HELVETIN HISTORIAA

Jo muinaiset roomalaiset“… kuuluu vanha lause, jota ei kuulemma missään tapauksessa saa käyttää missään yhteydessä. Syistä viis, mutta eivät ne roomalaiset nyt NIIN muinaisia olleet, kun verrataan esim. sumerialaiseen kulttuuriin 4000-2000 eaa. Eufrat- ja Tigris -jokien alueella.

Roomalaisten valta-ajan katsotaan kuitenkin alkaneen vasta n. 700-luvulta eaa. kaupungistumisen myötä. (Tämä seikka tuli siis mieleen, kun Akka yritti muistella, oliko Haades kreikkalaisten vai roomalaisten manala…)

Jesus Christ saving the souls of the damned/1300-luvulta.

Noh; mennäänpä itse aiheeseen: onko ennen kristinuskoa historiallisissa kulttuureissa ollut käsitystä helvetin olemassaolosta? Miten eri uskonnoissa aihetta on käsitelty tai kuvattu? Tarkoitus ei ole tutkia asiaa teologiselta kantilta (joka on loppumaton suo), vaan ainoastaan katsahtaa, miten meitä syntisiä on ennen muinoin peloteltu kuolemanjälkeisellä taipaleella.

Onhan se nyt aivan selvää, että helvetti-käsitys on kristinuskossa ollut erinomainen keino pitää kansa ruodussa ja kuosissa tässä maanpäällisessä maailmassa.

ELI: Haades oli totta tosiaan sekä Kreikassa että Roomassa kuolemanjälkeinen tuonpuoleinen. Haades oli Kreikassa myös itse jumalan nimi, joka hallitsi tätä maanalaista valtakuntaa, kun taas Roomassa jumalan nimi oli Pluto.

Monet muistanevat kuulleensa Styks-joesta, jonka yli kuolleen oli päästävä lahjomalla kolikolla manalan lautturi Kharon. Vielä nykyäänkin löydetään luurankoja, joiden suuhun on asetettu kultakolikko. Tämä todistaa ainakin, ettei lautturinpentele ole sitten kuitenkaan kolikkoa ottanut…! Roomalaisten Haades-käsitykseen vaikutti suuresti Homeroksen Odysseia-teos ja sielujen puhdistuminen/uudelleensyntyminen on vaikuttanut mm. kristinuskon kiirastuli-käsitykseen.

Entäpä ne sumerilaiset? Tuonpuoleisella olikin monta nimeä: Kur, Irkalla, Kukku, Arali ja Kigal. Erikoista tähän tuonelaan joutumisessa oli se, ettei ihmisiä mitenkään tuomittu pahoista teoistaan, vaan jumalatar Ereshkigal vain julisti henkilön kuolleeksi. Vainajat saivat tuonelassa juodakseen vain “kuivaa pölyä,” joten menehtyneille annettiin sukulaisten toimesta usein juomauhreja jopa vuosikausien ajan. Onnettomimpia vainajia olivatkin siis lapsettomat, joiden uskottiin tämän takia jopa muuttuvan kummituksiksi ja piinaavaan vielä elossa olevia sukulaisiaan.

Kelttiläiseen kulttuuriin (n. 700 eaa.-400 jaa.) kuului useita erikielisiä kansoja ja heimoja eri alueilla, mutta yhteistä kaikille oli tuonpuoleisen käsitys. Varsinaista helvettiä ei ollut, vaan tuonpuoleinen (yleisin Annwn/Annwyn tai Tir na nOg) sijaitsi usein joko saarella tai maan alla. Tämä maailma olikin siis vain “Otherworld,” ei helvetti eikä taivas.

Keski-Amerikkaan sijoittunut mayojen muinaiskulttuuri (n. 7000 eaa.-950 jaa.) kutsui alamaailmaa Xibalbaksi, jota hallitsi 12 jumalaa. Tämä tuonela oli täynnä koettelemuksia, ansoja ja testejä sielupoloiselle, joka epäonnistuessaan joutui pilkattavaksi jumalten eteen. Lukuisten luolaverkostojen uskottiin johtavan tähän alamaailmaan, joten usein näistä luolista löytyy esim. rikottuja tai ehjiä uhriastioita.

Muinaisessa Egyptissä tuonpuoleisen nimi oli Duat ja tätä maailmaa hallitsi jumala Osiris. Jotta vainaja pääsisi punnitsemaan sydämensä, hänen tuli suorittaa testejä ja ohittaa demoneita matkallaan manalan läpi. Perillä jumala Anubis (jep, se koiranpää) vertasi sydämen painoa jumalatar Maatin sulkaan. Mikäli sydän oli painavampi, jumalatar Ammit hotkaisi sielun pois kuljeksimasta. Testin läpäisseet pääsivät Aaru-nimiseen rauhaisaan “paratiisiin.”

Kaikki tietänevät viikinkien Valhallan (jumala Odinin sali), jonne kaikki soturit havittelivat kunniakkaasti pääsevänsä. Vähemmän tunnettu termi lienee Hel/Helheim eli kuolleiden valtakunta, jonne joutuivat vanhuuteen tai sairauteen kuolleet tai muutoin epäkelvot yksilöt. Tätä maanalaista maailmaa hallitsi jumalatar Hel. Norjalaisessa mytologiassa muunkinlainen kuolemanjälkeinen elämä oli mahdollista; esim. merellä kuolleet noudettiin pois haahuilemasta jumalatar Ran verkkoihin.

Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön keskuudessa helvetin käsitettä ei ollut olemassa. Kuolemanjälkeisen elämän uskottiin jatkuvan joko entiseen malliin jo edesmenneiden sukulaisten ja ystävien parissa (esim. Pueblo-intiaanit), tai Cheyenne-intiaanien mukaan Linnunrataa pitkin kuolleiden maailmaan samoihin olosuhteisiin. Minkäänlaista järjetöntä rangaistusta eletystä elämästä ei siis ollut odotettavissa, kuten useimmissa muissakaan kulttuureissa. Australian aboriginaaleilla on tällainen samanlainen ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä: rangaistuksia eikä koetuksia ole heidänkään puoleltaan tiedossa!

Suomalaisessa “pakana”maailmassa siirryttiin kuoleman jälkeen tietenkin Tuonelaan, Manalaan tai Vainajalaan… tai mikä parasta: Manan maille. Kuolleiden täytyi ylittää Tuonen virta huolimatta siitä, olivatko he eläessään olleet hyviä vai pahoja, ja tätä virtaa vartioi musta joutsen laulaen kuolonsäveleitä. Tähän virtaan joutuu myös Kalevalan Lemminkäinen epäonnistuttuaan surmaamaan tämän joutsenen (tehtävä, joka hänen täytyi läpäistä saadakseen itselleen Pohjolan Louhen tyttären).

Kuulostaa kummasti ihan samanlaisilta tehtäviltä, joita asetettiin muissakin muinaisissa kulttuureissa… hmm!

On kuitenkin päivänselvää, että Elias Lönnrot keräsi matkoillaan Kalevalan ja Kantelettaren perimätietoa vasta 1800-luvun alkupuolella, joten tällöin kristinusko oli jo ehtinyt vaikuttaa useita vuosisatoja näihin suomalaisiin mytologioihin ja niiden suullisena perimätietona kerrottuihin tarinoihin.

Tällaisten uskonnollisten uskomusten alkuperien selvitys on tietenkin hankalaa, mutta MUINAISIIN aikoihin viitatessa voisi mainita, että mm. Homo Naledi-yksilöt (335 000–236 000 eaa.) todistettavasti suorittivat hautausrituaaleja. Samoin on jo pitkään oletettu kukkien siitepölylöytöjen perusteella, että neandertalinihminen hautasi tarkoituksellisesti kuolleensa. Ohessa hieno artikkeli tällaisesta tutkimustoiminnasta Cambridgen yliopistolta:

Shanidar Z: what did Neanderthals do with their dead? (cam.ac.uk)

Näitä löytöjä (kuten myös uusia ihmislajeja) saattaa putkahdella esiin historian hämäristä uusien löytöjen myötä, mutta näiden lajien uskomuksia kuolemanjälkeisestä elämästä emme voi koskaan tietää. Ainakin tiedämme, että neandertalilaiset huolehtivat vammautuneista ja vanhoista jäsenistään huolella. Tämä linkki kertoo myös Shanidar-luolan löydöistä:

Shanidar Cave – Wikipedia

Human Family Tree | The Smithsonian Institution’s Human Origins Program (si.edu)

Tässä yhteydessä kannattanee lopuksi todeta, että suurin osa maailman ongelmista on seurausta eri uskontojen välisistä ongelmista. Menneessä maailmassa on eletty maan, riistan, sairauksien ja selviytymisen ehdoilla, kunnes on keksitty, että esim. kuu ja aurinko ovatkin jumaluuksia.

Jopa taivaalta putoavat tähdenlennot/meteoriitit/ukkoset ovat olleet enteitä jumalien suuttumisesta, joten jotakin pitäisi tehdä!? Lepyttää suuttuneita jumalia veriuhreilla, tuhansilla suoruumiilla, lasten kasvatuksella pelkästään uhrimenoja varten jne. Akka ei ollenkaan vähättele myöskään eläinuhrien asemaa tässä yhteydessä.

Ehkäpä se selviytymisen helvetti on muinaisille ihmisille ollut jo se maanpäällinen helvetti, joten alkuperäiskansoille(kaan) se termi ei ole ollut tarpeellinen. Sellaisella periaatteella ollaan menty, että “Jotta vittuakos sitten; tästä etiäpäin kualemahan: parempoo o kuitennii luvassa!”

Akka tykkää tästä ajatuksesta. Pitäkää helvettinne, uskontonne ja tunkkinne, ne ovat moderneja keksintöjä.

JOULUN PYHÄ KOLMINAISUUS

Näin joulun alla –niiden hankien, korkeiden nietosten sulaessa– moni tuskailee köökissä eli ruoanlaittotapahtumakeskuksessa tuntikausia: on laitettava viimeisen päälle kystä kyllä koko suvulle ja laajalle ystäväjoukolle, valmisruokaahan kunnon “joulustelija” ei tarjolle aseta!

Ja sitten on sen seitsemää sorttia leivottava, vaikka henki menisi – joita juurikaan kukaan ei saavu syömään (joko jossakin taudissa kärvistellen tai kaikkia mahdollisia tauteja peläten).

Pakastin huutaa hoosiannaa, kun ahkera joulunrakentaja sulloo itku silmässä vaivalla vääntämänsä juustokierteet, luumu-unelmat ja savulohipasteijat odottamaan parempaa aikaa, jota ei koskaan tule.

Näin; nyt pahimmat synkistelyt on suoritettu, joten mennäänpä itse asiaan.

Useimpien joulupöytään kuuluu ehdottomasti Pyhä Kolminaisuus eli porkkana-, peruna- ja lanttulaatikko.

“Pernaloora” (kuten Akan faija tätä muinoin nimitti) lienee laatikoista suosituin ja kaikilla lienee oma mielipiteensä myöskin imelletystä perunalaatikosta.

The Potato Eaters/Vincent van Gogh 1885.

Perunan alkuperää harvempi kuitenkaan tietää: varhaisimmat löydökset perunanviljelystä on tehty kivityökaluista Perusta, ja ne ajoittuvat vuosiin 3400-2500 eaa. On kuitenkin arveltu, että perunan historian alkuperä ulottuu jopa 8000-5000 eaa. asti.

Eurooppaan peruna saapui konkistadorien tuomana noin vuosien 1536-1570 välisenä aikana, mutta suurempaa suosiota tämä mukulakasvi ei tuolloin vielä saanut. Tavallinen kansa pelkäsi perunan olevan myrkyllistä ja pakanallinen kasvi, jonka kasvattamisesta (kuten tomaatinkin) saattoi saada syytteen noituudesta.

Vasta 1700-luvulla peruna ymmärrettiin suhteellisen helposti viljeltäväksi satokasviksi, joka varsinkin nälänhätien keskellä pelasti jopa usein ihmishenkiä. Perunan yleisyyttä edisti myös mm. Ranskassa sellainen seikka, että peräti itse kuningatar Marie-Antoinette (1774-1792) alkoi käyttää hiuksissaan koristeina perunankukkia.

Suomeen peruna saapui tiettävästi 1720-luvulla Fagervikin kartanoon saksalaisten työmiesten tuomina. Vähitellen peruna syrjäytti aiemmin yleisimmän juureksen eli nauriin ja nykyisin suomalaiset popsivat perunaa 50-60 kg vuodessa/lärvi, mutta vielä 1950-luvulla kulutus oli jopa 188 kg/lärvi. Pasta ja riisi ovat laskeneet potunjyystämisen suosiota, vaikka perunassa on runsaasti erilaisia vitamiineja ja kivennäisaineita.

Fagervikin kartano – Wikipedia

Porkkananviljelyn alkuperä juontuu 3000-luvulle eaa muinaiseen Persiaan (nyk. Iran ja Afganistan), ja Sveitsistä ja Saksasta on löydetty samoilta ajoilta porkkanansiemeniä. Tuolloin porkkanaa viljeltiin vielä muun värisenä, kuin oranssina: lajikkeista on löytynyt sekä mustaa, valkoista, punaista, että violettia väriä. Muinaisesta Egyptistä porkkanan käyttö lääkkeenä siirtyi Kreikkaan ja Roomaan, mutta vasta 1700-luvulla hollantilaiset kasvattajat toivat suuren yleisön tietoisuuteen oranssin lajikkeen, nimeltään “Long Orange” (pitkä oranssi).

Amerikkaan lähteneet ensimmäisen siirtokunnan jäsenet viljelivät tiettävästi porkkanaa Jamestownissa v. 1609, joten porkkanan maailmanvalloitus oli väistämätöntä.

Suomessa porkkanaa on sekä viljelty, että syöty ainakin parisataa vuotta ja käytetty myöskin lääkinnällisiin tarkoituksiin, kuten muinaisessa Egyptissä. Porkkanaa syödään noin 8-10 kg vuodessa/lärvi, joten perunankulutukseen on vielä viisinkertainen matka!

Joitakin vuosia sitten esiteltiin vegaaninen kylmäsavulohi, eli porkkanasta valmistettu “porkkala.” Tämä ruokalaji jakanee mielipiteitä erilleen yhtä paljon, kuin imelletty perunalaatikko.

Porkkanalohi eli porkkala | Sesonki | Reseptit | K-Ruoka

Lanttua onkin peräti epäilty joko suomalaiseksi, ruotsalaiseksi tai siperialaiseksi lajiksi, ja tämä uskomus on peräisin kasvitieteilijä Gaspard Bauhinista. Hänen muistiinpanonsa vuodelta 1620 osoittavat, että lanttua kasvoi tuolloin villinä Ruotsissa.

Gaspard Bauhin (1560-1624).

Onkin siis epäilty, että täällä Pohjolassa olisikin jotenkin onnistuttu risteyttämään nauris, rypsi (nauriin alalaji) sekä Siperiasta peräisin oleva lehtikaali? Vuoden 2019 tutkimukset University of Missourissa osoittavat kuitenkin, että tämä väite on mahdoton: näiden lajien erot ovat syntyneet jo hyvin varhain eikä niiden esiastetta tai yhteistä edeltäjää ole enää löydettävissä, sillä sellainen lienee kuollut sukupuuttoon.

New study revises origins of the humble rutabaga – Biological Sciences (missouri.edu)

Noh, ainakin Suomessa lanttua on viljelty 1500-luvulta asti. Se ei olekaan mikään ihme, sillä tämä vähäkalorinen planttu sisältää mm. yllättävän paljon C-vitamiinia. Tämä lienee lantun suosion syy pohjoisilla leveysasteilla jo niinä aikoina, kun mistään vitamiineista ei tiedetty vielä hölkäsen pöläystäkään… C-vitamiinin riittävä saanti esti nimittäin lukuisia sairauksia, tunnetuin niistä lienee keripukki.

Lanttua syödään kuitenkin enää noin kilon verran vuodessa/lärvi. Akka epäilee tämän määrän johtuvan ylipäätään siitä, että keittojuureksissa on lanttua arkiruoassa. Loput lantunkulutuksen määrästä meneekin sitten jo joulun lanttulaatikon myötä…

Otetaanpa tähän vielä Pyhän kolminaisuuden ulkopuolelta yksi juures lisää, joka kuuluu oleellisena osana suomalaisten joulupöytään:

Punajuuri. Tämän mehukkaan vihanneksen jäänteitä on löydetty sekä Hollannista, Mesopotamiasta että Egyptistä noin 5000 vuoden takaa. Erikoista on kuitenkin se, että tuolloisena aikana tämä juures oli pitkä ja kapea, kuten porkkana, ja lähinnä vain sen lehtiä käytettiinkin sittemmin muinaisessa Kreikassa lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Nykyisenlainen punajuuri kehittyi jalostuksen myötä Euroopassa 1500-1600-luvuilla, ja toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen tämä kasvis olikin purkitettuna suosittu. Kuten edellisetkin esimerkit, tämä juures sisältää paljon useita ravintoaineita.

Punajuuri on voimajuures (puutarha.net)

Viimeisimpänä, mutta ei yhtään vähäisempänä, Akka kertoo seuraavassa tämän punajuurikkaasta tehdyn alamuodon historiasta suomalaisessa joulupöydässä:

ROSOLLI. Nähtävästi tämä ruokalaji on seuraus 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireistä, joista ruokalaji levisi joulupöytään muuallekin Suomeen 1800-luvun puolella. Kannattaa lukaista seuraava linkki tästä “melkein pyhästä” aiheesta, sillä tämä aihe jakaa mielipiteitä yhtä paljon, kuin perunalaatikon imellytys. Notta että kuuluuko rosolliin silliä vaiko ei:

Adventtikalenteri 3: Rosolli ja sillisalaatti – Kulttuurihistorian seura

Sillisalaattia – Kotimaisten kielten keskus (kotus.fi)

Noh; summa summarum: yritetään taas tänä jouluna välttää sairastuttamasta ketään ja vedetään näitä kotimaisia vihanneksia ihan vaikka itse tehtyinä tai valmiina ostettuina, jos niitä ylipäätään haluaa syödä.

Akalle tämä on kynnyskysymys, joten kiertoilmauksin Akka poistaa itsensä tästä tilanteesta: “Juu-ei-kirvesvartta-ohoh-mikäs-tuolla-oli.”

Hyvää joulua itse kullekin säädylle; näillä mennään! Pääasia joulussa on mukava fiilis, eikä hössötys, jos sekin voi joillekin yksilöille aiheuttaa “Hirveetä ressiä. Sitä ei nimittäin ihminen jaksa. Pitkään.” – Akan faija

WANHOJA JUMALUUXIA… JA YXI UUSICIN

Useimmat muistanevat suomalaisesta kansanperinteestä tällaisia nimiä, kuin Ukko ylijumala, Tapio, Ilmarinen, Ahti ja Joukahainen. Kysehän on tietenkin pakanallisista jumalista, jotka me muistamme Kalevalasta.

Kullervo petokarjoineen/Akseli Gallen-Kallela 1917.

Ennen kristinuskoa muinaiset suomalaiset uskoivat kaikenlaisiin jumaliin, jumaluuksiin, haltioihin ja… melkein mihin tahansa. Rajanveto jumalan ja taruolennon välillä onkin usein häilyvä, sillä jokaisella pienellä sammakkolammella ja purkukuntoisella torpallakin saattoi olla oma suojelijansa. Vainajienkin jonkinlainen palvonta on ollut yleistä, ja joistakin menehtyneistä uskottiin muodostuvan suojelushenkiä.

Noh, näin kesäisessä luonnossa liikkuessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka jokin jääkautinen jättimötikkä (siirtolohkare) saattoi tuolloin olla pienelle ihmiselle hyvinkin pyhä paikka: jättiläinenhän sen on varmastikin siihen heittänyt raivonpuuskassaan keskelle metsää!

Maailmaa on kuitenkin yritetty jäsentää ja ymmärtää jo tuolloin, eikä olekaan ihme, että monet ihan tavallisetkin seikat selitettiin uskonnon tai uskomusten kautta. Kaikenlaisille hengille “uhraaminen” oli aivan luonnollista, jotta sadosta tulisi hyvä ja elikotkin pysyisivät terveinä ja tuottavina.

Kesälahden Pirunpöytä -kuppikivi/uhrikivi. Tällaisia kiviä saatettiin käyttää esim. viljan tai maidon jättämiseen jumaluuksille, mutta tämä tulkinta on vain oletus. Todellista käyttöä ei tiedetä.

Mikael Agricola listasi jo v. 1551 useita suomalaisia ja karjalaisia epäjumalia, ja tämä runomuotoinen listaus mainitseekin nimeltä useita pakanallisia jumaluuksia ja muita olentoja. Myöhemmänkin perimätiedon keräämisen ja mm. oikeudenkäyntipöytäkirjojen myötä perinnetietoa on onneksi säilynyt nykypäiviin asti. Vielä 1800-luvulla mainitaan pidetyn Ukon vakat -nimisiä, pakanallisia juhlia, joissa pyydettiin Ukko ylijumalalta hyvää satoa. Kristinuskosta huolimatta tällaiset vanhat perinteet pysyivät siis sitkeästi voimissaan.

Dauidin Psalttari – Wikipedia Mikael Agricolan epäjumaluusteksti

Keitäpä muita, pakanallisia hiippareita oli sitten olemassa näiden tunnettujen mahtiäijien ohella? Well, Ukko ylijumalan lisäksi oli tietenkin… Akka, mutta tämän jumalan esiintyminen/olemassaolo on hyvin tulkinnanvarainen seikka. Akan nimen on väitetty olleen Rauni, mutta on myös mahdollista, että Ukkoa kutsuttiin Rauniksi. Ota tästä nyt sitten selvää…!

Yleensä Akka lukee pääsääntöisesti englanninkielisiä lähteitä, mutta näissä asioissa on valitettavasti tutkittava vähää, suomenkielistä matskua. Näihin mytologisiin hahmoihin onkin harvinaisen vaikeaa perehtyä, sillä lähteestä ja alueesta riippuen tietyllä haltijalla voikin olla täysin eri nimitys tai merkitys. Tässäpä vapaasti muotoiltuna hyvä esimerkki eri lähteistä etsittyinä (joka lopetti perehtymisinnon heti alkuunsa):

Hittavainen oli metsänhaltija, joka avusti jänismetsästyksessä, mutta nimi on saattanut olla myös muodossa Huittavainen. Hittavaiseen on liitetty myös metsänhaltija Kuippana, joka voi myös esiintyä muodoissa Kuihkamo, Kuittola, Kuituri, Kuikuli, Kulkia, Kuittia, Kuihtana tai Huuhkana. Kuippana lienee myös sama kuin Hippa, joka voi esiintyä myös nimillä Hiippa, Hiippo, Hippo, Vippo tai Viipeli Viippo.

Että näin. Tarvitaan siis hermeettistä kärsivällisyyttä, aikaa ja vaivaa, jotta pääsisi edes alkuun muinaisten esi-isien uskomuksista. Nähtävästi tutkijatkaan eivät ole perillä kaikesta, kun näiden olentojen yhteydessä mainitaan usein “saattaa myös olla, että…” tai ylipäätään sana “ehkä.” Aargh! Aivan samalla tavoin vaihtelevat haltijoiden/henkien kuvauksetkin: “Hiidet olivat pieniä, ilkeitä olentoja. Jotkut hiidet olivat jättiläisiä.” Ahaa; eli ne olivat siis KAIKENKOKOISIA.

(MymodernMet).

Tai sitten vapaasti muokattuna:
Parat olivat auttavia kotihaltijoita, tai eritoten noidan apuolentoja, jotka kävivät varastamassa karjaa.” Siis MITÄ?! Hyviksiä vai pahiksia, yrittäkää nyt jo päättää! Mikä parasta; para saattoi olla muodoltaan pallomainen/tuohirulla/kissa/lintu/sammakko tai itse piru. Kiitos näistä harmaista hiuksista, varsinkin Wikipedia, tästä aiheesta!

Näillä tällaisilla periaatteilla onkin parempi, että itse kukin keksii itselleen mukavia kotijumaluuksia ihan omalla sohvallaan istuen. Akka ehtii ensin ja aloittaa:

KURTTELI on juustonraastimen suojelusolento, jota voidaan säätilasta riippuen kutsua myös nimillä KÄYTSÖ, TÖRTTELI JA TURSUKAS. Mikäli raastettava juusto on erityisen pieni kannikka, myös nimitys HOURSKA on mahdollinen. Tämä haltija on muodoltaan mikroskooppisen pieni, mikäli keittiö sijaitsee talon länsipuolella. Talon itäpuolella taasen haltija esiintyy suurikokoisena, harmaana sumuna, jonka ympärillä ilma väreilee.

Haltijalle on myös ominaista, että se on parillisina päivinä suojeleva omistajaansa kohtaan, mutta parittomina päivinä se viskoo patoja ja kattiloita pitkin seiniä ja kirkuu. On myös huomattava, että mikäli tämä haltija asuu kaapissa, jonka viereisessä kaapissa säilytetään lautasia, voi haltijaa tuolloin kutsua myös astiaston suojelushengeksi. Ks. tällöin linkki kohdasta astiaston suojelushenki RUINUTUS/PEIRU/KEDETTU/TERPPANA, sillä tämänkin taruolennon nimet ja tavat vaihtelevat suuresti.”

Got the point?! Akka ei pistä papereita vetämään “kansatieteen muinaiset örkit ja öttiäiset”-luennoille yhtään minnekään. Pitäkää jumaluutenne ja haltijanne; varsinkin Akkanne, jonka nimi saattaa olla Rauni; tai ehkä sen Ukon nimi onkin Rauni. Antakee ny jo olla, voi mahroton sentäs teittien kanssa…!

Tähän loppuun hyvä lainaus Kalevalasta:

Hiljan haukkui linnan hiisi, harvoin harmio mureksi.
Sanoi Pohjolan isäntä: “Käyös, akka, katsomahan,
mitä haukkuvi halikka, linnan luppa luikuttavi!”

Akka tuon sanoiksi virkki: “En joua, käkeäkänä:
pere on suuri syötettävä, murkinainen suorittava,
leipä paksu leivottava, taikina taputettava;
leipä paksu, jauhot pienet, leipoja vähäväkinen.”

Sanoi Pohjolan isäntä: “Ainap’ on akoilla kiire,
aina työtä tyttärillä, pankollaki paistuessa,
vuotehellaki venyissä. Mene, poika, katsomahan!”

(runeberg.org)

Jep, Akkaa ei komenneta katsomaan koiran haukuntaa, tai suorittamaan mitään muutakaan tekstissä mainittua aktiviteettia. Pohjolan isännän olisi kannattanut heti ensimmäiseksi pistää se poika asialle, hah haa!!

VALKOISIA HEVOSIA, PRINSSEJÄ JA… HMM…

Hevoset ovat ilmeisesti mukavia ja uljaita eläimiä. Jokaiseen ihastuttavaan satuun tai ritaritarinaan kuuluu kuitenkin mukaan uljas komistus, joka karauttaa paikalle valkoisella hevosella pelastamaan linnaan vangiksi jääneen prinsessan.

Kukaan ei ole koskaan kuullut prinssistä, joka karauttaa paikalle täplikkäällä, vanhalla kaakilla, joka kupsahtaa rasituksesta kuoliaaksi prinsessan edessä. Samalla prinssi murskautuu kaatuvan hevosensa alle ja prinsessa putoaa kohtalokkain seurauksin torninsa parvekkeelta. Paikalle kiiruhtava prinsessan kamaripalvelija saa myös sydänkohtauksen, kuten myös kuningaspari, joka järkyttyy ainoan tyttärensä kauheasta onnettomuudesta.

Pelastustarpeen alun perin aiheuttanut lohikäärmekin menehtyy ihan vain v*tutukseen siitä, ettei häntä huomioida enää millään tavalla. “Että v’ttuakos tässä sitten…”

Brittejä nämä valkoiset hevoset ovat kuitenkin kiinnostaneet jopa siinä määrin, että näitä valkoisia hevoskuvioita löytyy kukkuloiden kupeista useita kymmeniä yksilöitä. Vanhin ja tunnetuin näistä lienee Uffingtonin valkoinen hevonen, joka on ajoitettu muodostetuksi vuosien 1380-550 eaa. välisenä aikana.

Uffington White Horse.

Tämä 110×40 -metrinen elukka vaatii edelleenkin vuosittaista huolenpitoa, ettei se jää kasvillisuuden peittoon. Tutkimuksissa on selvitetty, että ääriviivoja varten on kaivettu jopa metrin syvyisiä ojia, jotka on sitten täytetty kalkkikivellä. Alueella hilluneet heimot ja sittemmin keltit pitivät hevosia suuressa arvossa, tosin kuviota on arveltu myös koiraksi tai kissaeläimeksi. Ensimmäinen kirjallinen maininta “hevosesta” löytyy jo 1000-luvun alkupuolelta, joten nimitys on jäänyt pysyväksi.

Wiltshiressä, Englannissa, sijaitseekin peräti 8 hevoskuviota. Toiseksi vanhin hevonen on Cherchillin valkoinen hevonen, joka muodostettiin v. 1780. Vuonna 2002 kuvio uudistettiin peräti 160 tonnilla kalkkikiveä ja sitä ylläpidetään edelleen National Trustin toimesta, jonka nettisivuilta löytyykin upeita, kansallishistoriallisesti tärkeitä ja arvokkaita kohteita.

Home | National Trust

Cherchill White Horse.

Westburyn hevosen on arveltu tehdyn vuonna 878 jaa. kuningas Alfred Suuren kunniaksi, joka tuolloin kukisti viikinkipäällikkö Guthrumin Edingtonin taistelussa. Tätä ei kuitenkaan voida todistaa, sillä kuviota “paranneltiin” ja muokattiin 1700-luvun loppupuolella eikä aiempia kirjallisia todisteita hevosesta ole löydetty.

Westbury White Horse.

Useita hevoskuvioita on myös menetetty aikojen saatossa, mutta samalla tällaiset kuviot ovat innoittaneet ihmisiä tekemään vastaavia kuvioita eri aikoina:

Pienin Wiltshiren alueen hevosista juontuu vuoteen 1804, jolloin Marlborough’n akatemian koulupojat toteuttivat tämän rinnekuvion. Ajatuksen sai päähänsä paikallisen kartanon poika William Canning, kaikki kunnia hänelle ja hänen posselleen, joka tällaista urakkaa lähti suorittamaan…! Kuviota ylläpidetään edelleen Marlborough Collegen toimesta vuosittaisessa perinnetapahtumassa. (Ei, Akka ei usko, että tässä tapahtumassa jaetaan ilmaisia savukkeita…)

Marlborough White Horse.

Aveburyn kylässä (juurikin tällä Wiltshiren alueella) sijaitsee myös maailman suurin kivikehä, jonka ajoitusta ei tarkalleen tiedetä. Tätä kivikehää rakennettiin kuitenkin useiden vuosisatojen ajan n. vuosien 2850-2200 eaa. aikana (kuten Stonehengeäkin). Ei siis ole ihme, että näitä heppojakin alueen ympäristöstä löytyy… tai on löytynyt, mutta niitä on myöskin menetetty. Jotakin hyvin pyhää tällä paikalla on kuitenkin harjoitettu vuosisatojen ajan.

Avebury – Google Maps

Mutta… entäs se prinssi/ritari, joka tällaisella hevosella karauttaa paikalle? NOU HÄTÄ, sellainenkin löytyy eteläisestä Englannista: Cerne Abbasin jättiläinen. Tämän 55×50 – metrisen hahmon ajoitus on … kuinka yllättävää, kiistanalainen.

Cerne Abbas Giant (NewScientist).

Vuonna 987 jaa. lähistölle rakennettiin luostari, joten on erittäin epätodennäköistä, että hahmo olisi tätä vanhempi, ellei se olisi jo tuossa vaiheessa peittynyt kasvillisuuden alle. Kristinuskon edustajat eivät olisi todellakaan sietäneet tällaista pakanallista kuviota. Aluetta aiemmin asuttaneet saksit noudattivat luonnonuskontoja, joten tällainen tyyppi olisi nimenomaan heille ollut oiva palvontapaikka. Tämän jätin ajoituksesta on esitetty kuitenkin useita eri mahdollisuuksia, vanhin niistä sijoittuu 700-luvulle jaa.

Kelttien asumuksia Britanniassa taiteilijan kuvaelmana.

Noh, nykyaikoihin asti on kuitenkin säilynyt perimätieto, että tämän hahmon 11-METRISEN falloskuvion sisäpuolella pelehtiminen edistää hedelmällisyyttä. Tutkimuksia tästä ei tietenkään ole, mutta Akan järjellä ajatellen tämä olisi ollut hyvä syy muodostaa tällainen hahmo rinteelle, mikäli pakanauskonnot olivat kyseessä saksien toimesta. Muitakin vanhoja uskomuksia on muuallakin säilynyt pilvin pimein, kuten esim. usko siitä, että kirves sängyn alla edesauttaa poikalapsen syntymistä. Huom; sarjamurhaajat: tällaista uskomusta ei kannata selittää poliisille, jos kirveessä on verta!

Akan “ihannesadussa” tämä prinssihahmo sopii juurikin Uffingtonin hevosen selkään: heppa 110×40 m ja prinssi 55×50 m. Tapahtumat etenevätkin siis seuraavalla tavalla:

Hevonen uupuu matkan aikana, kun prinssin lerssi ja painava nuija lisäävät liikaa painoa. Hepan läkähtyessä aivan loppumetreillä prinsessan parvekkeen edessä koko hoviväki kuolee sydänkohtaukseen ihan jo tällaisesta näystä: jättikokoinen heppa ja prinssi saapuvat linnaan nähtävästi hirvittävin aikein. 11- metrinen lerssi ei todellakaan herätä luottamusta tässä ensitapaamisessa, ainakaan kuninkaan mielestä. Tai prinsessan.

Lohikäärme kuolee edelleenkin ihan vaan v*tutukseen siitä, että häntä ei huomioida millään tavalla tai sitten ihan vaan siihen, että lohikäärmeen lerssi ei ole yhtä pitkä, kuin prinssin. Terveisiä vaan Sigmund Freudille, joka itse oli täysin fanaattinen ja häiriintynyt seksuaaliteorioidensa kanssa.

Sigmund Freud. Monen haitan ja harmin aiheuttaja menneinä vuosina.

Disney/Pixar ei ole ottanut yhteyttä Akkaan tämän tarinan tiimoilta. Kuinka merkillistä! Heitä ei kiinnosta tällaiset historialliset faktat, joista voisi tehdä upean elokuvan!

Samalla Akan puhelin soi ja möreä ääni kysyy huonolla englannilla:

“Sulla oli jogu mergiillisen pitkä peenis, ongo totta?”
Akka: “Onko tämä nyt Disney/Pixar, kun soittaa?”
Soittaja: “Juu juu, ihan guka vaan, kunhan sulla on mergiillisen pitkä peenis.”

Akka luovuttaa taas toivonsa ihmiskuntaa kohtaan tällä sarkastisella kuvaelmalla, jota ei ole oikeasti tapahtunut. Hevonen ei ole missään tapauksessa syyllinen tapahtumiin.

“Emmää niin ajatellutkaan, että olisin syyllinen. Oon ruskea.”

HEI, TONTTU-UKOT HYPPIKÄÄ…

Markettien ja kauppojen krääsäpaljoudesta päätellen joulunaika on käsillä. Ikkunasta katsoessa sitä ei huomaa; taitaa tänä vuonna pukki saapua mönkijällä reen sijaan.

Meille opetetaan jo pienestä pitäen, että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Tämä lienee höpönlöpöä: joulun ajankohta juontuu roomalaisten viettämästä Saturnalia-juhlasta. Juhla oli pyhitetty maanviljelyksen jumalalle Saturnukselle. Kristinuskon yleistyessä vanhoista, PAKANALLISISTA juhlista haluttiin päästä eroon ja Jeesuksen syntymäajankohta lätkäistiin tämän koko vuoden suosituimman juhlan tilalle.


Eipä ihme, että juhlasta haluttiin eroon, sillä Saturnaliaa juhlittiin jopa 5-7 päivää talvipäivänseisauksen ympärillä. Tällöin meno oli hillitöntä: koko yhteiskunta heitti kuperkeikkaa. Orjat saivat vapaiden ihmisten oikeudet ja heidän isäntänsä toimivat palvelijoina. Orjat saivat ryypiskellä, pelata uhkapelejä ja vastustaa isäntiään. Voi vain kuvitella, millaisia orgioita tuolloin on pidetty. Viikon rellestämisen jälkeen saat kaksi viikkoa kestävän darran ja olet yllättäen lihonut 5 kiloa. Hip hip hurraa, Saturnus! Otetaax uusix?

Meni siinä juhliessa paikat vähän remonttiin… HUPS!

Saturnalian lopuksi ihmiset antoivat toisilleen lahjoja (mm. kynttilöitä ja herkkuja), tästä juontunee nykyinen lahjanantoperinne ja kynttilöiden merkitys jouluna.

Myös misteli on roomalaisen ajan peruja, roomalainen historioitsija Plinius kertoi kelttien leikkaavan mistelinoksia sirpeillään. Misteliä pidettiin hedelmällisyyden symbolina ja sen uskottiin suojaavan pahoilta hengiltä. Kirkkohan tästä ei pitänyt; taas oli kyse PAKANALLISISTA tavoista! 1800-luvulla mistelinoksa oli oiva tapa saada edes yksi suudelma viktoriaanisessa (tiukkapipoisessa) Englannissa, joten tapa on lopulta vakiiintunut joulunajan viettoon.

Idyllistä piirileikkiä kuusen ympärillä.

Kirkko ei pitänyt myöskään 1400-luvulla alkaneesta joulukuusiperinteestä. Talo koristeltiin ikivihreillä kuusenoksilla merkkinä talven pimeyden väistymisestä ja lopulta oksat vaihtuivat kokonaisiksi puiksi. PAKANAT rellestivät jälleen muinaisine uskomuksineen, hyi olkoon! Joulukuusiperinne laajeni Saksasta aina Englannin kuninkaallisiin, jolloin kuusi koki varsinaisen läpimurtonsa jouluun kuuluvana koristeena. 1800-luvulla olikin tapana, että taloon tuotiin kuusi jokaista perheenjäsentä varten; voi sitä neulasten määrää!

Joulupukki perustuu Turkin alueella 300-luvulla jaa. eläneeseen piispa Nikolaokseen. Hänen sanottiin tehneen ihmetekoja ja katoliset julistivatkin hänet myöhemmin pyhimykseksi. Pyhän Nikolaoksen hauta on avattu; alkuperäinen “joulupukki” oli 150 cm pitkä, hintelä mies. Hänen luunsa sijaitsevat nykyään Italiassa kahdessa eri paikassa. Tuollainen pieni, laiha mies kyllä sujahtaisi savupiipusta sisään helpommin kuin nykyinen möhömahapukki… Mutta möhömaha tai ei, se on sitä joulun taikaa!

Onko tällä kamalalla joulupukilla kainalossaan lapsi vai nukke?!

Tonttuihin uskominen oli yleistä jo ennen 1000-lukua. Tämäkin uskomus oli tietenkin… PAKANALLINEN. Kirkko varoitteli, että tontut ovat saatanallisia ja niitä jopa manattiinkin ulos taloista. Kansanväki kuitenkin uskoi vuosisatoja, että kotitonttu pysyi tyytyväisenä, kun sitä lahjottiin oluella, maidolla ja leivonnaisilla. Tässähän on selvästi kyseessä pirullinen, kiristävä alivuokralainen! Hus matkoihisi siitä, hiippalakki hipinkuvatus!

Joulupukin apureiksi tontut siirtyivät vasta 1800-luvulla, tällöin niiden luonnekin muuttui lempeäksi oikullisuuden sijaan. Hiippalakki otti opikseen, kun sai tarpeeksi luudasta persuksiin!

Jenny Nyströmin vanhassa joulukortissa tonttu on varsin leppoisanoloinen hahmo.

Joulusaunan tärkeys suomalaisten joulunvietossa juontuu PAKANALLISESTA kekrijuhlasta eli sadonkorjuun päättymisen juhlasta. Kristinuskon yleistyessä kekrijuhlat hiipuivat pois, mutta monet uskomukset ja tavat siirtyivät joulunviettoon tai uuteen vuoteen. Ennen muinoin uskottiin, että vainajatkin saunovat joulusaunassa ja saunomisen tuli olla hiljaista ja kunnioittavaa. Saunassa tuli käydä aikaisin, jotta vainajat ehtisivät sen jälkeen saunomaan. Sanottiin jopa, että “jos myöhään kylpi, piru tulisi kylvettäjäksi!”

Edellisten tietojen perusteella Akka viettää pakanallista joulua joulukuusineen. Syötän ja juotan kotitontun tainnoksiin ja raahaan hänet saunaan MYÖHÄÄN illalla. Samalla odotan innokkaasti pirun tai aaveiden esilletuloa laulaen otsikon tonttu-ukko-biisiä: “hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää!” Kuinka ihana, positiivinen jouluidylli odottaakaan!