HOUSKAN HAUSKA HELVETINKUILU

Noin 50 km Prahasta pohjoiseen sijaitsee merkillinen linna kallionkukkulalla keskellä-ei-mitään eli täydellisessä skutsissa.

Houska (allthatsinteresting).

Tämän Houskaksi kutsutun linnan paikalla sijaitsi perimätiedon mukaan 800-luvulla jaa. pieni, puinen linnake, mutta alueen asukkaat alkoivat vältellä ja pelätä paikkaa jo tuolloin ihan syystäkin: kallionlohkeamasta kerrottiin ilmestyvän kummallisia hirviöitä. Demonit, siivekkäät oliot ja aaveet kumpusivat tästä pohjattomasta helvetin portista eikä mikään määrä kiviä pystynyt tukkimaan tätä kallioon ilmestynyttä pohjatonta kuilua! Mahtoivat siinä paikallisten metsästäjien puntit tutista, kun näiden lentelevien olioiden kerrottiin syövän kotieläimiä ja vetävän ihmisiä mukaansa tähän helvetinkoloon…

Houska castle – Google Maps

Kuningas Ottokar II:n valtakaudella tämä kuilu päätettiin tukkia lopullisesti v. 1253-1278 välisenä aikana, ja tuolloin kuilu suljettiin kivipaasilla ja sen päälle rakennettiin arkkienkeli Mikaelille pyhitetty kappeli ja neliönmuotoinen linna sisäpihoineen. Ilmiselvästikään linnaa ei ole tarkoitettu linnakkeeksi puolustautumistarkoitukseen, sillä sen sijainti on tähän tarkoitukseen surkea: ei jokia, ei teitä, ei kaupunkeja eikä oikein mitään muutakaan. Ainoa vesilähde on ollut sadevettä keräävä säiliö, jolla ei puolustuslinnakkeen vaatimaa vedentarvetta olisi mitenkään pystytty pitämään yllä.

Sisäpiha(WikimediaCommons).

Kappelissa on mm. fresko arkkienkeli Mikaelista taistelemassa lohikäärmettä vastaan, mutta erikoiseksi on mainittu fresko naispuolisesta kentaurista, joka ampuu jousella pitäen nuolta vasemmalla kädellään. Vasenkätisyyttä pidettiin keskiajalla osoituksena satanismista ja muutoinkin tällainen pakanallinen hahmo on erikoinen ilmestys kristillisessä kappelissa.

Kappelin kentauri(WikimediaCommons).

Rakennustöiden aikana kuolemaantuomitut vangit saivat armahduksen, mikäli he suostuivat laskeutumaan köydellä laskettuna kuiluun ja kertomaan näkemästään. Erään vangin kerrotaan suostuneen tähän, mutta laskeutumisen aikana hän alkoi kirkua ja ylös vedettäessä huomattiin, että tämä tärisevä koekaniini oli vanhentunut iältään n. 30-40 vuotta ja hänen hiuksensakin olivat muuttuneet vitivalkoisiksi. Miespoloinen kuoli sitten kaksi päivää myöhemmin.

Maailman syvin porausreikä on tällä hetkellä 12,2-kilometrinen Kola Superdeep Borehole, joten ihan näin syvälle ei vankiparka tainnut kuitenkaan joutua. Johan siinä olisikin ollut köydellä mittaa…

Noh, seuraavina vuosisatoina linnaa kunnostettiin eri ylhäisösukujen toimesta, välillä jätettiin rappiolle ja taas kunnostettiin, kunnes linnan lopulta osti Skoda-automerkin perustaja Josef Simonek v. 1924. Hänen perillisensä omistavat linnan edelleen ja se on ollut avoinna yleisölle vuodesta 1999 alkaen.

Houska Castle Old Look/1895.

1630-luvulla linnaa asutti kuitenkin (legendan mukaan) ruotsalainen mustan magian harrastaja Oronto. Hänen kerrotaan yrittäneen kehittää linnassa ikuisen elämän eliksiiriä, ja paikallinen väestö pelkäsikin tämän alkemistin valjastavan tämän helvetin portin voimia okkultistisiin kokkailuihinsa. Viimein äijäparka murhattiinkin muutaman linnaan murtautuneen metsästäjän toimesta. Ja täten rauha laskeutui Houskan ylle; valtakunnassa oli kaikki hyvin ja… vai oliko? Kummituksia nähdään ja kuullaan Houskassa edelleen!

Tästä herää tietenkin kysymys: onko sitä pohjatonta kuilua koskaan mitattu tai tutkittu? Muutoin, kuin laskemalla kuiluun vankeja köydellä? Vastaus on ilmeisesti ei, sillä toisen maailmansodan aikana Wehrmacht (Saksan sotavoimat) otti linnan haltuunsa ja kuilussa/linnassa pelätään edelleen olevan sodanaikaisia räjähteitä. Kerrotaan jopa, että itse Heinrich Himmler olisi käyttänyt linnaa pakkomielteiseen okkultismiinsa ja mm. säilönyt linnassa arvokkaita käsikirjoituskokoelmiaan aiheeseen liittyen. Aikalaiset kertoilivatkin nähneensä linnassa kummallisia valoilmiöitä ja kuulleensa omituisia ääniä.

Fresko(WikimediaCommons).

Minkälaisia havaintoja linnan olioista ja kummituksista sitten onkaan tehty ja tehdään edelleen? Jo aiemmin mainitut demonit ovat tietenkin itsestäänselvyyksiä – onhan kyse kuitenkin suorasta reitistä helvettiin – mutta jo ennen linnan rakentamista kuilusta kerrottiin nousseen mm. päätön hevonen ja ihminen, jolla oli härkäsammakon pää. Kerrotaan myös, että kuilua vartioi aaveena munkinkaapuinen, kasvoton mies ja kappelin lattian alta kuullaan edelleen kynsien raapimista muistuttavia ääniä. Ei siis olekaan ihme, että linnan muurit on rakennettu suojaamaan rakennuksen sisäpuolta – ja osa ikkunoista on muurattu umpeen sisäpuolelta. Mikä tahansa lattian alta yrittääkin paeta, linna on tehty kestämään ja säilyttämään demoniset voimat nimenomaan seinien sisäpuolella. Paitsi ne juuri mainitut naazzit.

(WikimediaCommons)

Eri asia on sitten se, onko näissä tarinoissa ja myyteissä mitään perää, mutta jokin syyhän tällaisen rakennelman pystyttämiseen on täytynyt olla. Mistäpä sitä tietää, minkälaisia kaasuja sieltä maan sisuksista on höyrystynyt kallionlohkeaman kautta… ainakin seuraavanlaisia luonnonkaasuja kuten metaani, rikkivety ja häkä on mainittu maaperän kaasuiksi seuraavassa linkissä:

https://www.basements.org.uk/TBIC/Design/Ground-Gases.aspx

Näistä eritoten rikkivedyn terveysvaikutukset ovat mielenkiintoisia: altistuminen voi johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Lievemmissä tapauksissa voi aiheuttaa mm. pahoinvointia, huimausta, tärinää, kouristuksia ja houreita. Hetipä tässä Akalle juolahti mieleen se syvyyksiin laskettu tärisevä vanginreppana; tosin rikkivety ei selitä ukon harmaantunutta kuontaloa! Houreilu sopii kyllä oireisiin ihan kenelle tahansa kuilun lähettyvillä käyneille henkilöille: ihmishybridi, jolla oli härkäsammakon päähui hai! Ja lentäviä demoneja!

Flying Monster/Robert Caney(NationalGalleryofArt).

Samapa tuo oikeastaan, minkälaiset voimat Houskassa sitten mellastavatkaan; ainakin tällainen kohde on historiallisesti mielenkiintoinen ja uniikki. Pari aavetta kaupanpäällisiksi turistikierroksella ei ole koskaan pahitteeksi, olkoon sitten päätön hevonen tai mustanpuhuva munkki. Ainakin on parempi sitten vetäytyä takavasemmalle, jos päänupissa alkaa huimata tai tasapainoaisti häiriintyy… tai jos alkaa näkyä sammakonpäisiä turistioppaita, jotka raahaavat juuri muita turisteja kohti pohjatonta kuilua!

TIMANTTIEN HISTORIAA

”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” lauloi Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes) vuodelta 1953. Tästä lausumasta tuli elokuvan myötä legendaarinen, mutta miten kauan tällainen käsitys on ylipäätään ollut olemassa?

Vanhimmat korumateriaalit ovat usein olleet orgaanista materiaalia (luuta, simpukoita, puuta), joten korujen käyttöä on tosiasiassa voinut olla olemassa jo useita satoja tuhansia vuosia aiemmin ilman, että materiaalia on säilynyt nykypäiviin asti. Tällä hetkellä vanhimmat, rei’itetyt simpukankuoret on löydetty Marokosta, ja ikää näillä kaulakorun palasilla onkin kunnioitettavat 140-150 000 vuotta.

(ArtNews).

Timanttien käyttö korumateriaalina ei pääse lähellekään tällaisia vuosilukuja, sillä ensimmäisten timanttilöytöjen uskotaan tapahtuneen vasta n. 2500 eaa. Intiassa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä timantit ovat syntyneet kovassa paineessa jopa n. 150-200 kilometrin syvyydessä 2-3 miljardia vuotta sitten. Tulivuorenpurkaukset ja virtaavat vedet kuljettavat timantteja maan sisältä löydettäväksi, mutta varsinkin Afrikassa siirtomaa-ajan timanttikaivostoiminta on herättänyt pahennusta. Näitä timantteja kutsutaankin veritimanteiksi.

Kaivostyöläisiä timanttikaivoksessa (Libcom.org).

Varhaisimpia timanttilöytöjä ei tietenkään vielä tuolloin osattu hioa, sillä tämä menetelmä keksittiin vasta 1200-1300-luvulla. Timantteja käytettiinkin amuletteina ja koristeina sellaisenaan, ja mm. Kreikassa niiden uskottiin olevan tähdistä pudonneita palasia, kun taas Roomassa niitä pidettiin jumalten kyynelinä.

Timantinhionnan alkamisen myötä timanteista tuli suosittuja korukiviä, ja tätä jalokiveä alettiinkin suosia vihkisormuksissa sen kovuuden ansiosta. Timantin kestävyys, puhtaus ja loisto symboloivat ikuista rakkautta, joten varsinkin useat kuninkaalliset käyttivät vihkiäisissään juurikin timanttisormuksia. 1500- ja 1600-luvuilla alkoi yleistyä myös ns. kruununjalokivien käsite, kun Ranskan kuningas Frans I (1494-1547) aloitti tällaisen perinteen vaatimattomasti 14 timantin voimin. Napoleonin (1769-1821) valtakaudella timanttien ja helmien määrä oli noussut jo yli 65 000:een; eikä tässä määrässä ollut edes mukana kuningattarien henkilökohtaisia koruja. Tunnetuimmat esimerkit kruununjalokivistä ovat nykyään tietenkin Cullinan I ja II, joista ensimmäinen sijaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan valtikassa, ja toinen kruunajaiskruunussa eli Imperial State Crownissa. Cullinan I eli Afrikan tähti on painoltaan 530 karaattia, Cullinan II 317 karaattia.

Tavallisten pulliaisten saataville timantit tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla, kun mm. Brasiliasta löydettiin uusia timanttiesiintymiä jo aiemmin mainittujen siirtomaiden lisäksi.

Mutta, mutta… Akan kierosta luonteesta johtuen onkin tietenkin pakko perehtyä kuuluisiin, kirotuiksi väitettyihin timantteihin. Tunnetuin näistä on 45,5-karaattinen Hope-timantti, joka löydettiin 1600-luvulla Intiasta. Tämä timsu päätyi Ranskan kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten haltuun, jotka molemmat teloitettiin giljotiinissa Ranskan vallankumouksen aikana v. 1793. Hope katosi myllerryksen yhteydessä, mutta sen uskotaan päätyneen Englannin kuningas Yrjö IV:lle. Timantti myytiin edelleen useita kertoja (usein juurikin silloisen omistajansa velkojen kattamiseksi), kunnes se päätyi v. 1909 Yhdysvaltoihin Evalyn Walsh McLeanin omistukseen.

Tämän äveriään perijättären poika kuoli auto-onnettomuudessa, tytär otti yliannostuksen, aviomies kuoli mielisairaalassa ja perhe menetti koko omaisuutensa. Rouva itse menehtyi keuhkokuumeeseen v. 1947, jolloin hänen jalokivikokoelmansa osti muuan herrasmies nimeltään Harry Winston. Tämä mies oli tarpeeksi fiksu lahjoittaakseen timsun Smithsonian-instituutille, vaikka timantin arvoksi onkin arvioitu n. 250-300 miljoonaa dollaria. Winston toimitti timantin instituutille postitse, joten on sinällään ihme, ettei lähetys kadonnut.

Hope-timantti.

Koh-i-Noor -timantilla on pitkä historia: sen uskotaan löytyneen Intiasta 1100-1200-lukujen aikana ja mm. Taj Mahalin rakennuttaja Shah Jahal omisti sen 1600-luvulla, kunnes hän joutui oman poikansa vangitsemaksi. Hindulaiset kirjoitukset tietävät kertoa, että “timantin omistaja omistaa maailman, mutta samalla kaiken sen epäonnen. Vain nainen tai jumala voi kantaa sitä rankaisematta.”

Timantti joutui lopulta brittiläisten haltuun v. 1849, ja se luovutettiin tuolloiselle kuningatar Viktorialle. Luovutuksen jälkeen timanttia ovat käyttäneet vain kuningattaret, ja sen viimeisin sijainti on edesmenneen kuningataräidin (1900–2002) kruunussa, joka on myös näytteillä Lontoon Towerissa. Intia, Pakistan, Iran ja Afganistan ovat kukin kuitenkin vaatineet timantin palautusta. Tämän 105-karaattisen timsun arvoksi on arvioitu mitä tahansa 100-590 miljoonan euron/dollarin väliltä.

Kuningataräiti Elisabet vierellään tyttärensä Elisabet. Ja kruunu.

Alunperin 195-karaattinen Black Orlov löydettiin myös Intiasta 1800-luvulla, ja sen sanotaan joutuneen varastetuksi pyhäköstä, jossa se toimi hindulaisen Brahma-jumalan patsaan silmänä. Tämä varkaus aiheutti kirouksen, jonka sai huomata ainakin eräs timantin ostaja J. W. Paris 1930-luvulla. Tämä timanttidiileri menetti yrityksensä ja hyppäsi lopulta New Yorkissa pilvenpiirtäjästä. Timantin seuraavat omistajat, venäläiset prinsessat Leonila Galitsine-Bariatinsky ja Nadia Vygin-Orlov tekivät tiettävästi saman tempun, jonka jälkeen seuraava omistaja Charles F. Winson leikkauttikin kiven kolmeen osaan. 67,5-karaattisesta palasesta tehtiin kaulakoru, jota ympäröi 108 timanttia, ja tämä koru on vaihtanut omistajaa sittemmin useasti. Viimeisin Christie’s-huutokauppahinta tälle timantille oli 352 000 dollaria.

Black Orlov.

140,64-karaattinen Regent-timantti on sekin Intian löytöjä 1700-luvulta. Huhujen mukaan kaivoksessa työskentelevä orja piilotti timantin jalkasiteensä alle ja salakuljetti mötikän satamaan. Englantilainen merikapteeni lupasi viedä timantin ulos maasta (luvaten samalla orjalle 50% myyntipalkkiosta), mutta lopulta kapteeni päätyikin tappamaan tämän miesparan. Timantin osti kuvernööri Thomas Pitt ja lopulta timsu päätyi Ranskaan mm. Ludvig XV:n kruunuun v. 1722. Timanttia on kerrottu käytetyn myös Marie Antoinetten hattukoruna. Tämäkin timantti katosi vallankumouksessa, mutta löydyttyään pariisilaiselta ullakolta tämä timsu asetettiin Napoleonin miekan kahvaan koristeeksi. Timantti seikkaili sittemmin Itävallassa, mutta lopulta se palautettiin Ranskaan kruunajaiskruunujen koristeeksi. Nykyisin timantti on esillä Louvressa, ja sen arvoksi on määritelty 61 miljoonaa dollaria.

Regent-timantti.

Se näistä timsuista kuitenkin; ovatko timantit tosiaankin tytön parhaita ystäviä? Kyllä vain ovat, mikäli kyse on ihmisistä. Akalla oli onni ja kunnia tuntea vuosikausia yksi tällainen timantti, joka valitettavasti on nyt palannut takaisin tähdelleen sieltä kerran pudottuaan (kuten Kreikassa jalokivistä uskottiin). Akka kiittää tästä ajasta, joka olisi toki saanut jatkua paljon pidempään. RIP, rakas ystävä, ja voi voi sen tähren, kuten tapanasi oli sanoa. Akka kuittaa ja poistuu.