WILLIN LÄNNEN GENTLEMANNI

Ai, että mustaa joulua povataan taas (ainakin tänne eteläiseen Suomeen)? Mikäpä sen parempi sitten, kuin tutustua herrasmieheen nimeltään Black Bart. Tulee jouluista tunnelmaa…!

Black Bart.

Charles E. Boles/Bolton -niminen herra syntyi Norfolkissa, Englannissa n. vuonna 1829-1830, mutta päätyi Amerikan siirtolaiseksi jo kaksivuotiaana vanhempiensa muuttaessa luvattuun kultamaahan. Charles innostui veljiensä kanssa täysikasvuisina osallistumaan Kalifornian kultaryntäyksiin, mutta kuten niin monien muidenkin kohdalla; äkkirikastumista ei niin helpolla tapahtunutkaan. Kahden vanhemman veljen kuoltua Charles palasi kotiin Jefferson Countyyn, New Yorkiin ja avioitui Mary Elizabeth Johnsonin kanssa. Pariskunta sai neljä lasta ja eleli lopulta tavallista perhe-elämää Decaturissa, Illinoisissa.

Amerikan sisällissota (1861-1865) taisi vaikuttaa tähän kuuliaiseen perheenisään ikävällä tavalla, sillä kotiuduttuaan sodasta Charles lähti taas turhaan etsimään kultaa, kunnes v. 1871 hänestä ei kuultu enää mitään. Charlesin vaimo luuli miehensä kuolleen kullanetsintämatkoillaan, mutta ennen katoamistaan Charles oli kuitenkin ehtinyt kertoa vaimolleen kirjeessä epämiellyttävästä kohtaamisestaan Wells Fargo & Companyn edustajien kanssa. Tälle yritykselle Charles vannoikin kostoa kirjeessään.

Wells Fargo & Company oli (ja on edelleen) rahoitus- ja pankkialan suuryritys, joka perustettiin v. 1852. Aluksi yritys keskittyi koko Amerikan kattavaan postivaunutoimintaan, mutta nykyisin yrityksen liikevaihto pyörii 90-100 MILJARDIN dollarin kieppeillä. Tässä firmassa osattiin tehdä nokialaiset: vaihdettiin sitten kumi (postivaunut) ihan johonkin toiseen, tuottavampaan alaan!

Wells & Fargo Companyn postivaunu esillä museoituna.

Näitä Wells Fargon postivaunuja ryöstettiinkin ahkerasti, sillä kyseessä oli kuitenkin maan suurin ja kattavin kuljetusjärjestelmä, jonka mukana liikkui mm. arvotavaroita, palkkasaatavia, kultaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ryöstettävää. Yritys palkkasikin useita etsiviä jahtaamaan tällaisia postivaunuryöstäjiä, jollaiseksi Charleskin jostakin syystä muuttui.

Vuosien 1875-1883 välisenä aikana Charles ryösti ainakin 28 postivaunua KalifornianOregonin välillä ja hänestä tulikin eräänlainen kulttihenkilö. Ai miksi? Toisen ryöstönsä yhteydessä hän jätti rikospaikalle itse kirjoittamansa runon:

“I’ve labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you’ve tread,
You fine-haired sons of bitches.”
-Black Bart, 1877 (Wikipedia)

Ensimmäisen ryöstönsä aikana Black Bart/Charles hämäsi postivaunun kuljettajaa asettamalla pensaikkoon oksia, jotka näyttivät kauempaa katsottuna kiväärien piipuilta. Black Bart myös puhui pusikoille; antaen täten ymmärtää, että hänellä todellakin oli rikoskumppaneita mukana.

Tyypillinen kulkuneuvo tuohon aikaan (Library Of Congress).

Ryöstöjen yhteydessä tätä ryöväriä kuvailtiin herrasmieheksi, joka puhui kauniisti ja kohteliaasti, ei ryöstänyt matkustajien henkilökohtaista omaisuutta eikä hänen aikomuksenaan tuntunut olevan vahingoittaa ketään. Näin kävikin: Black Bart ei koskaan ampunut tai uhkaillut ketään millään väkivallalla, vaan hän puhui ihmiset ympäri toimimaan oman tahtonsa mukaan. Black Bartille oli ominaista, että hänellä oli päässään jauhosäkki kaksine silmänreikineen ja tämän päällä koreili vielä tyylikäs hattu: kaikin puolin oikein edustava ulkomuoto mainittiin usein ryöstäjää kuvailtaessa.

Viidennen ryöstönsä yhteydessä Black Bart jätti taas jälkeensä runon:

“Here I lay me down to sleep
To wait the coming morrow,
Perhaps success, perhaps defeat
And everlasting sorrow.
Let come what will, I’ll try it on,
My condition can’t be worse;
And if there’s money in that box
‘Tis munny in my purse.”
-Black Bart, 1878 (Wikipedia)

Joidenkin muidenkin ryöstöjen yhteydessä jätettiin myös runoja, mutta asiantuntijat selvittivät niiden olevan ihan perus-copycat-toimintaa. Joka tapauksessa, Black Bartin ryöstöjen ja maineen myötä hän sai Wells & Fargon etsivät peräänsä, mutta he vetivät aina vesiperän. Lopulta, v. 1883, Black Bartille kävi köpelösti: postivaunun kuljettaja ampui häntä neljästi ja yksi luoti osuikin Bartia käteen. Myöhemmin kuljettaja brassaili uroteollaan, kuinkas muuten…!

(Heritage Auctions/Public Domain).

Mutta: Black Bart jätti jälkeensä nenäliinan, jonka hän oli kietonut vertavuotavan kätensä ympärille. Oliko sillä väliä, kun dna-tekniikkaa ei ollut vielä olemassa? Kyllä vain oli, sillä nenäliinassa oli pesulan merkintälappu, jossa kerrottiin nenäliinan omistaja. Wells & Fargon etsivät kiersivät läpi noin 90 pesulaa, ennen kuin yhdessä niistä tunnistettiin nenäliinan omistaja ja hänen ilmoittamansa osoite. Voi Black Bart; mikä moka…! Hänet pidätettiin matkustajakodista, jonne hän oli ilmoittanut ammatikseen “kaivosinsinööri” ja työn takia hän matkustelikin ympäriinsä. Yeah…

Kaikesta huolimatta Wells & Fargo syytti Black Bartia vain viimeisestä ryöstöstä. Ehkäpä yritys ymmärsi, että kansan ollessa ryöstäjän puolella, olisi muista ryöstöistä syyttäminen vain haitaksi yrityksen imagolle…! Täten herra gentlemanni sai vain kuuden vuoden tuomion, josta hän lopulta istui vain neljä vuotta San Quentinissa, Kaliforniassa.

Vapautumisensa jälkeen lehdistö kyseli Black Bartilta, vieläkö tämä aikoi jatkaa ryöstelyään. Vankeuden aikana Black Bartin terveys oli huonontunut merkittävästi, joten hän totesi vain: “No, gentlemen, I’m through with crime.”

Vapauduttuaan tämä herrasmies ei nähnyt enää koskaan perhettään, vaikka kirjoittelikin edelleen vaimolleen joskus. Hänen kohtalonsa on siis tuntematon, mutta tietenkin asiasta löytyy useita spekulaatioita: hänen on väitetty olleen mm. (apteekkarina) Marysvillessa, Kaliforniassa, Japanissa, New Yorkissa, Montanassa, Nevadassa ym. ym.

On arvioitu, että näiden todennetun 28:n ryöstön yhteydessä Black Bartin saalis olisi ollut yhteensä noin 18 000 dollaria, mikä oli toki tuona aikana messevä rahamäärä! Akan veikkaus on, että äijä laittoi massia menemään perheelleen eikä vain häpeän takia kehdannut enää tavata lapsiaan: hänelle oli vain tärkeintä, että perheen elanto oli turvattu!

Voi voi, Black Bart: R.I.P ja mustaa joulua sinullekin; arvon herra-ryöstäjä-runoilija, minne ikinä päädyitkään. Herrasmies loppuun asti!

AMERIKKALAINEN PRINSSI

Ei, nyt ei ole kyse Eddie Murphyn esittämästä pelleprinssistä, vaan walesilaisesta prinssi Madocista. Tämä prinssi syntyi v. 1145 tienoilla. Prinssin isän Owain Gwyneddin kuoltua v. 1170 hänen lapsensa ajautuivat ilmiriitaan, kenestä tulisi uusi hallitsija tällä Walesin alueella.

Dolwyddelan Castle, Wales.

Tällä menehtyneellä äijällä olikin peräti 19 lasta, joten valinnanvaraa poikaporukassa riitti. Lisäänny ja täytä maa, herra Owain Gwynedd!

Prinssi Madoc.

Sanotaan, että prinssi Madoc ja hänen veljensä Rhirid kyllästyivät riitaisuuksiin ja he lähtivät seilaamaan kohti Amerikkaa. Madociin lienee vaikuttanut muinaisten druidien kertomukset “lännessä sijaitsevasta suuresta mantereesta” tai peräti viikinkien tunnetut reissut Amerikan/Kanadan Vinlandiin.

Veljespari varusti kaksi laivaa ja mukaan lähti muutakin porukkaa; miehiä, naisia ja lapsia. Tarkoitus oli perustaa uusi, onnellinen yhteisö kaukaiseen maahan. On esitetty, että Madocin retkue olisi peräti käynyt Meksikossa ja vaikuttanut asteekkien jumalkäsityksiin, mutta tästä ei ole todisteita. Legendataruissa kaikki on toki mahdollista.

Veljekset lähtevät Walesista.


Yleisin käsitys on kuitenkin se, että laivat rantautuivat Mobile Bayn alueelle Alabamaan, sillä merivirrat Atlantin yli johtavat juuri tähän lahteen. Myöhemmätkin tutkimusretkeilijät Euroopasta ovat saapuneet maihin juuri tässä paikassa.

Käsitykset retkueen koosta (20-130 ihmistä) ja laivojen lukumäärästä (2-13) vaihtelevat suuresti. Kirjallisia todisteita ei juuri mistään ole, kyse on kuitenkin melkein tuhat vuotta vanhasta legendasta. Joitakin hataria todisteita on kuitenkin löydettävissä:

Alabama- joen alueelta on löydetty raunioita, jotka on määritelty rakennetun ennen 1400-lukua. Erään linnakkeen pohja, muoto ja rakennustapa ovat identtisiä Walesissa sijaitsevan Dolwyddelanin linnan kanssa. Tässä linnassa prinssi Madoc syntyi.

Mobile Bay, Alabama.

Alueella asuneet intiaanit rakensivat samanlaisia jollia/veneitä, kuin Walesissa rakennettiin. Intiaaneilla kulki muutenkin perimätieto alueelle tulleista harmaasilmäisistä valkoihoisista, jotka puhuivat walesia. Walesin kieli juurtui jopa erään heimon sanastoon niin, että kielet kuulostivat samoilta.

Kalastusvene, jollaisia Walesissa käytettiin.

Kerrotaan, että ensimmäisen reissunsa jälkeen prinssi Madoc palasi Walesiin ja haali mukaansa lisää siirtolaisia Uuteen Maailmaan. Takaisin Englantiin hän ei sitten enää koskaan tullut. On esitetty, että prinssi ja hänen väkensä sulautuivat pikkuhiljaa intiaaniväestöön vaikuttaen kielen lisäksi mm. intiaanien ihonväriin ja parrankasvuun.


Tällaiset tarinat pysyivät kerrottuna perimätietona hengissä useita vuosisatoja. Vielä jopa 1800-luvulla tutkimusretkikunta Lewis&Clarkille annettiin ohjeeksi etsiä näitä walesinkielisiä heimoja, mutta ainakaan he eivät tällaisia kohdanneet.

Lewis&Clark – retkikunta.

Walesissa prinssin matkoista kerrottiin runoudessa, lauluissa ja historiikeissa, tosin vasta joitakin vuosisatoja myöhemmin. Ensimmäinen runo aiheesta on tehty 1450- luvun jälkeen. Ihan samalla tavalla kerrotaan kuningas Arthurista, Merlinistä ja Robin Hoodista. Heidänkään mahdollisesta olemassaolostaan ei kuitenkaan ole varmuutta, ainoastaan spekulaatioita.

Kuningas Arthur, Merlin ja Guinevere/kaiverrus v. 1881. (British Heritage)

Skeptikoiden mielestä tarinat prinssi Madocin “Amerikanvalloituksesta” olivat vain propagandakeino, jolla perusteltiin Englannin oikeutta siirtokuntien perustamiseen ja alueiden hallinnointiin. Mene ja tiedä, mutta mm. presidentti Thomas Jefferson uskoi Madocin tulleen Amerikkaan. Totta tai ei, mutta prinssi Madoc ainakin päätyi legendaksi pelkästään kiukustumalla riitelevään perheeseensä ja hyppäämällä laivaan.

Tuhannen vuoden päästä ihmetellään, onko Donald Trump ollut todellakin presidenttinä vai ei, sillä ajatushan on kertakaikkiaan “mahdoton ja naurettava”. Tutkijat nauravat moiselle älyttömyydelle sydämensä pohjasta ja siirtyvät parempiin aiheisiin.

OI MAAMME SUOMI…

Äijä nro 1: J.L.Runeberg.

Kansallislaulumme oli alunperin ruotsinkielinen runo “Vårt land”. Kirjoittajana oli J.L.Runeberg ja säveltäjänä Fredrik Pacius, ensiesitys tapahtui vuonna 1848. Suomalaiset sanat lauluun saatiin vasta vuonna 1867.

Äijä nro 2: Fredrik Pacius.

Mikä merkillisintä; tätä sävellystä ei ole koskaan määritelty laillisesti Suomen kansallissävelmäksi. Mikäli Suomi voittaa kultaa MM-jääkiekossa, voi yhtä hyvin soittaa Pikku Kakkosen tunnaria.

Suomen lipun historia on yhtälailla mielenkiintoinen. 1800-luvun loppupuolella oli kaksi kannattajakuntaa: punakeltainen ja sinivalkoinen. Itsenäistymisen jälkeen käytössä oli jopa punainen lippu leijonakuviolla, mutta sisällissodan jälkeen 1918 sinivalkoinen väri valittiin eduskunnan toimesta.

Äijä nro 3: Eero Snellman.

Akseli Gallen-Kallelan ehdotus oli valkoinen risti sinisellä pohjalla, mutta tämä ehdotus hylättiin. Lopulta Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen suunnittelivat kiireellä nykyäänkin käytössä olevan lipun. Sininen risti valkoisella pohjalla.  Ratkaisuna oli siis… päinvastaiset värit!!

Äijä nro 4: Bruno Tuukkanen.

Nämä herrat taisivat olla maamme ensimmäisiä konsultteja. “Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Nyt ollaan menty ihan metsään, me korjataan tää homma.”

“No nyt saatiin fiksattua tämä Suomen imago; tässä olis sitten lasku!”

Herrat painuivat varmaankin kuuluisaan Kämpiin nostamaan voitonmaljoja projektin onnistumisesta. “Kyllä me pojat osataan!”

Hotelli Kämp v. 1891.