan surkutella!

Mikäli aikamatkailu olisi mahdollista useampaan otteeseen, voisi tavallinenkin pulliainen ajatella ylevämpiä vaihtoehtoja oman itsekkyytensä jälkeen. “Taidanpa tässä käydä tsekkaamassa, kuka murhasi JFK:n, ihan vain koko maailman yhteisen edun nimessä…”

Dallas, Texas 22.11.1963

Aikamatkailu on nykytietämyksen mukaan kuitenkin mahdotonta. Ehkä. Ai miksi? Googlatkaa, pärkkele, itse netistä, sillä Akka ei ymmärrä alkuunkaan fysiikkaa. Tässä painetaan nyt menemään ihan mielikuvituksen voimalla, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Suhteellisuusteoriat, mustat aukot, kosmologiset vakiot ja avaruuden kaareutuminen ovat ihan muiden heebojen hommia (kuten Albert Einsteinin, Stephen Hawkingin ja Pelle Pelottoman; muutamia mainitakseni).

Noh, maailmalta löytyy kuitenkin useita esimerkkejä väitetyistä aikamatkaajista. Yksi kuuluisimmista lienee Charles Chaplinin elokuvassa The Circus/Sirkus esiintyvä nainen, joka vaikuttaa puhuvan kännykkään v. 1928. Jep, ihan ehdottomasti naisella on nokialainen korvalla! Takuuvarmaa videomateriaalia pukkaa!

Tunnetuin valokuva puolestaan lienee tämä v. 1941 julkaistu valokuva äijästä, joka kieltämättä näyttää kovin epätavallisesti pukeutuneelta ajankohtaan nähden. Tämän kuvan äijä on nimetty “hipsteriksi.” Takuuvarmaa kuvatodistettakin pukkaa!

Akkaa viehättää varsinkin sellainenkin väite, että näyttelijä Nicolas Cage on joko aikamatkaaja tai vampyyri, sillä hänen näköisensä heppu on kuvattu Yhdysvaltain sisällissodan aikaiseen valokuvaan. Jep, tulihan tämäkin seikka nyt todistettua!

Eräs varhaisimmista, väitetyistä aikamatkoista lienee Charlotte Anne Moberlyn ja Eleanor Jourdainin tarina vuodelta 1901. Nämä naiset (Oxfordin naiscollegen rehtori ja vararehtori) vierailivat Pariisissa Versailles’n palatsissa ja eksyivät tuolloin palatsin puutarhaan.

Matkallaan he näkivät 1700-luvun vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä ja tunnelma tuntui muutenkin muuttuneen jotenkin merkilliseksi. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin alueelle he havitsivat, että heidän näkemänsä alueet eivät vastanneet ollenkaan aiemman reissun maisemia. Naiset päättelivät nähneensä paikalla aaveita; viimeisimpänä peräti itsensä Marie Antoinetten, ja julkaisivat kokemuksistaan kirjan The Adventure/Seikkailu. Lukijoiden mielestä nämä arvostetut kansankynttilät eivät suinkaan olleet nähneet aaveita, vaan luiskahtaneet itse toiseen aikaan tai ulottuvuuteen. JUUH, näin sen on täytynyt olla, sanoo Akkakin. Nämä rouvat olivat sentään reksi ja varareksi!

Marie Antoinette/ Jean-Baptiste Gautier Dagoty 1775.

Eiiih, Jack Sparrow‘kin on aikamatkaaja!! Eeehhehe! Anna mun kaikki kestää!

Toinen tarina aikamatkaajasta kertoo Sir Robert Victor Goddardista, joka v.1935 lenteli kaksitasollaan Edinburghin lähellä Skotlannissa. Äijä ylitti hylätyn lentokentän, jolla lehmät käyskentelivät ruohoa mussuttaen, kunnes myrsky pakotti herran kääntymään koneellaan takaisin tulosuuntaansa. Ylittäessään kenttää toisen kerran hän hämmästyi huomatessaan, että kentällä touhusi mekaanikkoja keltaisiksi maalattujen koneiden kimpussa. Tuolloisena aikana kaikkien koneiden olisi pitänyt olla maalaamattomia.

Noh, neljä vuotta myöhemmin Sir Goddard lensi taas kyseisen kentän yllä ja tunnisti saman näkymän, kuin tällä aiemmalla ylilennollaan. Sinipukuiset mekaanikot ja keltaiset koneet olivat juuri samanlaisia, kuin hän oli aiemmin nähnyt, sillä kenttä oli kunnostettu ja otettu käyttöön näiden havaintovuosien 1935-1939 välisenä aikana. SPOOOOKY, sanoo Akka, ja uskoo kaiken, mitä tämä herra todisti nähneensä. Olihan hänen nimensä edessä sentään arvonimi “Sir.”

Nykypäivän aikamatkaaja-internethörhöihin Akka ei edes puutu, sillä siinä on ihan liikaa sarkaa työstettäväksi. On paljon hauskempaa ajatella, mitä menneen ajan aikamatkaajat tuumisivat nähdessään nykyaikaista meininkiä (lentokoneiden ja muiden teknologisten vempeleiden ohella):

Faarao Tutankhamon varmaankin liikuttuisi nähdessään, kuinka kuolemattomaksi hän lopulta päätyikään. Lopulta ihmiset alkaisivat kuitenkin tivata Tutilta yksityiskohtia hänen elämästään ja kuolemastaan, kunnes Tut lopulta hermostuisi ja langettaisi jonkin kauhistuttavan faaraon kirouksen meidän moukkien päälle.

Kleopatralle kävisi varmaankin aivan samoin meidän tivatessamme hänen hautansa olinpaikkaa ja sitä, miten hän itse asiassa kuolikaan: puriko häntä kammottava kärmes, kuten väitetään?

Cleopatra/Marcantanio Raimondi.

Mooseksen nähdessään kaikki uskontotieteilijät varmaankin pyörtyisivät ymmärtäessään, että kaikkiin heidän kysymyksiinsä Vanhasta Testamentista saataisiin vihdoinkin vastauksia. Sillä aikaa Mooses yrittäisi parhaansa mukaan paeta halkoen sauvallaan lähinnä olevaa vesialuetta periaatteella “onnistuihan se kerran aikaisemminkin.” Jeesuksen “toisesta tulemisesta” ei tässä yhteydessä kannata edes mainita.

Raamattuaiheinen kortti n. v. 1907.

Elvis himmailisi ihan tyytyväisenä, hänkin, huomatessaan olevansa edelleen rokkenrollin kunkku. Sitten hän painelisi lähimpään luksusautokauppaan ja karauttaisi Las Vegasiin pistelemään Elvis-imitaattoreita ketoon, minkä ehtisi.

Leonardo Da Vinci pissisi pöksyihinsä ja sekoaisi onnesta nähdessään kaikkien hänen suunnitelmiensa käyneen toteen (tavalla tai toisella). Hän varmaankin painelisi parta pajattaen sukellusveneeseen, helikopteriin, tankkiin ja laskuvarjohypylle huutaen samalla “uudestaan, uudestaan,” kuten pienet lapset huvipuistossa.

Da Vincin (1452-1519) helikopteriluonnos.

William Shakespeare esiintyisi lukuisissa tv-lähetyksissä todistellen, kuinka hän tosiaankin kirjoitti itse kaikki teoksensa. “Jep, meikä se oli. Ihan itte kirjuutin, se on myönnettävä.” Saman kohtalon joutuisi kokemaan Platon, joka kuitenkin vain myhäilisi kysymyksiin Atlantiksesta. “Suattaapi olla, että sellaane oli, tai sitten ei ollunna,” hän vastaisi ympäripyöreästi ja haahuilisi tooga lepattaen ulos tv-studioista.

Platon/ D. Cunego 1783.

Ja niin edelleen. Mitäpä näitä enempää miettimään, sillä ilkeät fyysikot ovat ihan tahallaan kieltäneet meitä matkaamasta ajassa, jotta emme aiheuttaisi aikamatkailun paradoksia. Vai ovatko… hmm… (salaperäistä muminaa). Ehkäpä tuolla jossakin haahuilee lukuisa joukko fyysikoita ja agentteja aikakoneillaan, joista me tavikset emme vain tiedä yhtään mitään, ha hah!

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/14/ratkaisiko-aikamatkustuksen-simulaatio-klassisen-paradoksin

Toistaiseksi voimme vain tuijotella lukuisia aikamatkustussarjoja; ja varsinkin sitä seikkaa, että nämä aikamatkaajat ovat ihastuttavasti puvustettu ja kammattu kyseiseen aikaan sopivaksi. Akuankat ja mikkihiiret käyvät aikamatkoillaan yleensä pöllimässä sopivat retkut pyykkinaruilta ja homma on sillä selvä; kukaan ei huomaa yhtikäs mitään, hahhaa!

Jos Akka törmäisi yllättäen aikamatkaajaan, ei ensimmäinen reaktio kuitenkaan olisi hämmästys, vaan kysymys: “Missä h*lvetissä viivyit, urpo?? Olisit tullut jo vuosia sitten, god damn!” Ja niin tämä aikamatkaaja pötkisi kiivaasti pakoon, ennen kuin Akka ehtisi tarrautua hänen rinnuksiinsa. Samalla Akka pääsisi välittömästi jollekin salaiselle, mustalle aikamatkaajien listalle merkinnöillä “Akka, osoite XXXXXX: välttäkää kaikin keinoin. Potentiaalinen uhka, taso 3 (crazy b*tch).”

Eeehhehe! Harry Potter (Daniel Radcliffe) aikamatkailee naisena! Johan tuli tässäkin asiassa totuus julki!! Akalta repeää pöksyt!

AMERIKAN ASUTTAMINEN, PÄÄKALLOT JA SÄHKÖPYÖRÄT

Tutkijat ovat pitkään olleet sitä mieltä, että Amerikan ensimmäiset asuttajat olivat intiaaneja, jotka edustivat Clovis-kulttuuria. Tämä ihmisryhmä/kulttuuri nimettiin löytöpaikkansa Clovis-kaupungin mukaan, joka sijaitsee New Mexicossa, Yhdysvalloissa. Löydöistä tunnetuimpia ovat nk. clovis-keihäänkärjet, joita on löydetty myös mm. Teksasista ja Kaliforniasta, sekä peräti Panamasta ja Venezuelasta asti. Tämä kulttuuri kukoisti noin 13 500 – 12 800 vuotta sitten. Tätä mieltä tutkijat ovat siis olleet useiden vuosikymmenien ajan, sillä heidän mielestään ainoa keino asuttaa Amerikka oli ylittää Beringinsalmi jalkaisin merenpinnan ollessa matalalla.

Tyypillinen Clovis-kulttuurin keihäänkärki.

Pakkaa sekoittavat kuitenkin löydöt, jotka osoittavat ihmisten saapuneen Amerikan mantereelle jopa useita kymmeniä tuhansia vuosia aikaisemmin – ehkäpä peräti meriteitse.

Nämä löydöt ovat kiistanalaisia (kuten kaikki muutkin löydöt, jotka poikkeavat yleisestä historiakäsityksestä), sillä n. 25-33 000 vuotta sitten jääkausi oli pahimmillaan eivätkä jäätiköt olisi todellakaan sallineet ylitystä Aasian puolelta Alaskaan ja Kanadaan.

Tuolloiset matkaajat eivät todellakaan voineet tilata Über-kyytiä moottorikelkalla tai koiravaljakolla – saati, että niillä olisi voitukaan ylittää valtavat, tuhansien kilometrien pituiset jääharjanteet.

Beringinsalmen oletettu muoto jääkauden jäämassan pahimman vaiheen alla.

Muutamia vuosia sitten Teksasista, Buttermilk Creekista, löydettiin Clovis-kulttuurista poikkeavia keihäänkärkiä, jotka ajoitettiin 15 500 vuotta vanhoiksi. Tämä ajoitus antoi sitten lisäpontta sille ajatukselle, että jo ennen Clovis-kulttuuria Amerikoissa asusteli varhaisempia ihmisiä. Brittiläisestä Kolumbiasta, Kanadasta, on myös löydetty n. 14 000 vuotta vanhoja ongenkoukkuja, keihäitä ja puutyökaluja, jotka osoittavat paikallisen Heiltsuk-alkuperäisväestön perimätiedon todeksi. Näiden ihmisten mukaan heidän esi-isänsä asuivat alueella jo jääkauden aikana ja selviytyivät hengissä, sillä tämä Triquet-saari ei koskaan jäätynyt kokonaan. On mukavaa huomata, että tällä tavoin alkuperäisväestön perimätieto pystytään todentamaan oikeaksi nykytekniikan avulla!

Heiltsuk-väestön edustajia/HIRMD.CA.

Että nyt kannattaisi jo unohtaa se seikka, että Clovis-intiaanit olisivat olleet Amerikan mantereen varhaisimpia asuttajia. Nope, sanoo Akka, sillä muitakin löytöjä on jo tehty:

Yllättäen; edelleenkin New Mexicon alueen kansallispuistosta White Sandsista on löydetty 61 ihmisen jalanjälkeä, joista osa on ajoitettu 21-23 000 vuotta vanhoiksi. Miten tällaisia jalanjälkiä sitten ajoitetaan? Tutkijat tekevät radiohiiliajoituksia maaperästä löytyneille orgaanisille jäännöksille (useimmiten siemeniä tai kasvinjäänteitä) sekä jälkiä alemmasta, että ylemmästä maakerroksesta. Tällöin saadaan karkea arvio jälkien jättöajankohdasta, joka ei välttämättä ole tosiaankaan kovinkaan tarkka. Mutta: ainakin tässä tapauksessa ikäarvio kertoo, että varhaisimmat ihmislajin edustajat ovat palloilleet Amerikan mantereella jo 10 000 vuotta aikaisemmin, kuin nämä Clovis-intiaanit.

White Sands/US.National Park Service).

Viime vuonna tutkijat ajoittivat eläinten luita, jotka löydettiin jo 1960-luvulla Coxcatlanin luolasta, Meksikosta. Nämä jäniseläinten ja peurojen luut olivat n. 28-33 000 vuotta vanhoja, ja niiden maaperäkerrostumasta löydettiin myös rikkoutuneita, teräviä, ehkä-kivityökaluja. Tutkimuksia tarvitaan rutkasti lisää, ja niitä on varmasti jo tehtykin ilman, että kaikkea keskeneräistä tutkimusta tiedotetaan tavallisille pulliaisille. Ja hah; (melkein) koko maailman koulukirjat pitäisi painattaa uusiksi, sillä edelleenkin Clovis-kulttuuria pidetään Amerikoiden varhaisimpana yhteisönä.

Tutkijoiden sallivampi asenne historian uudelleenkirjoittamiseen näkyy kyllä joissakin näissäkin tutkimuksissa… lukuunottamatta maailmankuulua egyptologia Zahi Hawassia, joka on määrätietoisesti kieltänyt useiden tutkimusryhmien pyynnöt mm. sfinksin ja pyramidien tutkimuksiin – jopa silloin, kun näistä tutkimuksista ei olisi mitään vaaraa tutkimuskohteille. Onkin sanottu, että tämä kyseinen äijä on suurin este koko egyptologialle ja sen oikealle tutkimiselle tai ajoittamiselle. Kun Herra Hawass on jotakin mieltä jostakin asiasta, sitä ei saa kyseenalaistaa. Tämä äijä nähdään useissa Egyptiä käsittelevissä dokumenteissa, ja ainakin Akkaa on jo vuosia ärsyttänyt hänen sininen paitansa ja puhetapansa. Poistu nyt jo takavasemmalle, Herra Hawass, ja salli edistyksen saapua Egyptiin!

Mutta, mutta – takaisin aiheeseen: keitä nämä Amerikoiden asuttajat siis (nykytietämyksen mukaan) olivat? Tutkimusten mukaan sekä Koillis-Siperia, että Itä-Aasia ovat geneettisesti mahdollisia ihmisten lähtöpaikkoja “Uudelle mantereelle.” Etelä-Amerikan osalta Indonesia, Malesia ja Australia ovat useimmiten ehdokkaina, joten tällainen tuhansien vuosien aikana tapahtunut muuttoliike on tosiaankin tarkoittanut meriteitse kulkemista. Siellä on sitten painettu menemään apinan raivolla eteenpäin paateilla, joiden perässä on seurannut intomielinen Wolt-kuski omalla veneellään: “Odottakaa nyt, p*rkele, mulla on teidän rosvopaistit tässä valmiina ja perheen elanto kyseessä! Nyt tarvitaan tiliä!!”

Eräs historian valtavirrasta poikkeava äijä, Brien Foerster, on kuulunut Akan juutuuppi-suosikkeihin jo muutaman vuoden. Tämä äijä tutkailee vaihtoehtoista arkeologiaa kertoen, että useissa paikoissa nähdään todisteita n. 12-13 000 vuotta sattuneesta (tod.näk.) hermeettisestä aurinkopurskeesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa muinaisille, massiivisille rakennelmille. Tämä purkaus olisi aiheuttanut myös tsunameja, maanjäristyksiä ja tuolloisten kulttuurien tuhoutumisen. Ihan mielenkiintoinen skenaario, jota tukee moni muukin tutkija – sekä hörhöt, joiden nimiä ei kannata tässä yhteydessä mainita.

Noh; tämä herra on kuitenkin keskittynyt Etelä-Amerikan Paracas-intiaanien kulttuuriin ja sen myötä dna-testannut joitakin kallolöytöjä, jotka ovatkin Etelä-Amerikalle tunnusomaisia: omituisia, pitkänomaisia kalloja, joista osan on todennettu olevan keinotekoisesti aikaansaatuja.

Maya-intiaanien käyttämiä tapoja/WikimediaCommons).

Tällainen tapa oli tosiaankin käytössä muinaisina aikoina (jostakin käsittämättömästä syystä), että vastasyntyneen kalloa alettiin muodostaa pitkänomaiseksi ensimmäisen elinvuoden aikana. Tällainen pitkulainen kallonmuoto saatiin aikaan, kun kalloa joko sidottiin kankailla tai sitten muokattiin puulevyillä aikana, jolloin vauvan kallon saumat eivät vielä olleet kasvaneet yhteen. Tällainen menetelmä on nykyihmisen ajatuksissa hirvittävän brutaali; mutta ainakaan tällaisesta toiminnasta ei ole tutkijoiden mukaan aiheutunut haittaa lapsen kehitykselle. Tällaista kallojen muokkausta ja sidontaa on löytynyt muualtakin maailmasta (Egypti-Kiina-Eurooppa), ja Akka ihmetteleekin vain kysymystä WTF-miksi-mitä järkeä. Miten tällainen tekniikka on keksitty ympäri maailmaa?

Noh, anyway, nämä Herra Foersterin Paracas-intiaanien kallotestaukset viittaavat vahvimmin Kaspianmeren alueen dna:han, joten joitakin todisteita maailmaa valloittaneista ihmisistä on kuitenkin olemassa tämänkin myötä. Tämä äijä mainostaa kirjojaan ja matkojaan videoidensa myötä, mutta Akka sietää tällaisenkin toiminnan äijän ollessa niin kovin symppis ja lempeä-ääninen. Lisäksi lentopelkoisen on mukavaa katsoa näitä muinaisia, hermeettisiä raunioita ihan kotisohvalta käsin.

Elongated Skull Phenomenon: Global Presence, DNA Analysis, Blood Type Anomalies And More – YouTube

Kun puhutaan useista kymmenistä tuhansista vuosista, niin onhan se nyt oletettuakin, että ihmiset painelevat menemään eteenpäin. Jos ei sopivaa kulkupeliä ole ollut olemassa, niin sellaista aletaan kehitellä; ja kantapään kautta on varmasti opittukin: “Nope, tuo vene upotti kaikki… ruvetaas taas miettimään, josko olis parempaa matskua veneisiin saatavilla, kuulkaas…!”

Nykypäivänä tällainen toiminta jatkuu edelleen: sähköpolkupyörät ja -scootit/skuutit ovat valloittaneet maailmaa muutamien vuosien aikana. Antiikin ajan olympiamotto “Citius, Altius, Fortius” eli “nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” muutettiin jo viime vuonna lisäämällä perään sana “Communis = yhdessä.” Give me a break!!

Nykypäivään sopiva motto olisi “V*ttu, eteenpäin – ja helposti.”

Wrightin veljekset Orville ja Wilbur lensivät ensimmäistä kertaa lentokoneillaan joulukuun 17. päivänä v. 1903. Ensimmäinen lento kantoi 36 metriä ja kesti 12 sekuntia, toinen lento samana päivänä kantoi jo 259 metriä.

Kukaan ennen heitä ei koskaan ollut päättänyt päästä eteenpäin keinolla millä hyvänsä, eihän?? Never?

(Airways Magazine).

MILJARDÖÖRIN OUTO KATOAMINEN

Rockefeller-suvulla riittää massia Roope Ankan rahasäiliön verran: tämän suvun omaisuus on arvioitu reilusti yli 10 miljardiksi dollariksi. Rahaa alkoi kertyä, kun suvun patriarkka John D. Rockefeller perusti öljy-yhtiö Standard Oilin 1860-luvulla. Äijä ei sentään huuhtonut kultaa Klondikessa, kuten tämä aiemmin mainittu räpyläjalka. Tämä suku on kuitenkin nykyisinkin voimakas vaikuttaja sekä politiikassa, että yhteiskunnallisissa asioissa (taide, yliopistot, säätiöt…)

John D. Rockefeller v. 1872.

Vuonna 1961 suvun nuori vesa Michael D. Rockefeller (s. 1938) ei kuitenkaan pitänyt oman isänsä Nelson Rockefellerin ajatuksesta seurata tämän jalanjälkiä suvun valtavan koneiston pyörittämisessä. Tämä poika kävi kuuliaisesti arvostetut opinahjot Phillips Exeter Academyn ja Harvardin, mutta häntä kiinnosti enemmän taiteeseen keskittyminen, kuin lisämassin tuottaminen suvulle. Michael oli erityisen kiinnostunut alkuperäiskansojen taiteesta, joten hän suuntasikin kulkunsa tuolloin Alankomaiden hallussa olleen Uuden-Guinean viidakoihin. Matkalla oli tarkoitus kerätä ja dokumentoida alueella asustaneen Asmati-heimon taidetta ja elintapoja. Matkalla kuvattiin myös dokumenttielokuva “Dead Birds.”

Michael Rockefeller Asmatien parissa.

Jostakin merkillisestä syystä tämä heimo kiinnosti Michaelia niin kovasti, että jo saman vuoden marraskuussa hän palasi alueelle antropologi Rene Wassingin kanssa. Mutta kuinkas kävikään: heidän 12-metrinen katamaraaninsa kaatui joella kovassa aallokossa ja kiepsahti nurin. Seurueen kaksi opasta uivat nopeasti rantaan hakemaan apua, mutta tällöin vene jo jatkoi kulkuaan kohti avomerta. Michael ja Rene odottivat apua peräti kaksi vuorokautta, kunnes Michael lopulta päätti lähteä uimaan rantaan. Eri lähteistä riippuen tämän matkan on arvioitu olleen 6-22 kilometriä (jep, näin mukavasti nämä arviot heittelevät!) Michael tyhjensi kaksi bensakanisteria, kiinnitti ne vyötärölleen kellukkeiksi ja lähti matkaan sanoen Renelle: “I think I can make it.” Rene Wassing pelastettiin seuraavana päivänä, mutta Michaelista ei nähty enää koskaan jälkeäkään. (Tähän väliin pitää lausua teatraalisesti: “Vai nähtiinkö…? Hmm…”)

Asmatien elinalueet Uudessa-Guineassa.

Noh, massisuvun rahoilla saatiin tietenkin järjestettyä valtavat etsintäoperaatiot Michaelin löytämiseksi. Laivat, lentokoneet ja helikopterit tekivät kuitenkin tuloksetonta työtä ja etsinnät lopetettiinkin kahden viikon jälkeen. Mitä Michaelille sitten ajateltiin tapahtuneen?

Asmatien taide-esine/The Metropolitan Museum of Art.

Yleisin mielipide oli, että Michael oli joutunut krokotiilin tai hain päivälliseksi, tai sitten “vain” hukkunut uuvuttavan uintimatkansa seurauksena. Mutta: skeptisimmät epäilivät heti, että Asmatien heimo Ostjanepin kylästä olisi tappanut Michaelin tämän saavuttua rantaan ja että heimo olisi SYÖNYT MICHAELIN AIVOT. Tätä spekulaatiota edisti se, että heimon tapoihin oli kuulunut tällainen rituaalinen toiminta jo ammoisista ajoista lähtien. Vuonna 1958 kylään saapuneet Alankomaiden sotilaat olivat tappaneet useita heimon korkea-arvoisia jäseniä, joten tällainen “valkoisen miehen” keihästäminen olisi ollut kostoisku tapahtuneesta. Jep, ei kannata alkaa kettuilemaan väärille ihmisille, seurauksena voi olla aivojesi syöminen juhlallisissa rituaaleissa!

Löytyykö tälle väitteelle sitten mitään perusteita? Vuosien aikana useita asiaan perehtyneitä tutkijoita/yksityishenkilöitä on käynyt vierailemassa heimon luona asiaa selvittääkseen. On kerrottu, että Michaelin kohtalosta kysyttäessä kukaan ei tiedä yhtään mitään. Kuinka yllättävää. Jotkut ovat kuitenkin saaneet puristettua heimon jäsenistä tunnustuksia, että kyläläiset tosiaankin tappoivat amerikkalaisen turistin nimeltään Michael Rockefeller. Akan korvaan tällainen tarinointi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta eihän sitä koskaan tiedä… jotkut kyläläiset ovat tosin jopa kertoneet, että Michaelin kalloa ja joitakin luita säilytetään heimon jäsenten keskuudessa. (No nih; Rockefellerit; käykääpäs hakemassa nämä luut pois kuljeksimasta DNA-näytettä varten…!)

Michael aiemmalla retkellään Uudessa-Guineassa.

Akka ei kuitenkaan ymmärrä, miksi visusti vaietusta turistin tappamisesta olisi heimon keskuudessa yhtäkkiä alettu tehdä tunnustuksia, kun tällaisesta seikasta voisi koitua heimolle vakavia seurauksia? Tällainen toiminta ei ole mitenkään järkeenkäypää, mutta kukin voi toki muodostaa asiasta oman mielipiteensä.

Dokumentaristi Fraser Heston sai käsiinsä Malcolm Kirkin v. 1969 kuvaamaa filmimateriaalia Asmatien heimolaisista ja tässä filmissä näkyy selvästi valkoihoinen mies melomassa muiden heimolaisten keskuudessa. Filmimatsku oli jäänyt unohduksiin 40:ksi vuodeksi, sillä kuvanlaatu ei ole parhaimmasta päästä todistaakseen yhtään mitään. Mutta: jumazuikka, tuolla filmillä näkyvällä äijällä on kyllä tosiaankin silmälasit päässään! Hmm… ja parta… Youtube-linkki filmiin tässä:

Supposed footage of missing man Michael Rockefeller taken in 1969 by Malcolm Kirk for Milt Machlin – YouTube

Olisikin ihan loogista, että maalliseen mammonaan kyllästynyt Michael olisi jäänyt hillumaan heimon pariin, olihan hän jo aiemmalla kolmen viikon reissullaan ollut innoissaan heimon elämäntavoista. Sitä paitsi: heimon parissa asuttuaan hänet olisi rantaan päästyään heti tunnistettu täksi aiemmin kylässä vierailleeksi nuorukaiseksi, josta ei varmastikaan olisi koitunut kenellekään mitään harmia: “Kas, sieltähän rämpii meidän ihka oma Miihkali! Tervetuloa takaisin, poikakulta!” Heimolaiset olisivat sitten peitelleet Michaelin lavastettua kuolemaa väittämällä, että tämä oli tosiaankin tapettu heti rantaan päästyään. “Juu juu, keihästä heitettiin niin per*eleesti ja sitten ihan vaan keitettiinkin koko äijä. Makoisaa oli, tosin vähän sitkeää!”

“Nope, ei täällä ketään piilotella!!”

Noh, oli miten oli; mutta näinä päivinä Miihkali olisi 84-vuotias, mikäli hän tosiaankin olisi tuolloin v. 1961 selviytynyt rantaan. Ehkäpä luonnonmukaiset elintavat ovatkin pitäneet äijän hyväkuntoisena ja tälläkin hetkellä papparainen hihittelee Asmatien iltanuotiolla. Heimon pienimmäiset tietävät jo kokoontua kuuntelemaan jokapäiväistä iltasatua siitä, kuinka Miihkali-pappa jymäytti kaikkia valkoisia miehiä “silloin kauan sitten, kun pappakin oli vielä nuori ja vetreä!”

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin; ’til the next time!

OMAN AIKANSA KAUNOTTARET: LADY DI JA LADY DAI

Lady Di.

Diana, Walesin prinsessa (Lady Di) menehtyi 36-vuotiaana auto-onnettomuudessa Pariisissa epäselvissä olosuhteissa 31.8.1997. Aiheesta on tietenkin lukuisia salaliittoteorioita. Jos haluaa tietää, mitä prinsessalle oikeasti tapahtui, kannattaa lukea koko internet läpi. Varaa siihen aikaa reilusti; ehkä joitakin satoja vuosia… tai tuhansia.

Lady Dai.

Xin Zhui (Lady Dai) kuoli 2000 vuotta aikaisemmin n. 50-vuotiaana vuonna 163 eaa. ja hänen kuolinsyynsä puolestaan tiedetään hyvinkin tarkasti. Hänen hautansa löydettiin sattumalta v. 1971 Mawangduissa, Kiinassa, ja hän on yksi maailman parhaiten säilyneistä “muumioista.” Itse asiassa Lady Dai ei ole perinteinen muumio, hän on vain… hyvin säilynyt ikäisekseen. Ladylla oli löydettäessä pehmeä, kimmoisa iho, liikkuvat nivelet, hiukset ja silmäripset päässään ja omaa verta verisuonissaan. Lady Dai lepäsi 12 metrin syvyisessä haudassa neljän kauniisti koristellun puuarkun sisällä. Viereisissä, kahdessa haudassa makasi hänen aviomiehensä, Dain markiisi Li Kang sekä oletettavasti hänen aikuinen poikansa.

Lady Dai nykyään (WikimediaCommons).

Ladyn ylenpalttiset hautalahjat kertoivat tutkijoille paljon tämän ylhäisen naisen elämästä. Hänen hautaansa oli aseteltu n. 30 puuarkkua erilaisia ruoka-aineita (lihaa, hedelmiä, vihanneksia), kokonainen, 182-osainen astiasto, useita pronssiastioita, henkilökohtaisia tavaroita, meikkejä, kirjoja, karttoja jne. Lady lähti siis viimeiselle matkalleen yli 1000 tavaran voimin, mukaansa hän sai vielä 162 puunukkea. Nämä nuket tulisivat tietenkin toimimaan Ladyn palvelijoina tuonpuoleisessa. Tietenkin, sehän nyt on sanomattakin selvää! Arkun päälle oli aseteltu kookas, silkkinen hautaliina, jossa Ladyn matka tuonpuoleiseen oli kuvattu kauniisti maalaten. Tässä kuvassa Lady Dai nähdään kävelemässä kävelykeppi apunaan, vaikka hän oli vasta viisissäkymmenissä.

Osa hautaliinasta.
Sisäkkäisiä, maalattuja ja lakattuja hauta-arkkuja. Lakka oli tuolloin kalliimpaa kuin pronssi, joten arkut ovat myös osoitus naisen varallisuudesta.

Ladyn tutkimukset paljastivat tutkijoille, miten hän eli ja kuoli. Ladylla oli useita suolistoloisia, sappikiviä, valtimonkovettumia, maksa- ja selkävikoja (selittää kävelykepin) ja onkin epäilty, että hän kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen. Tämän saattoi laukaista sappitiehyeeseen juuttunut sappikivi, joka aiheutti Ladylle valtaisat kivut. Hänen vatsalaukustaan löydettiin 138 vesimeloninsiementä, joten hän kuoli vain muutamia tunteja viimeisestä ateriastaan.

Lakkapintaisia astioita.

Ladyn hyvin säilyneestä vartalosta ja ihosta voitiin myös päätellä, että Lady oli ollut eläessään… hyvin muhkeassa kunnossa, joten erilaiset vaivat olivat tosiaankin rajoittaneet hänen liikkumistaan. Kuolema oli siis ylellisen ja runsaan elämäntavan seurausta, mutta… patologisissa tutkimuksissa havaittiin myös suuria elohopea- ja lyijypitoisuuksia. Tästä saadaankin aikaiseksi salaliittoteoria: kuka myrkytti Lady Dain?? Kääk! Vastaus on: ei kukaan.

Kuvan alttari-astiat eivät ole syyllisiä tapaukseen. Nämä astiat ajoittuvat vuosille 1046-771 eaa eli Shang-dynastian aikaan (MetMuseum).

Tuona aikana elohopean uskottiin takaavan kuolemattomuuden, lääkärit jopa kehottivat ylimystöä nauttimaan elohopeaa säännöllisesti ja a vot; näin voisi elää ikuisesti! Lyijypitoisuudet selittyvät sillä, että pronssiastioista liukeni ajan mittaan runsaasti lyijyä. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että hapokas riisiviina liuotti juomamaljasta lyijyä vain tunnissa ja määrät olivat tuhatkertaisia suositeltuihin määriin verrattuna. Ei siis olekaan ihme, että eliniänodote oli noina aikoina vain n. 35 vuotta. Kuppia ahkerasti kallistellessa vielä tätäkin vähemmän…

Ikuisen elämän eliksiiriä; elohopeaa.

Miten Lady Dai sitten säilyi niin hyvin yli 2000 vuotta? Kuten sanottua, hänen maatuska-arkkunsa löytyivät 12 metrin syvyydestä. Arkkujen ympärille oli rakennettu vielä tiiviit puukehikot ja näiden ympärille hautaan oli kipattu tonnitolkulla hiiltä, savea ja lopulta multaa ja maa-ainesta niin, että haudasta muodostui 15 metriä korkea kumpu. Työtä ja vaivaa oli siis todellakin nähty, jotta Lady Dai säilyisi ikuisesti.

Haudan rakenne.

Ruumiin ympärille oli kääritty metritolkulla silkkikangasta, mutta suurin ihmetys oli arkusta löytynyt hapan, punertava neste. Tutkijat kiistelevät edelleen tämän nesteen tarkoituksesta. Palsamoinnista ei voi olla kyse, sillä Lady Dain suonissa oli todellakin hänen omaa vertaan. Joistakin muistakin haudoista on löydetty tällaista samankaltaista nestettä, mutta nämä löydöt eivät ole tuoneet lopullista ratkaisua asiaan. On tutkittu, että vuosituhansien aikana tiiviistikin haudattuihin arkkuihin ja hautarakennelmiin kertyy nestettä lopulta jopa yllättävän suuria määriä. Tutkimus tämän asian parissa jatkuu edelleen.

Prinsessa Dianan saari Althorpissa.

Lady Dai lepää tällä hetkellä Hunan Provincial Museumissa, Changshassa, Kiinassa. Lady Di lepää omalla saarellaan Althorpissa, Spencerin sukutilalla. Vai lepääkö…? Tästäkin on jo kehitetty teorioita, että prinsessa olisikin salaa tuhkattu ja sijoitettu Spencerien sukuhautaan. Sillä nyt ei liene suurtakaan väliä, mutta Lady Dain hautapaikka on antanut arvokasta tietoa tutkijoille Han-dynastian ajasta (206 eaa.–220 jaa.), elintavoista, uskomuksista ja sairauksista. Lady Dain hauta kertoo omaa tarinaansa naisesta, joka tavoitteli kuolematonta, ylenpalttista elämää myös tuonpuoleisessa, ja tätä toivetta hänen hautaajansa kunnioittivatkin. Rouvalle laitettiin kaikki mahdollinen omaisuus ruokatavaroineen mukaan viimeiselle matkalle, joten after-death-party saattoi alkaa ylellisissä puitteissa.

Laotse kirjuuttelee.

Entäpä Lady Dain aviomies ja poika? Nämä haudat ja ruumiit eivät ole säilyneet yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta näistäkin haudoista on löydetty tuhansittain esineistöä. Pojan haudasta on löytynyt mm. varhaisimmat, tunnetut kopiot filosofi Laotsen kirjoituksista sekä astronomisia ja lääketieteellisiä tekstejä. Kaiken kaikkiaan tämä hautatrio on arvioitu Kiinan tärkeimmäksi löydöksi, eikä se olekaan mikään ihme. Oli onni, että paikalliset työläiset päättivät kaivaa väestönsuojaa juuri tämän kukkulan sisälle – näin tämä arvokas hautatrio alun perin paljastui koko maailman ihmeteltäväksi. Well done, guys, well done…! Arkeologisiin kaivauksiin Kiinan valtio myönsi rahaa peräti n. 850 dollaria, joten kaivausapuun valjastettiin 1500 vapaaehtoista lukiolaista. Well done, guys, well done (osa 2)…!

Kuvia kaivauksista 1970-luvulla.

The Extraordinary 2,000-Year-Old Mummy Of Lady Dai | Diva Mummy | Absolute History – YouTube dokumentti aiheesta, varoitus lienee paikallaan: sisältää materiaalia Lady Dain ruumiinavauksesta.

ETÄKOULU 120 000 VUOTTA SITTEN

V. 2020 kunnianarvoisat tutkijat löysivät Espanjan Playa de la Castilla -rannalta kivettyneitä jalanjälkiä. Nämä jäljet paljastuivat, kun rankat myrskyt huuhtoivat hiekkaa pois kallion päältä jopa 20 metrin matkalta. Eläinten sorkan- ja tassunjälkien lisäksi löytyi peräti 87 ihmisen jättämää jalanjälkeä. Nämä jalanjäljet ajoitettiin 80 – 120 000 vuotta vanhoiksi, joten kyseessä oli selvästikin tutkijoiden mukaan neandertalilaisten piknik tai luontoretki. Vai etäkoulu luonnon helmassa, sittenkin, hmm…?

70% jäljistä paljastui lasten jättämiksi, lapset olivat iältään kuusivuotiaasta teini-ikäiseen. Eli aivan selvästikin siellä on ollut “Neandis”-ope (Akan termi) viemässä lapsia rantaan tutkimaan luonnon monimuotoisuutta, eikös vain?

Itse asiassa: tutkijat ovat päätelleet jäljistä, että nämä nuoret neandertalilaiset ovat todennäköisesti vaanineet pienriistaa tai kaloja matalassa rantavedessä, joten oletuksena onkin, että nämä lapsukaiset opetettiin pienestä pitäen mukaan ruoanhankintaan. On päivänselvää, että jokapäiväinen Survival Game koski myös lapsia, sillä eliniänodote noina aikoina ei ollut kovinkaan pitkä ja pienikin onnettomuus tai sairaus saattoi koitua kuolemaksi kenelle tahansa.

Jälkien perusteella on pystytty myös päättelemään, että osa lapsukaisista taisi leikitellä vedessä, kuten nykyajankin homo sapiensit. (Oh, really? Akka ei olisi ikinä uskonut… lapset ovat lapsia, ja veden roiskuttelu on kivaa!)

Mitäpä muuta näistä serkkujemme lapsuusajoista tiedetään? Valitettavasti (neandis-lasten kannalta) tai onneksi (nykyajan tutkijoiden kannalta) eri-ikäisiä yksilöitä on löydetty runsaasti ympäri Eurooppaa. Luista on pystytty päättelemään, että jo syntyessään neandertalilaisten kallo oli pidemmän muotoinen, kuin meidän, mutta aivot kehittyivät molemmilla lajeilla kuitenkin samaan tapaan. Neandertalilaisten aivojen tilavuus kehittyi kuitenkin meidän lajiamme hieman suuremmaksi. Kieliluista on myös huomattu, että heillä oli todennäköisesti kyky oppia ja tuottaa puhetta, jota onkin pitkään aprikoitu. Akan veikkaus onkin, että tämä pitänee paikkansa: miten tällainen laji olisi selviytynyt useita satoja tuhansia vuosia ilman kykyä kommunikointiin?

Playa de la Castilla, Espanja.

Useat arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet, että neandikset elelivät yhteisöissä, hautasivat vainajiaan ja huolehtivat myös vammaisista/vammautuneista niin, että nämä elivät pidempään. Tällainen kulttuuri ei ole mahdollista ilman jonkinlaista keskinäistä
kommunikaatiota. Myös korvan kuuloluut ovat samankaltaisia, kuin homo sapiensilla, joten puheen ymmärtämisessäkään ei ole ollut eroavaisuuksia.

Irakilaislöytö 70 000 vuotta sitten tapahtuneesta hautaamisesta (NewScientist).

Lasten kehitys on kuitenkin ollut hieman nopeampaa, kuin meillä. Löydöistä on paljastunut, että keskimäärin ensimmäiset hampaat puhkesivat neandis-lapsilla jo noin neljän kuukauden iässä. Lapsukaisia myös rintaruokittiin jopa neljään ikävuoteen asti: hampaiden koostumus on kertonut meille tällaisenkin, hellyyttävän seikan. Kiinteää ruokaa on kuitenkin annettu jo 5-6 kuukauden ikäisille, kuten nykyäänkin. On myös arveltu, että sitkeää lihaa tai kasviksia äiti on ensin pureskellut suussaan ja antanut sitä sitten lapselleen, mutta tätä teoriaa ei tietenkään pystytä todistamaan.

Sekä neandis-lajin, että meidän homo sapiensien aivot jatkoivat kasvuaan alkeellisempiin esi-isiimme nähden, joten ruokavalion täytyi olla hyvin monipuolista: jatkuvasti kasvavat aivot tarvitsivat paljon glukoosia eli sokeria. On siis esitetty tutkimustuloksia siitäkin, että molemmat lajit keräsivät paljon tärkkelyspitoisia kasveja ja kypsensivät niitä. Tulenkäyttö on kuitenkin keksitty jo muutamia miljoonia vuosia sitten, joten kyllähän tuollainen taito oli varmastikin kaikille lajeille tuttu! Siellä Espanjan rannikollakin lapsia retkeilemään vienyt opettaja oli varmastikin pakannut mukaan kunnon makkarat ja tulentekotarpeet. Sinappi, ketsuppi ja ranskalaiset eivät tainneet tulla mukaan sillä kertaa. Tai edes makkarat.

On kuitenkin karmivaa huomata, että meitä paljon pidempään Euroopassa eläneet neandikset kärsivät alueellisista ominaisuuksista tai erilaisista sairauksista olosuhteiden ollessa huonoja. Joillakin neandis-lapsilla todettiin hampaiden perusteella suuria lyijypitoisuuksia heidän kuollessaan pieninä Ranskassa 250 000 vuotta sitten, ja alueelta onkin tosiaan löydetty myöhemmin lyijykaivoksia. Toinen, karmiva hammastutkimus kertoo, että neandis-lapsi joutui vieroitetuksi äidinmaidosta hyvin yllättäen vain vuoden ikäisenä. Tämä kertoo siitä, että äidille oli tapahtunut jotakin. Voi ei, ja nyyh.

Useat löydöt hampaista kertovat myös siitä, että karut ja kylmät talvet koettelivat neandis-yhteisöjä: kuolleisuus oli suurta ja ravintoa oli vähän saatavilla.

Eräs esimerkki Italiasta kertoo kuitenkin teinien päättäväisyydestä jopa 350 000 vuotta sitten: kolmen teini-ikäisen neandis-yksilön jalanjälkiä on löydetty Roccamonfinan tulivuoren jähmettyneessä laavassa.

Onkin arveltu, että nämä teini-ikäiset huimapäät käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja seurasivat jähmettyvää laavaa pakenevia eläimiä niiden jälkien perusteella. Näiden yksilöiden keskipituus oli noin 135 cm, joten teineistä oli selvästikin kyse. Aikuiset neandikset olivat kuitenkin keskimäärin 150-165 cm pitkiä. Ehkäpä tällainen teinijoukkio päätti todistaa fiksuutensa ja lähteä seuraamaan näitä eläinten jälkiä: helppoa saalista olisi varmaankin luvassa illallispöytään! Siinä tilanteessa ei varmaankaan keskusteltu siitä, kuinka etäyhteydet eivät toimi tai kuinka kaikki ottaa päähän:

Rane: “Lähetään meneen, jätkät. Nopeesti nyt. Ei oo aikaa hukattavaks.”
Pera: “Joo, lähetään. Kai noi tytöt nyt näkee, kun me mennään?”
Mara: “Näkee, näkee, ne kattoo meitä just. Me ollaan tänään ihan sankareita!!”
Rane: “Huudetaanko samalla helvetin kovaa, kun lähetään?”
Mara: “Hyvä idea. Aletaan huutaa, kun mä lasken kolmeen. Sit ne näkee, kuinka me ollaan tosimiehiä!”
Pera: “Älä ihan vielä, mä käyn ku*ella ensin.”
Mara: “Olisit käyny aikaisemmin, prkl!!”

Akka ei ihmettelisi tällaista sananvaihtoa yhtään näiden nuorten välillä. Ajat muuttuvat, tavat (ja tarkoitukset) eivät.

JÄÄMIES ÖTZIN VÄHEMMÄN TUNNETTU “KAVERI”

Kaikkihan me tiedämme Ötzin, tuon mainion, pikku kaverin 5000 vuoden takaa. Hän eleli aikoinaan Italian ja Itävallan rajan vuoristoisella alueella, kunnes hänet löydettiin v. 1991 alueella liikkuneiden vaeltajien toimesta. Ötzi-paralla oli nuolenkärki selässään ja muitakin vammoja, kuten esim. puukonviilto kämmenessään.

Ötzi-parka.

Ötzi oli kuollessaan noin 45-vuotias mies, mikä oli tuohon aikaan korkea ikä. Tutkijat ovat kertoneet, että Ötzi on tällä hetkellä “maailman tutkituin mies”, sillä jokainen tutkimus paljastaa jotakin uutta tästä kauan sitten jäätyneestä miehestä. Häntä säilytetään ns. pakastinkaapissa edelleen, mutta kaksi kertaa vuodessa hänet sulatetaan tutkimuksia varten. Maailmalla kiertävissä Ötzi-näyttelyissä esitellään 3D-kopiota, joka on täysin yhdenmukainen alkuperäisen ruumiin kanssa. (Akka näki tällaisen näyttelyn Espoossa vuonna yks ja kaks ennen Metusalemia.)

Otzi | Discovery & Facts | Britannica
Rekonstruktio Ötzistä.

On epäilty, että hän oli kuitenkin erityislaatuinen heimonsa parissa.

Miksi ÖTZI kuoli? Ötzillä oli mukanaan erittäin hyvät varusteet; eri eläinten taljoista taidokkaasti tehtyjä vaatteita ja useita lääkintäkasveja pussissa, työkaluja, keskeneräinen jousi, veitsi ja jopa kuparikirves. Tämä kirves oli tuohon aikaan äärimmäisen arvokas tavara, joten on epäilty, että Ötzi olisi voinut olla jopa jonkin paikallisen heimon päällikkö tai shamaani.

Victoria researcher speaks about “Canadian Iceman” at Sidney reading –  Victoria News

On esitetty arveluita, että Ötzi olisi voinut olla shamaanina esim. keräämässä lääkekasveja, etsimässä ennusmerkkejä luonnosta tai rituaalisella puhdistautumisreissulla. Jotkut epäilevät tosin, että Ötzi olisi karkotettu yhteisöstään jonkin rikkeen takia, mutta sitähän me emme saa koskaan tietää. Tiedämme ainoastaan, että Ötzillä oli puolustautumisvammoja, mutta yllätyshyökkäystä hän ei tosiaankaan ollut odottanut.

Mutta kuka on tämä mainittu “kaveri?”

Kwäday Dän Ts’ìnchi. (Ei kannata kysyä, miten tämä nimi lausutaan.)

Nimi on annettu paikallisen heimon toimesta henkilölle, joka löydettiin Kanadan arktisilta alueilta v. 1991, samana vuonna kuten Ötzikin. Löytövuoden perusteella Akka niputtaa nämä kaksi herraa samaan sarjaan, sillä tämä herra jäi täysin Ötzin varjoon.

Nimi tarkoittaa käännettynä “kauan-sitten-elänyt-henkilö, joka on löydetty.” Nimi on tosiaankin osuva, sillä tämän miehen jäänteistä pystyttiin sanomaan, että hän eli noin 4000 vuotta sitten näillä karuilla jäätikkörannoilla, mutta hän oli myös käynyt sisämaassa ennen kuolemaansa.

Kuka tämä henkilö siis oli ja miksi HÄN kuoli? Hänen jäänteitään löydettiin itse asiassa useiden vuosien aikana, joistakin luulöydöksistä saatiin myös talteen pehmytkudosta. Tämä “kauan-sitten”- kadonnut henkilö pystyttiin täten määrittelemään tiettyyn ajankohtaan, aikaan ja paikkaan kuuluvaksi.

Kuten aina; kuolinsyy kiinnostaa (varsinkin true crime-seuraajia), mutta kyllä muutenkin kiinnostaa historialliselta kannalta! Tässä tapauksessa sellaista ei ole esitetty, sillä luista on kuitenkin mahdotonta määrittää ilman jälkiä, onko kyseessä ulkopuolisia tekijöitä. On siis arveltu, että tämä henkilö olisi vain kuollut kylmyyteen. Ötziltä löytyi mm. lapamato suolistosta ja useita kymmeniä tatuointeja nivelien kohdilla, joilla todennäköisesti yritettiin suojata tätä henkilöä nivelreumalta.

Tällä nuorena kuolleella miehellä oli kuitenkin mukanaan taidokkaasti ommeltu, noin sadan paikallisten oravien nahkoista tehty “makuupussi” tai viitta. Ilmiselvää on siis, että tällä miehellä oli kuitenkin lämpösuoja omasta takaa. Kuolinsyyksi on kuitenkin merkitty “exposure” eli paleltuminen. Ehkäpä tämä nuorukainen kärsi sitten jostakin muustakin; vaikka tulehduksesta, josta me emme voi tietää luiden perusteella. Tälle henkilölle on kuitenkin löytynyt peräti 17 nykyään elävää jälkeläistä; kuinka hienoa!!

Jäämies Ötzin sukulaisia on peräti Suomessakin. Aivan järkyttävän uskomatonta…!

Akka ei mainitse asiasta enempää, etsikää itse lisätietoa halutessanne. Akan koronaepidemian takia hoitamatta jääneet hampaat vaativat veroaan ikävällä tavalla, mutta historia ja huumori säilyvät aina.

Historia saattaa joskus muuttua uusien löytöjen myötä, mutta paska- ja pieruhuumorin parissa nauravat ihmiset elivät jo Pompeijissakin 2000 vuotta sitten (graffitilöytöjen perusteella). Akka veikkaa, että ihmislajien kehityskin liittyi alunperin huumoriin: mikään muu laji ei edes osaa nauraa asioille, jotka ovat “hauskoja, noloja, naurettavia yms.”

Akka jatkaa isänsä perintöä ja sanoo prööt ja fuck kaiken muun huumorin ohella tällä viikolla, jotta Akka muistaa isänsä huumorin näinä vaikeina aikoina.

AKKAENERGIAA ERÄMAASSA

Kuinka moni 16-vuotias lähtee vapaaehtoisesti tarpomaan 8000 kilometrin reissua vain kahden kuukauden ikäinen poikavauva mukanaan? Juuri näin teki shoshoni-intiaani Sacagawea v. 1805 lähtiessään tutkimusretkikunta Lewis&Clarkin matkaan.

Sacagawea (tai Sacajawea) syntyi noin v. 1788 Idahossa ja joutui hidatsa-intiaanien orjaksi n. 12-vuotiaana näiden surmattua suurimman osan tytön heimosta. Saca (Akan lyhenne) adoptoitiin myöhemmin heimon jäseneksi, mutta jo 15-16-vuotiaana hänet naitettiin turkismetsästäjä Toussaint Charbonneaulle. Mies oli jo naimisissa, mutta noudatti heimojen tapaa moniavioisuudesta ja sai täten itselleen nuoren teinivaimon.

Sacagawea - Wikipedia

Tuolloinen Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson halusi kartoittaa tutkimatonta Amerikan erämaata, joten hommaan palkattiin herrat Meriwether Lewis ja William Clark. Nämä ukkelit kokosivat 45-jäsenisen retkikunnan ja palkkasivat mukaan myös Sacan aviomiehen, joka oli toiminut aiemminkin matkaoppaana. Nuori, juuri ensimmäisen poikalapsensa synnyttänyt Saca arvioitiin myös hyödylliseksi tytön osatessa intiaanien kieliä.

Benchmarks: September 23, 1806: Lewis and Clark's Corps of Discovery  returns from the West
Meriwether Lewis ja William Clark (Charles Wilson Peale 1807).

Matkaan lähdettiin huhtikuussa 1805. Saca kantoi poikaansa Jean Baptistea selkäkorissaan ja alkoi pian ansaita toimillaan retkikunnan johtajien arvostusta. Pitkien ja vaivalloisten reittien varrella retkue joutui usein säiden armoille: rankkasateet, myrskyt ja tulvat aiheuttivat lukuisia vaaratilanteita. Saca mm. pelasti osan retkikunnan muistiinpanoista valtoimenaan pauhaavasta vedestä samaan aikaan, kun hänen miehensä oli täydellisessä paniikissa. Sacalle annettiin tästä uroteosta palkinnoksi lasihelminen rukousnauha.

Sacalla oli myös taito etsiä luonnosta lääkekasveja ja mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa kasvillisuutta. Oman poikansakin hän hoiti terveeksi luonnonlääkinnällä tämän sairastuttua äkillisesti. Eri intiaaniheimojen kanssa käydyissä neuvotteluissa Saca osoittautui korvaamattomaksi avuksi: kun intiaanit näkivät saapuvan seurueen mukana naisen lapsi sylissään, he tulkitsivat tulijoiden tulevan rauhallisissa aikeissa. Saca tulkkasi useita neuvotteluja ja sai mm. hankittua tutkimusretkueelle hevosia ja ruokaa matkan varrelta. Neuvokas nuori nainen, kerrassaan!

Lewis and Clark Trail GPS - Home
Retkikunnan reitti Amerikan halki.

Puolitoista vuotta kestäneen tutkimusmatkan aikana eritoten herra Lewis oli mieltynyt Sacaan ja tämän poikaan. Hän nimesikin useita paikkoja pojan mukaan, jonka lempinimi oli Pomp. Kuinka hellyyttävää…! Sacan aviomiehen väitetään lyöneen vaimoaan tästä kiivastuneena; ah, mikä k*sipää…!

Retkikunnan palattua uuvuttavalta matkaltaan presidentti Jefferson oli hyvin tyytyväinen. Sacan aviomies sai palkkioksi 500 dollaria ja 320 eekkeriä maata Missourista, mutta ukosta ei ollut maanviljelijäksi. Hän myi tiluksensa herra Clarkille ja Saca muutti perheineen Fort Manueliin, Etelä-Dakotaan. Täällä Saca synnytti v. 1812 tytön, Lizetten, mutta menehtyi äkillisesti joko isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin. Herra Clark otti lapset huostaansa, sillä hän ei uskonut lasten isän olevan sovelias kasvattaja. No s*it, Sherlock…?! Lizetten kohtalosta ei tiedetä, mutta poika Pomp päätyi todistettavasti Englantiin ja muutti aikuisena takaisin Yhdysvaltoihin.

File:Lewis and clark-expedition.jpg - Wikimedia Commons
Lewis and Clark on the Lower Columbia (Charles Marion Russell v.1905).

Mutta: kuoliko Saca oikeasti tuolloin? Shoshoni-intiaaneilta jäi perimätietona eloon tarina, jonka mukaan Saca palasi heidän pariinsa asuttuaan ensin comanche-intiaanien leirissä. Nainen käytti itsestään nimeä Porivo, ja hänen kerrottiin jättäneen miehensä tämän väkivaltaisuuden takia. Comanchien parissa tämä Porivo avioitui uudelleen ja sai kaksi lasta, kunnes taas katosi. Naisen ilmaannuttua shoshonien leiriin hän mm. opetti intiaaneja viljelemään maata. Nainen kertoili myös vuolaasti Lewis&Clarkin tutkimusmatkasta ja kuollessaan v. 1884 hän oli maininnut olevansa Sacagawea. Hänen hallussaan oli myös presidentti Thomas Jeffersonilta saatu ansiomitali. Hmm…

11 Comanche indians Images: Library Of Congress Public Domain Search
Comanche-intiaanipäällikkö v. 1909 (Library Of Congress).

Useat tutkijat ovat todenneet tämän Porivon olleen oikeasti Saca, sillä jo v. 1925 asiaa lähdettiin tutkimaan eri heimojen parista. Tuolloin elossa oli vielä henkilöitä, jotka osasivat kertoa omakohtaisesti naisen elämästä. Eräs comanche-nainen – Tacutine – kertoi Porivon olleen hänen isänsä, Ticannafin, äiti ja täten hänen isoäitinsä. Mutta: ainahan kriitikoita ja arvostelijoita löytyy, joten tällaiset tutkimuksetkin on kyseenalaistettu. Kertokaapa, arvon tutkijat, miten tämä Jeffersonin ansiomitali päätyi sitten tämän kyseisen naisen haltuun? Tai miten hän olisi osannut kertoa yksityiskohtia tutkimusretkestä?

Photo credit – Photographer Richard Mouser @ Wikipedia

Akka uskoo, että tässä tapauksessa yksinkertaisin selitys on oikea: nainen oli tosiaankin Sacagawea. Hänen pelkuri-aviomiehensä oli ottanut kolmanneksi vaimokseen nuoren ute-intiaanin ja perimätiedon mukaan oli erään riidan päätteeksi ruoskinut toisen vaimonsa eli Sacagawean. Akkakin olisi pakannut kimpsunsa ja kampsunsa tällaisen jälkeen ja kadonnut hyvinkin nopeasti. Siitäs sait, typerä naistenvihaaja-vellihousu Toussaint Charbonneau!

Ainakin Sacagawealla pyyhkii hyvin “Yö museossa”-elokuvissa, joissa Sacalla on säpinää Robin Williamsin esittämän Theodore Rooseveltin kanssa, hah haa!

43 Night at the Museum ideas | night at the museum, museum, night
Mizuo Peck ja Robin Williams.

Amerikassa Sacagaweasta on joka tapauksessa tullut lähes kansallissankari; hänen mukaansa on nimetty useita paikkoja ja puistoja sekä pystytetty useita muistomerkkejä. Naisasianaiset ovat varsinkin ottaneet Sacagawean omakseen.

Mitäs tapahtuikaan Sacan aviomiehelle; Toussaintille? Ketä kiinnostaa, häh? Äijä kun ilmeisesti vielä yli 70-vuotiaana avioitui viidennen vaimonsa kanssa. Kyseessä oli taas vain 14-vuotias intiaanityttö.

Akka kaivaa taas symbolisen kuopan saunan taakse tällekin ryökäleelle. Long live Sacagawea ja akkaenergia!

Sacagawea Golden Dollar Coin | U.S. Mint
Sacagawea ja Pomp yhden dollarin kolikossa v. 2000.

OLIKO JEESUS OIKEASTI KAUHUKAKARA?

Jo 2000 vuotta tutkijat ovat ihmetelleet, mitä Jeesus teki ns. “kadonneina vuosina,” joista Raamattu ei kerro juurikaan mitään. Evankeliumit kertovat n. 30-33-vuotiaan Jeesuksen tapahtumista matkalla kohti ristiinnaulitsemista, mutta siihen tieto sitten jääkin. Vai jääkö?

Raamattuun kuulumattomat apokryfiset tekstit valaisevat pikku-Jessen elämää erikoisella tavalla: hänet kuvataan hyvin inhimillisenä ihmisenä, joka tosin hämmästytti naapureitaan ja opettajiaan merkillisin tavoin.

Joidenkin tutkijoiden mielestä nämä tekstit on tarkoituksellisesti jätetty pois virallisesta Raamatusta, sillä Jeesus haluttiin nimenomaan kuvata jumalallisena olentona eikä tavallisena kaduntallaajana.

Uskonnollisissa kysymyksissä on tietenkin aina useita aspekteja, mutta Akan tarkoitus on tässä tutkiskella huumoripitoisesti näitä olemassaolevia, löydettyjä tekstejä, ottamatta sen kummemmin kantaa niiden todenperäisyyteen. Joten tiukkapipot; heittäkää hattunne nurkkaan tai poistukaa. Akka ei noudata/tue/kiellä mitään uskontoa, vaan sallii kaikkien vapaasti harjoittaa vaikka hammastikun palvontaa, mikäli niin haluaa tehdä. Akka käyttää termiä “Jesse” tässä kirjoituksessa huumorilla..

Yksi merkillinen seikka on se, ettei Jeesuksen perheestä tiedetä juurikaan mitään. Tiedetään kuitenkin, että Jessellä oli neljä veljeä ja kaksi sisarta, jotka on yleisesti mielletty isä-Joosefin lapsiksi aikaisemmasta avioliitosta. Täten Jesse olisi ollut perheen kuopus
ja äitinsä ainoa biologinen lapsi. Tätä seikkaa perustellaan sillä, että äiti Maria oli tietenkin neitsyt ja Joosef häntä huomattavasti vanhempi mieshenkilö. Raamatun kertomuksissa Joosef vain katoaa jossakin vaiheessa, eikä hänen kohtalostaan tiedetä sen enempää. Sekin seikka antaa siis ymmärtää, että Joosef kuoli paljon ennen tätä äiti Mariaa, joka kirjoitusten mukaan seurasi ristiinnaulitsemistakin muiden naisten kanssa ilman Joosefia.

Mutta: missä Jesse kävi eskaria makaronitaidetta askarrellen? Saiko hän koulussa hyviä ystäviä? Heruiko Jesselle peräti Hymypoika-patsas?

Tässä kohdassa apuun tulee mm. apokryfinen Tuomaan lapsuusevankeliumi, jossa kuvaillaan Jessen ensimmäistä ihmetekoa: vanhempi veli Jaakob lähetettiin puunkeruureissulle, jolloin häntä puri myrkkykäärme käteen. Mukana seurannut Jesse ei tästä hämmästynyt, vaan paransi haavan ja räjäytti hirvittävän käärmeen tuhannen päreiksi. Sillä tavalla, Jesse, sillä tavalla…!

Luukkaan evankeliumissa mainitaan Jessen reissu vanhempiensa kanssa Jerusalemiin. Tuolloin hänen on arvioitu olevan n. 10-12-vuotias. Vasta paluumatkalla ikävästi huomattiin, että Jesse oli jäänyt jälkeen muusta pääsiäisenviettoporukasta ja retkueen oli siis käännyttävä takaisin. Oltuaan kolme päivää kateissa Jesse lopulta löydettiin temppelistä keskustelemassa oppineiden kanssa. Jätkä keskusteli muina miehinä raavaiden miesten kanssa kolmatta päivää ja ihmetteli, miksi vanhemmat olivat niin kovin hädissään!

Tuomaan lapsuusevankeliumissa sekä Koraanissa kerrotaan tapahtumasta, jossa Jesse muotoili savesta lintuja ja herätti ne henkiin. Jesse osasi siis ainakin muovailuvahan kanssa askarrella mainiosti! Nykyajan päiväkodeissa moinen toiminta saattaisi aiheuttaa hämmennystä: “Terttu täältä tarhasta, terve! Kuule… kun tuo teidän Vilja laittoi muovailuvahat lentämään, niin ehtisitkö mitenkään tulla paikan päälle…?”

Merkillisinä seikkoina voidaan mainita Jessen kiivaspäissään suorittamat tapot, joita ei juurikaan ole missään mainostettu. Erään ärsyttävän pojan Jesse kirosi kuoliaaksi, toinen poika heitti henkensä tämän ainoastaan törmättyä Jesseen ja yhden pojan hän tappoi vain herättääkseen tämän henkiin kertomaan, ettei Jesse ollut tappanut tätä kokonaan.

Ei helv…! Tällaisesta asenteesta Akka tikahtuu nauruun.

(Yle).

Kyläläiset hermostuivat lopulta pojan kurittomuuteen, joten Jesse päätti sokaista heidät kaikki saman tien. Että kannattiko avata suunsa, häh? Kannattiko? Kettuilitte väärälle pojalle!

Kukaan opettajakaan ei kestänyt Jesseä pätkääkään. Poika oli niin älykäs (tai näsäviisas?), että opettajat vaihtuivat tämän tästä. Erään opettajan Jesse tappoikin, mutta herätti tämän sitten armollisesti henkiin.

Noh, kyllähän Jesse ehti muutakin tehdä, kuin iskeä ärsyttäviä ihmisiä maahan. Hän herätti henkiin katolta pudonneen lapsen, paransi loukkaantuneen miehen, auttoi äitiään kantamalla kankaalla vettä ja teki yhdestä siemenestä vakallisen viljaa.

Jesse auttoi isäänsäkin sängyn rakentamisessa: sänkyyn tuleva lauta oli liian lyhyt, joten Jesse venytti laudan oikeaan mittaansa. Erään rakennustyöläisenkin Jesse herätti kuolleista. Mahtoi siinä vanhemmilla ja kylänväellä olla ihmettelemistä, kun näiden kaikkien tapahtumien arvioidaan olleen 5-12-vuotiaan Jessen tekosia.

Eräs kertomus kuvailee lisäksi tapahtumaa, kun Jesse keräsi ympärilleen muita lapsia suureen piiriin. Näiden lasten tehtävänä tässä leikissä oli kohdella Jesseä kuninkaana ja ylistää häntä siinä piirissä. Tässä taisi tulla vastaus kysymykseen, oliko Jessellä hyviä ystäviä koulussa… ei, poijjaat, ei tällä tavoin! Tällä meiningillä ei kyllä saada sitä Hymypoikaakaan.

Mitäpä sitten tapahtui Jessen aikuistuttua? Jotkut lähteet väittävät hänen kierrelleen Intiassa (tunnettuna nimellä Issa), toiset väittävät hänen kulkeneen Egyptissä tai jopa Britanniassa, Ranskassa tai Amerikoissa asti. Tällainen matkustelu selittäisikin hyvin puuttuvia vuosia (ennen ikävuotta 30), joista ei ole minkäänlaisia luotettavia dokumentteja kirjoitettu. Aiemmin siteerattua Tuomaan lapsuusevankeliumia väitetään tosin sepitetyksi potaskaksi, joka on kirjoitettu vain siksi, että ihmiset halusivat kuulla Jeesuksen lapsuudesta edes jotakin. Tämä evankeliumi on arvioiden mukaan kirjoitettu n. 150-luvulla, joten kovin uusi tekele se ei kuitenkaan ole.

Tacitus.

Akan mielikuvitusta ainakin kiehtoo tällaiset lapsuudenajan kertomukset. Useat tutkijat ovat nimittäin kuitenkin sitä mieltä, että Jesse oli oikea historiallinen henkilö. Tällaisessa pohdinnassa ei mietitä mitään jumalallisuutta, vaan sitä, kulkiko tällainen eksentrinen hiippari oikeasti joskus keskuudessamme niin, että siitä jäi kirjallisia todisteita.

Mm. roomalaiset historioitsijat Flavius Josephus (37-100 jaa.) ja Tacitus (55-120 jaa.) kertovat Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Muitakin kirjallisia lähteitä löytyy, joten joku siellä Israelissa on tosiaankin muinoin tallustellut. Sen tallustelijan jumalallisuudesta, olemuksesta, tarkoituksesta ja opetuksista kiistellään edelleen 2000 vuotta tapahtumien jälkeen.

Akka ei edes mainitse tässä mitään uskonsotia, ristiretkiä tai kulttuurinriistoja uskonnon takia ollenkaan, vaan toteaa ihan hissukseen otsikkoon viitaten: näiden kirjoitettujen lähteiden valossa vastaus on KYLLÄ, pikku Jesse oli riiviö.

Voi helv*perk* mikä painajainen vanhemmilleen tämä pikku Jesse mahtoikaan olla! Juoksepa siinä sellaisen pojan perässä, joka saattoi tappaa tai parantaa ihmisiä mielensä mukaan. Aargh, toteaa Akka ja on samalla kiitollinen, ettei neitseellisesti syntynyttä jumalaista lasta ole laitettu Akan kontolle. Olisihan se nyt hitonmoinen vastuu: mitä jos Jesse olisi kuollut ihan perussairauteen ilman antibiootteja? Äh, no joo, Jesse olisi tietenkin parantanut itsensä… !

Aargh uudestaan, toteaa Akka ja on pitkästä aikaa onnellinen siitä, ettei Akan keho ole kelvannut tällaiseen jumalaiseen toimintaan ja tuottamaan tällaista jälkeläistä. Se, jos mikä, olisi yhtä helvettiä.

KUMMALLINEN KUPARIKÄÄRÖ

Vuonna 1947 Qumranissa, Israelissa, eräs paimenpoika etsiskeli kadonnutta lammastaan alueen kivikkoisilta rinteiltä ja lukuisista luolista. Poika heitteli huvikseen irtokiviä luoliin ja kuulikin eräästä luolasta särkyvän keramiikan kolahduksia. Tästä luolasta löytyikin saviastioihin piilotettuja kirjakääröjä, joiden arvoa poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Osaa kääröistä ehdittiinkin käyttää sytykkeenä, ennen kuin arkeologit saivat löydöstä vihiä. Lopulta luolia kääröineen löydettiin peräti 12.

Qumran, Israel. Luolat sijaitsevat vaikeapääsyisillä rinteillä.

Näin löytyi 1900-luvun merkittävimmäksi löydöksi sanotut ja käsitteenä “Kuolleenmeren kääröt” tunnetuksi tulleet kirjakääröt. Kääröjä on löydetty yhteensä n. 900 ja ne sisältävät osia Vanhasta Testamentista, apokryfisiä kirjoituksia (Raamattuun hyväksymättömiä tekstejä) sekä entuudestaan tuntemattomia uskonnollisia kirjoituksia. Useimmat tekstit on kirjoitettu vuosien 200 eaa. – 100 jaa. välisenä aikana.

Poikkeuksen muihin kääröihin muodostaa ns. Kuparikäärö. Tämä käärö löytyi luolasta numero 3Q15 arkeologin toimesta ja se on kirjaimellisesti taottu kuparista. Kääröllä oli pituutta peräti 240 cm ja se jouduttiinkin paloittelemaan osiin, jotta tekstiä päästiin tulkitsemaan.

Kuolleenmeren ympäristö ja Qumran.

Mahtoi tutkijoilta leuat loksahtaa, kun tekstiä päästiin vihdoin kääntämään. Kuparikäärö ei tosiaankaan kerro uskonnollisista tapahtumista tai opetuksista, nou nou! Käärössä listataan peräti 63 kätköpaikkaa erilaisille aarteille. Kyseessä on siis kupariin taottu “aarrekartta”, joka eri arvioiden mukaan on valmistettu vuosien 25-135 jaa. välillä.

Rullaa avataan 1950-luvulla. Hyi helkkari, miten järkyttävä homma tuolla leikkaajalla!

Teksti on nakutettu kupariin taltalla ja vasaralla ja suurin osa siitä on kirjoitettu harvinaisella heprean muodolla. Joitakin tunnistamattomia merkkejä on myöskin löydetty ja joidenkin listausten perässä on merkillisesti muutamia kreikkalaisia kirjaimia. Onkin epäilty, että tekstin nakuttaja ei ole tuntenut kirjoittamaansa hepreaa kunnolla, vaan hän olisi kopioinut tekstiä jostakin muusta “dokumentista.” Tekstissä viitataan myös toiseen kirjoitettuun aarrelistaan, mutta tällaista toista listaa ei missään muodossaan ole löydetty (kuparisena, nahkaisena tai papyrukselle kirjattuna). Tietenkin omituinen kirjoitustyyli voi viitata myöskin väärennökseen.

Kuparikäärön paloja nykyään (NationalCatholicRegister).

Minkäslaista aarretta tässä jättitaoksessa sitten lupaillaan? AIVAN HERMEETTISTÄ, jonka johdosta kääröä on myöskin epäilty väärennökseksi. Kukaan ei myöskään tiedä, keiden aarteista käärössä puhutaan: onko kyseessä esim. juutalaisten huhutut temppeliaarteet vai mistä tällaiset valtavat rikkaudet olisivat peräisin? Uskonnollinen ryhmä essealaiset (jotka todennäköisesti kirjoittivat ainakin osan muista kääröistä) elivät askeettisuudessa, joten heillä nyt ei ainakaan voinut olla hallussaan näin paljon maallista mammonaa.

Esimerkkejä käärön aarteista:
“-Suolakuopassa, joka on askelmien alla: neljäkymmentäkaksi talenttia.
-Vanhan mittaamistalon luolassa, kolmannella tasanteella: kuusikymmentäviisi kultaharkkoa.
-Puisten asumusten pihalla olevan kellarin keskellä on vesisäiliö, jossa on astioita ja seitsemänkymmentä talenttia hopeaa.
-Vesisäiliössä, joka on itäisen portin edessä, viidentoista kyynärän päässä, on astioita. Vesisäiliön kanavassa: kymmenen talenttia.
-Vesisäiliössä, joka on itämuurin alla kallionkielekkeellä: kuusi hopeaharkkoa. Sen sisäänkäynti on suuren kynnyksen alla.”

Joissakin kuvauksissa paikkoja on myös mainittu nimeltä, esim.
“-Luolassa, joka on Ha-Qotsin talon kylmäaltaan vieressä, kaivettuna kuuden kyynärän (syvyyteen): kuusi hopeaharkkoa.
-Bet-Šeamin lähteen suulla: hopeisia astioita ja kultaisia astioita, jotka on pyhitetty, sekä hopeaa kaikkiaan kuusisataa talenttia.
-Suuressa putkessa, joka on Bezekissä: Bezekin talon astiat: koko paino seitsemänkymmentäyksi talenttia ja kaksikymmentä minaa.”
(Talentti on sekä rahayksikkö että painoyksikkö; n. 35 kg. Mina on n. 0,5-1 kg.)

Qumranin keramiikkaa/kääröjen säilytysastioita.

Näistä esimerkeistä voi muodostaa käsitystä siitä, että käärössä puhutaan todellakin järkyttävistä rikkauksista, kun tällaisia aarrevihjeitä on listattu yhteensä 63 kappaletta. Yhtäkään aarrekätköä ei kuitenkaan ole kaivettu esiin lukuisista yrityksistä huolimatta.

Ai miksi? No siksi, että käärö kuvailee kuitenkin melkein 2000 vuotta vanhoja sijainteja. Että hankalapa sitä on esim. kävellä 60 askelta itään pyykkärintuvan seinästä, kun se tupa on kadonnut jo aikapäiviä sitten…!

Suattaapi tualta jotaki löytyä tai suattaapi olla, ettei löydy…

Mikäli Kuparikäärö on aito ja sen luvatut aarteet on todellakin jemmattu eri paikkoihin, kuka ne olisi jo aikoinaan voinut löytää? Noh, vaikkapa Temppeliritarit! Nuo ristiretkiä vartioivat hiipparit, jotka muutenkin kaivelivat innokkaina Pyhää Maata ja rikastuivat merkillisen äkillisesti… tai sitten heitä aiemmin roomalaiset, jotka muutenkin pistivät paikat hyrskyn myrskyn mellastaessaan Jerusalemissa kirjoitusten tekoaikoina.

Temppeliritarit.

Tällöin olisi ihan loogista, että se Kuparikäärössä mainittu toinen “aarrelista” olisi löydetty kumman tahansa syytetyn ryhmän toimesta ja sitten se olisi tarkoituksellisesti hävitetty tai kadonnut muuten vaan. Tästä 2000 vuotta myöhemmin löydetystä kääröstä eivät tuolloiset löytäjät olisi tienneet mitään, joten tämä kappale olisi sitten jäänyt luolaan pölyttymään.

Kyllä tämä nyt vaatisi jonkinlaista Indiana Jonesia, joka voisi lähteä kaivelemaan joitakin listassa nimettyjä paikkoja. Nykyajan metallinpaljastimilla, maaperätutkilla ja LIDAReilla luulisi edes jotakin löytyvän. Jostakin. Jos ei nyt sentään juuri näitä aarteita, niin sitten jotakin muuta yhtä kivaa ja arvokasta!

Näin sitä myllätään!!

Akka ei ainakaan voi ymmärtää, miten kukaan väärentäjä voisi saada päähänsä takoa tällaista kuparirullaa hirveällä vaivalla ja sitten jättää sen vielä luolaan arkeologin löydettäväksi! Mitä se väärentäjä siitä hyötyisi?

Mikäli käärö olisi löytynyt kaupattavana hämärissä olosuhteissa, tilanne olisi tietenkin ihan toinen… Kukas kaivaa nyt kaapistaan sen aiemmin mainitun maaperätutkan (joka-kodin-perustarvike) ja painelee kaivuureissulle? Anybody? Ihan muina miehinä ilman kaivuulupia… yeah, ihan helppo nakki! Eikä mitään seuraamuksia, ei ainakaan vankilakakkua leppoisissa olosuhteissa Israelissa eikä elinikäistä maahantulokieltoa. Anybody?!

WELCOME TO MY NIGHTMARE…

Näin iltojen pimentyessä on mukavaa rääkätä itseään kauhutarinoilla. Kuin kohtalon oikusta Akka törmäsikin tällaiseen creepyosastoon: History Center Of Olmsted County Rochesterissa, Minnesotassa, järjestää vuosittaisen “Creepy Doll” -äänestyksen. Valittavana on yhdeksän toinen toistaan karmivampaa nukkea, äänestysaikaa on valitettavasti vain 23.10 asti (tätä kirjoitettaessa huomiseen). Voittajan julkistamisen yhteydessä pidetään jonkin sortin pippalot, joihin Akka huomenna toteaa Putte-Possu-laulun sanoin: “Oi, jospa oisin saanut olla mukana…” (EI TODELLAKAAN!)

https://www.olmstedhistory.com/creepydolls

History Center Of Olmstead County.

Tästä äänestyksestä innoittuneena Akka listaa joitakin nukkeja maailmalta, joihin kukaan täysjärkinen ei haluaisi törmätä:

  1. Annabelle (Monroe, Connecticut, USA)

Ehkä maailman tunnetuin creepy doll löytyy Monroesta, Ed ja Lorraine Warrenin perustamasta okkultistisesta museosta (tällä hetkellä suljettu). Nuken tarina juontuu 1970-luvulle, jolloin tämä räsynukke ostettiin lahjaksi sairaanhoitoalaa opiskelleelle Donnalle. Omituisuudet alkoivat, kun Donna löysi nuken milloin mistäkin, vaikka sitä ei kukaan ollut siirtänyt pois paikaltaan.

Annabelle (Allthatsinteresting).

Lopulta asunnosta alkoi löytyä pergamenttilappusia, joissa luki “Help us” tai “Help Lou” (Donnan ystävä). Sitten nuken käsistä löydettiinkin verta ja nukke kuulemma hyökkäsi tämän Loun kimppuun. Paikalla kävi pappeja, meedioita jne.jne. ja joku heistä väittikin, että nukessa asuu 7-vuotiaana kuolleen tytön sielu. Joku toinen väitti, että nukessa asuu itse asiassa demoni, joka haluaa omistajansa Donnan sielun. Lopulta Warrenin okkultistinen pariskunta vei nuken museoonsa ja lukitsi sen lasikaappiin. Tästäkin nousi väite, että Annabelle olisi karannut lasikaapista, mutta väite todettiin perättömäksi.

Annabellesta on tehty elokuvia ja dokumentteja, joita Akka ei ainakaan aio katsoa. Akka sytyttää salvian ja höyryttää sillä koko huushollin.

  1. Robert (Key West, Florida, USA)

Tämä pikku pirulainen tuotiin Saksasta v. 1904 Robert Eugene Otto -nimiselle pojalle syntymäpäivälahjaksi. Nuken päällä oleva seiloripuku on legendan mukaan pojan oma puku. Tämä Eugeneksi kutsuttu poika kuljetti Robert-nukkea mukanaan kaikkialle ja usein Eugenen kuultiinkin juttelevan nuken kanssa. Öisin Eugenen huoneesta kuului kovaäänistä puhetta ja huonekalut siirtyivät pois paikoiltaan. Tilanteeseen hermostunut täti kiikutti Robert-nuken lopulta ullakolle ja tädin väitetään kuolleen samana yönä. Eugene piti nuken kuitenkin kuolemaansa asti ja vaimonsa vastaväitteistä huolimatta teki kaiken, mitä “Robert pyysi.” Nukke sai heidän asunnostaan jopa oman huoneen.

Robert.

Robertin väitetään siis osaavan siirtyä itse, siirtää tavaroita, muuttaa ilmeitään, puhua ja aiheuttaa onnettomuuksia. Nykyisin nukkea pidetään East Martello Museumissa Key Westissa, Floridassa. Nukke elää sielläkin ihan omaa elämäänsä ja kaikille turisteille annetaankin ohjeet, että Robertia pitää lähestyä kunnioittavasti.

Voijjjumala*ta… eikunsiis “Näytättepä tänään hohdokkaalta, arvoisa Herra Robert!”

  1. Mandy (Quesnel, British Columbia, Kanada)

Nyt jo 100-vuotias Mandy-nukke lahjoitettiin Quesnel Museumille v. 1991, kun sen omistaja kuuli jatkuvasti öisin kellarista lapsen itkua. Itkut loppuivat heti nuken lähdön jälkeen. Museossa nukkea pidetään lasikaapissa, mutta mm. sen sylissä istuva pehmolammas on löydetty lasikaapin ulkopuolelta. Muitakin esineitä on kummallisesti kadonnut ja löydetty sitten ihan merkillisistä paikoista. On myös huomattu, että usein nukesta otetut kuvat ja videot epäonnistuvat. Kun nukke tuli museoon, se valokuvattiin ja seuraavana aamuna koko valokuvauslabra oli perin pohjin myllätty.

Mandy (Quesnel & District Museum and Archives).

“Maijall’ oli karitsa, karitsa, karitsa”… laulaa Akka ja Mandy nukahtaa hymyillen. Jos tuo karitsa löytyy Akan lattialta huomenna, niin piipaa-auto tulee hakemaan Akan pehmustettuun huoneeseen.

  1. Pulau Ubin Barbie (Pulau Ubin, Singapore)

Vuonna 1914 Singaporessa 18-vuotias tyttö pakeni brittiläisiä sotilaita, kun nämä epäilivät hänen saksalaisia vanhempiaan vakoojiksi. Paetessaan tyttö valitettavasti kuoli pudottuaan kalliolta ja paikalliset maatyöläiset löysivät hänen ruumiinsa. Tytölle rakennettiin pyhättö, jonne alettiin myöhemmin tuoda uhrilahjoja.

Barbie (Worldreligionnews).

V. 2007 eräs paikallinen mies kertoi nähneensä kolmena yönä peräkkäin unen, jossa valkopukuinen nainen kehotti miestä menemään lelukauppaan ja ostamaan erään tietyn Barbien. Miehen mentyä kauppaan hän yllätyksekseen löysikin unessa näkemänsä Barbien hyllyltä ja vei sen sitten tytön pyhättöön. Tälle nukelle lahjoitetaan nykyään hajuvesiä, kynsilakkoja ja meikkejä, sillä Barbiella kerrotaan olevan yliluonnollisia kykyjä.

Akka lahjoittaa kaikki äitinsäkin kynsilakat tälle Barbielle, jotta nukke pysyy kotelossaan. Kuulitkos, mutsi? Hae lisää kynsilakkoja kaupasta!

  1. Letta Me Out (Warwick, Australia)

200-vuotias Letta löytyi 1970-luvulla autiotalosta Australian Wagga Waggasta. Nuken omistaja Kerry Walton väittää, että nukessa asuu hukkuneen pojan sielu – tai ainakin meediot ovat näin hänelle kertoneet. Nuken on kuultu puhuvan, sen on nähty liikkuvan ja jättävän raapimisjälkiä asunnon seiniin. Kerry Walton yritti jopa myydä nuken, mutta hän ei saanut nukkea edes ulos autosta. Nykyisin omistaja kuljettelee nukkea mm. tv-lähetyksiin ja hänen kertomansa mukaan tuolloin aina sataa.

Letta Me Out (joka tytön unelmanukke!).

Nukke on valmistettu puusta, sen hiukset ovat oikeita hiuksia ja sillä on lasisilmät. Nuken tutkijat päättelivät, että etelä-eurooppalaiset mustalaiset ovat valmistaneet nuken tuolloin n. 200 vuotta sitten.

Valmistettu puusta…? Akka taitaakin viritellä oikein kunnon takkatulen tänään!

  1. Okiku (Mannenji Temple, Iwamizawa, Japani)

Eikichi Suzuki osti nuken 2-vuotiaalle sisarelleen lahjaksi v. 1918. Okiku-nukesta tulikin tytön lempilelu ja hän nimesi nuken itsensä mukaan. Vuotta myöhemmin Okiku-tyttö kuoli keltakuumeeseen, mutta vanhempien toiveesta huolimatta nukkea ei saanut haudata tytön mukana. Nukke asetettiin kotialttarille. Ajan mittaan perhe huomasi, että nuken hiukset alkoivat kasvaa ja talossa alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Valot vilkkuivat, kuultiin puhetta ja outoja paukahduksia.

Okiku (Oldcityghosts).

Tytön vanhemmat olivatkin varmoja, että Okikun henki oli siirtynyt nukkeen. Perheen muuttaessa he pyysivätkin paikallista temppeliä pitämään huolta nukesta ja näin tapahtuikin: Okiku-nukella on nyt oma, pieni temppelipaikka. Nuken hiukset kasvavat edelleen ja tutkimukset ovat osoittaneet, että hiukset ovat todellakin aitoa ihmishiusta.

On jopa kerrottu, että nuken suu on avautunut ja sille on kasvanut pieniä hampaita. Temppelin papit leikkaavat Okikun hiuksia säännöllisesti, jotta nukke pysyy edelleen tyytyväisenä.
Ihan kiva duuni… ihan kiva duuni!!! Kohta sille nukelle täytyy hankkia hammaslääkärikin!

Jep, jotakin karmivaa näissä kaikissa nukeissa on. Akka ei sentään kärsi pediofobiasta (nukkekammo), mutta ei myöskään vapaaehtoisesti menisi lähellekään näitä creepyjä tapauksia. Saati, että kuljettelisi nukkea jonnekin perhanan tv-lähetyksiin, kuten herra Kerry Walton; ziisus sentään! Äijällä viiraa päässä!

Akka ei myöskään mene ullakolle tarkistamaan, onko yli 10 vuotta sitten hankittu Tuhkimo-nukke edelleen tallessa. Sillä penteleellä on nimittäin täysin liikkuvat nivelet jopa olkapäitä myöten… sehän vetelee Akkaa pataan välittömästi!!

Kuvan Tuhkimo ei liity tapaukseen eikä yhtään Tuhkimoa ole vahingoitettu kirjoituksen aikana.

(Otsikko: Welcome To My Nightmare/Alice Cooper/1975)

KÄYTÖSTAWAT KUNNIAAN!

Akalla on onni omistaa käytösopas 1950-luvulta; ajalta, jolloin tällaisiin seikkoihin kiinnitettiin erityisen paljon huomiota. Nyt yhteiskunnan avautuessa kannattaakin kerrata joitakin perusasioita, jottemme pilaa mainettamme käyttäytymällä tökerösti “ulkomaailmassa.”

KADULLA SYÖMINEN: “Kadulla ei sovi mutustella. Ihminen, joka jauhaa purukumia tai kulkee kadulla suu täynnä makeisia, haukaten omenaa tai nuoleskellen jäätelöä, vie ajatukset hyvin helposti märehtivään eläimeen.”
Hyvästi, street food!

MUSIIKKIESITYKSET: “Suurissa ravintoloissa, joissa on hyvä orkesteri, sama orkesteri VOI illan kuluessa esittää sekä konserttiohjelmaa että tanssimusiikkia.”
Että ensin kuunnellaan Johann Sebastian Bachia ja sitten voi leikkisästi kuunnella Olavi Virtaa? Että tällainen on tosiaankin ihan sallittua?

VIERAANA KUTSUILLA: “Vieras, joka kaataa lasin pöytäliinalle, särkee esineen tms., on sangen onneton, minkä vuoksi hyvä emäntä silmänräpäyksessä koettaa keksiä jotakin humoristista, kevyttä ja hauskaa huomautettavaa, jotta koko tapaus häipyisi niin kivuttomasti kuin suinkin yleisen ilonpidon hyrskyihin.”
Akka kannattaa yleisen ilonpidon ‘hyrskyjä,’ mitä ne sitten ovatkaan!

“Useimmat niistä jatkoista, joita meidän sukupolvemme tuntee, ovat vailla suurten teemojen innoittavaa hohdetta. Sen sijaan ne ovat paljon ylitsevuotavampia alkoholin ja riidan tai tyhjän lörpötyksen puolesta.”
Ihanko totta, arvon Watson?

HIUSVÄRIT: “Tukanvärjääminen näyttää useimmiten arveluttavalta ja tuo mieleen joidenkin romaanien sirkustirehtöörikuvaukset.”
Damn, jokaisessa romaanissahan tosiaan kuvaillaan sirkustirehtöörejä!

PÄIVÄLLISKUTSU: “Vanhan tavan mukaan olisi kohteliaan vieraan saavuttava viisi minuuttia ennen määräaikaa, mikäli on kysymyksessä kutsu aterialle. Viiden minuutin myöhästyminen on kuitenkin sallittu eikä sitä voi vielä pitää myöhästymisenä – kuusi minuuttia on jo vakava virhe!”
Miten se yksi minuutti nyt muuttuu yhtäkkiä hirveäksi kämmiksi… äkkiä asettamaan kelloa sekunnilleen oikeaan aikaan!

TERVEHTIMINEN: “Kädelle suuteleminen edellyttää tietenkin, ettei nainen ole kovin pohjoismaisen jäykkä ja tottumaton.”
Tällaisessa tilanteessa Akka näyttäisi hyvin nopeasti, kuinka pohjoismaisen jäykkä Akan nyrkki on.

JULKINEN LIIKENNE: “Raitiovaunun jäljestä ei ainakaan pidä juosta, siitäkään syystä, että ihminen on mitä epäesteettisin läähättäessään, puhkuessaan ja huitoessaan.”
Nimenomaan! Älkää läähättäkö ratikoiden perässä, pervot!

PUKEUTUMINEN: “Kauneinkaan puku ei voi viehättää naisen yllä, joka ei huolehdi siitä, että hän ainakin kerran päivässä puhdistaa ihonsa kaikkia ruumiinosia myöten.”
Herregud, me naisethan haluamme nimenomaan viehättää!

KUTSUT KOTONA: “Herrakutsujen ruokalistaan kuuluu tavallista maustetumpia, vahvempia ja mieluimmin erikoisia ruokalajeja sekä kuivia viinejä. Myöhemmin illalla herrat panevat arvoa makkaroille, sinapille ja vahvoille juustoille oluen ja viinaryypyn kera.”
Akka änkeää mukaan herrojen kutsuille, sanokaa mitä sanotte, ukot!

(Lookandlearn/William Hogarth (1697-1764).)

“Isännän velvollisuuksiin kuuluu (kutsuilla) juoda malja emännän kanssa. Hän onkin sitten ainoa mies, jolla on tämä oikeus. Samoin sanotaan vanhan tavan määräävän, että aviomies, joka ei muista juoda maljaa vaimonsa kanssa, on velvollinen ostamaan hänelle silkkisukkaparin.”
Pitäkää sukkanne ja maljanne, Akka on jo siellä herrakutsuilla.

“Makuuhuoneeseen emme täällä Suomessa yleensä vie vieraita, päinvastoin kuin esim. anglosaksisissa maissa, joissa naisvieraat päivällisen päätyttyä viedään makuuhuoneeseen ja sen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, missä he voivat puuteroida itsensä ja järjestää tukkansa ym.”
Eijjumaliste… Akka sulle puuteroinnit näyttää!!

PERHE: “Vanhemmat valittavat usein, että heidän lapsensa ovat tottelemattomia – mikä tietysti on heidän omaa syytänsä – ja lapset pitävät vanhempiaan ikävystyttävinä.”

“Lapsia ei voi ottaa täysihoitolaan, ellei saa heitä tottelemaan ja noudattamaan määräyksiä silloinkin, kun joku ei ole heitä paimentamassa.”
Jotkut asiat eivät ikinä muutu – vanhempia saa syyllistää ja tietenkin vanhemmat ovat ikävystyttäviä lapsen mielestä!

PUHELIN: “Mikäli on erehdyksessä soittanut väärään paikkaan ja huomaa sen, on pyydettävä kohteliaasti anteeksi eikä pantava kuulotorvea nopeasti pois.”
Kuulitkos, sähkönmyyjä; ei vaihdeta sähköyhtiötä vaan asetetaan kuulotorvi alas!

HISSISSÄ: “Hissiin astuessaan herrasmies tarjoaa tietä takanaan tulevalle vanhemmalle naiselle, ottaa hatun päästään naisen ollessa hississä ja mikäli hän polttaa, heittää pois savukkeensa.”
No nih, piponreuhkat ja tupakit veks, kun naisia on hississä!

ULKOMAILLA: “Ulkomailla on tanssiravintoloissa nk. gigoloita – niin mies- kuin naispuolisia, joita ravintolavieras saa ‘vuokrata’ tanssiparikseeen.”
Ilmankos niitä lentolippuja on alettu myydä kamalalla vimmalla.

“Ei pidä ehdoin tahdoin ryhtyä valokuvaamaan tärkeiden linnoitusten lähellä ja siten syyttä suotta vaivata oman maan lähetystöä, jonka täytyy ryhtyä toimenpiteisiin estääkseen asianomaista joutumasta vakoojan kirjoihin.”
Pois linnoituksilta, suomalaiset! Pois linnoituksilta ja sassiin!

No niin. Eiköhän me näillä opeilla pärjätä pitkälle tulevaisuuteen!

Lainaukset: Käytöksen kultainen kirja, WSOY 1957