HAPPILY EVER AFTER… OR NOT?

Törmäsin sattumalta Pinokkio-tarinan historiikkiin. Samaan aikaan aihetta (“todellisia” satuja) on käsitelty suositussa viihdeohjelmassa; joten pakkohan oli alkaa selvittää oikeiden satujen alkuperää ihan periaatteen takia. Tässä siis muutama esimerkki nykyajan tunnetuista saduista:

PINOKKIO:

Carlo Collodin Pinokkio-satu ilmestyi Italiassa jatkokertomuksena lastenlehdessä v. 1881. Alunperin puuseppä Geppetto ei alkanutkaan veistää itselleen toivomaansa poikalasta; hänen oli määrä tehdä naapurilleen pöydänjalka. “Ei tästä mitään jalkaa tullutkaan, tästä tulikin puhuva poika!”

Samu Sirkka varoitti Pinokkiota olemasta paha poika, jolloin Pinokkio heitti vasaran Samu Sirkan päälle tappaen tämän. Ihan normaali reaktio moiseen varoitteluun! ( … Jos olet puinen, puhuva poika).

Pinokkio lähti Lelumaahan, jossa ei koskaan tarvitsisi tehdä töitä; mutta siellä Pinokkio ja hänen ystävänsä muutettiin aaseiksi huolettoman elämäntavan (mm. jatkuvan pelaamisen) takia. Pinokkio-aasi myytiin lopulta miehelle, joka yritti hukuttaa tämän. Kalat söivät Pinokkio-aasista lihat, jolloin alkuperäinen puinen poika pääsi pakenemaan ilkeän miehen kynsistä.

Pinokkiolle tapahtuu jotakin “kummaa” tässä kuvitetussa sadussa vuodelta 1936. Köysi ja veitsi…hmm… kauniita unia tämän iltasadun myötä!

Disneyn Pinokkio ja Samu Sirkka ovat todellakin kaukana näistä hahmoista. Kun Samu Sirkka esiintyy taas seuraavana jouluna tv:ssä Disneyn yltiö-ällö-siirappisen-makeassa joulukimarassa,
aion tähdätä tv-ruutua vasaralla.

POCAHONTAS:

Pocahontasin tarinaa on kaunisteltu. Kuinka yllättävää.

Pocahontasin alkuperäiset nimet olivat Amonute ja Matoaka. Pocahontas oli lempinimi, joka tarkoitti “leikkisää”. Tapana oli, että tämän heimon jäsenillä on useampia nimiä eri tarkoituksiin.

Pocahontasin tarina alkaa 1600-luvun alusta, kapteeni John Smithin hän tapasi ollessaan n. 10-vuotias. Oletettavasti heidän välillään ei ollut koskaan rakkaustarinaa, juuri Pocahontasin iästäkin johtuen. Joidenkin lähteiden mukaan Pocahontas nai miehen toisesta heimosta ollessaan 14-vuotias ja he saivat 2 lasta.

Pocahontas.

Ainoa varma tieto on, että kapteeni Samuel Argall kidnappasi Pocahontasin v. 1613 lunnaiden toivossa ja hänen aviomiehensä tapettiin. Vankeudessa Pocahontas oppi englannin kielen ja kääntyi kristinuskoon. Tämän jälkeen hän muutti nimensä Rebeccaksi ja meni naimisiin tupakkaviljelijä John Rolfen kanssa. Heille syntyi poikalapsi.

Muutamia vuosia myöhemmin he lähtivät Englantiin, jossa Pocahontasia esiteltiin esimerkkinä “kuinka villi-ihmisistä voi tulla sivistyneitä”. Tässä vaiheessa olisi kannattanut kaivaa sotakirveet esille tai ainakin pakata kimpsut ja kampsut välittömästi.

Palatessaan myöhemmin Amerikkaan Rebecca kuoli laivalla vain 21-vuotiaana. Hänet haudattiin Englantiin.

On ymmärrettävää, ettei tällaisesta tarinasta saa romanttista satua aikaiseksi. Kyllä se “Pocis” on niin nätti laulaessaan siellä kanootissa; pitkät hiukset hulmuten.

Olisi aika irvokasta katsella, kun tämä kaunotar kuolee laivalla joko ripuliin tai keuhkokuumeeseen. Jotkut tahot tosin epäilevät, että hänet myrkytettiin.

KAUNOTAR JA HIRVIÖ:

Kaunottaren ja hirviön tarinan kirjoitti Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve v. 1740. Tarina perustuu 1500-luvulla eläneeseen Petrus Gonsalvuksen elämään. Hän kärsi hypertrikoosista eli liiallisesta kehon karvankasvusta. Tästä syndroomasta lienee saanut alkunsa ihmissusi-legenda ylipäätään vuosisatojen saatossa.

Ennen vanhaan sirkuksissa esiteltiin kummajaisina mm. “parrakkaita naisia”, jotka sairastivat perinnöllistä hypertrikoosia. Karvaisuus ei siis liity pelkästään sukupuoleen, tässä sairaudessa naisillakin voi olla kokonaan karvaiset kasvot.

Maalaus Petrus Gonsalvuksesta.

Tarinan Petrus-parka lähetettiin Ranskaan KRUUNAJAISLAHJANA kuningas Henrik II:lle. Häntä kohdeltiin siellä puoli-ihmisenä ja hänet vangittiinkin, mutta lopulta kuningas antoi hänen elää kuten tavallisen ihmisen kuuluukin elää. Hän sai jopa opetusta, kuten muutkin linnassa asuvat lapset.

Kuninkaan kuoltua hänen vaimonsa Katariina de’ Medici päätti vakaasti, että Petrusin piti mennä naimisiin. Puolisoksi hän valitsi erittäin kauniin naisen, jotta “kokeilu” olisi mahdollisimman mielenkiintoinen: syntyykö liitosta puoliksi eläimiä/puoliksi ihmisiä.

Petrus ja hänen vaimonsa Catherine saivat kaksi lasta, joilla kummallakaan ei ollut hypertrikoosia. Kuningatar oli pettynyt kokeilunsa epäonnistumiseen, kuten myöskin siihen, että Petrus ja Catherine todellakin rakastuivat toisiinsa.

Kaunotar ja Hirviö (Eleanor Vere Boyle).

Seuraavat 4 lasta saivat kuitenkin perintönä hypertrikoosin – jonka johdosta heidät lähetettiin LAHJOINA Euroopan aristokraateille. Kuollessaan Petrus ja Catherine eivät saaneet edes kunnollisia hautajaisia, heidän hautapaikkaansa ei tiedetä.

Tästä tarinasta saisi nykypäivänä aika monta syytettä aikaiseksi. Ulkomuotoon perustuva syrjintä? Ihmiskauppa? Paritus? Kidnappaus? Listaa voi jatkaa mielinmäärin eteenpäin.

Sadun olisi pitänyt perustua tähän tarinaan pikkuisen enemmän. Lopulta hirviö ei olisikaan muuttunut prinssiksi, hän olisi käynyt rakkaan vaimonsa kanssa vuosia jatkuneen oikeudenkäyntiprosessin näitä tarinan todellisia hirviöitä vastaan. Elokuvan loppukohtauksessa he suutelisivat onnellisina voitettuaan satoja miljoonia dollareita ja rahaa sataisi taivaalta. Heidän lapsensa olisivat luonnollisesti edelleen perheensä parissa juhlimassa tätä voittoa. Katariina de’ Medici olisi varsinainen “ilkeä äitipuoli”, joka raahattaisiin dramaattisesti vankilaan. Häh hää, siitäs sait, pahis!

Tällainen leffa olisi todellinen kassamagneetti, vink vink, sinne Hollywoodiin! (Emma Watsonin tähdittämä leffa v.2017 keräsi fyffeä ainoastaan 1,26 miljardia dollaria eli ei juuri mitään… vaikka olikin sen vuoden eniten tuottanut elokuva!)

PETER PAN

Finding Neverland-elokuva on kuvitteellinen tarina Peter Panin luojan J.M. Barrien ja Sylvia Llewelyn-Daviesin suhteesta. Tosielämässä Barrie tapasi Sylvian ensimmäistä kertaa kahden poikansa kanssa puistossa (kuten elokuvassakin), mutta Sylvian aviomies oli elossa: Sylvia ei ollut leski. He saivat avioliitossaan yhteensä 5 poikaa ennen aviomiehen kuolemaa.

Kuvitus v. 1915.

Barrie avioitui itse kahdesti, mutta isää hänestä ei koskaan tullut. Hänestä tuli Llewellyn-Daviesin perheen rakastettu ystävä, ja hän itse kertoi kehittäneensä Peter Panin sekä kadotetut pojat “yhdistelmänä näistä kaikista pojista”. On myös arvioitu, että Barrien nuorena kuollut veli olisi ollut innoittajana tarinaan pojasta, joka “ei koskaan kasvanut aikuiseksi”.

Arthur Llewellyn-Davies kuoli luusyöpään v. 1907, hänen vaimonsa Sylvia kuoli 3 vuotta myöhemmin (myöskin syöpään). Tällöin J.M.Barriesta tuli lasten virallinen huoltaja varallisuutensa takia. Huoltajuudessa oli pari muutakin henkilöä perheen suvusta mukana, eli pelkästä rahasta ei ollut kyse.

Poikien elämänkohtalot ovat mieltäriipaisevia:

  • Vanhin poika George menehtyi 1. maailmansodassa 21-vuotiaana. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan.
  • Michael hukkui the Thames-jokeen ollessaan opiskelijana Oxfordissa. Michaelin oletettiin eniten innoittaneen Barrieta Peter Pan-tarinan luomisessa.
  • John ei koskaan pitänyt kirjailijasta, hänen mielestään Barrie yritti ottaa hänen kuolleen isänsä paikan. John kuoli 65-vuotiaana keuhkosairauteen.
  • Peterin nimeä käytettiin tähän tarinaan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Peter oli myös ainoa pojista, joka jätettiin pois J.M. Barrien testamentista. 63-vuotias alkoholisoitunut Peter heittäytyi metrojunan alle saatuaan tietää vaimonsa ja 3 lapsensa Huntingtonin taudista. (Kyseessä on perinnöllinen, hermostoa rappeuttava sairaus).
  • Nuorin poika Nicholas (Nico) eli 76-vuotiaaksi. Hän toimi konsulttina dokumentissa “The Lost Boys”, BBC, 1978.
J.M.Barrie.

J.M. Barrie kuoli keuhkokuumeeseen Lontoossa v. 1937.

Peter Pan elää kuitenkin meissä. Varsinkin joissakin miestyyppisissä olioissa, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Joissakin meissä elää Wendy/Leena, mutta hänenkään ei ole aina pakko huolehtia kaikista. Wendy/Leena voi vetää ihan omanlaisensa sukkahousut jalkaansa ja mennä eteenpäin: “Morjens jätkät, mä lähden! Nähdään!”

Leena ja kadotetut pojat.

ÄHÄKUTTI, KOLUMBUS

Kanadalle kuuluvasta Newfoundlandin saaresta löytyi 1960-luvulla viikinkikylän jäännökset; paikan nimi on L’Anse aux Meadows. Tällä alueella tehtiin arkeologisia kaivauksia vuosikymmenten ajan ja nykyään se on ainoa aidoksi todistettu paikka viikinkien asutuksesta Amerikan mantereella. Alueella on ajoitusten perusteella asuttu noin 1000-luvulla, 500 vuotta ennen Kristoffer “Ähäkutti” Kolumbusta.

Paikalta on löydetty 8 asumusta, joista osaa on käytetty työpajoina. Naisten läsnäolosta todistavat luinen neula, värttinänpala ja mahdolliset kutomavälineiden osat. Vaikka paikassa asuttiinkin suhteellisen lyhyt ajanjakso, ei kyseessä näköjään ollut mikään miesten huviretkipaikka. “Lähetääs, poijjaat, taas vähän rentoutuun sinne meidän kesämökille. Matkassa menee vaan pari viikkoa.”

Viikinkien “pitkätalo” Ruotsissa.

Nykyään paikalla on useita rekonstruktioita näistä viikinkien asumuksista. On tutkittu, että ennen viikinkejäkin paikka on ollut asuttu; tällöin siellä majaansa piti ns. Dorsetin kulttuuri eli inuiteja edeltävä alkuperäisväestö.

L’Anse aux Meadows kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

On myös esitetty väitteitä, että kuuluisa Vinlandin kartta olisi aito ja tämä kartta näyttäisi konkreettisesti kyseisen asuinalueen. Vinlandin kartta ilmestyi julkisuuteen n. 60 vuotta sitten ja siinä näkyy nimenomaan tällainen saarialue, josta ei kartan tekoaikana (1440-luvulla) olisi pitänyt olla mitään havaintoa. Kartan aitoudesta on mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta mitäpä sillä on väliä, kun asutusalue todistaa viikinkien siellä oleskelleen. Aidon kartan arvo olisi 25 milj. dollaria, joten kai sillä onkin jotain väliä…

Islantilaiset saagat mainitsevat myös Vinlandin, jonka on oletettu tarkoittavan juuri Amerikan pohjoisosan aluetta. Toisin kuin luullaan, nimi ei tarkoita “Viinimaata” vaan alavaa niemeä. Asutusalueelta on löydetty mm. maapähkinöitä, joiden saamiseksi viikingit ovat todennäköisesti käyneet etelämmässäkin. Nämä löydetyt pähkinät eivät kasva noin pohjoisessa.

Mahdollista aurinkokivi-materiaalia.

Lukuisat dokumentit ovat lisäksi näyttäneet, kuinka taitavia merenkävijöitä viikingit olivat. Suunnistuksen apuna käytetty aurinkokivi (islanninsälpä) näytti auringon sijainnin pilviselläkin säällä.

Herra Kolumbus luuli koko elämänsä ajan löytäneensä meritien Intiaan. Äijä keräsi mainetta ja mammonaa ihan väärien oletusten pohjalta.

Herää kyllä kysymys: jos tämä viikinkien asutuspaikka on löydetty jo 60 vuotta sitten, miksi meikäläisellekin opetettiin peruskoulun historiatunneilla, että Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492? Haloo, löytyykö vastausta?

Herra Kolumbus Epsanjassa.

Täytyykö tässä kyseenalaistaa sekin, että maapallo on pallo. Itse asiassa maapallo muistuttaa enemmän perunaa kuin palloa, kuten olen myöhemmin oppinut… opettakaa nyt nykypäivän kouluissa edes se, että maapallo onkin maaperuna!!

MUUTAMIA MIELENKIINTOISIA HENKILÖMYSTEEREITÄ

  1. AGATHA CHRISTIE

Dame Agatha Christie (1890-1976) lienee maailman tunnetuin dekkarikirjailija. Ainakin joku hänen kirjojaan on lukenut 2 miljardin kappaleen painosten myötä. Christien dekkareille on tunnusomaista se, että murhaajaa ei arvaa millään. Juonessa on aina joitakin yllättäviä pointteja, joita ei voi päättelemällä tietää. Ainoa varma nakki on aina se, että hovimestari ei ole syyllinen.

Agatha Christie.

Puuttumatta sen kummemmin Agathan monipuoliseen elämään hyppään suoraan hänen mystiseen katoamiseensa v. 1926. Tuolloin Agatha ja hänen miehensä olivat pitkään etsiskelleet taloa ja olivat sellaisen sitten ostaneetkin. Agathan äiti oli kuollut samana vuonna. Yllättäen Agathan aviomies vaati avioeroa; hän oli rakastunut toiseen naiseen.

Agatha katosi joulukuussa ja hänen aviomiestään epäiltiin jopa murhasta. Tuhansittain ihmisiä osallistui hänen ruumiinsa etsimiseen, Agatha oli tuolloin jo saanut mainetta kirjailijana. Lopulta Agatha löytyi hotellista parin viikon jälkeen, hän oli kirjoittautunut salanimellä sisään. Hotellin henkilökunta ja paikalliset ihmiset olivat hänet tunnistaneetkin, mutta kenellekään ei tullut mieleen ilmoittaa poliisille… Katoamisen syyksi ilmoitettiin muistinmenetys, mutta tätä ei kukaan oikein uskonut. Kirjailijaa syytettiin jopa mainosmielessä tehdystä tempusta, olihan lehdistö ollut innoissaan uutisoimassa etsintöjen etenemisestä.

Lopullista varmuutta asiaan ei koskaan tullut, mutta loppuelämänsä Agatha varjeli yksityisyyttään. Avioeron jälkeen hän avioitui uudelleen ja tämä liitto lienee ollut onnellinen kestettyään Agathan kuolemaan asti. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vai…?

Agatha matkaili usein ja sai kirjoilleen inspiraatioita eri maista.

Kyllä itse kullekin tulee mieleen kadota ja “menettää muistinsa”, kun tarpeeksi kaadetaan paskaa niskaan. Mikäli se vielä taloudellisesti on mahdollista, niin mikä ettei katoaisi. Ihmettelen vain, ettei “katoaminen” tapahtunut kauemmaksi kuin perienglantilaiselle pikkupaikkakunnalle. Olisi nyt mennyt sinne asti, missä pippuri kasvaa tai huitsin Nevadaan, pois keltaisen lehdistön jaloista. Muistinmenetysteoria on aika epäuskottava, kun kirjautuu hotelliin samalla sukunimellä kuin aviomiehen uuden rakkauden sukunimi…

Hercule Poirot ja Jane Marple elävät kuitenkin ikuisesti.

R.I.P Dame Agatha.

2. BILLY THE KID

William H. Bonney alias Henry McCarty alias Billy the Kid (1859-1881) tuli lyhyen elämänsä aikana kuuluisaksi jopa 21 ihmisen taposta. Varmuutta lukumäärästä ei ole. Joka tapauksessa monien mutkien jälkeen sheriffi Pat Garrett sai lopulta Billyn kiinni ja ampui tämän.

Billy the Kid.

Billy the Kidin kuolemasta ja hautapaikasta on useita versioita ja monet eri ihmiset tulivat myöhemmin julkisuuteen väittäen olevansa Billy the Kid. Heidän motiiveistaan ei ole tietoa, mutta uskottavin henkilö tuli esiin v. 1948: Ollie Roberts, paikallisten tuntemana nimellä Brushy Bill Roberts. Tämän miehen motiivina oli saada hänelle luvattu armahdus New Mexicon kuvernööriltä, tosin lupaus oli tehty jo noin 70 vuotta aikaisemmin. Brushy Bill väitti väsyneensä pakoiluun ja tuli siksi esiin vanhuudenpäivillään.

Brushy Billin tavannut lakimies tapasi Billy the Kidin tunteneita henkilöitä ja vakuuttui siitä, että kyseessä oli Billy the Kid. Brushy Bill oli mittasuhteiltaan samanlainen, hänellä oli samat arvet ja hän osasi kertoa Billy the Kidin aikaisista rakennuksista. Kuvernööri ei ollut samaa mieltä, hänen mielestään Brushy Bill oli huijari kuten muutkin. Brushy Bill menehtyi kaksi vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen kävellessään postitoimistoon, mutta väitti loppuun asti olevansa Billy the Kid.

Tarina tuntuu uskottavalta; Brushy Billille pystytettiin jopa hautakivi nimellä Billy the Kid. Kidin alkuperäinen hautapaikka joutui tulvan alle ja useita ruumiita siirrettiin muualle. Jopa Billyn hautapaikalle pystytetty lautaristi oli kadonnut jo vuosia aikaisemmin.

Mene ja tiedä, mikä totuus tässä tarinassa on, mutta esitän tapahtuneen seuraavaa:

aikalaisten mukaan Billy the Kid ei ollut mikään pahis, vaan vaikeasta lapsuudesta huolimatta ilkikurinen ja fiksu nuorimies. Hänen rikoksensa liittyivät aina selviytymiseen, eivät huvikseen tehtyihin tappoihin tai varkauksiin. Pat Garrett oli vastavalittu sheriffi ja luonnollisesti hän tarvitsi meriittiä ja arvovaltaa. Mikäpä sopisi tarkoitukseen paremmin kuin väitetty Billy the Kidin kiinniotto ja ampuminen.

Sheriffi Pat Garrett.

Ehkäpä Pat Garrett sääli tätä nuorukaista ja teki sopimuksen: Billy pääsee vapaaksi ja sheriffi saa “15 minuuttia kuuluisuudessa” hänen tapostaan. Miksi muuten tämä Brushy Bill Roberts olisi vanhoilla päivillään vaatinut armahdusta, hän ei ollut rahan perässä vaatimassa elokuvasopimuksia tai mitään muutakaan hyötyä. Armahdus oli hänelle ainoa tärkeä asia elämän lähestyessä loppuaan. Ruusunpunaisten silmälasien läpi toivon todellakin, että Brushy Billy Roberts oli oikeasti Billy the Kid.

R.I.P Billy.

3. AMELIA EARHART

Amelia Earhart (1897-1937) tuli kuuluisaksi lentäessään “ensimmäisenä naisena Atlantin yli” v. 1928. Itseasiassa Amelia ei lentänyt konetta, hän oli mukana matkustajana. Tokihan Amelia oli jo ottanut lentotunteja, tehnyt ennätyksiä ja ostanut ensimmäisen lentokoneensa, joten hän oli luonnollinen valinta Atlantin ylitykseen. Pitihän lehdistölle saada jotakin uutisoitavaa ja lehdistö tekikin Ameliasta varsinaisen supertähden.

Amelia ja hänen suunnistajansa Fred Noonan lähtivät maailmanympärilennon yritykseen v. 1937. Hankaluuksia tietenkin ilmaantui, mutta matkaa saatiin tehtyä 35 000 km. Viimeisen osuuden pituus olisi ollut yli 11 000 km ja tämä osuus olisi kokonaan Tyynenmeren yllä, välilaskuja koneen huoltoa varten oli toki tarkoitus tehdä. Lentäessä radioyhteyteen alkoi tulla ongelmia: Amelian puhe kuultiin mutta Amelian koneessa ei kuultu mitään. Arvioitiin, että kone olisi joutunut ulos suunnitellulta lentoreitiltä ja polttoaineen loppuessa pudonnut mereen tai laskeutunut saareen.

Amelia, Fred ja lentokone Electra.

Valtavista etsinnöistä huolimatta konetta ei tuolloin löydetty. Myöhemmät etsinnät ovat keskittyneet Nikumaroron saareen, josta on löydetty luita, naisen kenkä, puuterirasia ja navigointiväline. Myös yksi todennäköisesti lentokoneeseen kuuluva osa on löydetty. Löydetyt luut katosivat mystisesti jossakin vaiheessa, joten dna-tutkimuksista ei ole apua. Uusimmat tutkimukset luiden mittojen perusteella (kuvat eivät ilmeisesti sentään kadonneet) antavat vahvasti ymmärtää, että kyseessä on Amelia Earhartin kokoinen naishenkilö.

Nikumaroron atolli/Wikimedia Commons.

Kuten useissa mysteereissä, tässäkin tapauksessa esitettiin katoamisen olleen lavastettu. Oli miten oli, toivon että laskeutumisen yhteydessä Amelia ja Fred saivat nopeasti surmansa ilman vammautumista. Saarella elävät kookosravut syövät mitä tahansa, kuten eräässäkin dokumentissa esitettiin. Saarelle viety sianruho tuhottiin rapujen toimesta muutamissa tunneissa.

Tässä yhteydessä ei sovi esittää kysymystä, mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle. On sen verran rankkaa tuollaista vaihtoehtoa ajatella, hyi hirvitys sentään.

R.I.P Amelia ja Fred.

NAISTEN VAATETUS

Luonnollisesti edellisestä aiheesta päästään soljuvasti naisten vaatetukseen. Aihe on niin laaja, että on pakko valita eri aikakausista yksittäinen ja merkillisin länsimaalainen muotitekijä:

Korsetti v. 1869.

KORSETIN KÄYTTÖ ylemmän yhteiskuntaluokan naisilla. Vuosisatojen ajan naisten vyötärön piti näyttää tiimalasilta ja tästä seurasi usein merkittäviä elimellisiä muutoksia vartalossa.

Tokihan korsetti oli myös joidenkin miesten käytössä turhamaisuussyistä, mutta vaikutukset eivät olleet niin vakavia kuin naisten kehoissa. Miehet käyttivät korsettia satunnaisesti näyttääkseen hoikemmilta.

Korseteissa käytettiin tukirakenteina mm. metallia ja valaanluuta, selkäpuolen nyöritys mahdollisti jatkuvan kiristämisen yhä tiukempaan vyötäröön.

Korsettien käyttö tytöillä aloitettiin usein jo pikkulapsena, jolloin sisäelimet joutuivat ajan myötä mukautumaan täysin epäluonnollisiin olosuhteisiin. Naisten pyörtyileminen oli yleistä mm. 1800-luvulla, kun keuhkot ja pallea eivät toimineet kunnolla hapenpuutteen vuoksi. Tällöin puhuttiin naisten “herkkyydestä” eikä naisia saanut järkyttää millään tavoin.

Hengitäpä siinä nyt ihan rauhallisesti…

Jopa tuolloin poistettiin alimpia kylkiluita ihannevyötärön aikaansaamiseksi. Voi vain kuvitella seurauksia sen ajan hygieniatasolla, kun ei antibioottejakaan ollut. Nykyiset kauneusleikkaukset eivät siis ole “nykyajan” ilmiö, vaan paljon kauempaa juontuva ihmisen halu muokata omaa kehoaan kauneuskäsitysten mukaan.

Korsettia saatettiin käyttää raskausaikanakin mahdollisimman pitkään. Loppuraskaudessa naiset jättäytyivät suosiolla kotiin ja “kieltäytyivät vierailuista” muuttuneen kehonfiguurin takia. On se ihmeellistä, että näillä rääkätyillä kehoilla on saatu lapsia.

Sinänsä ihmetyttää ylipäätään, miksi vyötärön piti olla mahdollisimman hoikka. Tuolloin suvunjatkaminen oli kuitenkin yksi ihmisen päätehtävistä, koska elinikä ei kuitenkaan ollut välttämättä kovin pitkä. Perillisten piti varmistaa perheen tulevaisuus ja lapsikuolleisuus oli yleistä. Miten tällainen hoikkaakin hoikempi vyötärö naisella antoi ymmärtää, että tämä henkilö on oivallinen valinta tuleviin raskauksiin?

“Oot tainnut taas laihtua sitten viime näkemän…”

Joka tapauksessa naisten pukuhistorian tässä valossa on helppo sanoa:

“Mun vatsamakkaralla on ihan oma elämä! Se nauttii vapaudestaan!”