… oli synkkä ja myrskyinen yö v. 1972. Näin voisi alkaa jokin fiktiivinen kökköromaani, mutta näin tuona armon vuonna tosiaan tapahtui!
Yön synkkyydestä ja myrskyisyydestä ei tosin ole mitään havaintoa, mutta tapahtuman alullepanijana olivat Toronton yliopiston tohtorit A.R.G. Owen sekä Joel Whitton. He päättivät koota 8-jäsenisen ryhmän, jonka tarkoituksena oli keksiä täysin kuvitteellinen henkiolento, jonka kanssa ryhmä kommunikoisi spiritistisissä istunnoissa.
Ja auta armias sentään, näin sitä sitten syntyi tarina 1600-luvun yläluokkaisesta Sir Philipistä, jolle keksittiin myös yksityiskohtainen historia ja asuinpaikat. Tällä haluttiin taata, että Philip ei varmastikaan voinut olla historiallisesti olemassa.
Tutkimus sai nimekseen PHILIP EXPERIMENT.
Ryhmä koostui eri-ikäisistä henkilöistä, joilla ei tiedetty olevan ennestään mitään paranormaaleja kykyjä tai kokemuksia:
Al (insinööri)
Lorne (teollinen muotoilija)
Andy/Andienne (Lornen vaimo, kotirouva, piirsi Philipin kuvan)
Iris (tutkimuksen tohtori Owenin vaimo, sairaanhoitaja)
Sue (kotirouva, sairaanhoitaja, tuolloinen Kanadan MENSAn puheenjohtaja)
Sidney (collegeopiskelija ja myyjä)
Bernice (kirjanpitäjä)
Dorothy (kotirouva)
Käydäänpä seuraavaksi läpi Philipin tarinan pääpiirteet. Tarinan kehitti ryhmän jäsen Sue ja Andy myös piirsi Philipiä esittävän kuvan, joka asetettiin aina pöydälle istuntojen alkaessa.
Sir Philip Aylesworth syntyi v. 1624 kuningas Kaarle I:n (1600-1649) hallitsemassa Englannissa. Philipin vanhemmat kuolivat isorokkoon pojan ollessa 10-vuotias, jolloin hän muutti Diddington Manorista aatelismiehen sir Cedricin kasvatettavaksi läheiseen Packenham Manoriin. Sir Cedricin tytär, Dorothea, oli koppava ja piloille hemmoteltu tyttö, mutta Philip lupasi naida tytön sir Cedricin kuolinvuoteella. Näin tapahtuikin sisällissodan runtelemassa Englannissa v. 1644.
Dorothea ei koskaan suostunut… krhm… aviollisiin velvollisuuksiin, mutta antoi Philipille luvan pitää rakastajattaria mielensä mukaan. Toisin kuitenkin kävi, kun Philip tapasi romaniheimon jäsenen Margon ja hullaantui tähän ylenpalttisesti.
Yhtäkkiä Dorothea olikin mustasukkainen Margosta, mutta tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta: teini-ikäisenä Dorothea oli peräti syyttänyt talonpojan tytärtä Agnesia noituudesta, sillä tämä oli ystävystynyt tuolloin 14-vuotiaan Philipin kanssa. Agnes päätyi kuin päätyikin lopulta hukutustestin kautta roviolle ja Philip oli tuolloin tästä Dorothean teosta silmittömän raivoissaan.
Sama kuvio toistui Margon kohdalla. Tälläkään kertaa Philip ei kyennyt pelastamaan raskaana ollutta rakastettuaan, koska Dorothea uhkasi paljastaa Philipin vakoilevan kuningas Kaarle II:n (1630-1685) puolesta. Philip pysyi vaiti, kun Margo poltettiin roviolla kylän torilla ja Dorothea palasi tapahtumasta innoissaan kerskumaan Philipille.
Tällöin Philip tarttui miekkaansa ja aikoi jo lävistää sillä Dorothean, kun Dorothea ilmoitti vihaavansa Philipiä niin paljon, että hän aikoisi kuolemansa jälkeen vainota Philipiä läpi taivaan tai helvetin. Philip luopui aikeistaan ja pudotti miekkansa lattialle.
Philip lähti kartanosta haahuilemaan kartanon metsään, sillä hän uskoi kuulevansa Margon äänen huutavan häntä. Philipin ruumis löydettiin kuitenkin sateisen ja myrskyisän (!) yön jälkeen tornin juurelta ja hänen ajateltiin epätoivoissaan heittäytyneen tornista alas.
Philipin uskotaan näyttäytyvän kummituksena kerran vuosisadassa, sillä hän etsii edelleen lohduttomana menettämäänsä elämänsä rakkautta; Margoa. Philip oli kuollessaan 30-vuotias.
KAS NOIN. Melkein nousee tippa linssiin tästä traagisesta tarinasta… jonka voisi miltei uskoa olevan totta, sillä niin tarkasti tarinan keksijä Sue on kertonut mm. tuolloisen ajan poliittisista tapahtumista. Hatunnosto Suelle!
Mutta mitäpä tämän tarinan ympärillä sitten tapahtuikaan? Istuntojen alkaessa osanottajat keskustelivat Philipin historiasta ja keksivät lisää yksityiskohtia (mm. silmien väri, lempiruoka, kiinnostuksen kohteet, vanhemmat…) ja tutkivat lisää aikakautta, jolloin Philip olisi muka elänyt. Kuukausien ajan ryhmä kokoontui pöydän ympärille, kunnes ensimmäisen kerran osanottajat tunsivat vihdoin voimakkaan koputuksen pöydässä.
Ryhmä kokoontui joko kynttilöiden valossa tai eri väristen lamppujen valaisemana, toisin kuin viktoriaanisen ajan spiritistisissä istunnoissa. Tällä haluttiin varmistaa, ettei kukaan osallistujista koputtelisi tai liikuttaisi pöytää joko tietoisesti tai tahtomattaan.
Näiden koputusten lisääntyessä ryhmä päätti kysyä ”aaveelta” kyllä tai ei -kysymyksiä, jolloin yksi koputus tarkoittaisi kyllä ja kaksi koputusta ei. Nerokasta, arvoisa Watson… aaveiden Nobel-palkinto odottaa!
Philipin elämästä kyseltiin yksityiskohtia ja ajan mittaan yhä henkilökohtaisempiakin asioita. Tällöin Philip saattoi jättää vastaamatta tai koputuksen sijaan kuultiin raapimisen ääniä. Kysyttäessä mm. Philipin osallistumisesta sisällissotaan, koputukset kertoivat, että Philip oli sodassa ollessaan ampunut alle 10 miestä. Suhteistaan Dorotheaan ja Margoon Philip ei juurikaan halunnut vastata, mutta vähitellen Philipistä muodostui yksityiskohtaisten kysymysten ja vastausten avulla yhä enenevässä määrin oma persoonansa mieltymyksineen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Psykokinesia
Ryhmällä oli tapana laulaa lauluja tai soittaa musiikkia ja näistä jotkin laulut muodostuivat peräti Philipin lempikappaleiksi. Ryhmän nuorin jäsen Sidney oli myös Philipille tärkeä, sillä hänen tullessaan usein (töidensä takia) myöhässä pöytä alkoi liikkua itsekseen kohti Sidneytä. Useita kertoja pöytä alkoi myös levitoida tai kallistella kahdelle jalalle, kun istuntojen määrä lisääntyi. Myös lamppujen valo saattoi välähdellä tai vaihtaa väriä, kun Philip osoitti ”olevansa paikalla”. Useista istuntovuosista huolimatta Philipiä ei koskaan fyysisesti nähty eli tällaista ”ilmaantumista” ei missään vaiheessa tapahtunut.
Näiden vuosien jälkeen Iris Owen kirjoitti tapahtumista kirjan ”Conjuring up Philip – an adventure of psychokinesis” v. 1976. Yhtenä päivänä istunnosta kuvattiin myös dokumenttifilmi ”Philip, The Imaginary Ghost” vuonna 1974. Muutamat myöhemmät kauhuleffatkin pohjautuvat näihin istuntoihin.
Näitä tapahtumia ja menetelmiä on kuitenkin arvosteltu kovasti vuosikymmenien mittaan, sillä niiden ei katsota täyttävän tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Jokainen istunto toki äänitettiin nauhalle, mutta ilman mitään järjestelmällistä kuvamateriaalia todellisia tapahtumia on mahdotonta tulkita.
On siis kuitenkin edelleen epäselvää, miten nämä koputukset ja pöydän liikkumiset/levitaatiot voisi selittää, mutta ainakin ryhmän jäsenet ottivat ”tutkimuksen” tosissaan, sillä muutamat heistä peräti kävivät OIKEASSA Diddington Hallissa Warwickshiressa, Englannissa. Tämä paikka valittiin Philipin mukamas-kodiksi, sillä tällä tavoin talon historiasta voitiin tarkistaa, ettei talossa ja/tai suvussa ollut elänyt ketään Philipiä tarinassa mainittuna ajankohtana. Nerokasta, arvoisa Watson, osa 2…
https://historicengland.org.uk/listing/the-list/list-entry/1055738 Diddington Hall eli Philipin Diddington Manorin esikuva. Ei kannata sekoittaa Doddington Halliin, niitä on useita.
Samankaltaisia tutkimuksia tehtiin myöhempinä vuosikymmeninä (Lilith ja Humphrey), mutta nämäkin tutkimukset todettiin tuloksettomiksi.
Akka ei nyt kyllä ymmärrä yhtään, miksi joku haluaa ”ryhmähallusinoida” minkä tahansa kummituksen ja jatkaa sitä öyhötystä peräti useiden vuosien ajan. Eikö olisi mukavampaa hankkia ihan jokin toisenlainen harrastus?
Toisaalta… olisihan se ehkä mukavaa kotiin tullessa moikata kotikummitus ”Perttiä” ja kuulla tämän koputuksia asiasta kuin asiasta.
Jatkuvia koputuksia… ihan joka paikassa ja koko ajan. KOP KOP. KOP. KOP KOP. KOP. KOP. Johan siinä alkaisi hermo kiristyä ja suustakin saattaisi päästä jonkinlaisia ärräpäitä.
”Hiljaa nyt, Pertti PERK#%#, sulta ei kysytty yhtään mitään!!”
Kaiken lisäksi pöydät alkaisivat keikkua ja lennellä pitkin seiniä ihan itsekseen. Niitä saisi sitten väistellä ja juosta välillä pakoonkin, kun Pertti oikein tulistuisi. Juu ei kiitos, sanoo Akka. Pitäkää ihan rauhassa kummituksenne ja hallusinaationne, niitä ei Akan torpassa tarvita.
KOP KOP. ”HILJAA NYT, SAAT&#&!!”
Iris Owenin kirja on luettavissa Internet Archivessa (vaatii kirjautumisen):
lhttps://archive.org/details/conjuringupphili0000owen
Kirjassa on yksityiskohtaisempaa tietoa sekä istuntojen etenemisestä että Philipin ”elämäntarinasta” poliittisine juonikuvioineen. Ihan mielenkiintoista luettavaa!
