MIELENKIINTOINEN HISTORIIKKI… VAI ONKO?!

Miten mielenkiintoinen onkaan Myrtles-plantaasin monisatavuotinen tarina! Tämä kaunis ja arvokas talo sijaitsee St. Francisvillessa, eteläisessä Louisianassa.

Myrtles.

Plantaasi perustettiin peräti jo vuonna 1796 kenraali David Bradfordin toimesta. Alkujaan taloa nimitettiin Laurel Groveksi, myöhempinä vuosisatoina nimi muuttui Myrtlesiksi (myrttikasvi) pihan runsaiden pensaistojen myötä. Taloa ympäröivän kuistin taidokkaat metallikoristelut korostavat talon omaleimaisuutta.

Kuten tavallista; arvokkaat kiinteistöt vaihtavat omistajaa sukupolvien aikana. Bradfordin tytär meni naimisiin Clarke Woodruffin kanssa, näin tästä herrasmieshestä tuli talon pää. Paitsi että tämä herrasmies aloitti salasuhteen palvelijaorja Chloen kanssa!

Tuohon aikaan talossa oli useita satoja orjia, eikä tiedetä, pakotettiinko Chloe suhteeseen isännän toimesta. Chloe lienee tehnyt työtä käskettyä säästyäkseen raskaalta ja kuormittavalta peltotyöltä. Puuvilla- ja tupakkaviljelmiä Amerikan eteläosissahan riitti silmänkantamattomiin.

Puuvillan keruuta orjatyövoimalla.

Kuinka ollakaan, Chloe alkoi kuunnella salaa perheen keskusteluja ovien takana; korva avaimenreiässä kiinni. Hän halusi kuulla, puhutaanko hänestä tai tästä kielletystä suhteesta jotakin. Jäätyään kiinni hänen korvansa leikattiin irti ja siitä lähtien hän käytti vihreätä turbaania peittääkseen iljettävän vamman.

Jonkun aikaa myöhemmin Woodruffin vaimo ja kaksi kolmesta tyttärestä kuolivat myrkytykseen syötyään Chloen tarjoilemaa kakkua. Woodruff itse ja nuorin tytär eivät olleet ottaneet kakkupalaa. Syy tuntui ilmiselvältä: Chloe halusi kostaa kokemansa vääryydet. Muut orjat pelkäsivät heille tulevia seurauksia ja ottivat ohjat omiin käsiinsä. Yhteistuumin he hirttivät Chloe-paran pihan puuhun!

Chloen haamu kuljeskelee kahden rakennuksen välissä. Tätä kuvaa myydään postikorttina edelleen.

Talo myytiin muutamaankin kertaan seuraavina vuosikymmeninä, kunnes Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin talon osti muuan William Winter. Eräänä tavallisena perheiltana hän kuuli pihalta saapuvan hevosen kavionkopsetta ja meni ovelle tulijaa vastaan. Tuntematon ratsastaja ampui häntä ja kiirehti tiehensä. William onnistui raahautumaan sisälle kohti yläkerran portaita, hän yritti ilmeisesti pyytää yläkerrassa olevaa vaimoaan apuun. William menehtyi 17:nnelle portaalle, vaimonsa käsivarsille.

Seuraavan sadan vuoden aikana talo myytiin useita kertoja ja 1970-luvulla talosta tehtiin… yllätys, yllätys… bed&breakfast-hotelli. Jossa tietenkin kummittelee, koska talo on rakennettu intiaanien hautausmaan päälle ja kertoman mukaan jopa 10 ihmistä talossa on väkivaltaisesti kuollut. Tämän seurauksena b&b-toiminta on ollut suuri menestys, sillä talossa majailee 12 aavetta.

1800-luvun pikkutytön haamu kurkistaa ikkunasta.

On ymmärrettävää, että näinkin vanhalla talolla on värikästä historiaa takanaan. VÄÄRIN.

Taloa ei rakennettu intiaanien hautausmaalle. Mitään todisteita Chloesta ei ole tuon ajan orjaluetteloissa, eikä hänen korvanleikkuustaan tai hirttämisestäkään. Woodruffin vaimo ja kaksi tytärtä kuolivat keltakuumeeseen, eivät syötyään myrkkyä. William Winter kyllä ammuttiin, mutta hän menehtyi kuistille eikä portaisiin. Muita väkivaltaisia kuolemia ei talossa tiedetä tapahtuneen.

Vuosikymmenien tai peräti satojen vuosien aikana syntyy kaikenlaisia legendoja, joita sitten paisutellaan ja kerrotaan väritettyinä eteenpäin. Näihin kummallisiin juttuihin Akka sitten törmää yhä uudelleen ja uudelleen, ihan tahtomattaan.

Akka keskittyy seuraavaksi vaikka… kreikkalaisiin jumaliin. (Jotka tietenkin kummittelevat.) Tai vaikka… uponneisiin laivanhylkyihin. (Joissa tietenkin kummittelee). Ärgh, antaa olla! Akka selvittää seuraavaksi, miten tunnistetaan luonnosta löytyviä ruokasieniä syötäväksi. Siinäpä mukavan leppoisa aihe! (Jonka Akka toteuttaa ihan väärin ja popsittuaan vääriä sieniä päätyy itse kummittelemaan.) Äh, peli on jo menetetty!

JUNALLA PÄÄSEE! AINAKIN JOSKUS… JA JONNEKIN!

Eteläisessä Suomessa moni työmatkalainen huokaisee helpotuksesta: talven lumikaaos ei ole toistaiseksi aiheuttanut VR:n kalustolle ongelmia. On se merkillistä; miten joka vuosi junaliikenne puuroutuu, kun maahan sataa muutama sentti lunta. Samalla tavoin joka vuonna “ensilumi yllätti autoilijat”. Ainakin siis harmailta hiuksilta on nyt vältytty kaikin puolin näiden leutojen kelien vallitessa.

Tulipa tästä poikkeuksellisesta tilanteesta mieleeni tarkastella muutamaa historiallista näkökulmaa rautateihin liittyen; ensimmäisenä tietenkin tuli mieleen päärautatieasema Helsingissä. Junaliikenne Helsingin ja Hämeenlinnan välillä aloitettiin v. 1862, nykyinen “kivimies”-asema on jo toinen asemarakennus Helsingin päässä. Kivimiehet eli “Lyhdynkantajat” ovat seisoneet paikoillaan vuodesta 1914. Sen kyllä huomaa, sen verran jäykkiä ja kivikasvoisia nämä ukkelit ovat.

Alkuperäistä asemaa purettiin pikkuhiljaa nykyisen aseman tieltä usean vuosikymmenen ajan. Tilannetta tietenkin hankaloitti… yllättäen… muutamat rakennusvaiheen aikana käydyt sodat. 1. maailmansodan aikana asemarakennus toimi venäläisten sotilassairaalana, 2. maailmansodan aikana jatkuvat pommitukset tekivät merkittäviä vahinkoja eikä haavoittuneiltakaan tietenkään vältytty.

Eikä siinä vielä kaikki; v. 1950 suurpalo tuhosi koko ullakkokerroksen alkutekijöihinsä. Palo oli saanut alkunsa hissistä. No nih, kukas siellä taas veteli Työmies-tupakkia hissimatkalla? Ärgh!

Ihan tällaista jälkeä ei Helsingissä syntynyt (kuva v. 1895 Montparnasse, Ranska)

V. 1990 tapahtui myös onnettomuus, kun yli 600 metriä pitkä tavarajuna rysähti suoraan aseman sisään. Kukaan ei onneksi kuollut, ainoastaan kuljettaja sai lieviä vammoja. Tämän jälkeen radoille lisättiin nykyisinkin käytössä olevat keltaiset stopparit. Ihmettelen kyllä, miten tuollainen stoppari pysäyttäisi yli puolen kilometrin pituisen täydessä lastissa olevan tukkijunan… Jos se juna on päättänyt porskuttaa eteenpäin, niin siinä ei maanittelut paljon auta: “Hei pysähdy nyt, jooko, tässä on tällainen puomikin että siihen pitäis kyllä niinku pysähtyy…”

Presidentti Kyösti Kallio sai päärautatieasemalla sydänkohtauksen v. 1940 ollessaan matkalla kotiinsa Nivalaan ja kuoli päälaiturille saattueensa ympäröimänä. Saattuessa oli mukana mm. hänen seuraajansa Risto Ryti sekä marsalkka Mannerheim. Valitettavasti väistyvä presidentti ei täten koskaan päässyt määränpäähänsä eli kotiin.

Mannerheimista puheenollen… 2. maailmansodan aikana erääseen tiettyyn junaan liittyy merkillinen tapahtuma: junaan saapui itse herra Hitler! Kyse oli marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivästä.

Mannerheim ja Hitler Immolassa 4.6.1942.

Mannerheim vastaanotti Hitlerin 15-vaunuisessa junassa, johon sisältyi mm. salonkivaunu, ilmatorjuntavaunu, autojenkuljetusvaunu ja makuutiloja. Marsalkka saapui junakyydillä Mikkelistä tapaamispaikkaan Vuoksenniskalle, Helsingistä saapui junalla suuri vastaanottoseurue ja Hitler itse lensi hävittäjäsaattueen kera Saksasta. Synttärilahjaksi Marski sai Saksan Kotkan ritarikunnan kultaisen suurristin sekä Hitlerin muotokuvan. Jee, bileet käyntiin! Vappupillit esiin, skumpat jakoon ja heitetään vaikka tikkaa tuohon Hitlerin pärstäkuvaan!

Kuvaa Marskin salonkivaunusta/Wikimedia Commons.

Tosiasiassa keskellä sotaa kaikki olivat vain tyytyväisiä, että Hitler ei esittänyt Suomelle mitään vaatimuksia ja kuuden tunnin vierailun jälkeen Hitler lähti paluumatkalle kohti Saksaa. Tapaamisessa oli pidetty puheita, yksityisiä keskusteluja ja syöty juhlalounas. Tapansa mukaan Hitler kieltäytyi alkoholista ja lihansyönnistä. Tämän jälkeen toivottavasti alkoivat oikeat synttärijuhlat; mene ja tiedä. Ehkä solmioita ainakin löysättiin hetken hiljaisuudessa helpotuksesta huokaillen.

Hämeenlinnan alkuperäinen asema postikortissa.

Ensimmäisen junayhteyden päätepaikka eli Hämeenlinnan rautatieasema tuhoutui sisällissodan yhteydessä v. 1918. Saksalaisten kranaatti räjäytti asemalla seisoneen punaisten ammusjunan. Tästä seurasi aikamoinen “KABOOM”. Uusi rakennus valmistui kuitenkin jo v. 1921 ja se on rakennettu lähes samanlaiseksi kuin alkuperäinenkin.

Päärataa jatkettiin v. 1870 (tietenkin keisarivallan aikana) Venäjälle Pietariin ja v. 1876 Toijalan kautta Tampereelle. Siitä eteenpäin rataverkkoa laajennettiin pikkuhiljaa, mutta nykypäivänä lentoreitit ovat tietenkin varteenotettava vaihtoehto pidemmille matkoille. Ensimmäisten junien kulkunopeus oli noin 25 km/h, mutta sekin oli siihen aikaan parempi kuin hevoskyydin nopeus.

Sitten jos/kun ne järkyttävät lumimäärät tänne eteläänkin taas “yllättäen” saapuvat, voisi se hevoskyyti olla itse kullekin paras vaihtoehto.

Kauheassa liikennekaaoksessa voisit painella hienosti menemään hevosella tukka tuulessa hulmuten, kuten Legolas Sormusten herrassa!

Bussit ja autot seisoisivat lumipenkereissä, juna-asemilla tulisi kuulutuksia junien myöhästymisistä ja peruutuksista, pomo soittelisi perään, mihin olet jäänyt… Samaan aikaan kaikki ihmiset näyttäisivät sinulle iloisesti keskaria uljaita kannustushuutoja huutaen; kuten “mee nyt v***uun siitä elvistelemästä!” tai “ota kyytiin, v***u, maksan ihan mitä vaan!”

OI MAAMME SUOMI…

Äijä nro 1: J.L.Runeberg.

Kansallislaulumme oli alunperin ruotsinkielinen runo “Vårt land”. Kirjoittajana oli J.L.Runeberg ja säveltäjänä Fredrik Pacius, ensiesitys tapahtui vuonna 1848. Suomalaiset sanat lauluun saatiin vasta vuonna 1867.

Äijä nro 2: Fredrik Pacius.

Mikä merkillisintä; tätä sävellystä ei ole koskaan määritelty laillisesti Suomen kansallissävelmäksi. Mikäli Suomi voittaa kultaa MM-jääkiekossa, voi yhtä hyvin soittaa Pikku Kakkosen tunnaria.

Suomen lipun historia on yhtälailla mielenkiintoinen. 1800-luvun loppupuolella oli kaksi kannattajakuntaa: punakeltainen ja sinivalkoinen. Itsenäistymisen jälkeen käytössä oli jopa punainen lippu leijonakuviolla, mutta sisällissodan jälkeen 1918 sinivalkoinen väri valittiin eduskunnan toimesta.

Äijä nro 3: Eero Snellman.

Akseli Gallen-Kallelan ehdotus oli valkoinen risti sinisellä pohjalla, mutta tämä ehdotus hylättiin. Lopulta Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen suunnittelivat kiireellä nykyäänkin käytössä olevan lipun. Sininen risti valkoisella pohjalla.  Ratkaisuna oli siis… päinvastaiset värit!!

Äijä nro 4: Bruno Tuukkanen.

Nämä herrat taisivat olla maamme ensimmäisiä konsultteja. “Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Nyt ollaan menty ihan metsään, me korjataan tää homma.”

“No nyt saatiin fiksattua tämä Suomen imago; tässä olis sitten lasku!”

Herrat painuivat varmaankin kuuluisaan Kämpiin nostamaan voitonmaljoja projektin onnistumisesta. “Kyllä me pojat osataan!”

Hotelli Kämp v. 1891.