TAIDEAARRE SAARISTOMERELLÄ?

Kun kapteeni Reinhold Lorenz astui kauppalaivaansa Amsterdamin satamassa 5.9.1771, hän tuskin tiesi, että määränpäänsä Pietarin sijasta hän päätyisi värjöttelemään luodolle Turun saaristossa. Ei hän voinut tietää sitäkään, että laiva arvokkaine lasteineen päätyisi noin 40 metrin syvyyteen merenpohjaan tässä myrskyisessä kolkassa, jonne hänen ei ylipäätään olisi pitänyt joutuakaan.

Turun saaristoa.

Toisin kuitenkin kävi: matkallaan Pietariin alus ilmoittautui Tanskassa Juutinrauman tullissa, jolloin sen lastiksi ilmoitettiin mm. noin 33 000 kg sokeria, kahvia 158 laatikkoa, kymmenen hopeatynnyriä, noin 10 000 kg arvokkaita värjäysaineita, elohopeaa n. 100 kg sekä sinkkiä 6758 kg. Lisäksi laivassa oli sadoittain kangaspakkoja ym. ylellistä käyttötavaraa, jota varsinkin Pietarin eliitti kovasti arvosti ja odotti.

Lasti oli siis suunnattoman arvokas, mutta… lisäksi laivan lastina saattoi olla peräti 35 kappaletta keisarinna Katariina II Suuren (1729-1796) Hollannista hankkimia arvokkaita maalauksia! Palataanpa tähän taideaarteeseen tarkemmin hieman myöhemmin.

Catherine II of Russia/Alexander Roslin/1780-luku ((WikimediaCommons).

Kun tämä Vrouw Maria-alus karahti kuitenkin Nauvossa karille syysmyrskyn yhteydessä 3.10.1771, se ei suinkaan uponnut heti pinnan alle. Alus pysyi pinnalla kuin ihmeen kaupalla peräti viisi päivää, jolloin miehistöllä ja apuun rientäneillä saariston asukkailla oli aikaa pumpata vettä pois laivasta ja pelastaa sen lastia. Vihdoin 9.10.1771 alus vajosi meren syvyyksiin, jossa se vieläkin näyttäisi kuin purjehtivan merenpohjassa 41 metrin syvyydessä.

Voi vain kuvitella aluksen kapteenin mielenliikkeet, kun kesken miehistön rukoushetken alus kopsahti karille ja keisarinnan maalaukset huusivat lastiruumassa hoosiannaaitse kullakin säädyllä oli varmaan vetelät pöksyissä, sillä aluksen ei olisi millään muotoa pitänyt ajautua kohti Suomen rannikkoa! Mitkä saattoivat olla miehistön ja kapteenin kohtalot näiden kaikkien kalleuksien vajotessa aaltoihin?

Osa pelastetusta lastista huutokaupattiin Turussa ja osa kuljetettiin sääntöjen vastaisesti Venäjälle. Ainakin kaikki hopeatynnyrit, osa kahvilastista, kankaista, väriaineista yms. saatiin pelastettua, kuten osa muistakin ylellisyystavaroista, mutta… mitäpä siinä viiden kiireisen pelastuspäivän aikana sitten ehtiikään pelastaa täysin armottomissa olosuhteissa?

Storm at Sea/Ivan Aivazovsky/1873.

Sukellustutkimuksissa ei ole nähty mm. miehistöön liittyviä henkilökohtaisia esineitä, joten voikin hyvin kuvitella, kuinka omat tavarat on haalittu ensimmäiseksi turvaan myrskyiselle luodolle. Niinhän sitä nykyaikanakin tehdään: hätätilanteissa esim. lentokoneessa yritetään pelastaa ensin omat matkatavarat muista ihmisistä välittämättä!

Lastin ja laivan menetyksestä maksettiin myös vakuutuskorvauksia omistajille, mutta tarkkoja tietoja kaiken tavaran kohtalosta ei kuitenkaan ole tiedossa. Pelastetuiksi on kuitenkin tuolloin ilmoitettu ainakin kuusi pienempää maalausta, jotka pelastettiin pakattuina puulaatikkoon ja kuljetettiin Turkuun. Itse keisarinna Katariinakin vaati jo tuolloin taulujensa nostamista hylystä, mutta jo v. 1772 lastin nostoajatuksesta luovuttiin: se nyt vain oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Katariina olikin jo tuolloin harkinnut hankkivansa lisää uusia teoksia Ranskasta, joten… rahalla saa ja hevosella pääsee!

Hylyn sijaintikin ehti jo unohtua seuraavien vuosisatojen kuluessa, kunnes 1970-luvulla merihistorian tutkija Christian Ahlström löysi arkistoista hylkyyn liittyvää aineistoa ja vihdoin hylky paikallistettiin Pro Vrouw Maria -sukellusryhmän toimesta v. 1999. Hylky (pit. 26 m, lev. 7 m) malliltaan snaulaiva makaa merenpohjassa kölinsä päällä ja kaksi mastoakin on edelleen pystyssä. Sijaintipaikkaa suojaa ympäri vuoden 1500-metrinen suoja-alue eli laitesukellusta tällä alueella ei ole luvallista harrastaa.

Museovirasto/piirros Tiina Miettinen.

Jo hylyn löytymisen yhteydessä aluksen nostosta alettiin tehdä suunnitelmia ja arvioita, näistä eri vaihtoehdoista löytyy linkki jutun lopussa. Esimerkkilaskelmat ovat vuodelta 2007, joten kannattaa muistaa rahan arvon muuttuminen jo pelkästään viimeisten 20 vuoden aikana. On siis kuitenkin äärimmäisen kallista edes nostaa mitään aluksia merestä, kun jo pelkästään konservointi ja ylläpito muodostavat tulevat, suuremmat menoerät! Tämä pätee varsinkin Ruotsin Vasa-laivan kohdalla, kuten tutkimuksestakin ilmenee.

Vasa-laiva (LibraryofCongress/HeatherCasey)

Noh, palataanpa nyt sitten kuitenkin näin PINNALLISENA (merenpinnan yllä) ihmisenä takaisin tähän arvolastiin; sehän meitä kaikkia kuitenkin kiinnostaa. Mitä siellä MERENPINNAN ALLA oikein on, onko niitä Katariinan tauluja tässä noin 26 vuoden aikana löydetty ja nostettu? Entäpä ne kaikki muutkin tavarat, tonnitolkulla väriaineita, kankaita ja kaikenlaista luksuskrääsää? Ja merirosvoarkku?

Vastaus näihin kysymyksiin on yksiselitteinen: ei ole eikä ole nostettu kuin liitupiippuja, savipullo, lasipullo, sinkkiharkko, lyijysinetti, puutappi ja köysiohjuri. Tutkimusten perusteella laivan sisälle ei sukeltajilla ole mitään asiaa mm. romahtamisvaaran vuoksi, mutta robottikamerallakaan ei ole saatu kuvattua esim. suurikokoisia, hyvin pakattuja puulaatikoita tai muutakaan vastaavaa materiaalia, mikä voisi viitata näihin kadonneisiin arvoteoksiin.

On siis toki mahdollista, että ainakin osa Katariinan maalauksista saatiin pelastettua ennen uppoamista ja toimitettiin ilman listauksia vaivihkaa eteenpäin, mutta tämä on vain spekulointia. Museoviraston tutkimuksessa s. 115 on lastiluettelo; onneksi saivat pelastettua tukon sammalta!

Itse asiassa juuri tästä tutkimuksesta käykin ilmi, että hollantilaisen Braamcampin huutokaupan jäljiltä on kadoksissa 35 taulua, joista 11 lienee ollut Vrouw Marian lastissa mukana matkalla Pietariin. Tutkimuksessa mainitaan myös nimeltä näiden teosten taiteilijat sekä se, että Vrouw Marian elohopealastia (110 kg) ei oltu merkitty pelastetuksi. Ainakaan mittausten mukaan elohopeaa ei ole vuotanut ympäristöön, eikä se määrällisesti myöskään ole vakava ympäristöriski. Kysykääpä tätä lähistöllä uiskentelevilta merieläimiltä ja merenneidoilta…!

Vrouw Maria on siis selviytynyt jo kohta 255 vuotta merenpohjassa suhteellisen hyvässä kunnossa, sillä Itämeren olosuhteet ovat sille(kin) otolliset. Meille taviksille hylystä on tehty sukellusvideoita ja 3D-mallinnuksia, sillä matalasta syvyydestä huolimatta sille suojellulle alueelle ei saa huvikseen mennä pällistelemään. Itämerellä näitä hylkyjä riitää satamäärin, kuten jokainen voi tarkistaa hylyt.net-sivustolta:

https://hylyt.net

Onneksi kuitenkin tässä turmassa koko miehistö pelastui kapteeneineen (ja se sammaltukko!), mutta vain kapteenin ja kolmen miehistön jäsenen nimet ovat säilyneet nykypäivään asti: kapteeni siis (ilmeisesti) tanskalaissyntyinen Reinhold Lorenz, perämies Reidert Janssen, puosu Tönnes Koertsen ja kokki Johan Hansen. Haaksirikon jälkeen heistä tiedetään vain se, että tullilistojen perusteella kapteeni jatkoi kipparoimistaan kauppareiteillä Itämerellä. Hyvä niin! Ja varmastikin uusin housuin! Tässä vaiheessa voi kuitenkin jo perinteisesti sanoa R.I.P koko miehistölle.

Onkin mielenkiintoista ajatella, josko hylky saataisiin jollakin rahoituksella Vasa-laivan tavoin kansalliseksi kulttuuriaarteeksi, mutta tämän pitäisi ehdottomasti olla eurooppalainen yhteistyöprojekti. Vrouw Maria on kuitenkin hollantilainen kauppa-alus, joka oli matkalla Amsterdamista Pietariin. Suomen alueelle laiva ajautui myrskyssä eikä näin ollen ole millään muotoa suomalainen kulttuuriaarre. Historiallinen, vaikuttava ja merkittävä aarre toki, mutta ei suomalainen sellainen eikä lasku tästä kuulu kokonaisuudessaan Suomen maksettavaksi.

Hyvä esimerkki vuosikausia jatkuvista omistajuuskiistoista on edelleen maailman arvokkaimmaksi aarrelaivaksi tituleerattu San Jose, josta Akka on aiemmin lyhyesti kirjoittanut:

https://akallaonasiaa.fi/tiede/aarrejahti-alkakoon/

Tämän todellakin noin 17 miljardin dollarin arvoiseksi arvioidun aarrelaivan omistajuutta on havitellut mm. hylyn löytöryhmä (USA), Espanja, Kolumbia, Bolivian alkuperäisväestön jäsenet (joiden esi-isät kaivoivat lastina ollutta hopeaa) sekä pienet, vihreät huru-ukot ties mistä galaksista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Kolumbia ”ownaa” eli määrittelee laivan omaisuudekseen ja tekee siellä mm. esinenostoja:

https://www.smithsonianmag.com/history/archaeologists-discovered-the-holy-grail-of-shipwrecks-a-decade-ago-now-theyre-finally-beginning-to-unravel-the-secrets-of-the-san-jose-180988050

Smithsonianin pitkähkö artikkeli hylyn haaksirikosta, löytymisestä ja sen jälkeisistä omistusvaateista. Uusin artikkeli aiheesta tammikuulta tänä vuonna kuitenkin.

Kuten Museovirastonkin tutkimuksessa mainittiin, Katariinan taulujen löytäminenkään ei välttämättä olisi kovinkaan mieltä ylentävää, sillä teosten kunnosta tai niiden säilymisestä ei ole mitään takeita. Ei niitä elintarvikkeitakaan kukaan enää halua, joten pitäköön Itämeren sillit ja muut merenelävät Vrouw Mariaa ihan omana ruokabaarinaan edelleen.

Harmillisesti tämän maalauksen tekijän nimi on jäänyt historiaan nimellä unknown.

Siellä sitä merenneidot ja merenmiehetkin kerivät auki näitä arvokkaita kangaspakkoja aina uusia vaatteita halutessaan… hmm, vaatteita… siis bikiniyläosia? Akka ei nyt ihan ajatellut loppuun asti tätä ajatusta, hah!

Sammaltukon lisäksi pelastettiin neljä punottua koria linnunpesiksi?! Kyllä oli miehistöllä ja pelastajilla arvot kohdillaan… ”jätetään nämä järjettömän kalliit, kaukaa itämaista tuodut väriaineet ja kankaat suosiolla laivaan ja pelastetaan nämä linnunpesät kevään kottaraisille, joohan?” Sillä tavalla, poijjaat, sillä tavalla!

LINKKEJÄ:

https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1658

Kyppi.fi eli Museoviraston ylläpitämä arkeologisten kohteiden hakemisto

https://www.sadanvuodensatoa.fi/artikkelit/vrouw-maria-miten-hollantilaisesta-kauppa-aluksesta-tuli-osa-suomen-historiaa

https://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginvaltuusto/Suomi/Paatos/2017/Keha_2017-09-27_Kvsto_16_Pk/C45DC646-619F-C430-B0D1-5CC9C7A00001/Liite.pdf

Museoviraston tutkimusraportti, johon Akka viittaa jutussa

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/talous/vrouw-marian-matka-jatkuu Helsingin yliopiston juttu, jossa on mielenkiintoista infoa näistä lastissa olleista väriaineista

https://www.museovirasto.fi/fi/ajankohtaista/vrouw-maria-hylyn-loytymisesta-20-vuotta-nyt-hylysta-kuvataan-3d-malli

LÄHDETÄÄNKÖ RETKELLE?

Brittiläisen kapteeni John Franklinin kunnianhimoinen tavoite oli vihdoinkin löytää Luoteisväylä; merireitti Kanadan saaristoisen pohjoisosan läpi Atlantilta Tyynellemerelle. Matkaan lähdettiin vuoden 1845 kesällä kahden aluksen voimin. HMS Erebus ja HMS Terror olivat raskasrakenteisia aluksia, joita oli muokattu sopimaan arktisten alueiden olosuhteisiin.

John Franklin (1786-1847).

Kuinkas sitten kävikään? Laivat jäätyivät kiinni useampaan otteeseen matkan aikana ja 129 miehistön jäsentä joutui pinteeseen, joka lopulta vei heiltä kaikilta hengen. Laivoilla oli elintarvikkeita varattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, joten ruoan suhteen paniikkia ei olisi pitänyt olla. Koko äijäkööri laivoineen jäi kuitenkin kadoksiin ja pelastusretkueita lähetettiin heitä etsimään vuodesta 1848 alkaen. Paikallisilta inuiteilta saatiin kuulla tarinoita valkoihoisista miehistä, jotka menehtyivät yksi toisensa jälkeen. Kolmen miehen hautapaikat näytettiin etsijöille eikä merkkejä eloonjääneistä enää löytynyt.

Piirroskuva HMS Terrorin oletetusta kohtalosta.

Johtolankoina löydettiin joitakin kirjelappusia miehistön kirjoittamina sekä mm. kahden miehen ruumiit kelkassa. Kaikesta kävi ilmi, että miehet olivat jättäneet laivat jäihin ja yrittäneet selviytyä maateitse pois ankarista olosuhteista. Inuitien kertomusten mukaan heidän näkemänsä miehet olivat nälkiintyneitä ja viimeisissä henkitoreissaan; myöhemmät luulöydöt todistivat heidän jopa turvautuneen kannibalismiin. Karua meininkiä.

Etsintäretkiä tehtiin useita, osaa niitä rahoitti kapteeni Franklinin vaimo. Hänen elämäntehtäväkseen muodostui selvittää aviomiehen kohtalo: mitä matkalla oli oikein tapahtunut? Hän turvautui jopa selvännäkijöiden apuun etsiessään vastauksia aviomiehensä epäonnisesta retkestä.

Franklinin retkikunnasta tehty löytöpalkkio (Wikimedia Commons).

Lukuisat esine- ja ruumislöydöt sekä inuitien kertomukset auttoivat etsijöitä ymmärtämään matkan koettelemuksia. Jopa 250 kilometrin matkalta löydettiin sekä menehtyneitä miehistön jäseniä että näiden kirjoittamia merkintöjä, jotka kertoivat karua tarinaa. Kapteeni Franklin oli kuollut 11.6. 1847 ja miehistö yritti selviytyä pois jäiden keskeltä takaisin ihmisten ilmoille, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Neljän miehen hautapaikat nykyään (Wikimedia Commons).

Myöhempien tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kuoli keripukkiin, nälkiintymiseen ja lyijymyrkytykseen. Tuolloiset säilyketölkit eivät todellakaan vastanneet nykyaikaisia hernekeittopurkkeja, vaan niistä liukeni lyijyä, jota löydettiinkin tutkituista hiusnäytteistä jopa kymmenkertaisia määriä normaaliin verrattuna. Inuitien mukaan nuo vuodet olivat myöskin riistan suhteen erittäin ankaria: hylkeitä ja karibuja oli saalistettavana tavallista määrää vähemmän.

Piirros inuitimiehestä.

Kaikkien miesten menehtyminen oli siis monen tekijän summa, joissakin ruumiissa on merkkejä myös tuberkuloosista ja keuhkokuumeesta. Näihin kaikkiin syihin voi lisätä sanan KYLMYYS. Nykyihmisen on aika vaikea kuvitella, millaista oli olla keskellä arktista aluetta satojen kilometrien päässä lähimmästä ihmisasutuksesta. Sen aikaisilla kamppeilla ja varusteilla… ei ollut höyhentäytteisiä makuupusseja eikä italianpataa pussitettuna kuivaruokana, saati sitten mitään lääkintätarvikkeitakaan. Ei, ei, ei, sanoo Akka ja värisee kauhusta tällaista ajatellessaan.

(www.canadashistory.ca)

Mutta; ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: vuonna 2014 löydettiin HMS Erebusin hylky ja vuonna 2016 löydettiin HMS Terror! Hylkyjen tarkkoja sijaintipaikkoja ei tietenkään paljasteta suurelle yleisölle, mutta hylyt ovat erittäin hyvin säilyneet kylmässä ja vähähappisessa vedessä. Voisi jopa sanoa, että nämä löydöt ovat täydellisiä aikakapseleita tuosta kohtalokkaasta matkasta. Nämä löydöt kertovat varmaankin lisää tämän epäonnisen tutkimusretken etenemisestä, kuten jo aiemmin löydetyt esine- ja ruumislöydötkin.

Videoita hylkyjen sukelluksista:

https://www.youtube.com/watch?v=OxyTZ3F7mkA HMS Terrorin sukellusvideo

Parks Canada explores the wreck of HMS Erebus and collects new artifacts – YouTube

Nämä hylyt ovat maanneet noin 170 vuotta suhteellisen matalassa vedessä ennen löytymistään, toisin kuin Titanic, joka löydettiin 73 vuoden päästä uppoamisestaan. Titanicin hylky makaa melkein 4 kilometrin syvyydessä Newfoundlandin edustalla. Tällainen syvyys vaikeuttaa huomattavasti tutkimustyötä, sillä paine tuollaisissa syvyyksissä on lähestulkoon järjetön.

Titanic meren pohjassa (National Geographic).

Erebus makaa noin 11 METRIN syvyydessä, Terror löytyi noin 24 METRIN syvyydestä. Vapaasukelluksen maailmanennätys (ilman mitään varusteita) on peräti noin sata metriä, joten hylyt ovat helposti tutkittavissa.

HMS Erebus (Parks Canada).

Kuuluisin löydetyistä miehistön jäsenistä lienee John Torrington, jonka ruumis on lähes täydellisesti säilynyt jäätyneenä. Hän ei ole ainoa: mm. miehistön jäsen John Hartnell on löydetty yhtä hyvin säilyneenä. Hänen jälkeläisensä Brian Spenceley valokuvasi iso-iso-setänsä kasvot tämän esiinkaivamisen yhteydessä:

John Hartnell. RIP.

Peräti 24:n muun miehistön jäsenen DNA:ta on saatu eristettyä ja nyt toivotaankin näiden miesten identifiointia elossa olevien sukulaisten kautta. Kapteeni John Franklinin hautapaikkaa ei tosin tiedetä, joten hänen kuolinsyynsä saattaa jäädä arvoitukseksi. Eiköhän se liene samanlainen, kuin muullakin miehistöllä: surkeiden sattumusten summa.

John Torrington. RIP.

On se nyt vaan p**kele, mitä ihmiset saavat päähänsä lähteä toteuttamaan. Aivan järkyttäviin olosuhteisiin pitää lähteä seikkailemaan hemmetin huonoilla varusteilla. Eikö kenellekään tullut mieleen ajatus, että ”odotetaan tässä reilusti yli sataviiskyt vuotta, että keksitään satelliitit, kännykät ja gps:t?” Ei tullut mieleen, ei. Piti lähteä menemään joko maineen takia tai sitten muuten vaan hulluuspäissään ja intomielisenä. Ja kuinkas sitten kävikään? Pirun huonosti.

”Green Boots”- nimellä tunnettu ruumis Everestillä. Hänet tunnistettiin lopulta Tsewang Paljor– nimiseksi mieheksi. RIP.

Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta on myöskin se, että Mount Everestillä makaa edelleenkin noin 200 epäonnisen kiipeilijän ruumiit. Heidän alastuomisensa on täysin mahdoton tehtävä, eikä siihen ole kenelläkään aikomustakaan. Vuoren olosuhteet ovat aivan käsittämättömän vaikeat, niitä ei kukaan tavallinen pulliainen voi ymmärtää. Jotkut ”onnekkaat” ovat selvinneet jäätyneiden varpaiden tai sormien amputoinneilla, mutta joillekin yksi ainoa askel väärään paikkaan on aiheuttanut kuoleman. Että kannattiko mennä, häh? John Franklin olisi sanonut tähän: ”Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.”