AIKAMATKAILUN HUUMAA (TAI HARHAA)

Aijaijai, huokaa Akka, ajatellessaan paluuta menneeseen aikaan. Olisiko se mahdollista edes hetkiseksi, jotta… niin; jotta mitä? Onkin mielenkiintoista ajatella, mihin aikaan ja miksi pieni ihminen haluaisi matkustaa, jos se edes kerran elämässä olisi mahdollista.

Jalosti ajattelevat maailmanparantajat haluaisivat varmaankin käydä varoittamassa ihmiskuntaa esim. ilmastonmuutoksesta tai käydä tirvaisemassa herra Adolfia ihan kunnolla pataan, mutta me tavalliset pulliaiset taitaisimme olla hivenen itsekkäämpiä. C’mon, myöntäkää pois! Olisihan se hauskaa, jos voisi omassa elämässään tehdä jonkin muutoksen, ettei tarvitsisi kuolinvuoteellaan surkutella!

Mikäli aikamatkailu olisi mahdollista useampaan otteeseen, voisi tavallinenkin pulliainen ajatella ylevämpiä vaihtoehtoja oman itsekkyytensä jälkeen. “Taidanpa tässä käydä tsekkaamassa, kuka murhasi JFK:n, ihan vain koko maailman yhteisen edun nimessä…”

Dallas, Texas 22.11.1963

Aikamatkailu on nykytietämyksen mukaan kuitenkin mahdotonta. Ehkä. Ai miksi? Googlatkaa, pärkkele, itse netistä, sillä Akka ei ymmärrä alkuunkaan fysiikkaa. Tässä painetaan nyt menemään ihan mielikuvituksen voimalla, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Suhteellisuusteoriat, mustat aukot, kosmologiset vakiot ja avaruuden kaareutuminen ovat ihan muiden heebojen hommia (kuten Albert Einsteinin, Stephen Hawkingin ja Pelle Pelottoman; muutamia mainitakseni).

Noh, maailmalta löytyy kuitenkin useita esimerkkejä väitetyistä aikamatkaajista. Yksi kuuluisimmista lienee Charles Chaplinin elokuvassa The Circus/Sirkus esiintyvä nainen, joka vaikuttaa puhuvan kännykkään v. 1928. Jep, ihan ehdottomasti naisella on nokialainen korvalla! Takuuvarmaa videomateriaalia pukkaa!

Tunnetuin valokuva puolestaan lienee tämä v. 1941 julkaistu valokuva äijästä, joka kieltämättä näyttää kovin epätavallisesti pukeutuneelta ajankohtaan nähden. Tämän kuvan äijä on nimetty “hipsteriksi.” Takuuvarmaa kuvatodistettakin pukkaa!

Akkaa viehättää varsinkin sellainenkin väite, että näyttelijä Nicolas Cage on joko aikamatkaaja tai vampyyri, sillä hänen näköisensä heppu on kuvattu Yhdysvaltain sisällissodan aikaiseen valokuvaan. Jep, tulihan tämäkin seikka nyt todistettua!

Eräs varhaisimmista, väitetyistä aikamatkoista lienee Charlotte Anne Moberlyn ja Eleanor Jourdainin tarina vuodelta 1901. Nämä naiset (Oxfordin naiscollegen rehtori ja vararehtori) vierailivat Pariisissa Versailles’n palatsissa ja eksyivät tuolloin palatsin puutarhaan.

Matkallaan he näkivät 1700-luvun vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä ja tunnelma tuntui muutenkin muuttuneen jotenkin merkilliseksi. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin alueelle he havitsivat, että heidän näkemänsä alueet eivät vastanneet ollenkaan aiemman reissun maisemia. Naiset päättelivät nähneensä paikalla aaveita; viimeisimpänä peräti itsensä Marie Antoinetten, ja julkaisivat kokemuksistaan kirjan The Adventure/Seikkailu. Lukijoiden mielestä nämä arvostetut kansankynttilät eivät suinkaan olleet nähneet aaveita, vaan luiskahtaneet itse toiseen aikaan tai ulottuvuuteen. JUUH, näin sen on täytynyt olla, sanoo Akkakin. Nämä rouvat olivat sentään reksi ja varareksi!

Marie Antoinette/ Jean-Baptiste Gautier Dagoty 1775.

Eiiih, Jack Sparrow‘kin on aikamatkaaja!! Eeehhehe! Anna mun kaikki kestää!

Toinen tarina aikamatkaajasta kertoo Sir Robert Victor Goddardista, joka v.1935 lenteli kaksitasollaan Edinburghin lähellä Skotlannissa. Äijä ylitti hylätyn lentokentän, jolla lehmät käyskentelivät ruohoa mussuttaen, kunnes myrsky pakotti herran kääntymään koneellaan takaisin tulosuuntaansa. Ylittäessään kenttää toisen kerran hän hämmästyi huomatessaan, että kentällä touhusi mekaanikkoja keltaisiksi maalattujen koneiden kimpussa. Tuolloisena aikana kaikkien koneiden olisi pitänyt olla maalaamattomia.

Noh, neljä vuotta myöhemmin Sir Goddard lensi taas kyseisen kentän yllä ja tunnisti saman näkymän, kuin tällä aiemmalla ylilennollaan. Sinipukuiset mekaanikot ja keltaiset koneet olivat juuri samanlaisia, kuin hän oli aiemmin nähnyt, sillä kenttä oli kunnostettu ja otettu käyttöön näiden havaintovuosien 1935-1939 välisenä aikana. SPOOOOKY, sanoo Akka, ja uskoo kaiken, mitä tämä herra todisti nähneensä. Olihan hänen nimensä edessä sentään arvonimi “Sir.”

Nykypäivän aikamatkaaja-internethörhöihin Akka ei edes puutu, sillä siinä on ihan liikaa sarkaa työstettäväksi. On paljon hauskempaa ajatella, mitä menneen ajan aikamatkaajat tuumisivat nähdessään nykyaikaista meininkiä (lentokoneiden ja muiden teknologisten vempeleiden ohella):

Faarao Tutankhamon varmaankin liikuttuisi nähdessään, kuinka kuolemattomaksi hän lopulta päätyikään. Lopulta ihmiset alkaisivat kuitenkin tivata Tutilta yksityiskohtia hänen elämästään ja kuolemastaan, kunnes Tut lopulta hermostuisi ja langettaisi jonkin kauhistuttavan faaraon kirouksen meidän moukkien päälle.

Kleopatralle kävisi varmaankin aivan samoin meidän tivatessamme hänen hautansa olinpaikkaa ja sitä, miten hän itse asiassa kuolikaan: puriko häntä kammottava kärmes, kuten väitetään?

Cleopatra/Marcantanio Raimondi.

Mooseksen nähdessään kaikki uskontotieteilijät varmaankin pyörtyisivät ymmärtäessään, että kaikkiin heidän kysymyksiinsä Vanhasta Testamentista saataisiin vihdoinkin vastauksia. Sillä aikaa Mooses yrittäisi parhaansa mukaan paeta halkoen sauvallaan lähinnä olevaa vesialuetta periaatteella “onnistuihan se kerran aikaisemminkin.” Jeesuksen “toisesta tulemisesta” ei tässä yhteydessä kannata edes mainita.

Raamattuaiheinen kortti n. v. 1907.

Elvis himmailisi ihan tyytyväisenä, hänkin, huomatessaan olevansa edelleen rokkenrollin kunkku. Sitten hän painelisi lähimpään luksusautokauppaan ja karauttaisi Las Vegasiin pistelemään Elvis-imitaattoreita ketoon, minkä ehtisi.

Leonardo Da Vinci pissisi pöksyihinsä ja sekoaisi onnesta nähdessään kaikkien hänen suunnitelmiensa käyneen toteen (tavalla tai toisella). Hän varmaankin painelisi parta pajattaen sukellusveneeseen, helikopteriin, tankkiin ja laskuvarjohypylle huutaen samalla “uudestaan, uudestaan,” kuten pienet lapset huvipuistossa.

Da Vincin (1452-1519) helikopteriluonnos.

William Shakespeare esiintyisi lukuisissa tv-lähetyksissä todistellen, kuinka hän tosiaankin kirjoitti itse kaikki teoksensa. “Jep, meikä se oli. Ihan itte kirjuutin, se on myönnettävä.” Saman kohtalon joutuisi kokemaan Platon, joka kuitenkin vain myhäilisi kysymyksiin Atlantiksesta. “Suattaapi olla, että sellaane oli, tai sitten ei ollunna,” hän vastaisi ympäripyöreästi ja haahuilisi tooga lepattaen ulos tv-studioista.

Platon/ D. Cunego 1783.

Ja niin edelleen. Mitäpä näitä enempää miettimään, sillä ilkeät fyysikot ovat ihan tahallaan kieltäneet meitä matkaamasta ajassa, jotta emme aiheuttaisi aikamatkailun paradoksia. Vai ovatko… hmm… (salaperäistä muminaa). Ehkäpä tuolla jossakin haahuilee lukuisa joukko fyysikoita ja agentteja aikakoneillaan, joista me tavikset emme vain tiedä yhtään mitään, ha hah!

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/14/ratkaisiko-aikamatkustuksen-simulaatio-klassisen-paradoksin

Toistaiseksi voimme vain tuijotella lukuisia aikamatkustussarjoja; ja varsinkin sitä seikkaa, että nämä aikamatkaajat ovat ihastuttavasti puvustettu ja kammattu kyseiseen aikaan sopivaksi. Akuankat ja mikkihiiret käyvät aikamatkoillaan yleensä pöllimässä sopivat retkut pyykkinaruilta ja homma on sillä selvä; kukaan ei huomaa yhtikäs mitään, hahhaa!

Jos Akka törmäisi yllättäen aikamatkaajaan, ei ensimmäinen reaktio kuitenkaan olisi hämmästys, vaan kysymys: “Missä h*lvetissä viivyit, urpo?? Olisit tullut jo vuosia sitten, god damn!” Ja niin tämä aikamatkaaja pötkisi kiivaasti pakoon, ennen kuin Akka ehtisi tarrautua hänen rinnuksiinsa. Samalla Akka pääsisi välittömästi jollekin salaiselle, mustalle aikamatkaajien listalle merkinnöillä “Akka, osoite XXXXXX: välttäkää kaikin keinoin. Potentiaalinen uhka, taso 3 (crazy b*tch).”

Eeehhehe! Harry Potter (Daniel Radcliffe) aikamatkailee naisena! Johan tuli tässäkin asiassa totuus julki!! Akalta repeää pöksyt!

WILLIN LÄNNEN GENTLEMANNI

Ai, että mustaa joulua povataan taas (ainakin tänne eteläiseen Suomeen)? Mikäpä sen parempi sitten, kuin tutustua herrasmieheen nimeltään Black Bart. Tulee jouluista tunnelmaa…!

Black Bart.

Charles E. Boles/Bolton -niminen herra syntyi Norfolkissa, Englannissa n. vuonna 1829-1830, mutta päätyi Amerikan siirtolaiseksi jo kaksivuotiaana vanhempiensa muuttaessa luvattuun kultamaahan. Charles innostui veljiensä kanssa täysikasvuisina osallistumaan Kalifornian kultaryntäyksiin, mutta kuten niin monien muidenkin kohdalla; äkkirikastumista ei niin helpolla tapahtunutkaan. Kahden vanhemman veljen kuoltua Charles palasi kotiin Jefferson Countyyn, New Yorkiin ja avioitui Mary Elizabeth Johnsonin kanssa. Pariskunta sai neljä lasta ja eleli lopulta tavallista perhe-elämää Decaturissa, Illinoisissa.

Amerikan sisällissota (1861-1865) taisi vaikuttaa tähän kuuliaiseen perheenisään ikävällä tavalla, sillä kotiuduttuaan sodasta Charles lähti taas turhaan etsimään kultaa, kunnes v. 1871 hänestä ei kuultu enää mitään. Charlesin vaimo luuli miehensä kuolleen kullanetsintämatkoillaan, mutta ennen katoamistaan Charles oli kuitenkin ehtinyt kertoa vaimolleen kirjeessä epämiellyttävästä kohtaamisestaan Wells Fargo & Companyn edustajien kanssa. Tälle yritykselle Charles vannoikin kostoa kirjeessään.

Wells Fargo & Company oli (ja on edelleen) rahoitus- ja pankkialan suuryritys, joka perustettiin v. 1852. Aluksi yritys keskittyi koko Amerikan kattavaan postivaunutoimintaan, mutta nykyisin yrityksen liikevaihto pyörii 90-100 MILJARDIN dollarin kieppeillä. Tässä firmassa osattiin tehdä nokialaiset: vaihdettiin sitten kumi (postivaunut) ihan johonkin toiseen, tuottavampaan alaan!

Wells & Fargo Companyn postivaunu esillä museoituna.

Näitä Wells Fargon postivaunuja ryöstettiinkin ahkerasti, sillä kyseessä oli kuitenkin maan suurin ja kattavin kuljetusjärjestelmä, jonka mukana liikkui mm. arvotavaroita, palkkasaatavia, kultaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ryöstettävää. Yritys palkkasikin useita etsiviä jahtaamaan tällaisia postivaunuryöstäjiä, jollaiseksi Charleskin jostakin syystä muuttui.

Vuosien 1875-1883 välisenä aikana Charles ryösti ainakin 28 postivaunua KalifornianOregonin välillä ja hänestä tulikin eräänlainen kulttihenkilö. Ai miksi? Toisen ryöstönsä yhteydessä hän jätti rikospaikalle itse kirjoittamansa runon:

“I’ve labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you’ve tread,
You fine-haired sons of bitches.”
-Black Bart, 1877 (Wikipedia)

Ensimmäisen ryöstönsä aikana Black Bart/Charles hämäsi postivaunun kuljettajaa asettamalla pensaikkoon oksia, jotka näyttivät kauempaa katsottuna kiväärien piipuilta. Black Bart myös puhui pusikoille; antaen täten ymmärtää, että hänellä todellakin oli rikoskumppaneita mukana.

Tyypillinen kulkuneuvo tuohon aikaan (Library Of Congress).

Ryöstöjen yhteydessä tätä ryöväriä kuvailtiin herrasmieheksi, joka puhui kauniisti ja kohteliaasti, ei ryöstänyt matkustajien henkilökohtaista omaisuutta eikä hänen aikomuksenaan tuntunut olevan vahingoittaa ketään. Näin kävikin: Black Bart ei koskaan ampunut tai uhkaillut ketään millään väkivallalla, vaan hän puhui ihmiset ympäri toimimaan oman tahtonsa mukaan. Black Bartille oli ominaista, että hänellä oli päässään jauhosäkki kaksine silmänreikineen ja tämän päällä koreili vielä tyylikäs hattu: kaikin puolin oikein edustava ulkomuoto mainittiin usein ryöstäjää kuvailtaessa.

Viidennen ryöstönsä yhteydessä Black Bart jätti taas jälkeensä runon:

“Here I lay me down to sleep
To wait the coming morrow,
Perhaps success, perhaps defeat
And everlasting sorrow.
Let come what will, I’ll try it on,
My condition can’t be worse;
And if there’s money in that box
‘Tis munny in my purse.”
-Black Bart, 1878 (Wikipedia)

Joidenkin muidenkin ryöstöjen yhteydessä jätettiin myös runoja, mutta asiantuntijat selvittivät niiden olevan ihan perus-copycat-toimintaa. Joka tapauksessa, Black Bartin ryöstöjen ja maineen myötä hän sai Wells & Fargon etsivät peräänsä, mutta he vetivät aina vesiperän. Lopulta, v. 1883, Black Bartille kävi köpelösti: postivaunun kuljettaja ampui häntä neljästi ja yksi luoti osuikin Bartia käteen. Myöhemmin kuljettaja brassaili uroteollaan, kuinkas muuten…!

(Heritage Auctions/Public Domain).

Mutta: Black Bart jätti jälkeensä nenäliinan, jonka hän oli kietonut vertavuotavan kätensä ympärille. Oliko sillä väliä, kun dna-tekniikkaa ei ollut vielä olemassa? Kyllä vain oli, sillä nenäliinassa oli pesulan merkintälappu, jossa kerrottiin nenäliinan omistaja. Wells & Fargon etsivät kiersivät läpi noin 90 pesulaa, ennen kuin yhdessä niistä tunnistettiin nenäliinan omistaja ja hänen ilmoittamansa osoite. Voi Black Bart; mikä moka…! Hänet pidätettiin matkustajakodista, jonne hän oli ilmoittanut ammatikseen “kaivosinsinööri” ja työn takia hän matkustelikin ympäriinsä. Yeah…

Kaikesta huolimatta Wells & Fargo syytti Black Bartia vain viimeisestä ryöstöstä. Ehkäpä yritys ymmärsi, että kansan ollessa ryöstäjän puolella, olisi muista ryöstöistä syyttäminen vain haitaksi yrityksen imagolle…! Täten herra gentlemanni sai vain kuuden vuoden tuomion, josta hän lopulta istui vain neljä vuotta San Quentinissa, Kaliforniassa.

Vapautumisensa jälkeen lehdistö kyseli Black Bartilta, vieläkö tämä aikoi jatkaa ryöstelyään. Vankeuden aikana Black Bartin terveys oli huonontunut merkittävästi, joten hän totesi vain: “No, gentlemen, I’m through with crime.”

Vapauduttuaan tämä herrasmies ei nähnyt enää koskaan perhettään, vaikka kirjoittelikin edelleen vaimolleen joskus. Hänen kohtalonsa on siis tuntematon, mutta tietenkin asiasta löytyy useita spekulaatioita: hänen on väitetty olleen mm. (apteekkarina) Marysvillessa, Kaliforniassa, Japanissa, New Yorkissa, Montanassa, Nevadassa ym. ym.

On arvioitu, että näiden todennetun 28:n ryöstön yhteydessä Black Bartin saalis olisi ollut yhteensä noin 18 000 dollaria, mikä oli toki tuona aikana messevä rahamäärä! Akan veikkaus on, että äijä laittoi massia menemään perheelleen eikä vain häpeän takia kehdannut enää tavata lapsiaan: hänelle oli vain tärkeintä, että perheen elanto oli turvattu!

Voi voi, Black Bart: R.I.P ja mustaa joulua sinullekin; arvon herra-ryöstäjä-runoilija, minne ikinä päädyitkään. Herrasmies loppuun asti!

MIELENKIINTOINEN HISTORIIKKI… VAI ONKO?!

Miten mielenkiintoinen onkaan Myrtles-plantaasin monisatavuotinen tarina! Tämä kaunis ja arvokas talo sijaitsee St. Francisvillessa, eteläisessä Louisianassa.

Myrtles.

Plantaasi perustettiin peräti jo vuonna 1796 kenraali David Bradfordin toimesta. Alkujaan taloa nimitettiin Laurel Groveksi, myöhempinä vuosisatoina nimi muuttui Myrtlesiksi (myrttikasvi) pihan runsaiden pensaistojen myötä. Taloa ympäröivän kuistin taidokkaat metallikoristelut korostavat talon omaleimaisuutta.

Kuten tavallista; arvokkaat kiinteistöt vaihtavat omistajaa sukupolvien aikana. Bradfordin tytär meni naimisiin Clarke Woodruffin kanssa, näin tästä herrasmieshestä tuli talon pää. Paitsi että tämä herrasmies aloitti salasuhteen palvelijaorja Chloen kanssa!

Tuohon aikaan talossa oli useita satoja orjia, eikä tiedetä, pakotettiinko Chloe suhteeseen isännän toimesta. Chloe lienee tehnyt työtä käskettyä säästyäkseen raskaalta ja kuormittavalta peltotyöltä. Puuvilla- ja tupakkaviljelmiä Amerikan eteläosissahan riitti silmänkantamattomiin.

Puuvillan keruuta orjatyövoimalla.

Kuinka ollakaan, Chloe alkoi kuunnella salaa perheen keskusteluja ovien takana; korva avaimenreiässä kiinni. Hän halusi kuulla, puhutaanko hänestä tai tästä kielletystä suhteesta jotakin. Jäätyään kiinni hänen korvansa leikattiin irti ja siitä lähtien hän käytti vihreätä turbaania peittääkseen iljettävän vamman.

Jonkun aikaa myöhemmin Woodruffin vaimo ja kaksi kolmesta tyttärestä kuolivat myrkytykseen syötyään Chloen tarjoilemaa kakkua. Woodruff itse ja nuorin tytär eivät olleet ottaneet kakkupalaa. Syy tuntui ilmiselvältä: Chloe halusi kostaa kokemansa vääryydet. Muut orjat pelkäsivät heille tulevia seurauksia ja ottivat ohjat omiin käsiinsä. Yhteistuumin he hirttivät Chloe-paran pihan puuhun!

Chloen haamu kuljeskelee kahden rakennuksen välissä. Tätä kuvaa myydään postikorttina edelleen.

Talo myytiin muutamaankin kertaan seuraavina vuosikymmeninä, kunnes Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin talon osti muuan William Winter. Eräänä tavallisena perheiltana hän kuuli pihalta saapuvan hevosen kavionkopsetta ja meni ovelle tulijaa vastaan. Tuntematon ratsastaja ampui häntä ja kiirehti tiehensä. William onnistui raahautumaan sisälle kohti yläkerran portaita, hän yritti ilmeisesti pyytää yläkerrassa olevaa vaimoaan apuun. William menehtyi 17:nnelle portaalle, vaimonsa käsivarsille.

Seuraavan sadan vuoden aikana talo myytiin useita kertoja ja 1970-luvulla talosta tehtiin… yllätys, yllätys… bed&breakfast-hotelli. Jossa tietenkin kummittelee, koska talo on rakennettu intiaanien hautausmaan päälle ja kertoman mukaan jopa 10 ihmistä talossa on väkivaltaisesti kuollut. Tämän seurauksena b&b-toiminta on ollut suuri menestys, sillä talossa majailee 12 aavetta.

1800-luvun pikkutytön haamu kurkistaa ikkunasta.

On ymmärrettävää, että näinkin vanhalla talolla on värikästä historiaa takanaan. VÄÄRIN.

Taloa ei rakennettu intiaanien hautausmaalle. Mitään todisteita Chloesta ei ole tuon ajan orjaluetteloissa, eikä hänen korvanleikkuustaan tai hirttämisestäkään. Woodruffin vaimo ja kaksi tytärtä kuolivat keltakuumeeseen, eivät syötyään myrkkyä. William Winter kyllä ammuttiin, mutta hän menehtyi kuistille eikä portaisiin. Muita väkivaltaisia kuolemia ei talossa tiedetä tapahtuneen.

Vuosikymmenien tai peräti satojen vuosien aikana syntyy kaikenlaisia legendoja, joita sitten paisutellaan ja kerrotaan väritettyinä eteenpäin. Näihin kummallisiin juttuihin Akka sitten törmää yhä uudelleen ja uudelleen, ihan tahtomattaan.

Akka keskittyy seuraavaksi vaikka… kreikkalaisiin jumaliin. (Jotka tietenkin kummittelevat.) Tai vaikka… uponneisiin laivanhylkyihin. (Joissa tietenkin kummittelee). Ärgh, antaa olla! Akka selvittää seuraavaksi, miten tunnistetaan luonnosta löytyviä ruokasieniä syötäväksi. Siinäpä mukavan leppoisa aihe! (Jonka Akka toteuttaa ihan väärin ja popsittuaan vääriä sieniä päätyy itse kummittelemaan.) Äh, peli on jo menetetty!

JUNALLA PÄÄSEE! AINAKIN JOSKUS… JA JONNEKIN!

Eteläisessä Suomessa moni työmatkalainen huokaisee helpotuksesta: talven lumikaaos ei ole toistaiseksi aiheuttanut VR:n kalustolle ongelmia. On se merkillistä; miten joka vuosi junaliikenne puuroutuu, kun maahan sataa muutama sentti lunta. Samalla tavoin joka vuonna “ensilumi yllätti autoilijat”. Ainakin siis harmailta hiuksilta on nyt vältytty kaikin puolin näiden leutojen kelien vallitessa.

Tulipa tästä poikkeuksellisesta tilanteesta mieleeni tarkastella muutamaa historiallista näkökulmaa rautateihin liittyen; ensimmäisenä tietenkin tuli mieleen päärautatieasema Helsingissä. Junaliikenne Helsingin ja Hämeenlinnan välillä aloitettiin v. 1862, nykyinen “kivimies”-asema on jo toinen asemarakennus Helsingin päässä. Kivimiehet eli “Lyhdynkantajat” ovat seisoneet paikoillaan vuodesta 1914. Sen kyllä huomaa, sen verran jäykkiä ja kivikasvoisia nämä ukkelit ovat.

Alkuperäistä asemaa purettiin pikkuhiljaa nykyisen aseman tieltä usean vuosikymmenen ajan. Tilannetta tietenkin hankaloitti… yllättäen… muutamat rakennusvaiheen aikana käydyt sodat. 1. maailmansodan aikana asemarakennus toimi venäläisten sotilassairaalana, 2. maailmansodan aikana jatkuvat pommitukset tekivät merkittäviä vahinkoja eikä haavoittuneiltakaan tietenkään vältytty.

Eikä siinä vielä kaikki; v. 1950 suurpalo tuhosi koko ullakkokerroksen alkutekijöihinsä. Palo oli saanut alkunsa hissistä. No nih, kukas siellä taas veteli Työmies-tupakkia hissimatkalla? Ärgh!

Ihan tällaista jälkeä ei Helsingissä syntynyt (kuva v. 1895 Montparnasse, Ranska)

V. 1990 tapahtui myös onnettomuus, kun yli 600 metriä pitkä tavarajuna rysähti suoraan aseman sisään. Kukaan ei onneksi kuollut, ainoastaan kuljettaja sai lieviä vammoja. Tämän jälkeen radoille lisättiin nykyisinkin käytössä olevat keltaiset stopparit. Ihmettelen kyllä, miten tuollainen stoppari pysäyttäisi yli puolen kilometrin pituisen täydessä lastissa olevan tukkijunan… Jos se juna on päättänyt porskuttaa eteenpäin, niin siinä ei maanittelut paljon auta: “Hei pysähdy nyt, jooko, tässä on tällainen puomikin että siihen pitäis kyllä niinku pysähtyy…”

Presidentti Kyösti Kallio sai päärautatieasemalla sydänkohtauksen v. 1940 ollessaan matkalla kotiinsa Nivalaan ja kuoli päälaiturille saattueensa ympäröimänä. Saattuessa oli mukana mm. hänen seuraajansa Risto Ryti sekä marsalkka Mannerheim. Valitettavasti väistyvä presidentti ei täten koskaan päässyt määränpäähänsä eli kotiin.

Mannerheimista puheenollen… 2. maailmansodan aikana erääseen tiettyyn junaan liittyy merkillinen tapahtuma: junaan saapui itse herra Hitler! Kyse oli marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivästä.

Mannerheim ja Hitler Immolassa 4.6.1942.

Mannerheim vastaanotti Hitlerin 15-vaunuisessa junassa, johon sisältyi mm. salonkivaunu, ilmatorjuntavaunu, autojenkuljetusvaunu ja makuutiloja. Marsalkka saapui junakyydillä Mikkelistä tapaamispaikkaan Vuoksenniskalle, Helsingistä saapui junalla suuri vastaanottoseurue ja Hitler itse lensi hävittäjäsaattueen kera Saksasta. Synttärilahjaksi Marski sai Saksan Kotkan ritarikunnan kultaisen suurristin sekä Hitlerin muotokuvan. Jee, bileet käyntiin! Vappupillit esiin, skumpat jakoon ja heitetään vaikka tikkaa tuohon Hitlerin pärstäkuvaan!

Kuvaa Marskin salonkivaunusta/Wikimedia Commons.

Tosiasiassa keskellä sotaa kaikki olivat vain tyytyväisiä, että Hitler ei esittänyt Suomelle mitään vaatimuksia ja kuuden tunnin vierailun jälkeen Hitler lähti paluumatkalle kohti Saksaa. Tapaamisessa oli pidetty puheita, yksityisiä keskusteluja ja syöty juhlalounas. Tapansa mukaan Hitler kieltäytyi alkoholista ja lihansyönnistä. Tämän jälkeen toivottavasti alkoivat oikeat synttärijuhlat; mene ja tiedä. Ehkä solmioita ainakin löysättiin hetken hiljaisuudessa helpotuksesta huokaillen.

Hämeenlinnan alkuperäinen asema postikortissa.

Ensimmäisen junayhteyden päätepaikka eli Hämeenlinnan rautatieasema tuhoutui sisällissodan yhteydessä v. 1918. Saksalaisten kranaatti räjäytti asemalla seisoneen punaisten ammusjunan. Tästä seurasi aikamoinen “KABOOM”. Uusi rakennus valmistui kuitenkin jo v. 1921 ja se on rakennettu lähes samanlaiseksi kuin alkuperäinenkin.

Päärataa jatkettiin v. 1870 (tietenkin keisarivallan aikana) Venäjälle Pietariin ja v. 1876 Toijalan kautta Tampereelle. Siitä eteenpäin rataverkkoa laajennettiin pikkuhiljaa, mutta nykypäivänä lentoreitit ovat tietenkin varteenotettava vaihtoehto pidemmille matkoille. Ensimmäisten junien kulkunopeus oli noin 25 km/h, mutta sekin oli siihen aikaan parempi kuin hevoskyydin nopeus.

Sitten jos/kun ne järkyttävät lumimäärät tänne eteläänkin taas “yllättäen” saapuvat, voisi se hevoskyyti olla itse kullekin paras vaihtoehto.

Kauheassa liikennekaaoksessa voisit painella hienosti menemään hevosella tukka tuulessa hulmuten, kuten Legolas Sormusten herrassa!

Bussit ja autot seisoisivat lumipenkereissä, juna-asemilla tulisi kuulutuksia junien myöhästymisistä ja peruutuksista, pomo soittelisi perään, mihin olet jäänyt… Samaan aikaan kaikki ihmiset näyttäisivät sinulle iloisesti keskaria uljaita kannustushuutoja huutaen; kuten “mee nyt v***uun siitä elvistelemästä!” tai “ota kyytiin, v***u, maksan ihan mitä vaan!”

OI MAAMME SUOMI…

Äijä nro 1: J.L.Runeberg.

Kansallislaulumme oli alunperin ruotsinkielinen runo “Vårt land”. Kirjoittajana oli J.L.Runeberg ja säveltäjänä Fredrik Pacius, ensiesitys tapahtui vuonna 1848. Suomalaiset sanat lauluun saatiin vasta vuonna 1867.

Äijä nro 2: Fredrik Pacius.

Mikä merkillisintä; tätä sävellystä ei ole koskaan määritelty laillisesti Suomen kansallissävelmäksi. Mikäli Suomi voittaa kultaa MM-jääkiekossa, voi yhtä hyvin soittaa Pikku Kakkosen tunnaria.

Suomen lipun historia on yhtälailla mielenkiintoinen. 1800-luvun loppupuolella oli kaksi kannattajakuntaa: punakeltainen ja sinivalkoinen. Itsenäistymisen jälkeen käytössä oli jopa punainen lippu leijonakuviolla, mutta sisällissodan jälkeen 1918 sinivalkoinen väri valittiin eduskunnan toimesta.

Äijä nro 3: Eero Snellman.

Akseli Gallen-Kallelan ehdotus oli valkoinen risti sinisellä pohjalla, mutta tämä ehdotus hylättiin. Lopulta Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen suunnittelivat kiireellä nykyäänkin käytössä olevan lipun. Sininen risti valkoisella pohjalla.  Ratkaisuna oli siis… päinvastaiset värit!!

Äijä nro 4: Bruno Tuukkanen.

Nämä herrat taisivat olla maamme ensimmäisiä konsultteja. “Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Nyt ollaan menty ihan metsään, me korjataan tää homma.”

“No nyt saatiin fiksattua tämä Suomen imago; tässä olis sitten lasku!”

Herrat painuivat varmaankin kuuluisaan Kämpiin nostamaan voitonmaljoja projektin onnistumisesta. “Kyllä me pojat osataan!”

Hotelli Kämp v. 1891.