PAHUKSEN PUNAINEN PARONI

Akalla taisi viirata pahasti päässä, kun jo reippaasti ennen joulua Akka osti poistomyynnistä Punaisen paronin lentokoneen pienoismallin. Itselleen. Tammikuun merkkipäivälle.

Ei sitten enää muistunut mieleen se, kun samalla tavoin tuli hankittua Titanicin 100-vuotisjuhlalahjana peräti kahden pienoismallin pakkaus. Ah, sitä rattoa ja riemua, kun Akka väkersi näitä malleja kasaan keittiön pöydän ääressä hikikarpalot otsalta valuen. Ja ne penteleet piti vielä maalatakin pienellä sudilla oikeisiin väreihin. Tietenkin!

Eikä sitten muistunut sekään mieleen, kun Akka osti wanna-be-Mustan-Helmen eli laivan pienoismallin, joka etäisesti olisi voinut olla Musta Helmi. Sitäkin sitten hammasta purren oli kasaan väännettävä, vaikka mieli olisi tehnyt heittää koko härpäke roskakoriin. Ja sekin pentele piti vielä maalata.

Puhumattakaan siitä, että Akka hankki myös pahviversion Mustasta Helmestä. Sitä pikaliiman ja kuumaliiman määrää…!

Noh, lopputulokset olivat kyllä kaiken tuskan, hien, kyyneleiden ja vaivan arvoisia… ehkä.

Mutta; miksi… oi, miksi piti hankkia tämä Punainen paroni! Olikin otettava kaiffarista selvää, vaikka legendana hänet onkin jo ennestään tunnettu, myös Akan toimesta. Kuka siis oikein olikaan tämä penteleen paroni; oliko hän edes paroni ollenkaan? Miksi Tenavien Ressu haluaa edes esittää tätä lentäjäsankaria?

Manfred Albrecht Freiherr von Richthofen (1892-1918) syntyi tosiaankin (tuolloiseen) preussilaiseen aatelissukuun (tuolloisessa Puolassa, nyk. Saksassa). Poika lähetettiin jo nuorella iällä sotilasakatemiaan 11-vuotiaana, jossa seuraavat 8 vuotta sitten vierähtivätkin!

Eipä siis ollutkaan ihme, että Manfred joutui upseeriksi taistelujen eturintamaan ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Juoksuhaudat saivat kuitenkin jäädä, kun upseeri-Manfred pyysi itse siirtoa Saksan ilmavoimiin. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja Manfredista tulikin ilmatarkkailija eli lentäjän takana istuva, taivaita tarkkaileva herrasmies. Kuinka ylevää!

Tämä ei äijälle kuitenkaan riittänyt, vaan hän pääsi ripeästi tuolloisen lentäjä-ässän Oswald Boelcken oppiin. Manfredista kehittyikin nopeasti taitava lentäjä, mutta hänen oppi-isänsä kuoltua vain 25-vuotiaana Manfredista tulikin yllättäen seuraava lentäjä-ässä. Tähän mennessä Manfred oli pudottanut 16 konetta taivaalta ja hänelle annettiinkin oma lentäjäosasto johdettavaksi. Hänen pikkuveljensä Lothar von Richthofen oli – kummallista kyllä – hänen alaisenaan.

Tuolloin Manfred sai myös idean maalauttaa koneensa punaiseksi, ja häntä alettiinkin kutsua erilaisilla nimillä: Pieni Punainen, Punainen ritari ja… Punainen Paroni. Hänen lentueensa muutkin koneet oli maalattu kirkkain värein, joten nopeasti koko osasto sai nimen “von Richthofenin Lentävä Sirkus.

Lentäjä-ässä oli jo aiemmin saanut arvostettuja mitaleita sankarillisesta toiminnastaan, mutta Manfredilla oli tapana kerätä muutakin “memorabiliaa.” Hän mm. keräili pudottamiensa lentokoneiden sarjanumeroita tai muutakin pientavaraa koneiden hylyistä sekä teetti itselleen hopeakippoja muistoksi pudotuksista.

Fokker Dr. 1-rekonstruktio/Uusi-Seelanti/Public Domain.

Kaiken keskellä Manfred sai kuitenkin osuman päähänsä v. 1917. Tästä äijä toipui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja jo kuukautta myöhemmin hän taisteli taas yläilmoissa, kuten aiemminkin, ja tällä kertaa hän lensikin juurikin tällä pienoismallin Fokker Dr. 1 -kolmitasolla.

Manfred sai kuitenkin lopulta surmansa huhtikuun 21. päivänä v. 1918. Juuri edellisenä päivänä hän oli pudottanut 80:nnen lentokoneensa, mutta kuolinpäivänään Manfred sai tosiaankin kuolettavan osuman rintaansa Pohjois-Ranskassa ja hänen koneensa murskautui pudotessaan peltoaukealle. Ei tiedetä, kuka ympärysvaltojen joukoista sai tehtyä kuolettavan osuman, mutta alas oli nähtävästi sankari-Paroninkin lopulta päädyttävä. Hänen ruumiinsa löydettiin edelleenkin koneen istuinvöihin kiinnitettynä putoamispaikalta.

Turman jäänteitä.

Paronin lentueen johtoon nousi hänen toivomansa mies; Wilhelm Reinhard, mutta hänenkin menehdyttyään vain muutaman kuukauden jälkeen lentueen kapteeniksi nousi eräs tietty Hermann Göring. Yeah. Varmastikin tämä nimi soittaa joitakin kelloja, hmm…?

Paroniparka joutuikin sitten lopulta kolmeen kertaan haudatuksi: hänet siirrettiin viimein v. 1975 Saksan Wiesbadeniin perheenjäsentensä viereen.

(PublicDomain).

R.I.P tämäkin kunnioitettavan elämäntyön tehnyt nuori mies, joka ei maineestaan huolimatta kuitenkaan toiminut soololentäjänä. Hänen on nimenomaan kerrottu luottaneen muihin lentäjätovereihinsa ja heidän lentotaitoihinsa ilmataisteluissa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan elvistellyt omalla osaamisellaan julkisuutta hakien, vaikka syntyikin ns. kultalusikka suussa. Ehkäpä ne hänen teettämänsä hopeakupit/maljat ja muut pienesineet olivat vain henkilökohtaisia muistotavaroita, joita hän aikoi sitten myöhemmin katsella kirjahyllyssään.

Kunnes… kuoli vain 25-vuotiaana, kuten niin moni muukin nuori mies kaikenlaisissa sodissa häntä aiemminkin ja sen jälkeenkin. Siksi onkin syytä pohtia, oliko Punainen Paroni oikeasti sankari, sillä hänen(kään) surmaamistaan ihmisistä ei koskaan puhuta. Keitä he olivat? Miksi yhdestä ihmisestä tulee sankari, ja jostakusta toisesta syyllinen?

Paronin hautajaiset (Bertangles Cemetery, 22.4. 1918, Ranska).

Onkin ajateltavissa, että Paronista tuli legenda ihan jo syntyperästään ja nopeasta edistymisestään johtuen… ja siitäkin, että hän kuoli nuorena. Elävän legendan äkkinäinen, traaginen kuolema on kuitenkin herkkua lehdistölle, olkoon ajankohta sitten mikä tahansa. Me, jotka luemme näistä historian legendoista, näemme yleensä vain yksipuolisen kuvauksen tuosta menneestä ajasta.

Ärgh. Akka laittaa hammasta purren Herra Paronin koneen kasaan joka tapauksessa, vaikka ohjeistus näyttääkin aivan kamalalta. Paketissa ei ole liimaa eikä maalia, ainoastaan lankarulla. Että näilläkö tässä nyt sitten mennään: pitääkö Akan kasata Fokker Dr. 1 LANKARULLALLA? Oliko Punaisen Paronin kolmitaso koottu langalla/köydellä?

Jep, näillä ohjeilla mennään joka tapauksessa. Olkoon Herra Paroni sitten sankari, sotasyyllinen tai ihan vaan yksi monista henkilöistä historian aikakellossa, niin Akka perehtyy kasausohjeisiin tarkemmin ja kaivelee salaa pikaliimaa jostakin laatikosta… (ja maaleja. Ja pikkusuteja. Damn you, pienoismalli-insinöörit!).

Paketin mukana on tosiaankin näitä pikku-ukkeleita, jotka ovat punaisia! Eikö siis näitäkään ole tarkoitus maalata/liimata? Että NARULLA KASAAN PUNAISIA PIKKU-UKKOJA, niinkö? Ja miksi? Mikä teitä suunnittelijoita oikein vaivaa, jos epätietoinen voi kysyä?!

MITÄS TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN? ARSENIKKIA, ARMAANI; ARSENIKKIA…

Mary Ann Robson purjehti ensimmäistä kertaa avioliiton auvoisaan satamaan ollessaan 20-vuotias. Tätä iloista tapahtumaa juhlittiin v. 1852 ja perheeseen siunaantui vuosikymmenen aikana 8-9 lasta. Tuohon aikaan ei juurikaan välitetty virallisista rekistereistä, joten kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun sekä aviomies William Mowbray että useat lapset kuolivat vuoronperään epämääräisiin vatsavaivoihin.

Mary Ann Cotton 1832-1873.

Mary Annille maksettiin vakuutusrahat kaikista kuolemantapauksista ja ainoan eloonjääneen tyttärensä hän antoi äitinsä hoidettavaksi. Toimiessaan sairaanhoitajana Mary Ann tapasi seuraavan aviomiehensä; potilaan nimeltään George Wood. Hääkellot soivat jälleen, mutta tämäkin onneton miesparka kuoli vain vuoden kuluttua epämääräisiin vatsavaivoihin. Vakuutusyhtiö maksoi taas korvauksia tästäkin aviomiehen menetyksestä.

Seuraavaksi Mary Ann nai leskimiehen, James Robinsonin, jolla oli entuudestaan neljä lasta. Mary Ann tuli jälleen raskaaksi, mutta samaan aikaan hänen äitinsä sairastui. Mary Ann ehti “hoitaa” äitiään vain lyhyen aikaa, kun tämä sitten kuolikin äkkinäisesti. Ennen kuolemaansa äiti oli valitellut vatsakipuja. Äidin luo hoitoon jätetty tytär Isabella kuoli seuraavaksi vatsakipujen seurauksena, kuten myös kaksi muuta James Robinsonin omaa lasta.

Herra Robinsonin epäilykset heräsivät, kun tämä hänen tuore vaimonsa vaati häntä ottamaan henkivakuutuksen. Äijä heittikin lopulta Mary Annin kadulle, mutta mikään ei enää pidätellyt tätä hullua naista. Hän nai taas leskimiehen, Frederick Cottonin, jolla oli itselläänkin jo lapsia. Mary Annin ystävätär kuoli epämääräisiin vatsavaivoihin, kuten myös tämä uusi aviomieskin. Kaikkien avioliittojen aikana lapsiakin kuoli kuin kärpäsiä, yksi toisensa jälkeen, ja Mary Annille maksettiin kaikista kuolintapauksista korvauksia mitään kyselemättä.

Mary Annin aiempi rakastaja Joseph Nattrass ilmestyi kuvioihin herra Cottonin kuoleman jälkeen. Mary Ann tuli raskaaksi KOLMANNENTOISTA kerran ja muutama lapsikin kuoli, ennen kuin oli herra Nattrassin vuoro heittää henkensä epämääräisiin vatsavaivoihin.

Lopulta virkamies Thomas Rileyn hälytyskellot alkoivat soida, kun Mary Ann yritti saada toimitettua poikapuolensa Charlesin orpokotiin. Mary Ann valitti, että poika oli sairaalloinen eikä varmaan kauaa olisikaan hänen riesanaan. Viisi päivää myöhemmin Charles kuolikin, ja tämä Thomas Riley pyysi patologia tutkimaan ruumiin tarkasti ennen kuolintodistuksen kirjoittamista. Mary Ann saikin tietää vasta vakuutustoimistossa, ettei korvausta voinut nostaa, mikäli kuolintodistusta ei vielä oltu kirjoitettu.

Charlesin ruumiinavauksessa paljastui, että poika oli kuollut arsenikkiin. Vihdoinkin Mary Ann pidätettiin ja sekä Joseph Nattrass että kaksi lasta kaivettiin haudoistaan lisätutkimuksiin. Kaikkien kuolinsyyksi paljastui suuri määrä arsenikkia.

Oikeudenkäynnissä todettiin, että Mary Ann oli myrkyttänyt yhteensä peräti 11 lasta, kolme aviomiestään, rakastajansa, oman äitinsä ja ystävättärensä. Jury pohti tuomiota 1,5 tuntia ja langetti Mary Annille kuolemantuomion.

Mary Ann hirtettiin maaliskuussa v. 1873. On väitetty, että teloittaja oli huolimaton, sillä Mary Ann kuoli hitaasti tukehtumalla. Normaalisti hirttotuomiossa niska napsahtaa nopeasti poikki, mutta Mary Ann kitui narun päässä useita minuutteja. Ehkäpä pyövelin teko oli tarkkaan harkittu, mene ja tiedä.

On arvioitu, että Mary Annin uhrien lukumäärä olisi ollut peräti 21, joten hän oli kiistatta Britannian pahin sarjamurhaaja noihin aikoihin. On sinänsä merkillistä, ettei tapahtumiin puututtu missään vaiheessa aiemmin, mutta juurikin virallisten rekisterien puuttuminen mahdollisti tällaisen toiminnan. Ketään ei kiinnostanut, kun lapsia kuoli kaikenlaisiin sairauksiin tämän tästä: jopa joka viides lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Mary Annin kaikista lapsista jäi eloon vain kaksi, Margaret ja George.

(DailyMail).

Mistäpä Mary Ann sitten sai käsiinsä tätä arsenikkia (nyk. arseenia) niin, ettei se herättänyt kenenkään epäilyksiä? Tuohon aikaan arsenikkia käytettiin eritoten tapeteissa ja maaleissa, sillä arsenikkipigmentti tuotti kaunista, vihreää väriä. Sitä käytettiin myös rotanmyrkkynä, joten arsenikin hankinta kotioloihin oli ihan normaalia. Aineen myrkyllisyyteen havahduttiin lopulta aivan liian myöhään, sillä seinille lätkäistyt vihreät tapetit aiheuttivat kenenkään tietämättä useita hitaita myrkytyskuolemia. Jopa Mary Annin puolustusasianajaja selitti, että perheenjäsenten mystiset myrkytykset johtuivat nimenomaan vihreistä tapeteista. Yeah…!

Mary Ann Robson-Mowbray-Wood-Robinson-Cotton-Nattrass oli kammottava ihmishirviö, joka ei ymmärrystä kaipaa. Kyllä nyt muutaman aviomiehen voi myrkyttääkin ihan mennen tullen, mutta että peräti 11 lasta…! Pthyi! Akka ei ymmärrä ihmisiä, ei sitten yhtään. Kärvistele ikuisesti liekeissä, Mary Ann! Toivottavasti pari pikkupirulaista tökkii samalla persuksiasi oikein antaumuksella!

JURAKAUDEN AARTEITA

Mitäköhän ihmiset kuvittelivat löytäneensä törmättyään dinosaurusfossiileihin silloin joskus ennen wanhaan?

Esihistorialliset ihmiset ovat tehneet dinosaurusten kivettyneistä luista kaulakoruja ja työkaluja; on tietenkin arveltu, että tällaiset esineet olivat erittäin merkityksellisiä muinaisille ihmisille. Akka veikkaa kuitenkin, että tätä materiaalia käytettiin ihan siksi, että sitä vain sattui löytymään. Ei kaikkeen tarvitse tuputtaa jotakin merkityksellisyyttä, tuskinpa sillä on niin väliä ollut. Vai sanoiko muinainen homo habilis, notta: “Kas perhana, löysinpä pirun kovaa luuta. Tämä on Jumalien lahja taivaalta, teenpä siitä hienon kaulakorun!”

Kiinalaiset luulivat löytäneensä lohikäärmeiden luurankoja, nämä löydöt olivat tietenkin muinaisia lentoliskoja. Aivan looginen päätelmä, kun joitakin lentäviä penteleitä on tosiaankin ollut olemassa. Lentolisko, lohikäärme… ihan sama, miksi sellaista pirulaista nimitetään. Ei niihin kumpaankaan halua törmätä mustikkametsällä. Terveisiä vaan Smaugille.

Vuonna 1676 englantilainen pastori Robert Plot luuli löytäneensä ihmisjättiläisen reisiluun palasen törmätessään kivettyneeseen Megalosaurus-fossiiliin. Myöhemmin 1700-luvulla tämä luulöytö nimettiin “Scrotum humanumiksi” eli ihmisen kivespusseiksi. Antakaa Akan kaikki kestää…! Tämä luunkappale on sittemmin kadonnut, mutta Megalosaurukseksi luu todettiin säilyneiden piirustusten avulla.

Piirroskopio Megalosauruksen luusta.

Vuonna 2018 Portsmouthin yliopiston luennoitsija joutui vaikeuksiin, kun hän näytti opiskelijoille tämän luulöydön piirroskuvaa paleontologian tunnilla… ja näytti sen jälkeen vertailukohdaksi oikeata valokuvaa kiveksistä. Aijaijai…! Ukkoparalla mahtoi viirata päässä; Amerikassahan tällainen on lähinnä pyhänhäväistystä!

1700-luvulla useat dinolöydöt nimettiinkin aivan väärin jättiläisiksi, kaloiksi/niiden hampaiksi tai matelijoiksi ja krokotiileiksi. Ajatus siitä, että tällaisia dinolajeja on ollut miljoonia vuosia sitten olemassa, ei mahtunut kenenkään päähän. Tuolloinhan kuviteltiin yleisesti, että Jumala loi luomakunnan juuri sellaiseksi, kuin se sillä hetkellä oli.

Ilmiselvästi lohikäärmeen pää tai alien (Scelidosaurus).

Raamatussa tosin mainitaan ihmisjättiläisiä, joten jotkin jättiläiskuvitelmat ovatkin aikakauteen nähden ihan loogisia. Joidenkin kivettyneiden linnunjälkien kuviteltiin jopa kuuluvan jättikokoisille korpeille, joita vapautettiin Nooan arkista tulvan jälkeen. Jepjep. Tuolloin ammattia palentologi ei ollut edes olemassakaan ja ensimmäisiä luita ja löydöksiä tutkivatkin ihan tavalliset pulliaiset. Löytyy joukosta yksi paronikin; ranskalainen paroni Cuvier, joka oli perehtynyt anatomian tutkimukseen.

Sieltä ne korpit tulloo!! Ja moni muukin öttiäinen… Norsuilla näyttää olevan heti tappelu meneillään!

Dinosaurus-nimen keksi brittiläinen lääkäri Richard Owen v. 1841 tultuaan siihen lopputulokseen, että tällaisia hirmuisia elukoita on todellakin ollut olemassa ja ne ovat ihan oma lajinsa. Tällainen päättely johti dinosaurusbuumiin ja mm. Pohjois-Amerikassa innostuttiin tutkimaan aihetta laajemmaltikin. Othniel Marsh ja Edward Cope aloittivat nk. “Luusodat” Kalliovuorten alueella – ja kilpailuhenkisinä löysivätkin peräti 136 uutta dinosauruslajia. Kannatti siis painella menemään kauhian vimman vallassa, sillä tuollahan niitä hirmuisia liskoja on nähtävästi enemmänkin tallustellut…

Kerrankin dinosaurus-nimi on käännetty suomeksi täysin oikein. “Deinos” on kreikkaa ja tarkoittaa “hirmuista, kamalaa” ja saurus tarkoittaa “liskoa.” Tähän voi verrata elokuvan “Shawshank Redemption” käännöstä suomeksi: “Rita Hayworth – Avain pakoon.”

Nykyään tunnetaan erilaisia dinosauruslajeja noin 1000 – 1100. Mikäli tutkijoiden arviot pitävät paikkansa, lajeista on löydetty vasta noin 10%. Huh huh, paljon olisi siis vielä esiin kaivettavissa! Eikä mikään ihmekään, että useita dinolajeja on nimetty kuuluisuuksien mukaan. Esimerkkeinä mainittakoon:

-Arthurdactylus conandoylensis (kirjailija Arthur Conan Doyle)
-Crichtonsaurus, Cedrorestes crichtoni, Bienosaurus crichtonii (kirjailija Michael Crichton/Jurassic Park)
-Serendipaceratops arthurcclarkei (kirjailija Arthur C. Clark)
-Leucothoe tolkieni (kirjailija J.R.R. Tolkien)
-Masiakasaurus knopfleri (muusikko Mark Knopfler/Dire Straits)
-Coloborhynchus spielbergi (ohjaaja Steven Spielberg)
-Europatitan eastwoodi (näyttelijä Clint Eastwood)

Crichtonsaurus.

Jos Akka saisi itselleen nimikkoeläimen, se olisi kuitenkin jokin ällöttävä kökköetana tai umpityhmä mato. Ainoastaan kunnon gurut, kuten edellä mainitut, saavat itselleen dinosauruslajeja. Poikkeuksina mainittakoon Kootenichela deppi (niveljalkainen kambrikaudelta) sekä Pristimantis jamescameroni (sammakko) sekä Pheidole harrisonfordi (muurahainen). Häh hää, poijjaat, vahingonilo on paras ilo!

Pristimantis jamescameroni. En alkaisi elvistelemään tällä nimityksellä, James!