AITO AAVEKAUPUNKI

Kaliforniassa keskellä-ei-mitään sijaitsee kerrassaan upea aikakapseli: hylätty kullankaivuukaupunki 1850-luvulta. Bodie perustettiin v. 1859, kun 4 mainaria löysivät vuoristoisesta maastosta lupaavan kultaesiintymän. Kaupunki sai nimensä mainarista nimeltään W. S. Bodey. Tämä herra kuolikin piakkoin kaupungin perustamisen jälkeen lumimyrskyssä, mutta ainakin hänen nimensä jäi täten historiaan (mukaeltuna tosin).

Koko kaupunki katuineen on kuvattu Google Mapsiin, joten virtuaalimatka Bodieen onnistuu mainiosti ukkelia painamalla.

Bodie – Google Maps

Kaupunki kasvoi nopeasti; v. 1879 Bodiessa asui jo 7000-10 000 asukasta ja alueella oli peräti n. 2000 rakennusta. Ja kuinka ollakaan: Bodiesta löytyi peräti 65 saluunaa, 200 ravintolaa, Chinatown ja punaisten lyhtyjen katu. Varsin miellyttävä kaupunki kerrassaan; eritoten lapsiperheille!

(Visit Mammoth)

Villin lännen meininki toteutui kirjaimellisesti Bodiessa, ampumistapauksia sattui tämän tästä ja kaupungissa olikin tapana kysyä “onko meillä miestä aamiaiseksi.” Tämä tarkoitti: oliko yön aikana taas ammuttu joku.

(Bodie Foundation)

Kasvavaan Bodieen vedettiin lennätinlinjat ja rakennettiin rautatie, paikallinen sanomalehtikin perustettiin v. 1877: The Standard Pioneer Journal of Mono County. Ette sitten yhtään parempaa nimeä keksineet…? Kenellekään ei tullut mieleen “Bodie News”?

On arvioitu, että Bodien kaivoksista kaivettiin kultaa 34 miljoonan dollarin edestä. Mutta eihän se kulta mihinkään itsekseen lisäänny; kaivosten ehtyessä mainarit alkoivat pikkuhiljaa muuttaa pois kaupungista etsimään parempia esiintymiä. Vuonna 1880 asukasluku oli vain n. 5000 asukasta. Tästä 10 vuotta myöhemmin, v. 1890 asukkaita oli enää 779.

(bodie.com)

Ensimmäisen kerran Bodie mainittiin aavekaupunkina v. 1915 ja vuonna 1950 asukasluku oli jo pyöreä nolla. Kaupungin autioituessa hyvin nopeasti rakennukset jäivät elämään omaa elämäänsä juuri sellaisina, kuin ne hylättäessä jätettiin. Useissa rakennuksissa on edelleen paikoillaan huonekaluja ja muuta esineistöä, jotka kertovat menneestä elämästä hyvin konkreettisella tavalla.

(Escalon Times)

Koko kaupungin alueesta tehtiin suojelu- ja vierailukohde jo 1960-luvulla ja vuosittain siellä käykin n. 200 000 turistia. Rakennuksia on edelleenkin jäljellä 110 vuosien 1892 ja 1932 rajuista tulipaloista huolimatta. Alueen hyiset talvet ja rutikuivat kesät ovat kuitenkin verottaneet rakennuskantaa rankalla kädellä, mikä näkyykin useissa julkisivuissa ja rakenteissa.

Bodien sekatavarakauppa (California Travel/AmateurTraveler).

Legendana elää edelleen tarina tytöstä, jonka perhe aikoi muuttaa Bodieen San Fransiscosta. Tyttö kirjoitti päiväkirjaansa: “Hyvästi Jumala, minä lähden Bodieen.” Vallan mieltäylentävä näkemys uudesta kotipaikasta! Nykypäivän espoolainen sanoisi vastaavassa tilanteessa: “Hyvästi iPhone, lähden tästä metrolla Itäkeskukseen.” Eehhehe!

Toinen legenda kertoo prostituoitu Rosa Maysta, joka muutti kaupunkiin v. 1893. Hän osti punaisten lyhtyjen kadulta asunnon 175 dollarilla. Kerrotaan, että Rosa May avusti ja hoiti mainareita kaupungissa leviävän epidemian aikana, jonka johdosta hänelle annettiin lempinimi “h***a, jolla on sydän kultaa.”

Rosa May.

Väitetään jopa, että Rosa May sai itsekin tartunnan (epidemian laatua ei tiedetä) ja lopulta menehtyi tähän, mutta mitään todisteita tällaisesta ei ole löydetty. Tarinahan sinällään on jo kertomisen arvoinen; olkoon se sitten totta tai palturia. Nykyaikana tästä saisi mehevän jutun johonkin kökkölehteen: “Seksityöläisestä sairaanhoitajaksi – lue koko Rosa Mayn traaginen tarina!!”

Rosa Mayn hautakivi Bodiessa.

Kuten kunnon aavekaupunkiin kuuluukin, Bodien yllä leijuu kammottava kirous. Jos alueelta pöllii jonkin muistoesineen mukaansa, alkaa tämän varkaan elämä mennä päin per***tä. Tämä uskomus on kuitenkin täysin sepitetty juttu: alueen vartijat laskivat huhun liikkeelle, jotta turistit eivät veisi tavaroita mukanaan.

Bodie Museum (California Travel).

Noh, tarinaa kerrottiin kuitenkin niin uskottavasti, että syyllisyydentuntoiset ihmiset alkoivat lähettää varastamiaan esineitä (kenkiä, lasinpaloja, pikkuroinaa) takaisin Bodieen. Näitä palautettuja esineitä laitettiin sitten esille museoon ja helvetti pääsi irti: esineitä alettiinkin pölliä ihan vain sen vuoksi, että niitä olisi sitten hauska katsella palautuksen jälkeen museon lasivitriineissä..! Aargh, ihmiset…!

Varastetuista tavaroista suurin on eräästä talosta pöllitty PIANO. Jep, todellakin piano. Tämä piano on valitettavasti edelleen karkuteillä eikä sitä todennäköisesti kukaan aio palauttaakaan. Akka ei ainakaan usko, että museoon saapuu joku tyyppi sanoen: “Anteeks kauheesti, mut tää vehje tarttu mun housunlahkeeseen viime käynnillä. Huomasin sen vasta, kun laitoin pöksyjä pesukoneeseen.” Juuh, ei tule tapahtumaan.

Bodien hautaustoimisto (California Crossing).

On kerrassaan uskomatonta, kuinka paljon materiaalia kaupungin hylänneet asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Ainakin kuvien perusteella on helppo kuvitella kaupunkia sen loistonsa huipulla; sitä aikaa, kun Bodiessa tarjoiltiin miestä aamiaiseksi melkein päivittäin. Tuolloiset asukkaat saattaisivat tosin sanoa asiaan painavan mielipiteensä: “Lährin kauppaan ostamaan piipputupakkia ja sain matkalla 3 luotia persauksiin. Ai miksikö täältä lährettiin helkkariin? Mietipä sitä ihan itekses.”

Ah ja voi; sitä villin lännen idyllistä elämää!

LÄHDETÄÄNKÖ RETKELLE?

Brittiläisen kapteeni John Franklinin kunnianhimoinen tavoite oli vihdoinkin löytää Luoteisväylä; merireitti Kanadan saaristoisen pohjoisosan läpi Atlantilta Tyynellemerelle. Matkaan lähdettiin vuoden 1845 kesällä kahden aluksen voimin. HMS Erebus ja HMS Terror olivat raskasrakenteisia aluksia, joita oli muokattu sopimaan arktisten alueiden olosuhteisiin.

John Franklin (1786-1847).

Kuinkas sitten kävikään? Laivat jäätyivät kiinni useampaan otteeseen matkan aikana ja 129 miehistön jäsentä joutui pinteeseen, joka lopulta vei heiltä kaikilta hengen. Laivoilla oli elintarvikkeita varattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, joten ruoan suhteen paniikkia ei olisi pitänyt olla. Koko äijäkööri laivoineen jäi kuitenkin kadoksiin ja pelastusretkueita lähetettiin heitä etsimään vuodesta 1848 alkaen. Paikallisilta inuiteilta saatiin kuulla tarinoita valkoihoisista miehistä, jotka menehtyivät yksi toisensa jälkeen. Kolmen miehen hautapaikat näytettiin etsijöille eikä merkkejä eloonjääneistä enää löytynyt.

Piirroskuva HMS Terrorin oletetusta kohtalosta.

Johtolankoina löydettiin joitakin kirjelappusia miehistön kirjoittamina sekä mm. kahden miehen ruumiit kelkassa. Kaikesta kävi ilmi, että miehet olivat jättäneet laivat jäihin ja yrittäneet selviytyä maateitse pois ankarista olosuhteista. Inuitien kertomusten mukaan heidän näkemänsä miehet olivat nälkiintyneitä ja viimeisissä henkitoreissaan; myöhemmät luulöydöt todistivat heidän jopa turvautuneen kannibalismiin. Karua meininkiä.

Etsintäretkiä tehtiin useita, osaa niitä rahoitti kapteeni Franklinin vaimo. Hänen elämäntehtäväkseen muodostui selvittää aviomiehen kohtalo: mitä matkalla oli oikein tapahtunut? Hän turvautui jopa selvännäkijöiden apuun etsiessään vastauksia aviomiehensä epäonnisesta retkestä.

Franklinin retkikunnasta tehty löytöpalkkio (Wikimedia Commons).

Lukuisat esine- ja ruumislöydöt sekä inuitien kertomukset auttoivat etsijöitä ymmärtämään matkan koettelemuksia. Jopa 250 kilometrin matkalta löydettiin sekä menehtyneitä miehistön jäseniä että näiden kirjoittamia merkintöjä, jotka kertoivat karua tarinaa. Kapteeni Franklin oli kuollut 11.6. 1847 ja miehistö yritti selviytyä pois jäiden keskeltä takaisin ihmisten ilmoille, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Neljän miehen hautapaikat nykyään (Wikimedia Commons).

Myöhempien tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kuoli keripukkiin, nälkiintymiseen ja lyijymyrkytykseen. Tuolloiset säilyketölkit eivät todellakaan vastanneet nykyaikaisia hernekeittopurkkeja, vaan niistä liukeni lyijyä, jota löydettiinkin tutkituista hiusnäytteistä jopa kymmenkertaisia määriä normaaliin verrattuna. Inuitien mukaan nuo vuodet olivat myöskin riistan suhteen erittäin ankaria: hylkeitä ja karibuja oli saalistettavana tavallista määrää vähemmän.

Piirros inuitimiehestä.

Kaikkien miesten menehtyminen oli siis monen tekijän summa, joissakin ruumiissa on merkkejä myös tuberkuloosista ja keuhkokuumeesta. Näihin kaikkiin syihin voi lisätä sanan KYLMYYS. Nykyihmisen on aika vaikea kuvitella, millaista oli olla keskellä arktista aluetta satojen kilometrien päässä lähimmästä ihmisasutuksesta. Sen aikaisilla kamppeilla ja varusteilla… ei ollut höyhentäytteisiä makuupusseja eikä italianpataa pussitettuna kuivaruokana, saati sitten mitään lääkintätarvikkeitakaan. Ei, ei, ei, sanoo Akka ja värisee kauhusta tällaista ajatellessaan.

(www.canadashistory.ca)

Mutta; ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: vuonna 2014 löydettiin HMS Erebusin hylky ja vuonna 2016 löydettiin HMS Terror! Hylkyjen tarkkoja sijaintipaikkoja ei tietenkään paljasteta suurelle yleisölle, mutta hylyt ovat erittäin hyvin säilyneet kylmässä ja vähähappisessa vedessä. Voisi jopa sanoa, että nämä löydöt ovat täydellisiä aikakapseleita tuosta kohtalokkaasta matkasta. Nämä löydöt kertovat varmaankin lisää tämän epäonnisen tutkimusretken etenemisestä, kuten jo aiemmin löydetyt esine- ja ruumislöydötkin.

Videoita hylkyjen sukelluksista:

https://www.youtube.com/watch?v=OxyTZ3F7mkA HMS Terrorin sukellusvideo

Parks Canada explores the wreck of HMS Erebus and collects new artifacts – YouTube

Nämä hylyt ovat maanneet noin 170 vuotta suhteellisen matalassa vedessä ennen löytymistään, toisin kuin Titanic, joka löydettiin 73 vuoden päästä uppoamisestaan. Titanicin hylky makaa melkein 4 kilometrin syvyydessä Newfoundlandin edustalla. Tällainen syvyys vaikeuttaa huomattavasti tutkimustyötä, sillä paine tuollaisissa syvyyksissä on lähestulkoon järjetön.

Titanic meren pohjassa (National Geographic).

Erebus makaa noin 11 METRIN syvyydessä, Terror löytyi noin 24 METRIN syvyydestä. Vapaasukelluksen maailmanennätys (ilman mitään varusteita) on peräti noin sata metriä, joten hylyt ovat helposti tutkittavissa.

HMS Erebus (Parks Canada).

Kuuluisin löydetyistä miehistön jäsenistä lienee John Torrington, jonka ruumis on lähes täydellisesti säilynyt jäätyneenä. Hän ei ole ainoa: mm. miehistön jäsen John Hartnell on löydetty yhtä hyvin säilyneenä. Hänen jälkeläisensä Brian Spenceley valokuvasi iso-iso-setänsä kasvot tämän esiinkaivamisen yhteydessä:

John Hartnell. RIP.

Peräti 24:n muun miehistön jäsenen DNA:ta on saatu eristettyä ja nyt toivotaankin näiden miesten identifiointia elossa olevien sukulaisten kautta. Kapteeni John Franklinin hautapaikkaa ei tosin tiedetä, joten hänen kuolinsyynsä saattaa jäädä arvoitukseksi. Eiköhän se liene samanlainen, kuin muullakin miehistöllä: surkeiden sattumusten summa.

John Torrington. RIP.

On se nyt vaan p**kele, mitä ihmiset saavat päähänsä lähteä toteuttamaan. Aivan järkyttäviin olosuhteisiin pitää lähteä seikkailemaan hemmetin huonoilla varusteilla. Eikö kenellekään tullut mieleen ajatus, että “odotetaan tässä reilusti yli sataviiskyt vuotta, että keksitään satelliitit, kännykät ja gps:t?” Ei tullut mieleen, ei. Piti lähteä menemään joko maineen takia tai sitten muuten vaan hulluuspäissään ja intomielisenä. Ja kuinkas sitten kävikään? Pirun huonosti.

“Green Boots”- nimellä tunnettu ruumis Everestillä. Hänet tunnistettiin lopulta Tsewang Paljor– nimiseksi mieheksi. RIP.

Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta on myöskin se, että Mount Everestillä makaa edelleenkin noin 200 epäonnisen kiipeilijän ruumiit. Heidän alastuomisensa on täysin mahdoton tehtävä, eikä siihen ole kenelläkään aikomustakaan. Vuoren olosuhteet ovat aivan käsittämättömän vaikeat, niitä ei kukaan tavallinen pulliainen voi ymmärtää. Jotkut “onnekkaat” ovat selvinneet jäätyneiden varpaiden tai sormien amputoinneilla, mutta joillekin yksi ainoa askel väärään paikkaan on aiheuttanut kuoleman. Että kannattiko mennä, häh? John Franklin olisi sanonut tähän: “Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.”

MAKAABERIT MATKAKOHTEET

Moni miettii mielessään, voisiko kesälle jo varata rantaloman tai voiko mökille lähteä hyvillä mielin. Akka ei mieti tällaisia, vaan tutkailee asiaa ihan päinvastaisesta näkökulmasta: maailmassa nimittäin riittää merkillisiä turistikohteita, joissa voi käydä pällistelemässä kuolleita ihmisiä. Jep, kuinka ihanan inspiroivaa! Tässä joitakin esimerkkejä ympäri maailmaa:

  1. Pariisin maanalaiset katakombit. Pariisin alla mutkittelee n. 320 km tunneleita, joissa makaa n. 6 miljoonan ihmisen luita. Tähän ratkaisuun päädyttiin v. 1780, kun runsaat sateet alkoivat nostaa ruumiita esiin hautausmailta. Tunneliverkosto syntyi jo 1200-luvulla, kun maan alta louhittiin kalkkikiveä. Turisteja paikassa käy vuosittain n. 300 000 ja opastettu kierros kestää tunnin. Omin päin tunneleihin ei ole asiaa, sillä osa tunneleista on romahdusvaarassa.

Huonon suunnistusvaistonsa ansiosta Akka eksyisi opastetullakin kierroksella keskimäärin noin 3 minuutin kävelemisen jälkeen. Ajan mittaan alettaisiin kertoa tarinaa, jonka mukaan “hullun suomalaisen haamu kiroilee käytävillä ja mäiskii turisteja persuksille.”

  1. St. Michan’s-kirkossa Dublinissa, Irlannissa on muumioituneita ruumiita ja luurankoja. Joitakin kymmeniä ruumiita on säilynyt kuivissa olosuhteissa jopa useiden satojen vuosien ajan. Erikoista täällä on se, että “Ristiretkeilijäksi” nimetyn muumion sormeen saa koskea; tämän uskotaan tuovan hyvää onnea. Kerrotaan jopa, että Draculan kirjoittaja Bram Stoker vieraili tässä kohteessa.

Muumioituneen 800-vuotiaan äijän sormi?! Ai, saanko kunnian koskettaa sitä? Juu… ei kiitos. EI KIITOS, SANOIN JO!!

  1. Tsekkiläisen Brnon kaupungin kirkon katakombit, jotka löydettiin vasta vuonna 2001. Mutatulvien jäljiltä n. 50 000:n ihmisen luut olivat sikin sokin , mutta ne järjestettiin uudelleen kauniiseen järjestykseen. Sanotaan, että luiden väristä näkee kyseisen ihmisen kuolinsyyn: punertavat ovat kuolleet ruttoon ja kellertävät koleraan.

Kenelle tuli mieleen alkaa järjestellä 50 000:n ihmisen mutaisia luita nättiin järjestykseen? Ja keitä hulluja tähän hommaan värvättiin! Ja millä palkalla tällaista duunia tehdään?

  1. Pyhän Fransiskuksen luostarin ja kirkon katakombit Limassa, Perussa. Näissä tunneleissa majailee noin 25 000 ihmisen luita ja niistä on mm. muodostettu geometrisiä kuvioita. Katakombit olivat käytössä vuoteen 1808 asti, kunnes uusi hautausmaa avattiin kaupungin ulkopuolelle. Täällä väitetään olevan salaisia tunneleita ja erään kauan aikaa sitten kuolleen munkin haamun kerrotaan seikkailevan käytävillä.

Ai niistä 25 000:sta ainoastaan yksi munkki kummittelee? Mikä sitä munkkia nyt niin harmittaa?

  1. Sedlecin luukirkko Kutna Horan kaupungissa Tsekissä. 1500 -luvulta peräisin oleva kappeli on koristeltu – sananmukaisesti koristeltu – n. 10 000 ihmisen luilla. Kirkosta löytyy jopa luista koottu kattokruunu. Erikoisuudestaan johtuen kirkkoa on käytetty kuvauspaikkana monissa elokuvissa.

Tämä menee Akan järjen yli. Tähän löytyy vain yksi kysymys: MIKSI? Voi hyvät ihmiset, MIKSI…!!!!

6. Italian Palermon Catacombe Dei Cappuccini; ehkä hurjin vaihtoehto näistä edellä mainituista. Luostarin yhteyteen on sijoitettu 1600-luvulta lähtien n. 8000 muumioitunutta tai palsamoitua ruumista. Alunperin tänne haudattiin vain munkkeja, mutta varsinkin yläluokan väestö alkoi myös hankkia hautapaikkoja luostarista. Ruumiit on järjestelty ryhmittäin eri käytäville: papisto, lapset, eri ammattialat ja jopa neitsyet ovat saaneet omat osastonsa.

Luostarin kuuluisin asukki on nyt jo yli 100-vuotias Rosalia Lombardo, alunperin 2-vuotiaana espanjantautiin kuollut tyttölapsi vuodelta 1920. Rosalian palsamointi on niin hyvin onnistunut, että tyttö näyttää vain nukkuvan. On väitetty, että välillä Rosalian silmät aukenevat, mutta ilmiötä selitetään optisella harhalla.

RIP Rosalia 1918-1920.

Akalta pääsisi löysät housuun, jos tällaisen ilmiön näkisi ihan omin silmin. Silloin olisi pakko poistua vaivihkaa takavasemmalle ja ulos päästyään kirkua ja juosta helkkariin niin kovaa kuin pääsee. Optinen harha tai ei; tällainen aktiviteetti kuuluu osastoon “too creepy”.