”Jos et tunne historiaa, tulet toistamaan sen virheitä." Akka kirjoittaa näistä asioista tunteella ja huumorilla faktoihin perustuen. Akka ei käytä somea, koska Akkaa ei kiinnosta kakkujen kuorrutus eikä sekään, miksi kaikkien pitää olla tietoisia toistensa toiminnasta. Oppikaa nyt jotakin historiasta, edes huumorin kautta!
Mikäli nuoren ja lahjakkaan Maria Reichen elämänpolku olisi singonnut hänet johonkin toiseen suuntaan, me tavalliset pulliaiset emme varmastikaan tietäisi näistä mystisistä Nazcan linjoista yhtään mitään. Tämä nainen nimittäin olisi älynsä puolesta varmasti päässyt ihan mihin tahansa muuallekin, mutta sattuma johdatti hänen elämäntyökseen tehtävän, jolle tielle hän sitten tosiaankin jäi.
Nazca-linjojen hämähäkki.
Maria Reiche syntyi Saksan Dresdenissä v. 1903, ja päätyi lopulta opiskelemaan matematiikkaa, astrologiaa, maantiedettä ja useita eri kieliä Dresdenin yliopistoon. Tähän väliin täytyy mainita, että puhutaan 1920-1930-luvuista, joten tuohon aikaan tällainen toiminta ei ollut naisille ollenkaan tavanomaista.
Sisarensa Renate vasemmalla, Maria oikealla.
Noh, Maria päätyi opintojensa jälkeen Peruun, legendaariseen inkojen kaupunkiin Cuscoon v. 1932 kotiopettajattareksi saksalaisen konsulin lapsille. Toivottavasti konsuli oli tyytyväinen saatuaan tällaisen aarteen lastensa kaitsijaksi…! Vuonna 1934 Marialta amputoitiin sormi sen jouduttua kuolioon kaktuksenpiikin piston takia, mutta tällainen seikka ei haitannut Marian elämänuraa millään tavalla. Tämä vain kertoo tuosta ajasta ennen antibiootteja.
Maria siirtyi lopulta v. 1939 Perun pääkaupunkiin Limaan sekä tulkiksi, että opettajaksi. Nyt täytyy ymmärtää sekin, että Maria oli syntyjään saksalainen, joten hänen olikin järkevintä jäädä Etelä-Amerikkaan tuona aikana.
V. 1940 hänet palkkasi apulaisekseen (kuultuaan Marian matemaattisista kyvyistä) historioitsija ja arkeologi Paul Kosok Long Island Universitystä, New Yorkista.
Ja sen jälkeen tie Marialle oli auki…!
Maria huomasi nopeasti tutkimustyössään, että jotkut linjat sopivat kesäpäivän seisauksien ajankohtaan. Tästä hän lopulta päättelikin, että nazca-intiaanit käyttivät kuvioita astronomisena kalenterina. Hän alkoi kartoittaa ja laskeskella kuvioita enemmänkin, ja uskoi, että joillakin kuvioilla viitattiin tiettyihin tähtikuvioihin.
Vuonna 1949 Maria Reiche sai aikaiseksi sen, että Perun armeijan ilmavoimat valjastettiin hänen toiveestaan ilmakuvaamaan näitä merkillisiä, vain ylhäältä nähtäviä muodostelmia. Juurikin tämän ominaisuuden takia on tehty useita kuumailmapallolentoja tai esitetty alien-teorioita ihan riittämiin asti: linjat näkyvät parhaiten juurikin ylhäältä katsottuina. Näiden kuvausten ansiosta linjoja on kuitenkin pidetty yllä ja löydetty myöskin uusia kuvioita ihan nykyaikanakin.
Mutta: mitä me nyt tiedämme näistä kuvioista ylipäätään? Ainoastaan sen, että tämä uskomaton nainen rakensi itselleen talon Nazca-linjojen lähelle, eli perheettömänä koko elämänsä ja kärsi useista, hirvittävistä sairauksista ennen munasarjasyöpään kuolemistaan 95-vuotiaana v. 1998. Hän etsi ratkaisua tähän asiaan koko elämänsä, kuten niin monet muutkin.
Maria Reiche 15.3.1903-8.6.1998.
Maria Reiche käytti kuitenkin koko elämänsä siihenkin, että näiden kuvioiden merkitys säilyisi nykypolville asti, ja siinä työssä hän tosiaankin onnistui. Vuonna 1994 Nazcan linjat pääsivät Unescon maailmanperintöluetteloon hänen ansiostaan.
Alueella on myös Maria Reichen kunniaksi museo ja näkötorneja.
Linjojen rakennustapaa tai merkitystä voi miettiä kukin tahollaan. Useissa videoissa ja dokumenteissa on todistettu, kuinka narujen ja keppien avulla tällaisia kuvioita voidaan tehdä, mutta niiden kuvioiden merkitystä kukaan meistä ei tosiaankaan voi tietää. Meistä kukaan ei ole niitä ollut tekemässä tuolloin muinaisina aikoina, ja arkeologien perusselitys “uskonnollinen merkitys” on taas se peruskaura niiden tekemisen syyksi.
Toivottavasti Maria Reiche kohtasi loppupeleissä näiden linjojen tekijät ihan itse tuonpuoleisessa, ja sai vastauksen god-damn-koko-elämänsä-kysymykseen, jota hän koko elinaikansa ajan aprikoi.
Maria vanhuudenpäivillään tikapuilla.
Aivan loistava akka, jonka elämäntyötä ei saa sivuuttaa täällä pohjoisemmallakaan pallonpuoliskolla! Kiitti, Maria, kyselen sitten tarkemmin tämänkin mysteerin ratkaisua ihan naisten kesken siellä tuonpuoleisessa! Sitten jonakin päivänä…
Rippijuhlat, häät, valmistujaisjuhlat, kissanristiäiset, sukujuhlat… just name it; et voi kuitenkaan muistaa kaikkien sukulaisuussuhteita tai edes nimiäkään, kun porukkaa on koolla jopa useiden vuosien takaa. Siinä sitä sitten tervehditään iloisesti ja siirrytään eteenpäin miettien, että kukas perhana se tuokaan mahtoi olla.
Tutankhamon (CNN).
Vaan annapas olla: Egyptin faaraoiden aikaan sekametelisoppa olikin astetta pahempaa laatua, kun jumaluussuku haluttiin pitää puhtaana ja tyttäriä naitettiin peräti isilleen tai veljilleen. Tämä oli aivan yleistä toimintaa, jonka seurauksena useampikin faarao joutui jopa useiden vuosisatojen aikana kärsimään hirvittävistä perinnöllisistä vaivoista. Tutankhamon lienee tästä tunnetuin esimerkki; tämä 19-vuotiaana kuollut nuorukainen ei ollut uljas soturi, vaan todennäköisesti malariaan, sirppisoluanemiaan ja reiden avohaavan aiheuttamaan tulehdukseen kuollut kampurajalka, jonka haudasta löydettiin muiden aarteiden joukosta noin 120 kävelykeppiä.
Tutin hautakammion esineistöä/WikimediaCommons.
Akka kertookin tässä kuvitteellisen kertomuksen Tutankhamonin (näin kavereiden kesken Tut) perhejuhlista, joihin kukin voi ehkä kauhistuen samaistua:
KV55: “Mä oon muumio KV55, minut nimettiin hautanumeron perusteella v. 1907. Mut on siirretty siihen hautaan jostakin muualta, kuten meitä muitakin. Tutkijat löysivät Akhenatenin eli TUTIN ISÄN nimellä koristeltuja tavaroita, mut en mä voikaan olla Akhenaten, kuten ne luulivat. Oon meinaan liian nuori; semmonen 19-26-vuotias. Akhenaten hallitsi ainakin 17 vuotta, joten emmää se ainakaan ole. Oon kuitenkin Tutin faija; siitä on tehty DNA-testejä, mut nekin voi olla ihan päin helv…ä, kun me ollaan kaikki oltu samaa sukua jo ties miten kauan. Että tää on nyt uusin tieto; unohtakaa se tieto, että olen Akhenaten!!”
KV55-muumion rekonstruktio (AncientOrigins).
KV35YL: “Mä oonkin TUTIN ÄITI, mut kukaan ei tiedä mun nimeä. Oon siis vaan KV35YL eli Younger Lady. Mut löydettiin v. 1898 ja nimettiin sitten nuoremmaksi naiseksi. Ai miksi? Mun vierellä makas vanhempi nainen ja nuori poika, mut mulla oli ihan kauheimmat vammat näistä kahdesta. Jep, mun naama meni keturalleen jo ennen muumiointia: palsamoijat tunkivat mun poskionteloon sen takia jotain öljyisiä rättejä. Jättivät perhana vielä aivot ja sydämenkin paikoilleen, vaikka ne olis pitäny ottaa veks! Meni sitten oikea käsikin jossain vaiheessa poikki, mut ne oli vaan haudanryöstäjiä, ei se mua enää sillee haitannu. Mutta oon kuitenkin DNA-testattu Tutin äiti; mutta samalla mä oon tuon äskeisen äijän KV55 tytär. Että silleen perinteiseen tapaan ihan kiva avioliitto! Mut: mä kuolin sillai 25-30-ikäisenä, ihan tavallinen ikä muutenki, jos tulee terveysongelmia. Mulle nimittäin tuli; joko hevosenpotkuja tai kirveestä naamaan. Päätelkää ihan itte, ei ne tutkijat nimittäin tiedä.”
Younger Lady KV35.
KUNINGATAR TIY: “Mut on löydetty tuosta samasta haudasta KV35, ja mä olen se vanhempi nainen. Mä olenkin, kuulkaas, ihan peräti Tutankhamonin isoäiti ja Akhenatenin ylpee äitee. Ette kyllä usko, että Tutin haudasta löyty mun hiuskiehkura, ja mullahan olikin upea tukka! Mutkin on siirretty, perhana vieköön, olin jonkin aikaa vanhan ukkokultani Amenhoptep III:nkin haudassa ja sieltä tutkijat löysivätkin mun nimellä merkityt kanooppiastiat (sisäelinastiat)! Että nää siirtäjät sitten ilkesivätkin jättää mun sisäelimet sinne! Voi voi, että vanhaa ihmistä raastaa tollanen nuorison huolimattomuus! Ja piruako mut piti siirtää tonne noitten muiden sekaan; niinku mulla ei olis mitään arvoa! Mää muuten tiedän, kuka tuo nuorempi muija ja tuo poika on, mutta enpäs kerro, häh hää! Mä oon muuten tuon kohta mainittavan Ayn sisko, jottas tiedätte!”
Kuningatar Tiy KV35.
NEFERTITI: “Moi vaan kaikki, mulla on ihan hirvee kiire. Mulla on Insta päivittämättä ja kaikki haluu koko ajan kuulla, mis mä oon ja oonksmä Tutin äiti. No en ole, uskokaa nyt jo! Ja etsikää mun hautapaikka jo vihdoinkin, f**k! Voin antaa vinkin, miks en ole Tutin äiti: mun nimeä ei ole sen hautakammiossa ollenkaan (eikä mun vanhempien jumalallista asemaa ole mainittu missään muuallakaan) ja mun isä SAATTOI olla AY, Akhenatenin virkamies, josta tuli faarao Tutin jälkeen. Et mä kuolin niinku ehkä ennen Tutin syntymää, siks mua ei ole mainittu, vaikka Tutin lastenhoitaja mainitaan sen hautakammiossa. Mä saatan kyllä olla tuon KV35:n nuoremman naisen serkku, ehkä… Mut hei; ei mulla oo aikaa tällaiseen just nyt. Heippa, nähdään!”
Nefertiti.
KV35: “Mä oon se nuori poika haudasta KV35. Kyllä vähän ottaa päähän jäädä näiden naisten varjoon, mutta minkäs teet… totanoin, mä oon kuitenki ehkä Webensebu, Amenhotep II:n poika tai sitte mää oon Thutmose, Amenhotep III:n poika. Ketään ei kauheesti kiinnosta, kun mä kuolin niin nuorena, eikä musta tullu faaraoo. Mun äiti oli ehkä Sitamun, yks Amenhotep III:n ja kuningatar Tiyn tyttäristä. Ei mua sillai kiinnosta, mitä sukua mä olin Tutille. Eihän musta tullu faaraoo, anyway. Että se homma jäi niinku siihen sitte.”
Young Boy KV35.
MERITATEN: “Hei, c’mon; mä ehdin vasta paikalle ja täällä on jo täysi väittely päällä, vai?! Odotetaan vaan, kun mun mun viis siskoa suvaitsee saapua paikalle: Meketaten, Ankhesenpaaten, Neferneferuaten Tasherit, Neferneferure ja Setepenre! Mut kuitenkin; mä oon Akhenatenin nuorin tytär ja mä EHKÄ olin faaraona nimellä Neferneferuaten, mut sitähän te ette saa koskaan tietää! Mä SAATOIN myös olla naimisissa Smenkharen kanssa, muistakaa se!”
SMENKHARE: “Ääh, aina samaa scheissea näissä tapaamisissa. Te ette tiedä, että mä SAATOIN olla Nefertiti, Akhenatenin veli tai jopa Akhenatenin rakastaja. Miettikää hei tätä mun keissiä! Mä oon tosi arvoituksellinen, kukaan ei osaa sanoa, kuka mä olin! Ei edes sukupuolta!”
AKHENATEN: “No niin, lapset, sisaret, veljet, vanhemmat, isovanhemmat… ihan kaikki sukulaiset ylipäätään…! Jospa rauhoitutaan ja istutaan juhlapöydän ääreen ja kunnioitetaan ainoaa jumalaa,Atenia. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”
Akhenaten/WikimediaCommons.
Yleisen metelin (joka johtuu Akhenatenin monoteistisesta jumalkäsityksestä, joka unohdettiin hänen kuolemansa jälkeen Tutin toimesta) jälkeen paikalle saapuu vihdoinkin itse poikakuningas Tutankhamon kävelykeppiinsä nojaten. Pöytä hiljenee, astioiden ja tuolien kolahtelu vaimenee, kun Tut istuu paikalleen muiden seuraan muina miehinä. Kepin hän asettaa huolellisesti nojaamaan kullatun tuolinsa käsinojaa vasten, ennen kuin sylkäisee viereisen ruokailijan viinimaljaan. Kukaan ei sano mitään.
TUTANKHAMON: “Mitäs tänne? Sitä samaa, ku aina ennenki, vai? Laittakaas niitä vateja tännekin kiertämään. Varsinkin sitä paistivatia.” Kaikki nyökkäilevät ja laittavat astioita eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.
TUTANKHAMON: “Noh; olette vihdoinkin oppinu, että mä oon se ainoa, joka muistetaan enää nykypäivänä sellaset-niinku-vajaa-3000 vuotta myöhemmin. Että pidätte vihdoinkin suunne kiinni!!”
Pöytäseurue pysyy hiljaa ja nyökkäilee, koska poikakuningas on aivan oikeassa.
Akhenaten kuitenkin rykäisee ja sanoo sitten hiljaa: “Pitääkö se paikkansa, että HowardCarter irroitti v. 1922 vahingossa sun peniksen tutkimusten yhteydessä?” Tutin muumioitu penis löytyi tosiaankin irrallisena arkusta tutkimusten yhteydessä; Akan huomautus.
Pöydän ympäriltä kuuluu vaimeaa tirskuntaa eli asia on kaikkien tiedossa, siitä ei vain puhuta.
TUTANKHAMON: “Oliko sun ihan pakko ottaa tääkin asia yleiseen tietoon… Kirous sun päälles, ilkiö!!”
Näinkin pahasti asiat voisivat siis mennä sukujuhlissa. Paino sanalla SUKUjuhlissa, kun kaikki ovat kirjaimellisesti toisilleen sukua ihan perheen sisäisesti ja keskenään.
Tupakkipaikalla kulman takana sitten supatellaan aterian jälkeen, että “hemmetin Tut, olis vaan jäänyt pois, olis ollut kaikilla paljon kivempaa” ja “niin just, miks sen pitää aina änkeytyä ja ollaniinku ainoo faaraoikinä!”
Mikään ei muutu vuosituhansien aikana, kuten Akka on tässäkin kertonut. Ihmisen perusluonne ei ole kuitenkaan juurikaan muuttunut, kuten lukuisat hautakirjoitukset ja asiakirjat myöhemmiltäkin ajoilta todistavat. On riidelty pikkuasioista oikeudessa asti ja näistäkin seikoista on jäänyt lukuisia todisteita kaikille jälkipolville luettavaksi sekä papyruksilla että savitauluissa. Voi meitä ihmisiä, voi meitä; aina löytyy kaikenlaista kärhämän aihetta …!
Akka säälii Tutin tapauksessa arkeologeja, sillä tällaiset sukuhistoriat ovat aivan järkyttäviä tutkittavia: kuka on ollut kenenkin kanssa, ketkä ovat oikeasti DNA-tiedettyjä sukulaisia ja tässä listassa ovat nimenomaan useat sisarukset ja vanhemmat, joita paritetaan pitkin poikin! Nope,kiitti-mulle-riitti, sanoo Akka useiden kymmenien tuntien tutkimusten jälkeen. Ja aivan koska tahansa voi tulla uusin tieto, joka kääntää koko homman päälaelleen!
Yksi Tutin rekonstruktio (CBSNews).
Terveisiä Akalta TUTille tällä erää: harmillista se penishomma! Älä huoli, sellaista voi sattua ihan kaikille miehille/muumioille!
… mutta suuri ei tähtiä taivaalta.” Tämä on vanha suomalainen sanonta, jonka alkuperästä Akalla ei ole hajuakaan.
Tässä tapauksessa nämä pienet huru-ukot eivät poimi marjoja, vaan SIENIÄ. Hmm…
Pituudella ei ole väliä, kuulemma. Kyllä vain on, väittää Akka kaivaessaan esiin keittiöjakkaran ylettyäkseen keittiön ylähyllylle, jonne joku pidempi ihminen on taas sijoittanut sen parhaan uunivuoan. Tämä ihminen on saattanut olla kuka tahansa, sillä kaikki ihmiset ovat keskimäärin Akkaa pidempiä.
Nykypäivänä suomalaismiesten keskipituus on n. 178 cm ja naisten noin 168 cm, mutta muualla maailmassa keskivertoarvot heittelevät maasta ja ympäristöstä riippuen paljonkin. Alankomaalaiset miehet ovat maailman pisimpiä 183 cm:n pituudellaan, pisimmät naiset puolestaan löytyvät Latviasta (170 cm). Terveisiä vaan sinne yläilmoihin, toivottaa Akka!
Amsterdam/Alankomaat.
Onkin aiheellista kysyä kuka-mitä-häh eli kuinka pitkiä ihmislajit ovat olleet menneinä aikoina ja MIKSI? On tunnettua, että teollistumisen myötä ravinto alkoi monipuolistua ja hygieniataso parantua, joten viimeisten 150:n vuoden ajan kasvusuunta on ollut kohoava. Mutta: mistäpä mitasta lähtien ihmislajit ovat alkaneet kasvaa?
Varhaisimmat australopithecus afarensikset (3-4 milj. v. sitten) olivat pituudeltaan n. 130 cm, homo ergasterit (2 milj. v. myöhemmin) noin 165 cm. Meni sitten pari miljoonaa vuotta saada lisää pituutta perusviivoittimen verran, hah!
Euroopassa 200 000-700 000 vuotta sitten eläneet homo heidelbergensikset olivat pituudeltaan n. 170-180/160 cm pitkiä (mies/nainen). Neandertalilaiset olivat näistä lukemista n. 10 cm lyhyempiä, kun taas varhaiset homo sapiensit (cro-magnonin ihmiset) ylsivät heidelbergensiksen lukemiin. Merkittävä poikkeama pituuksissa löytyy floresinihmisiltä; hobiteilta, jotka asustelivat Floresin saarella Indonesiassa jo peräti 190 000 vuotta sitten. Nämä lilliputit olivat noin metrin mittaisia, joten Akkakin yltäisi taputtelemaan heidän päälakeaan vahingoniloisesti nauraen. Hah, kerrankin voisi osoittaa ilkikurista ylemmyyttä! (Hyi Akka, hanki parempia huvituksia…)
(Sci-News.com)
Noin 10 000 vuotta sitten pituudet lähtivät kuitenkin luisumaan alamäkeen. Ja miksi? Syiksi on esitetty ilmastonmuutosta ja maanviljelyyn siirtymistä, jolloin proteiinipitoinen ruokavalio väheni. Muinaiset esi-isämme olivat siis ensimmäisiä pullamössöihmisiä, jotka puputtivat viljaa ja kasviksia lihan ja kalan sijasta. Useiden tuhansien vuosien ajan olikin tavanomaista, että kulttuurista riippumatta yläluokan ihmiset olivat pidempiä, kuin tavalliset pulliaiset. Parempi ruokavalio, nääs…
Vielä keskiajalla ihmisten keskipituus huiteli yli 170 cm:ssa, mutta keskipituus 1600-1800-luvuilla oli tippunut jo n. 160-165 cm:iin. Tämä seikka on vallan hyvin nähtävissä tuon ajan rakennuksissa, kun ovien kamanat ja kattojen korkeudet ovat paljon nykypäiviä matalammalla. Samoin noilta ajoilta säilyneet vaatteet ja huonekalut ovat usein tavallista pienempiä. Useina vuosisatoina pituuden nousuihin ja laskuihin ovat vaikuttaneet sääolot jatautiepidemiat, jotka osaltaan ovat aiheuttaneet pitkäänkin jatkuneita muutoksia ruokavaliossa ja elinolosuhteissa.
Ranskalaista muotia v. 1847.
Pituus lähti siis kuitenkin uudestaan kasvuun teollistumisen jälkeen, kun elinolot paranivat ja monipuolisempaa ravintoa oli tavallisellekin kaduntallaajalle saatavilla.
Nyt 2000-luvun aikana on huomattu, että ihmisen geneettinen maksimipituus on saavutettu – meistä ei siis koskaan kehity yhä pidempiä ja pidempiä, mutta tämä seikka vaihtelee suuresti asuinpaikasta riippuen. Keskimääräiset pituudet kasvavat edelleen esim. joissakin Aasian maissa, mutta länsimaalaisittain pituuden keskiarvot pysyvät kutakuinkin samanlaisina.
Väinö Myllyrinne ja tavisäijiä.
Ihmislajia kuvataan eri tilastoilla aina keskivertoihmisenä, jota ei ole olemassakaan (varsinkin, jos kysymys on housunlahkeiden pituudesta!), joten onkin hauska tutustua joihinkin tästä poikkeaviin tapauksiin. Akka ei ainakaan tiennyt Suomen kaikkien aikojen pisintä miestä, Väinö Myllyrinnettä (1909-1963), joka olikin peräti n. 248 cm pitkä.
Robert Wadlow isänsä kanssa ennen v. 1940.
Maailman pisin mies,Robert Wadlow (1918-1940), lienee kuitenkin useimmille tuttu. Tämä 272 cm pitkä mies eli vain 22-vuotiaaksi kuollen lopulta verenmyrkytykseen.
Trijntje Keever v. 1633/tuntematon taiteilija.
Maailman pisin nainen puolestaan lienee ollut alankomaalainen Trijntje Keever (1616-1633). Tämä 255 cm pitkä tyttö kuoli vain 17-vuotiaana syöpään, mutta sitä ennen häntäkin ehdittiin kierrättää friikkisirkuksissa näytillä, kuten useimpia muitakin hänen kaltaisiaan “poikkeavuuksia.” Yksi kuuluisin tällaisista pirulaisista lienee P. T. Barnum, joka palkkasi useita “kummajaisia” kiertäviin sirkuksiinsa ja museoihinsa 1800-luvun Amerikassa. Tämän hepun toiminta oli jokseenkin kyseenalaista kaikenlaisine feikkihirviöineen, puhumattakaan työntekijöidensä ihmisarvon polkemisesta.
Noh, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: hänen kiertueillaan Anna Heining Swan (241 cm) tapasi tulevan aviomiehensä Martin Van Buren Batesin (236 cm). Tämän parin avioiduttua v. 1871 heidät julistettiinkin maailman pisimmäksi aviopariksi. Jopa itse Englannin kuningatarVictoria muisti hääparia lahjoittaen heille kaksi (tavallista kokoa suurempaa) kultakelloa. Valitettavasti parin kaksi lasta menehtyivät pian synnytysten jälkeen, joten he jäivät lopulta lapsettomiksi (jep, lapset olivat syntyessään suurikokoisia: yli 8 ja 10 kg). Anna kuoli vain 41-vuotiaana v. 1888, kun Martin taasen kuoli 81-vuotiaana v. 1919. R.I.P kokoperhe.
Anna, Martin ja tavisäijä.
Akka näkee sielunsa silmin, kuinka tämä herra Martin rakensi vaimolleen ja itselleen normaalikokoa suurempaa kotitaloa Sevilleen, Ohioon. Tässä talossa seinäkorkeus oli peräti 4,3 metriä ja ovien korkeuskin 2,4 metriä. Lisäksi palveluskunnalle rakennettiin “normaalikokoinen” talo samalle tontille. Tämä Annan ja Martinin kotitalo tuhoutui sittemmin tulipalossa, ja sen paikalla sijaitsee nykyään Sevillen historiallinen museo. Tästä olisikin enää puuttunut se, että avioparin sirkuselämän lisäksi heidän talostaan olisi seuraavaksi tullut turistien töllistelyn kohde! Aargh ja damn-you-people! P. T. Barnum rikastui jo ihan tarpeeksi “kummajaistensa” kustannuksella, joten tässä tapauksessa haaskalintuja ei tosiaankaan olisi enää tarvittukaan!
Kaikenlaisiin, koskettaviin elämänkohtaloihin Akka aina törmääkin tonkiessaan internetin loputonta mutaläjää. Tämä P. T. Barnum on asia erikseen, moinen mato ihmiseksi saa jäädä omaan arvoonsa. Akalla on kuitenkin sentään tarpeeksi älliä päässään, ettei googlaile hakusanoilla “size DOES matter,” hah!
Mutta mutta: oliko Napoleonilla tosiaan alemmuuskompleksi pienuudestaan, kuten on väitetty? Eipäs ollutkaan: Napsku oli 173 cm pitkä eli ihan perusäijän kokoinen, ellei jopa hivenen pidempikin. Aiemmin mainittu kuningatar Victoria oli puolestaan 152 cm; paljonvaltaa pienessä paketissa!
Kuningatar Victoria v. 1861(Charles Clifford).
Pisin egyptiläinen faarao löydettiin v. 1901: faarao Sa-Nakht hallitsi 2700-luvulla eaa. ja hänen pituudekseen on mitattu 1,987 m! Mahtoi siinä tavallisen kivenhakkaajan lannevaate tutista tällaisen kaksimetrisen jumaluuden edessä! “Yes, boss, pilkon ihan mitä kiviä tahansa, boss!”
Akka ei puolestaan pilko mitään, jos se-paras-uunivuoka on ylähyllyllä. Keittiöjakkarakin katosi mystisesti, ihan itsekseen se lähti kävelemään ovesta ulos. Pitäkää ylähyllynne, te kaikki yli satakuuskytsenttiset heinäseipäät. Niille hyllyille voi asetella kaikenlaista kivaa, kuten… äh…! Ei niillä hyllyillä ole mitään virkaa, te perhanan keittiösuunnittelijat!!
Tästäkin kuvasta se keittiöjakkara on lähtenyt kävelemään…
Edit. Korjattu tieto, jonka mukaan Anna Heining Swan olisi ollut 241 metriä pitkä. Harmillinen virhe, mutta hyvät naurut kuitenkin… Näin sitä ihminen tulee sokeaksi tekstilleen (mutta ei niille kirotuille ylähyllyille).
Jostakin kumman syystä on viime aikoina uutisoitu kaikenlaisista veneistä. Onkohan syynä lähestyvä purjehduskausi vai ihan jokin muu syy, hmm…? Akka päätti tutkia tarkemmin maailmalta löytyneitä, vanhoja pursia ihan mielenkiinnosta. Milloin ihmiset ovat alkaneet liikkua mantereilta saarille, tai peräti meren yli toiseen “maahan?”
Tutkijat George Ferentinos ja Thomas Strasser ovat varmoja siitä, että Välimerellä on vesiteitse kuljettu jo n. 130 000-100 000 vuotta sitten, sillä Kreikan mantereelta ja sen useilta saarilta on löydetty samanlaisia kivityökaluja. Kreetalta löytyneet vanhimmat työkalut on viety saarelle neandertalilaisten toimesta, sillä saari on ollut irrallaan mantereesta jo viisi miljoonaa vuotta.
Puisia aluksia tältä ajalta ei ole löydetty, sillä n. 10 000 vuotta sitten merenpinta alkoi nousta voimakkaasti jääkauden alkaessa hellittää. Merenpinta nousi lopulta peräti 130 metriä. Useimmat tuon aikaiset luksusjahdit ovat siis jääneet syvälle meriin ja järviin pohjalietteen uumeniin ja ajan myötä lahonneet. Floresin saarelta Indonesiasta on löydetty kivityökaluja miljoonan vuoden takaa, joten onkin todennäköistä, että vesialueita on osattu ylittää jo ennen Välimeren alueen löytöjäkin.
Vanhin, säilynyt alus on löydetty Pessen kylästä, Alankomaista. Tämä Pessenin mäntyruuhi löydettiin moottoritien rakennustöiden yhteydessä v. 1955, ja se on rakennettu vuosien 8040-7510 eaa. välillä. Tämä ruuhi on siis peräti jo n. 10 000 vuotta vanha! Ruuhi on pituudeltaan 2,94 m ja leveydeltään 44 cm, joten kovinkaan iso karpaasi ei tämän kyytiin ole mahtunut. Nigeriasta ja Etelä-Koreasta on löydetty n. 8000 vuotta vanhat ruuhet, joista nigerialainen on peräti 8,5 metriä pitkä.
Pessenin ruuhi.
(Cut the crap, Akka, ja mainitse jo se Khufu!!)Khufun aurinkolaiva Egyptissä on tietenkin aivan käsittämätön mestariteos: tämä 43,4-metrinen alus kaivettiin esiin pyramidin vierestä v. 1954, ja sen ikä on n. 4500 vuotta. Alus koottiin 1224:sta palasesta, joten puuhaa riitti pitkäksi aikaa! Kyllä tällä paatilla faarao Khufun kelpasi purjehtia tuonpuoleiseen!
Aurinkolaiva on siirretty Suureen egyptiläiseen museoon, jonka avajaisia juhlittaneen tämän vuoden marraskuussa. Tämän museon rakennus on maksanut hulppeat 795 miljoonaa dollaria, ja vuonna 2021 järjestetty muumioidensiirto-paraati maksoi useita miljoonia. Tässä hermeettisessä spektaakkelissa 22 muumiota siirrettiin uuteen museoon soittokuntien ja tanssijoiden säestyksellä. Puheitakin pidettiin ja kaikilla oli mukavaa, kun korona unohdettiin hetkellisesti maailmanlaajuisilla televisioinneilla.
Seuraavaksi on pakko mainita JEESUS-veneen löytöIsraelissa v. 1986. Paikalliset kalastajaveljekset löysivät veneen mutaan hautautuneena Galileanmeren rannalta ja arkeologit ymmärsivät nopeasti, että kyseessä olikin harvinainen löytö. Tämä 8-metrinen vene on ajoitettu rakennetun vuosien 80 eaa.- 50 jaa. välisenä aikana, joten tietenkin tämä on Jeesuksen vene! Ihan varmasti! Tämä vene on 8 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja siinä on ollut mastokin purjehdusta varten.
Veneen konservoitu hylky museossa/Ginosar, Israel (LiveScience).
Paattia on korjailtu useaan otteeseen, joten se on saattanut olla käytössä useita vuosikymmeniä – peräti kymmentä eri puulaatua on käytettykin näihin korjauksiin. Hmm… jos Jesse olisi tosiaankin ollut tässä veneessä, eikö hän olisi voinut korjata venettä ihan ilman nikkarointiakin? Hah, anyway, vene on kuitenkin loistolöytö tuolta ajanjaksolta ja veneestä onkin tullut suosittu nähtävyys Yigal Alon Museum:issa Ginosarissa, Israelissa.
Suomesta on löydetty useita ruuhien jäännöksiä, eritoten Saimaan alueelta, mutta mitään niistä ei ole juurikaan ajoitettu. Helsingin Kalliosta löytyi 1950-luvulla seitsemänmetrisen ruuhen jäänteet, joka ajoitettiin vuosille 2800-2500 eaa. Nämä jäänteet ovat sittemmin kadonneet. What? Siis mitä?!
Suomen meriarkeologisen seuran mukaan tällaisten ruuhien käyttö lopulta hiipui, kun tilalle tulivat puukehikkoiset nahkaveneet ja vanhimmaksi esinelöydöksi arvellaankin puista hirvenpäätä 5900-luvulta eaa. Tämä löytö on mahdollisesti ollut nahkapohjaisessa veneessä Rovaniemellä.
Random-tyyppejä veneessä (kun ei näistä ruuhista löydy mitään kuvia).
Vanhimmaksi “hylyksi” kutsutaan Lapurin hylkyä, joka onkin ollut jo ihan …modernia venetyyppiä. Tämä 10-metrinen paatti löytyi 1970-luvulla ja se on ajoitettu rakennetuksi 1200-luvulla. Veneen päälle oli kasattu pari tonnia kiviä, joten alus on nähtävästi tarkoituksellisesti upotettu. Miksiköhän? Ehkä vene haluttiin upottaa taistelun tuoksinassa tai… ehkä vene oli riivattu ja se upotettiin, että siinä asustava pikkupirulainen pysyisi pinnan alla! Ha haa! Alueella sijaitsee toinenkin hylky, jolla on lyhyt ja ytimekäs nimi “Lapurin hylky 2.” Aplodit laajalle ja monimuotoiselle mielikuvitukselle! Tätä hylkyä ei ole ajoitettu.
Oman osansa venelöytöihin tuovat tietenkin kalliomaalaukset, joita Suomestakin on löydetty useita. Esim. Mikkelin Astuvansalmen maalaukset on ajoitettu vuosiin 4000-2200 eaa., ja näissä kuvissa nähdään veneitä hirvien ja ihmishahmojen ohella. LaukaanSaraakallion maalaukset lienevät peräti 6000-7000-vuotiaita, ja tästä kohteesta löytyykin mielenkiintoinen, hirvenpääkokkainen vene ihmisiä kyydissään.
Hirvivene (Retkipaikka.com).
Kyllä sitä on tuhansia vuosia sitten täälläkin painettu menemään vettä myöten, kyllähän yksi kuva vastaa tuhatta sanaa! Johan sen nyt järkikin sanoo, että tuhansien järvien maassa liikuskellaan kalavesillä muutoinkin, kuin rannalla kahlaten.
Vanhin kuvaus veneestä kallion pinnalla löytyy kuitenkin Azerbaidzanista Kaspianmeren rannalta. Täällä sijaitsee 14 000 vuotta vanha kaiverrus, joka kuvaa kaislavenettä.
Efjordenin vuonosta, Pohjois-Norjasta, on myös löytynyt kalliopiirros 10 000 vuoden takaa; tämä kaiverrus kuvaa hylkeennahkapintaista venettä tutkija Jan Magne Gjerden mukaan. Tällaisia veneitä inuiitit käyttävät vielä nykyäänkin, joten veneestä siis tosiaankin lienee kyse.
Kivessä näkyvän kuvion hahmotelma (Smithsonian).
Äh, onkos kiva päästä brassailemaan tällaisilla vanhoilla löydöillä, kun meillä Suomessa ei ikinä löydetä mitään “maailman vanhinta sitä ja tätä?” Akka on kuitenkin sitä mieltä, että meikäläisten veneissä on ollut jo tuhansia vuosia sitten saunoja, niitä ei vaan ole kuvattu mihinkään piirroksiin. Ai miksi ei? Noh, sauna on ollut pyhä paikka, jossa puhdistaudutaan kaikesta pahasta, eikä tällaisia pyhiä paikkoja ole vaan viitsitty piirtää rosoisiin kallioihin. Eli meillä onkin maailman vanhimmat ökyjahditsaunoineen, hah haa! (Jep, ei kannata uskoa ihan kaikkea…)
Arkeologi Pekka Sarvas löysi nämä aiemmin mainitut Astuvansalmen maalaukset v. 1968, ja harvinaisen, jousikätisen naishahmon hän nimesikin osuvasti: “Astuvansalmen Artemis.” Akka on sitä mieltä, että tämä voimakas naishahmo puolustaa oikeuttaan päästä saunaveneeseen seuraavana: “Lähtekää ny jo helekkariin, äijjäät, s’oon mun vuorro ny!”
Astuvansalmen Artemis (Wikimedia).
Johan täältä Suomesta on paineltu saunalautalla menemään Tallinaankin:
Hatunnosto näille hurjapäille! Jep, kyllä se nyt vain on niin, että meillä on maailman parhaat saunalliset veneet/lautat/tynnyrit tai mitkä tahansa kulkupelit, joissa on sauna. Ei me suomalaiset tarvita vesillä kulkemisen aikana mitään elokuvateattereita tai kuntosaleja, meillä on mukavaa muutenkin (kunhan osattaisiin pitää sepalus kiinni veneessä).
Pyörät alle ja baanalle! Tai ponttoonit alle ja vesille!
Että pitäkää vaan tunkkinne ja Jeesus-veneenne, myö lähretähän klapihommihin, sillä:
“Saunaton talo ja akaton huusholli varmimmin ympäri menee.” (Sortavala/Wikisitaatit)
Akan lisäys tähän sanontaan: “Akaton ihan-mikä-tahansa varmimmin ympäri menee.”(Akkalandia/Waikikisitaatit
Kuinka moni 16-vuotias lähtee vapaaehtoisesti tarpomaan 8000 kilometrin reissua vain kahden kuukauden ikäinen poikavauva mukanaan? Juuri näin teki shoshoni-intiaaniSacagawea v. 1805 lähtiessään tutkimusretkikunta Lewis&Clarkin matkaan.
Sacagawea (tai Sacajawea) syntyi noin v. 1788 Idahossa ja joutui hidatsa-intiaanien orjaksi n. 12-vuotiaana näiden surmattua suurimman osan tytön heimosta. Saca (Akan lyhenne) adoptoitiin myöhemmin heimon jäseneksi, mutta jo 15-16-vuotiaana hänet naitettiin turkismetsästäjä Toussaint Charbonneaulle. Mies oli jo naimisissa, mutta noudatti heimojen tapaa moniavioisuudesta ja sai täten itselleen nuoren teinivaimon.
Tuolloinen Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson halusi kartoittaa tutkimatonta Amerikan erämaata, joten hommaan palkattiin herrat Meriwether Lewis ja William Clark. Nämä ukkelit kokosivat 45-jäsenisen retkikunnan ja palkkasivat mukaan myös Sacan aviomiehen, joka oli toiminut aiemminkin matkaoppaana. Nuori, juuri ensimmäisen poikalapsensa synnyttänyt Saca arvioitiin myös hyödylliseksi tytön osatessa intiaanien kieliä.
Meriwether Lewis ja William Clark (Charles Wilson Peale 1807).
Matkaan lähdettiin huhtikuussa 1805. Saca kantoi poikaansa Jean Baptistea selkäkorissaan ja alkoi pian ansaita toimillaan retkikunnan johtajien arvostusta. Pitkien ja vaivalloisten reittien varrella retkue joutui usein säiden armoille: rankkasateet, myrskyt ja tulvat aiheuttivat lukuisia vaaratilanteita. Saca mm. pelasti osan retkikunnan muistiinpanoista valtoimenaan pauhaavasta vedestä samaan aikaan, kun hänen miehensä oli täydellisessä paniikissa. Sacalle annettiin tästä uroteosta palkinnoksi lasihelminenrukousnauha.
Sacalla oli myös taito etsiä luonnosta lääkekasveja ja mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa kasvillisuutta. Oman poikansakin hän hoiti terveeksi luonnonlääkinnällä tämän sairastuttua äkillisesti. Eri intiaaniheimojen kanssa käydyissä neuvotteluissa Saca osoittautui korvaamattomaksi avuksi: kun intiaanit näkivät saapuvan seurueen mukana naisen lapsi sylissään, he tulkitsivat tulijoiden tulevan rauhallisissa aikeissa. Saca tulkkasi useita neuvotteluja ja sai mm. hankittua tutkimusretkueelle hevosia ja ruokaa matkan varrelta. Neuvokas nuori nainen, kerrassaan!
Retkikunnan reitti Amerikan halki.
Puolitoista vuotta kestäneen tutkimusmatkan aikana eritoten herra Lewis oli mieltynyt Sacaan ja tämän poikaan. Hän nimesikin useita paikkoja pojan mukaan, jonka lempinimi oli Pomp. Kuinka hellyyttävää…! Sacan aviomiehen väitetään lyöneen vaimoaan tästä kiivastuneena; ah, mikä k*sipää…!
Retkikunnan palattua uuvuttavalta matkaltaan presidentti Jefferson oli hyvin tyytyväinen. Sacan aviomies sai palkkioksi 500 dollaria ja 320 eekkeriä maataMissourista, mutta ukosta ei ollut maanviljelijäksi. Hän myi tiluksensa herra Clarkille ja Saca muutti perheineen Fort Manueliin, Etelä-Dakotaan. Täällä Saca synnytti v. 1812 tytön, Lizetten, mutta menehtyi äkillisesti joko isorokkoon, tulirokkoon tai tuberkuloosiin. Herra Clark otti lapset huostaansa, sillä hän ei uskonut lasten isän olevan sovelias kasvattaja. No s*it, Sherlock…?! Lizetten kohtalosta ei tiedetä, mutta poika Pomp päätyi todistettavasti Englantiin ja muutti aikuisena takaisin Yhdysvaltoihin.
Lewis and Clark on the Lower Columbia (Charles Marion Russell v.1905).
Mutta: kuoliko Saca oikeasti tuolloin?Shoshoni-intiaaneilta jäi perimätietona eloon tarina, jonka mukaan Saca palasi heidän pariinsa asuttuaan ensin comanche-intiaanien leirissä. Nainen käytti itsestään nimeä Porivo, ja hänen kerrottiin jättäneen miehensä tämän väkivaltaisuuden takia. Comanchien parissa tämä Porivo avioitui uudelleen ja sai kaksi lasta, kunnes taas katosi. Naisen ilmaannuttua shoshonien leiriin hän mm. opetti intiaaneja viljelemään maata. Nainen kertoili myös vuolaasti Lewis&Clarkin tutkimusmatkasta ja kuollessaan v. 1884 hän oli maininnut olevansa Sacagawea. Hänen hallussaan oli myös presidentti Thomas Jeffersonilta saatu ansiomitali. Hmm…
Comanche-intiaanipäällikkö v. 1909 (Library Of Congress).
Useat tutkijat ovat todenneet tämän Porivon olleen oikeasti Saca, sillä jo v. 1925 asiaa lähdettiin tutkimaan eri heimojen parista. Tuolloin elossa oli vielä henkilöitä, jotka osasivat kertoa omakohtaisesti naisen elämästä. Eräs comanche-nainen – Tacutine – kertoi Porivon olleen hänen isänsä, Ticannafin, äiti ja täten hänen isoäitinsä. Mutta: ainahan kriitikoita ja arvostelijoita löytyy, joten tällaiset tutkimuksetkin on kyseenalaistettu. Kertokaapa, arvon tutkijat, miten tämä Jeffersonin ansiomitali päätyi sitten tämän kyseisen naisen haltuun? Tai miten hän olisi osannut kertoa yksityiskohtia tutkimusretkestä?
Akka uskoo, että tässä tapauksessa yksinkertaisin selitys on oikea: nainen oli tosiaankin Sacagawea. Hänen pelkuri-aviomiehensä oli ottanut kolmanneksi vaimokseen nuoren ute-intiaanin ja perimätiedon mukaan oli erään riidan päätteeksi ruoskinut toisen vaimonsa eli Sacagawean. Akkakin olisi pakannut kimpsunsa ja kampsunsa tällaisen jälkeen ja kadonnut hyvinkin nopeasti. Siitäs sait, typerä naistenvihaaja-vellihousu Toussaint Charbonneau!
Ainakin Sacagawealla pyyhkii hyvin “Yö museossa”-elokuvissa, joissa Sacalla on säpinää Robin Williamsin esittämän Theodore Rooseveltin kanssa, hah haa!
Mizuo Peck ja Robin Williams.
Amerikassa Sacagaweasta on joka tapauksessa tullut lähes kansallissankari; hänen mukaansa on nimetty useita paikkoja ja puistoja sekä pystytetty useita muistomerkkejä. Naisasianaiset ovat varsinkin ottaneet Sacagawean omakseen.
Mitäs tapahtuikaan Sacan aviomiehelle; Toussaintille? Ketä kiinnostaa, häh? Äijä kun ilmeisesti vielä yli 70-vuotiaana avioitui viidennen vaimonsa kanssa. Kyseessä oli taas vain 14-vuotias intiaanityttö.
Akka kaivaa taas symbolisen kuopan saunan taakse tällekin ryökäleelle. Long live Sacagawea ja akkaenergia!
Sacagawea ja Pomp yhden dollarin kolikossa v. 2000.
Mary Ann Robson purjehti ensimmäistä kertaa avioliiton auvoisaan satamaan ollessaan 20-vuotias. Tätä iloista tapahtumaa juhlittiin v. 1852 ja perheeseen siunaantui vuosikymmenen aikana 8-9 lasta. Tuohon aikaan ei juurikaan välitetty virallisista rekistereistä, joten kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun sekä aviomies William Mowbray että useat lapset kuolivat vuoronperään epämääräisiin vatsavaivoihin.
Mary Ann Cotton 1832-1873.
Mary Annille maksettiin vakuutusrahat kaikista kuolemantapauksista ja ainoan eloonjääneen tyttärensä hän antoi äitinsä hoidettavaksi. Toimiessaan sairaanhoitajana Mary Ann tapasi seuraavan aviomiehensä; potilaan nimeltään George Wood. Hääkellot soivat jälleen, mutta tämäkin onneton miesparka kuoli vain vuoden kuluttua epämääräisiinvatsavaivoihin. Vakuutusyhtiö maksoi taas korvauksia tästäkin aviomiehen menetyksestä.
Seuraavaksi Mary Ann nai leskimiehen, James Robinsonin, jolla oli entuudestaan neljä lasta. Mary Ann tuli jälleen raskaaksi, mutta samaan aikaan hänen äitinsä sairastui. Mary Ann ehti “hoitaa” äitiään vain lyhyen aikaa, kun tämä sitten kuolikin äkkinäisesti. Ennen kuolemaansa äiti oli valitellut vatsakipuja. Äidin luo hoitoon jätetty tytär Isabella kuoli seuraavaksi vatsakipujen seurauksena, kuten myös kaksi muuta James Robinsonin omaa lasta.
Herra Robinsonin epäilykset heräsivät, kun tämä hänen tuore vaimonsa vaati häntä ottamaan henkivakuutuksen. Äijä heittikin lopulta Mary Annin kadulle, mutta mikään ei enää pidätellyt tätä hullua naista. Hän nai taas leskimiehen, Frederick Cottonin, jolla oli itselläänkin jo lapsia. Mary Annin ystävätär kuoli epämääräisiin vatsavaivoihin, kuten myös tämä uusi aviomieskin. Kaikkien avioliittojen aikana lapsiakin kuoli kuin kärpäsiä, yksi toisensa jälkeen, ja Mary Annille maksettiin kaikista kuolintapauksista korvauksia mitään kyselemättä.
Mary Annin aiempi rakastaja Joseph Nattrass ilmestyi kuvioihin herra Cottonin kuoleman jälkeen. Mary Ann tuli raskaaksi KOLMANNENTOISTA kerran ja muutama lapsikin kuoli, ennen kuin oli herra Nattrassin vuoro heittää henkensä epämääräisiin vatsavaivoihin.
Lopulta virkamies Thomas Rileyn hälytyskellot alkoivat soida, kun Mary Ann yritti saada toimitettua poikapuolensa Charlesin orpokotiin. Mary Ann valitti, että poika oli sairaalloinen eikä varmaan kauaa olisikaan hänen riesanaan. Viisi päivää myöhemmin Charles kuolikin, ja tämä Thomas Riley pyysi patologia tutkimaan ruumiin tarkasti ennen kuolintodistuksen kirjoittamista. Mary Ann saikin tietää vasta vakuutustoimistossa, ettei korvausta voinut nostaa, mikäli kuolintodistusta ei vielä oltu kirjoitettu.
Charlesin ruumiinavauksessa paljastui, että poika oli kuollut arsenikkiin. Vihdoinkin Mary Ann pidätettiin ja sekä Joseph Nattrass että kaksi lasta kaivettiin haudoistaan lisätutkimuksiin. Kaikkien kuolinsyyksi paljastui suuri määrä arsenikkia.
Oikeudenkäynnissä todettiin, että Mary Ann oli myrkyttänyt yhteensä peräti 11 lasta, kolme aviomiestään, rakastajansa, oman äitinsä ja ystävättärensä. Jury pohti tuomiota 1,5 tuntia ja langetti Mary Annille kuolemantuomion.
Mary Ann hirtettiin maaliskuussa v. 1873. On väitetty, että teloittaja oli huolimaton, sillä Mary Ann kuoli hitaasti tukehtumalla. Normaalisti hirttotuomiossa niska napsahtaa nopeasti poikki, mutta Mary Ann kitui narun päässä useita minuutteja. Ehkäpä pyövelin teko oli tarkkaan harkittu, mene ja tiedä.
On arvioitu, että Mary Annin uhrien lukumäärä olisi ollut peräti 21, joten hän oli kiistatta Britannian pahin sarjamurhaaja noihin aikoihin. On sinänsä merkillistä, ettei tapahtumiin puututtu missään vaiheessa aiemmin, mutta juurikin virallisten rekisterien puuttuminen mahdollisti tällaisen toiminnan. Ketään ei kiinnostanut, kun lapsia kuoli kaikenlaisiin sairauksiin tämän tästä: jopa joka viides lapsi kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Mary Annin kaikista lapsista jäi eloon vain kaksi, Margaret ja George.
(DailyMail).
Mistäpä Mary Ann sitten sai käsiinsä tätä arsenikkia (nyk. arseenia) niin, ettei se herättänyt kenenkään epäilyksiä? Tuohon aikaan arsenikkia käytettiin eritoten tapeteissa ja maaleissa, sillä arsenikkipigmentti tuotti kaunista, vihreää väriä. Sitä käytettiin myös rotanmyrkkynä, joten arsenikin hankinta kotioloihin oli ihan normaalia. Aineen myrkyllisyyteen havahduttiin lopulta aivan liian myöhään, sillä seinille lätkäistyt vihreät tapetit aiheuttivat kenenkään tietämättä useita hitaita myrkytyskuolemia. Jopa Mary Annin puolustusasianajaja selitti, että perheenjäsenten mystiset myrkytykset johtuivat nimenomaan vihreistä tapeteista. Yeah…!
Mary Ann Robson-Mowbray-Wood-Robinson-Cotton-Nattrass oli kammottava ihmishirviö, joka ei ymmärrystä kaipaa. Kyllä nyt muutaman aviomiehen voi myrkyttääkin ihan mennen tullen, mutta että peräti 11 lasta…! Pthyi! Akka ei ymmärrä ihmisiä, ei sitten yhtään. Kärvistele ikuisesti liekeissä, Mary Ann! Toivottavasti pari pikkupirulaista tökkii samalla persuksiasi oikein antaumuksella!
Vuonna 1903 Tonsbergissa, Norjassa eräs farmari onnistui löytämään Norjan toistaiseksi arvokkaimman viikinkiaikaisenhautalöydön: veneen, jonka sisällä oli kaksi vainajaa ja runsaasti hautalahjoja. Kaivaukset aloitettiin löytöä seuraavana kesänä ja laiva on tällä hetkellä kunnostettuna Oslon Viikinkilaivamuseossa kahden muunkin veneen ja hautaesineistön ohella. Kunnostustyöt kestivät peräti 21 vuotta, mutta jopa 90 % veneestä on alkuperäistä puuta. Siinä sitä on konservaattoreilla ollut askartelua!
Oseberg Oslossa (History Of Vikings).
22-metrinen vene -Oseberg- on taidokkaasti koristeltu ja siihen on mahtunut peräti 30 soutajaa. Tutkimusten mukaan veneen rakennusajankohdaksi varmistui v. 820 jaa. Akka voi hyvinkin kuvitella, kuinka tällaisilla veneillä paineltiin menemään Amerikkaan ihan kevyesti, ihan silkasta menemisen ilosta!
Hautalöytöihin kuului mm. koristeelliset hevosvaunut, neljä kelkkaa, eläinveistoksia, astioita, vaatteita, viisi sänkyä, höyhenpatja, kaksi telttaa, 15 hevosta, kuusi koiraa, 2 lehmää jne.jne… ja tietenkin ne kaksi vainajaa. Tavaroiden määrästä ja laadusta tiedettiin heti, että vainajat eivät todellakaan olleet Matti ja Maija Meikäläinen. Keitä he sitten olivat?
Noin 100 vuotta löydön jälkeen uudelleen haudatut luurangot kaivettiin esiin tarkempia tutkimuksia varten. Toinen vainajista paljastui v. 834 jaa. haudatuksi noin 80-vuotiaaksi naiseksi. Hän oli menehtynyt syöpään. Toinen nuorempi vainaja on noin 50-vuotias nainen, mutta hänen kuolinsyytään ei ole saatu selville.
Laivan kunto löydettäessä.
Pitkään uskottiin, että nuorempi vainaja olisi ollut tämän vanhuksen – jopa kuningattaren -seuraksi uhrattu palvelija, mutta väkivallan merkkejä ruumiista ei löytynyt. Dna-tutkimuksetkaan eivät selvittäneet, ovatko naiset sukua toisilleen, esim. äiti ja tytär. Nuoremmalla naisella oli murtunut solisluu, joka oli parantunut useiden viikkojen ajan, joten kuolinsyyksi murtuma ei yksin riitä. On epäilty, että hän on saattanut kaatua ja saada aivovaurion, mutta tämä on vain spekulaatiota.
Luista pystyttiin kyllä selvittämään, että heidän ruokavalionsa todisti heidän syöneen hyvin eläessään ja nuorempi naisista oli jopa käyttänyt koko elämänsä ajan metallista hammastikkua. Selvästikin kyse oli ylimystön jäsenistä, joten äiti-tytär-veikkaus saattanee olla hyvinkin mahdollinen. Tuskinpa palvelijalla oli käytössään tällaisia ylellisiä ja harvinaisia tarvikkeita. Tai… ehkäpä nuorempi nainen olikin palvelija, joka salaa käytti emäntänsä hammastikkua ja söi ruokaa tämän annoksista kenenkään tietämättä! Pyh, nyt Akka ajautuu taas liikaa salaliitto-osastolle…
Yksi kelkoista museossa (medievalists.net).
Hautaushetkellä Oseberg on kyllä tosiaankin sullottu täyteen tavaraa ja eläimiä – 15 hevosta muiden muassa ja hevosvaunut, god damn! Vaunut olivat tosin koottavaa mallia, eli niiden rakenne salli niiden purkamisen ja kokoamisen esim. veneessä kuljetusta varten. Aika näppärää nikkarointia tuohon aikaan; peräti 1200 vuotta sitten! Joku fiksu viikinki-insinööri on saanut älynväläyksen; mahdollisesti jo ennen 800-lukua, jolloin vaunut on rakennettu. Haudatessa ne olivat jo ns. vanhat kiesit.
Akka kyllä ihmettelee kuitenkin, miten ne hevoset ja lehmät on saatu laitettua veneeseen, aikamoinen homma nostella tällaisia painavia elukoita kaiken muun tavaran keskelle. Viikingeillä täytyi olla runsaasti ruista ranteessa. Ja mihin nämä arvoisat naiset tarvitsivat viisi sänkyä ja neljä kelkkaa? Kaikenlaiseen mukavaan ilonpitoon tuonpuoleisessa Valhallassa? (Ilonpito tarkoittaen tietenkin riehakasta mäenlaskua kelkalla ja …nukkumista…)
Yksi sängyistä (Irish Archaeology).
Vanhemmalta naiselta tällainen ilonpito olisi kuitenkin taitanut jäädä väliin, hänellä todettiin mm. osteoporoosi, lonkkamurtuma, polvivamma ja kuluneita niskaniveliä syövän lisäksi. On arvioitu, että hänen loppuelämänsä oli hyvin kivulias kaikesta ylellisyydestä huolimatta. Häntä on myös epäilty itse kuningatar Åsaksi, jonka lapsenlapsesta tuli myöhemmin Norjan ensimmäinen kuningas Harald Kaunotukka.
Harald isänsä kanssa (Wikipedia).
Tiedetään myös, että kuningatar Åsalla oli harvinainen hormonihäiriö, joka aiheutti hänelle parrankasvua. Oli miten oli; hyvin poikkeuksellinen tämä nainen kuitenkin oli saadessaan kaikenlaista hauta-aarretta mukaansa kuollessaan. Eipä se tainnut kuitenkaan häntä paljon lohduttaa kaiken kivun keskellä. Tai ehkäpä lohduttikin, jos hän uskoi pääsevänsä tuonpuoleiseen telmimään nuorena ja terveenä – ja ilman partaa, mikäli hän oli kuin olikin mainittu kuningatar Åsa.
Odin odottelee!
Ainakin veneestä löytyi nahkapussi, jonka sisällä oli kannabista – ei muuta kuin laitat vaunut kasaan, pari kaakkia niitä vetämään ja vaihdat viihteelle itsensä Odinin kanssa, arvoisa viikinkirouva! Ja jos jostain kumman syystä se mahdollinen parta on edelleen olemassa, kannattaa ehkä siistiä sitä vähäsen. Veneessä on mukana veitsiä ja kampoja, tämä mainittakoon ihan pienenä, ystävällisenä vinkkinä!
Krhm… kannattanee kaivella vähän ehyempiä tarvikkeita…
Viimeaikaisten uutisotsikoiden takia Akka harkitsee taas eristäytymistä omalle tontilleen, sillä ihmisten piittaamattomuus muista jaksaa taas yllättää – vaikka sen ei enää pitäisikään. Akka etsikin muutaman esimerkin ihan täysin yksin eläneistä erakoista – ihan herkutellakseen ajatuksella – mutta totuus näissä kahdessa tapauksessa onkin aika karua luettavaa.
SAAREN YKSINÄINEN NAINEN
Los Angelesin edustalla sijaitsee saariryhmä nimeltään Channel Islands. Näillä saarilla asusteli Amerikan alkuperäisasukkaita jo 10 000 vuotta sitten, mikäli tutkijoihin on uskomista. Saariryhmä nousi tunnetuksi vasta 1800-luvun alkupuolella, kun ryhmään kuuluvaan San Nicolas-saareen hyökkäsi joukkio ahneita turkismetsästäjiä merisaukkoja pyydystääkseen.
Channel Islands, California, USA (Wikimedia Commons.)
Saarella asuva Nicoleno-heimo surmattiin lähes viimeiseen mieheen, sillä joidenkin lähteiden mukaan erästä heimolaista syytettiin turkismetsästäjän tappamisesta. Joitakin heimolaisia jäi kuitenkin jäljelle ja tarinan levitessä mantereella heitä tultiinkin viimein evakuoimaan v. 1835. Ai miksi? No, perkules, heidät piti tietenkin käännyttää kristinuskoon.
Santa Barbaran lähetysaseman laiva nouti porukan kyytiinsä, mutta jostakin syystä yksi naishenkilö jäi edelleen saarelle. Tilannetta on myöhemmin romantisoitu; nainen olisi joko jäänyt etsimään poikaansa tai veljeään laivan lähtiessä. Oli syy mikä hyvänsä, nainen jäi siis erakoksi saarelle. 18 VUODEKSI.
Järkyttävän näköinen äijä: George Nidever!
Lopulta eräs laivakapteeni, turkismetsästäjä itsekin, sai kuulla, että tällä saarella on jonkun henkilön nähty vilkuttavan ohikulkeville laivoille. Kapteeni George Nidever lähti paikalle tutkimaan v. 1853 ja näki rannalla jalanjälkiä. Nainen löytyi lopulta istumasta valaanluista rakennetun majan edessä alkeellisten metsästysvälineiden ja tarvikkeiden kanssa. Nainen lähti mielellään laivan mukana mantereelle, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt naisen puhumaa kieltä. On kerrottu, että nainen oli kuitenkin aina puhelias, lauloi kansansa lauluja ja tarkasteli innoissaan kaikkea uutta. Hevoset ja erilaiset vihannekset ja hedelmät olivat hänelle suuri ihmetyksen aihe.
Vain 7 kuukauden lähetysasema-ajan jälkeen nainen – Juana Mariaksi nimetty- kuoli ilmeisesti punatautiin. Hänellä ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä eri tauteja vastaan, joihin mantereella saattoi helpostikin sairastua. Hänet haudattiin lähetysaseman hautausmaalle. Myöhemmät arkeologiset tutkimukset arkeologeineen ovat keränneet saarilta heimon käyttämiä tarvikkeita ja peräti vielä v. 2012 on löydetty luola, jossa Juana Maria oli saattanut asua.
Juana Marian kuva: tieto tästä ei ole varmaa. Kyseessä saattaa olla heimon muu edustaja.
ÄIJÄ KUOPASSA
Nykypäivien kuuluisin erakko on Amazonin sademetsässä asusteleva “The Man in the Hole”. Todennäköisesti muut hänen heimonsa jäsenet on surmattu paikallisten karjatilallisten toimesta ja hänen liikkumistaan on seurattu ainakin vuodesta 1996 lähtien Brasilian alkuperäiskansaa suojelevan FUNAI-järjestön toimesta. Tiettävästi kukaan ulkopuolinen ei ole puhunut koskaan miehen kanssa eikä hänen heimoansa, kieltään tai historiaansa tunneta. Miehellä on tapana oleskella maahan kaivetuissa kuopissa joko ollakseen itse suojassa tai metsästääkseen ohikulkevia eläimiä. Nämä kuopat hän nopeasti hylkää ja liikkuu taas eteenpäin, hänen liikkumisalueensa on arvioitu kahdeksaksi hehtaariksi. Vuonna 2018 FUNAI-järjestö sai kuvattua miehestä videon ja hänelle on myös jätetty työkaluja ja muita tarvikkeita selviytymistä varten. Hänen arvioitiin tuolloin olevan noin 50-vuotias.
Nykypäivän uutisointi tästä äijästä on kovin vähäistä. Äijä on jätetty rauhaan ihan syystäkin, sillä hän pelkää koko ulkomaailmaa todistettuaan heimonsa jäsenten murhat viimeisinä vuosikymmeninä. Äijä-parka! On siis täysin oikeutettua, että häntä ei lähestytä ollenkaan tartuntatautien pelossa.
AKAN METSÄKUOPPA
Näistä varoittavista esimerkeistä huolimatta Akka kaivaa lähimetsään syvän kuopan (ainoastaan, koska valaanluita ei ole saatavilla majaa varten) ja tarkkailee lähikulkijoita itse veistämänsä keihään kanssa. Akka haluaa näin osoittaa menettäneensä uskonsa koko ihmislajiin tällaisella voimakkaalla ja henkilökohtaisella kannanotolla. Suurten sanomalehtien edustajat kiinnostuvat heti tapauksesta: nyt siellä metsissä myllää joku hullu nainen! Paikalle lähetetään reporttereita tutkimaan tätä merkillistä ilmiötä.
LiveSciencen kuva kuoppa-Äijän metsään kaivamasta yhdestä kuopasta. Kuopat ovat jopa 180 cm syviä.
REPORTTERI 1: Onko siellä kuopassa nyt kuuma, Akka? Täällä ulkona on 26 astetta. AKKA: UGA UGA. REPORTTERI 2: Onko tässä nyt jotakin yhteiskunnallista sanomaa taustalla, oletteko tyytymätön hallituksen koronatoimiin? Mikä sai teidät ryhtymään tähän tempaukseen? AKKA: UGA UGA, AGAZU DABA!! REPORTTERI 1: Haluatte siis eristäytyä yhteiskunnasta ja olla heimonne viimeinen, niinkö? Teillä on kuitenkin sukulaisia ja perhettä? REPORTTERI 2: Näin minäkin huomaan -tuolla seisoo jo osa heistä pihan puolella. Miten kommentoitte tätä? AKKA: Voi v*ttu teidänkin kanssa; mun piti keksiä ihan oma kielikin, jota puhun heimoni viimeisenä jäsenenä. Nyt pilasitte tämänkin homman multa ihan täysin. Tuliko hyvä mieli?
Akka nousee kuopasta, huokaa ja toteaa ihmislajin olevan pilalla. Ehkäpä tämä ihmislaji tästä sitten nousee jonakin päivänä uuteen kukoistukseen, kuten niin moni muukin on joskus sanonut. Ehkäpä se tästä sitten…!
Törmäsin sattumalta Pinokkio-tarinan historiikkiin. Samaan aikaan aihetta (“todellisia” satuja) on käsitelty suositussa viihdeohjelmassa; joten pakkohan oli alkaa selvittää oikeiden satujen alkuperää ihan periaatteen takia. Tässä siis muutama esimerkki nykyajan tunnetuista saduista:
PINOKKIO:
Carlo Collodin Pinokkio-satu ilmestyi Italiassa jatkokertomuksena lastenlehdessä v. 1881. Alunperin puuseppä Geppetto ei alkanutkaan veistää itselleen toivomaansa poikalasta; hänen oli määrä tehdä naapurilleen pöydänjalka. “Ei tästä mitään jalkaa tullutkaan, tästä tulikin puhuva poika!”
Samu Sirkka varoitti Pinokkiota olemasta paha poika, jolloin Pinokkio heitti vasaran Samu Sirkan päälle tappaen tämän. Ihan normaali reaktio moiseen varoitteluun! ( … Jos olet puinen, puhuva poika).
Pinokkio lähti Lelumaahan, jossa ei koskaan tarvitsisi tehdä töitä; mutta siellä Pinokkio ja hänen ystävänsä muutettiin aaseiksi huolettoman elämäntavan (mm. jatkuvan pelaamisen) takia. Pinokkio-aasi myytiin lopulta miehelle, joka yritti hukuttaa tämän. Kalat söivät Pinokkio-aasista lihat, jolloin alkuperäinen puinen poika pääsi pakenemaan ilkeän miehen kynsistä.
Pinokkiolle tapahtuu jotakin “kummaa” tässä kuvitetussa sadussa vuodelta 1936. Köysi ja veitsi…hmm… kauniita unia tämän iltasadun myötä!
Disneyn Pinokkio ja Samu Sirkka ovat todellakin kaukana näistä hahmoista. Kun Samu Sirkka esiintyy taas seuraavana jouluna tv:ssä Disneyn yltiö-ällö-siirappisen-makeassa joulukimarassa, aion tähdätä tv-ruutua vasaralla.
POCAHONTAS:
Pocahontasin tarinaa on kaunisteltu. Kuinka yllättävää.
Pocahontasin alkuperäiset nimet olivat Amonute ja Matoaka. Pocahontas oli lempinimi, joka tarkoitti “leikkisää”. Tapana oli, että tämän heimon jäsenillä on useampia nimiä eri tarkoituksiin.
Pocahontasin tarina alkaa 1600-luvun alusta, kapteeni John Smithin hän tapasi ollessaan n. 10-vuotias. Oletettavasti heidän välillään ei ollut koskaan rakkaustarinaa, juuri Pocahontasin iästäkin johtuen. Joidenkin lähteiden mukaan Pocahontas nai miehen toisesta heimosta ollessaan 14-vuotias ja he saivat 2 lasta.
Pocahontas.
Ainoa varma tieto on, että kapteeni Samuel Argall kidnappasi Pocahontasin v. 1613 lunnaiden toivossa ja hänen aviomiehensä tapettiin. Vankeudessa Pocahontas oppi englannin kielen ja kääntyi kristinuskoon. Tämän jälkeen hän muutti nimensä Rebeccaksi ja meni naimisiin tupakkaviljelijä John Rolfen kanssa. Heille syntyi poikalapsi.
Muutamia vuosia myöhemmin he lähtivät Englantiin, jossa Pocahontasia esiteltiin esimerkkinä “kuinka villi-ihmisistä voi tulla sivistyneitä”. Tässä vaiheessa olisi kannattanut kaivaa sotakirveet esille tai ainakin pakata kimpsut ja kampsut välittömästi.
Palatessaan myöhemmin Amerikkaan Rebecca kuoli laivalla vain 21-vuotiaana. Hänet haudattiin Englantiin.
On ymmärrettävää, ettei tällaisesta tarinasta saa romanttista satua aikaiseksi. Kyllä se “Pocis” on niin nätti laulaessaan siellä kanootissa; pitkät hiukset hulmuten.
Olisi aika irvokasta katsella, kun tämä kaunotar kuolee laivalla joko ripuliin tai keuhkokuumeeseen. Jotkut tahot tosin epäilevät, että hänet myrkytettiin.
KAUNOTAR JA HIRVIÖ:
Kaunottaren ja hirviön tarinan kirjoitti Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve v. 1740. Tarina perustuu 1500-luvulla eläneeseen Petrus Gonsalvuksen elämään. Hän kärsi hypertrikoosista eli liiallisesta kehon karvankasvusta. Tästä syndroomasta lienee saanut alkunsa ihmissusi-legenda ylipäätään vuosisatojen saatossa.
Ennen vanhaan sirkuksissa esiteltiin kummajaisina mm. “parrakkaita naisia”, jotka sairastivat perinnöllistä hypertrikoosia. Karvaisuus ei siis liity pelkästään sukupuoleen, tässä sairaudessa naisillakin voi olla kokonaan karvaiset kasvot.
Maalaus Petrus Gonsalvuksesta.
Tarinan Petrus-parka lähetettiin Ranskaan KRUUNAJAISLAHJANA kuningas Henrik II:lle. Häntä kohdeltiin siellä puoli-ihmisenä ja hänet vangittiinkin, mutta lopulta kuningas antoi hänen elää kuten tavallisen ihmisen kuuluukin elää. Hän sai jopa opetusta, kuten muutkin linnassa asuvat lapset.
Kuninkaan kuoltua hänen vaimonsa Katariina de’ Medici päätti vakaasti, että Petrusin piti mennä naimisiin. Puolisoksi hän valitsi erittäin kauniin naisen, jotta “kokeilu” olisi mahdollisimman mielenkiintoinen: syntyykö liitosta puoliksi eläimiä/puoliksi ihmisiä.
Petrus ja hänen vaimonsa Catherine saivat kaksi lasta, joilla kummallakaan ei ollut hypertrikoosia. Kuningatar oli pettynyt kokeilunsa epäonnistumiseen, kuten myöskin siihen, että Petrus ja Catherine todellakin rakastuivat toisiinsa.
Kaunotar ja Hirviö (Eleanor Vere Boyle).
Seuraavat 4 lasta saivat kuitenkin perintönä hypertrikoosin – jonka johdosta heidät lähetettiin LAHJOINA Euroopan aristokraateille. Kuollessaan Petrus ja Catherine eivät saaneet edes kunnollisia hautajaisia, heidän hautapaikkaansa ei tiedetä.
Tästä tarinasta saisi nykypäivänä aika monta syytettä aikaiseksi. Ulkomuotoon perustuva syrjintä? Ihmiskauppa? Paritus? Kidnappaus? Listaa voi jatkaa mielinmäärin eteenpäin.
Sadun olisi pitänyt perustua tähän tarinaan pikkuisen enemmän. Lopulta hirviö ei olisikaan muuttunut prinssiksi, hän olisi käynyt rakkaan vaimonsa kanssa vuosia jatkuneen oikeudenkäyntiprosessin näitä tarinan todellisia hirviöitä vastaan. Elokuvan loppukohtauksessa he suutelisivat onnellisina voitettuaan satoja miljoonia dollareita ja rahaa sataisi taivaalta. Heidän lapsensa olisivat luonnollisesti edelleen perheensä parissa juhlimassa tätä voittoa. Katariina de’ Medici olisi varsinainen “ilkeä äitipuoli”, joka raahattaisiin dramaattisesti vankilaan. Häh hää, siitäs sait, pahis!
Tällainen leffa olisi todellinen kassamagneetti, vink vink, sinne Hollywoodiin! (Emma Watsonin tähdittämä leffa v.2017 keräsi fyffeä ainoastaan 1,26 miljardia dollaria eli ei juuri mitään… vaikka olikin sen vuoden eniten tuottanut elokuva!)
PETER PAN
Finding Neverland-elokuva on kuvitteellinen tarina Peter Panin luojan J.M. Barrien ja Sylvia Llewelyn-Daviesin suhteesta. Tosielämässä Barrie tapasi Sylvian ensimmäistä kertaa kahden poikansa kanssa puistossa (kuten elokuvassakin), mutta Sylvian aviomies oli elossa: Sylvia ei ollut leski. He saivat avioliitossaan yhteensä 5 poikaa ennen aviomiehen kuolemaa.
Kuvitus v. 1915.
Barrie avioitui itse kahdesti, mutta isää hänestä ei koskaan tullut. Hänestä tuli Llewellyn-Daviesin perheen rakastettu ystävä, ja hän itse kertoi kehittäneensä Peter Panin sekä kadotetut pojat “yhdistelmänä näistä kaikista pojista”. On myös arvioitu, että Barrien nuorena kuollut veli olisi ollut innoittajana tarinaan pojasta, joka “ei koskaan kasvanut aikuiseksi”.
Arthur Llewellyn-Davies kuoli luusyöpään v. 1907, hänen vaimonsa Sylvia kuoli 3 vuotta myöhemmin (myöskin syöpään). Tällöin J.M.Barriesta tuli lasten virallinen huoltaja varallisuutensa takia. Huoltajuudessa oli pari muutakin henkilöä perheen suvusta mukana, eli pelkästä rahasta ei ollut kyse.
Poikien elämänkohtalot ovat mieltäriipaisevia:
Vanhin poika George menehtyi 1. maailmansodassa 21-vuotiaana. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan.
Michael hukkui the Thames-jokeen ollessaan opiskelijana Oxfordissa. Michaelin oletettiin eniten innoittaneen Barrieta Peter Pan-tarinan luomisessa.
John ei koskaan pitänyt kirjailijasta, hänen mielestään Barrie yritti ottaa hänen kuolleen isänsä paikan. John kuoli 65-vuotiaana keuhkosairauteen.
Peterin nimeä käytettiin tähän tarinaan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Peter oli myös ainoa pojista, joka jätettiin pois J.M. Barrien testamentista. 63-vuotias alkoholisoitunut Peter heittäytyi metrojunan alle saatuaan tietää vaimonsa ja 3 lapsensa Huntingtonin taudista. (Kyseessä on perinnöllinen, hermostoa rappeuttava sairaus).
Nuorin poika Nicholas (Nico) eli 76-vuotiaaksi. Hän toimi konsulttina dokumentissa “The Lost Boys”, BBC, 1978.
J.M.Barrie.
J.M. Barrie kuoli keuhkokuumeeseen Lontoossa v. 1937.
Peter Pan elää kuitenkin meissä. Varsinkin joissakin miestyyppisissä olioissa, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Joissakin meissä elää Wendy/Leena, mutta hänenkään ei ole aina pakko huolehtia kaikista. Wendy/Leena voi vetää ihan omanlaisensa sukkahousut jalkaansa ja mennä eteenpäin: “Morjens jätkät, mä lähden! Nähdään!”
Kanadalle kuuluvasta Newfoundlandin saaresta löytyi 1960-luvulla viikinkikylän jäännökset; paikan nimi on L’Anse aux Meadows. Tällä alueella tehtiin arkeologisia kaivauksia vuosikymmenten ajan ja nykyään se on ainoa aidoksi todistettu paikka viikinkien asutuksesta Amerikan mantereella. Alueella on ajoitusten perusteella asuttu noin 1000-luvulla, 500 vuotta ennen Kristoffer “Ähäkutti” Kolumbusta.
Paikalta on löydetty 8 asumusta, joista osaa on käytetty työpajoina. Naisten läsnäolosta todistavat luinen neula, värttinänpala ja mahdolliset kutomavälineiden osat. Vaikka paikassa asuttiinkin suhteellisen lyhyt ajanjakso, ei kyseessä näköjään ollut mikään miesten huviretkipaikka. “Lähetääs, poijjaat, taas vähän rentoutuun sinne meidän kesämökille. Matkassa menee vaan pari viikkoa.”
Viikinkien “pitkätalo” Ruotsissa.
Nykyään paikalla on useita rekonstruktioita näistä viikinkien asumuksista. On tutkittu, että ennen viikinkejäkin paikka on ollut asuttu; tällöin siellä majaansa piti ns. Dorsetin kulttuuri eli inuiteja edeltävä alkuperäisväestö.
L’Anse aux Meadows kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.
On myös esitetty väitteitä, että kuuluisa Vinlandin kartta olisi aito ja tämä kartta näyttäisi konkreettisesti kyseisen asuinalueen. Vinlandin kartta ilmestyi julkisuuteen n. 60 vuotta sitten ja siinä näkyy nimenomaan tällainen saarialue, josta ei kartan tekoaikana (1440-luvulla) olisi pitänyt olla mitään havaintoa. Kartan aitoudesta on mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta mitäpä sillä on väliä, kun asutusalue todistaa viikinkien siellä oleskelleen. Aidon kartan arvo olisi 25 milj. dollaria, joten kai sillä onkin jotain väliä…
Islantilaiset saagat mainitsevat myös Vinlandin, jonka on oletettu tarkoittavan juuri Amerikan pohjoisosan aluetta. Toisin kuin luullaan, nimi ei tarkoita “Viinimaata” vaan alavaa niemeä. Asutusalueelta on löydetty mm. maapähkinöitä, joiden saamiseksi viikingit ovat todennäköisesti käyneet etelämmässäkin. Nämä löydetyt pähkinät eivät kasva noin pohjoisessa.
Mahdollista aurinkokivi-materiaalia.
Lukuisat dokumentit ovat lisäksi näyttäneet, kuinka taitavia merenkävijöitä viikingit olivat. Suunnistuksen apuna käytetty aurinkokivi (islanninsälpä) näytti auringon sijainnin pilviselläkin säällä.
Herra Kolumbus luuli koko elämänsä ajan löytäneensä meritien Intiaan. Äijä keräsi mainetta ja mammonaa ihan väärien oletusten pohjalta.
Herää kyllä kysymys: jos tämä viikinkien asutuspaikka on löydetty jo 60 vuotta sitten, miksi meikäläisellekin opetettiin peruskoulun historiatunneilla, että Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492? Haloo, löytyykö vastausta?
Herra Kolumbus Epsanjassa.
Täytyykö tässä kyseenalaistaa sekin, että maapallo on pallo. Itse asiassa maapallo muistuttaa enemmän perunaa kuin palloa, kuten olen myöhemmin oppinut… opettakaa nyt nykypäivän kouluissa edes se, että maapallo onkin maaperuna!!
Dame Agatha Christie (1890-1976) lienee maailman tunnetuin dekkarikirjailija. Ainakin joku hänen kirjojaan on lukenut 2 miljardin kappaleen painosten myötä. Christien dekkareille on tunnusomaista se, että murhaajaa ei arvaa millään. Juonessa on aina joitakin yllättäviä pointteja, joita ei voi päättelemällä tietää. Ainoa varma nakki on aina se, että hovimestari ei ole syyllinen.
Agatha Christie.
Puuttumatta sen kummemmin Agathan monipuoliseen elämään hyppään suoraan hänen mystiseen katoamiseensa v. 1926. Tuolloin Agatha ja hänen miehensä olivat pitkään etsiskelleet taloa ja olivat sellaisen sitten ostaneetkin. Agathan äiti oli kuollut samana vuonna. Yllättäen Agathan aviomies vaati avioeroa; hän oli rakastunut toiseen naiseen.
Agatha katosi joulukuussa ja hänen aviomiestään epäiltiin jopa murhasta. Tuhansittain ihmisiä osallistui hänen ruumiinsa etsimiseen, Agatha oli tuolloin jo saanut mainetta kirjailijana. Lopulta Agatha löytyi hotellista parin viikon jälkeen, hän oli kirjoittautunut salanimellä sisään. Hotellin henkilökunta ja paikalliset ihmiset olivat hänet tunnistaneetkin, mutta kenellekään ei tullut mieleen ilmoittaa poliisille… Katoamisen syyksi ilmoitettiin muistinmenetys, mutta tätä ei kukaan oikein uskonut. Kirjailijaa syytettiin jopa mainosmielessä tehdystä tempusta, olihan lehdistö ollut innoissaan uutisoimassa etsintöjen etenemisestä.
Lopullista varmuutta asiaan ei koskaan tullut, mutta loppuelämänsä Agatha varjeli yksityisyyttään. Avioeron jälkeen hän avioitui uudelleen ja tämä liitto lienee ollut onnellinen kestettyään Agathan kuolemaan asti. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vai…?
Agatha matkaili usein ja sai kirjoilleen inspiraatioita eri maista.
Kyllä itse kullekin tulee mieleen kadota ja “menettää muistinsa”, kun tarpeeksi kaadetaan paskaa niskaan. Mikäli se vielä taloudellisesti on mahdollista, niin mikä ettei katoaisi. Ihmettelen vain, ettei “katoaminen” tapahtunut kauemmaksi kuin perienglantilaiselle pikkupaikkakunnalle. Olisi nyt mennyt sinne asti, missä pippuri kasvaa tai huitsin Nevadaan, pois keltaisen lehdistön jaloista. Muistinmenetysteoria on aika epäuskottava, kun kirjautuu hotelliin samalla sukunimellä kuin aviomiehen uuden rakkauden sukunimi…
Hercule Poirot ja Jane Marple elävät kuitenkin ikuisesti.
R.I.P Dame Agatha.
2. BILLY THE KID
William H. Bonney alias Henry McCarty alias Billy the Kid (1859-1881) tuli lyhyen elämänsä aikana kuuluisaksi jopa 21 ihmisen taposta. Varmuutta lukumäärästä ei ole. Joka tapauksessa monien mutkien jälkeen sheriffi Pat Garrett sai lopulta Billyn kiinni ja ampui tämän.
Billy the Kid.
Billy the Kidin kuolemasta ja hautapaikasta on useita versioita ja monet eri ihmiset tulivat myöhemmin julkisuuteen väittäen olevansa Billy the Kid. Heidän motiiveistaan ei ole tietoa, mutta uskottavin henkilö tuli esiin v. 1948: Ollie Roberts, paikallisten tuntemana nimellä Brushy Bill Roberts. Tämän miehen motiivina oli saada hänelle luvattu armahdus New Mexicon kuvernööriltä, tosin lupaus oli tehty jo noin 70 vuotta aikaisemmin. Brushy Bill väitti väsyneensä pakoiluun ja tuli siksi esiin vanhuudenpäivillään.
Brushy Billin tavannut lakimies tapasi Billy the Kidin tunteneita henkilöitä ja vakuuttui siitä, että kyseessä oli Billy the Kid. Brushy Bill oli mittasuhteiltaan samanlainen, hänellä oli samat arvet ja hän osasi kertoa Billy the Kidin aikaisista rakennuksista. Kuvernööri ei ollut samaa mieltä, hänen mielestään Brushy Bill oli huijari kuten muutkin. Brushy Bill menehtyi kaksi vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen kävellessään postitoimistoon, mutta väitti loppuun asti olevansa Billy the Kid.
Tarina tuntuu uskottavalta; Brushy Billille pystytettiin jopa hautakivi nimellä Billy the Kid. Kidin alkuperäinen hautapaikka joutui tulvan alle ja useita ruumiita siirrettiin muualle. Jopa Billyn hautapaikalle pystytetty lautaristi oli kadonnut jo vuosia aikaisemmin.
Mene ja tiedä, mikä totuus tässä tarinassa on, mutta esitän tapahtuneen seuraavaa:
aikalaisten mukaan Billy the Kid ei ollut mikään pahis, vaan vaikeasta lapsuudesta huolimatta ilkikurinen ja fiksu nuorimies. Hänen rikoksensa liittyivät aina selviytymiseen, eivät huvikseen tehtyihin tappoihin tai varkauksiin. Pat Garrett oli vastavalittu sheriffi ja luonnollisesti hän tarvitsi meriittiä ja arvovaltaa. Mikäpä sopisi tarkoitukseen paremmin kuin väitetty Billy the Kidin kiinniotto ja ampuminen.
Sheriffi Pat Garrett.
Ehkäpä Pat Garrett sääli tätä nuorukaista ja teki sopimuksen: Billy pääsee vapaaksi ja sheriffi saa “15 minuuttia kuuluisuudessa” hänen tapostaan. Miksi muuten tämä Brushy Bill Roberts olisi vanhoilla päivillään vaatinut armahdusta, hän ei ollut rahan perässä vaatimassa elokuvasopimuksia tai mitään muutakaan hyötyä. Armahdus oli hänelle ainoa tärkeä asia elämän lähestyessä loppuaan. Ruusunpunaisten silmälasien läpi toivon todellakin, että Brushy Billy Roberts oli oikeasti Billy the Kid.
R.I.P Billy.
3. AMELIA EARHART
Amelia Earhart (1897-1937) tuli kuuluisaksi lentäessään “ensimmäisenä naisena Atlantin yli” v. 1928. Itseasiassa Amelia ei lentänyt konetta, hän oli mukana matkustajana. Tokihan Amelia oli jo ottanut lentotunteja, tehnyt ennätyksiä ja ostanut ensimmäisen lentokoneensa, joten hän oli luonnollinen valinta Atlantin ylitykseen. Pitihän lehdistölle saada jotakin uutisoitavaa ja lehdistö tekikin Ameliasta varsinaisen supertähden.
Amelia ja hänen suunnistajansa Fred Noonan lähtivät maailmanympärilennon yritykseen v. 1937. Hankaluuksia tietenkin ilmaantui, mutta matkaa saatiin tehtyä 35 000 km. Viimeisen osuuden pituus olisi ollut yli 11 000 km ja tämä osuus olisi kokonaan Tyynenmeren yllä, välilaskuja koneen huoltoa varten oli toki tarkoitus tehdä. Lentäessä radioyhteyteen alkoi tulla ongelmia: Amelian puhe kuultiin mutta Amelian koneessa ei kuultu mitään. Arvioitiin, että kone olisi joutunut ulos suunnitellulta lentoreitiltä ja polttoaineen loppuessa pudonnut mereen tai laskeutunut saareen.
Amelia, Fred ja lentokone Electra.
Valtavista etsinnöistä huolimatta konetta ei tuolloin löydetty. Myöhemmät etsinnät ovat keskittyneet Nikumaroron saareen, josta on löydetty luita, naisen kenkä, puuterirasia ja navigointiväline. Myös yksi todennäköisesti lentokoneeseen kuuluva osa on löydetty. Löydetyt luut katosivat mystisesti jossakin vaiheessa, joten dna-tutkimuksista ei ole apua. Uusimmat tutkimukset luiden mittojen perusteella (kuvat eivät ilmeisesti sentään kadonneet) antavat vahvasti ymmärtää, että kyseessä on Amelia Earhartin kokoinen naishenkilö.
Nikumaroron atolli/Wikimedia Commons.
Kuten useissa mysteereissä, tässäkin tapauksessa esitettiin katoamisen olleen lavastettu. Oli miten oli, toivon että laskeutumisen yhteydessä Amelia ja Fred saivat nopeasti surmansa ilman vammautumista. Saarella elävät kookosravut syövät mitä tahansa, kuten eräässäkin dokumentissa esitettiin. Saarelle viety sianruho tuhottiin rapujen toimesta muutamissa tunneissa.
Tässä yhteydessä ei sovi esittää kysymystä, mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle. On sen verran rankkaa tuollaista vaihtoehtoa ajatella, hyi hirvitys sentään.
Luonnollisesti edellisestä aiheesta päästään soljuvasti naisten vaatetukseen. Aihe on niin laaja, että on pakko valita eri aikakausista yksittäinen ja merkillisin länsimaalainen muotitekijä:
Korsetti v. 1869.
KORSETIN KÄYTTÖ ylemmän yhteiskuntaluokan naisilla. Vuosisatojen ajan naisten vyötärön piti näyttää tiimalasilta ja tästä seurasi usein merkittäviä elimellisiä muutoksia vartalossa.
Tokihan korsetti oli myös joidenkin miesten käytössä turhamaisuussyistä, mutta vaikutukset eivät olleet niin vakavia kuin naisten kehoissa. Miehet käyttivät korsettia satunnaisesti näyttääkseen hoikemmilta.
Korseteissa käytettiin tukirakenteina mm. metallia ja valaanluuta, selkäpuolen nyöritys mahdollisti jatkuvan kiristämisen yhä tiukempaan vyötäröön.
Korsettien käyttö tytöillä aloitettiin usein jo pikkulapsena, jolloin sisäelimet joutuivat ajan myötä mukautumaan täysin epäluonnollisiin olosuhteisiin. Naisten pyörtyileminen oli yleistä mm. 1800-luvulla, kun keuhkot ja pallea eivät toimineet kunnolla hapenpuutteen vuoksi. Tällöin puhuttiin naisten “herkkyydestä” eikä naisia saanut järkyttää millään tavoin.
Hengitäpä siinä nyt ihan rauhallisesti…
Jopa tuolloin poistettiin alimpia kylkiluita ihannevyötärön aikaansaamiseksi. Voi vain kuvitella seurauksia sen ajan hygieniatasolla, kun ei antibioottejakaan ollut. Nykyiset kauneusleikkaukset eivät siis ole “nykyajan” ilmiö, vaan paljon kauempaa juontuva ihmisen halu muokata omaa kehoaan kauneuskäsitysten mukaan.
Korsettia saatettiin käyttää raskausaikanakin mahdollisimman pitkään. Loppuraskaudessa naiset jättäytyivät suosiolla kotiin ja “kieltäytyivät vierailuista” muuttuneen kehonfiguurin takia. On se ihmeellistä, että näillä rääkätyillä kehoilla on saatu lapsia.
Sinänsä ihmetyttää ylipäätään, miksi vyötärön piti olla mahdollisimman hoikka. Tuolloin suvunjatkaminen oli kuitenkin yksi ihmisen päätehtävistä, koska elinikä ei kuitenkaan ollut välttämättä kovin pitkä. Perillisten piti varmistaa perheen tulevaisuus ja lapsikuolleisuus oli yleistä. Miten tällainen hoikkaakin hoikempi vyötärö naisella antoi ymmärtää, että tämä henkilö on oivallinen valinta tuleviin raskauksiin?
“Oot tainnut taas laihtua sitten viime näkemän…”
Joka tapauksessa naisten pukuhistorian tässä valossa on helppo sanoa:
“Mun vatsamakkaralla on ihan oma elämä! Se nauttii vapaudestaan!”