KUMMITUKSIA, LUOLIA, OLUTTA, KARTANO JA USEITA KUOLEMIA…

…kaikkia näitä löytyy ihmeteltäväksi asti St. Louisissa, Missourissa, Amerikassa. Kyseessä on Lempin perheen kartano ja panimo.

Perheen tarina alkaa saksalaissyntyisestä Johann ”Adam” Lempistä, joka Amerikkaan muutettuaan (1838) perusti sekatavarakaupan ja lopulta panimon St. Louisiin. Aluella on laaja luolaverkosto, joten panimon laajennus tuli mahdolliseksi luonnon muovaamien kylmäsäilytystilojen myötä. Luolia laajennettiin ja tuettiin valtaviksi olutvarastoiksi, sillä jääkaappejahan ei luonnollisesti tuolloin ollut olemassa. Perheestä tuli sitten yritystoiminnan kautta miljönäärejä ja kartano rakennutettiin v. 1890. Kartanosta oli tunneliyhteys suoraan olutvarastoihin ja panimoon. Ai että, miten lyhyt työmatka töihin… ja tuopille!

Lempin perheen panimo.

Adamin poika William senior jatkoi isänsä työtä tämän kuoleman jälkeen ja yritys menestyi mainiosti, rahaa virtasi ovista ja ikkunoista. Takapakkia alkoi tulla, kun William seniorin oma poika Frederick kuoli sydänvaivoihin v. 1901. Muutamaa vuotta myöhemmin Williamin paras ystäväkin kuoli. Tällöin William senior ampui itsensä kartanossa v. 1904. Itsemurha nro 1.

William seniorin tytär Elsa ampui itsensä avioerosotkujen jälkeen v. 1920. Itsemurha nro 2.

William seniorin jälkeen yritystä jatkoi hänen poikansa William junior. Kieltolain aikaan yritys joutui vaikeuksiin ja panimo myytiin. Rahaa perheellä oli kuitenkin säkkitolkulla, joten taloudellisiin vaikeuksiin tilanne ei johtanut. William junior kuitenkin ampui itsensä v. 1922. Itsemurha nro 3.

Ilmakuva panimoalueesta.

Kartanon työntekijät kertoivat myöhemmin, että William juniorilla oli myös avioton Downin syndrooma-poika. Tätä poikaa pidettiin piilossa ullakolla, jottei perhe joutuisi häpeämään. Poika kuoli n. 30-vuotiaana ja hänet on tiettävästi haudattu Lempien hautapaikkaan vain nimikyltillä ”Lemp”.

Pojan väitetään kummittelevan kartanossa. Ei mikään ihme, kun ullakolla joutui elämään lyhyen elämänsä! Kyllä se pistäisi vit…harmittamaan itse kutakin! Meikäläinen potkisi ovia tämän tästä ihan kettuillakseen!

William juniorin kolmas poika Charles, viimeinen kartanossa asuja, ampui itsensä v. 1949. Ennen omaa kuolemaansa Charles ampui koiransakin. Omituista…! Itsemurha nro 4.

William juniorin viides poika Edwin oli jo aiemmin rakennuttanut itselleen oman kartanonsa ja kuoli luonnollisiin syihin vasta 90-vuotiaana v. 1970. (Toinen poika, Louis, oli kuollut jo aiemmin luonnollisista syistä johtuen v. 1931.)

Tämän jälkeen Lempien kartano myytiin matkustajakodiksi, mutta menestys oli huono. Työntekijöitä oli vaikea saada, sillä kartanossa väitettiin kummittelevan. Ovet avautuivat ja sulkeutuivat itsestään, tavaroita lenteli lattialle, ääniä ja askelia kuului ympäri taloa ja jopa pianonsoittoakin kuului ilman soittajaa.

V. 1975 kartano sai uuden omistajan, paikasta tuli bed&breakfast ja ravintola. Nykyään kartanossa järjestetään tietenkin kiertokäyntejä, kuten luolissakin. Monet aaveenmetsästäjät ovat tutkineet kiinteistöä ja luolaverkostoa.

On myös löydetty todisteita siitä, että intiaanit ovat käyttäneet luolia ehkä seremoniapaikkoina; mene ja tiedä, mutta intiaanithan eivät tunnetusti tykkää siitä, että heidän pyhiä paikkojaan häiritään. Kartanon rakentaminen luolien päälle ja luolien käyttäminen olutvarastoina kuulostavat juuri tällaiselta ”häirinnältä”. Yksi osa luolastosta, nimeltään ”Cherokee cave” jopa räjäytettiin maantierakentamisen yhteydessä. Ai jai jai jai… minkäs menittekään tekemään, pojat!

Lempin panimon olutpullo.

Mistä sitten johtuukaan; 4 itsemurhaa samassa perheessä on aikamoinen määrä. Ei ole ollenkaan kummallista, että paikka on suosittu kummitusnähtävyys tällaisesta aktiivisuudesta johtuen. Intiaanit haluavat kaikki pyhäinhäpäisijät pois omista luolistaan, intiaanien riivaamat Lempin jälkeläiset kummittelevat ihan muina miehinä kostaakseen oman kuolemansa ja ullakolla asunut poika kummittelee ihan ymmärrettävistä syistä. (Potkaise ihan kunnolla sitä ullakon ovea, poika ”Lemp”!)

Taitaa siellä muutama kummitus olla ihan Lempien yritystoiminnastakin johtuen: tulevat sinne janoisina tarkastamaan, onko varastoissa olutta jäljellä! No ei ole enää!

MERIMIES NÄIN KÄY MERTA PÄIN…

Useimmat muistavat surullisenkuuluisan Titanicin tarinan; uppoamaton laiva upposi törmättyään jäävuoreen huhtikuussa 1912.

Titanicin hylyn on arvioitu häviävän kokonaan 50 vuoden sisällä: rungon metalliosia syö kummallinen metallinsyöjäbakteeri. Tälle ennen tuntemattomalle bakteerilajille on annettu nimi ”Halomonas titanicae”.

Ruostetta Titanicin hylyssä.

Laivan uppoamiseen on esitetty useita syitä ja niiden yhdistelmiä, hiilivaraston viikkoja jatkunut palo on todennäköisin syy laivan rungon pettämiseen jäävuoreen törmätessä. Palo sai alkunsa jo 10 päivää ennen matkaanlähtöä ja aluksen porhaltaessa kohti New Yorkia hiilivarasto kyti iloisesti koko ajan. Koska tällaista paloa on käytännössä mahdoton taltuttaa, kytevää hiiltä lapioitiin apinan raivolla aluksen boilereihin.

Kapteeni Smithin kylpyamme.

Valtava kuumuus lienee siis kuitenkin syy siihen, että aluksen runkoniitit antoivat periksi jäävuoreen törmätessä.

On myös kerrottu, että aluksen tähystäjillä ei ollut kiikareita: kiikarit olivat lukollisessa kaapissa ja kaapin avain oli jäänyt satamaan jääneen purserin taskuun. Haaksirikko oli loppupeleissä monen eri tekijän summa.

Titanicin rakentamiseen, matkaan ja haaksirikkoon liittyy lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta törmäsinpä sattumalta toisenkin kovaonnisen aluksen tarinaan!

Jo 1850-luvulla oli haaveena rakentaa ennennäkemättömän suuri ja tehokas laiva: SS Great Eastern. Laivassa oli potkurin lisäksi purjemastot ja kaksi siipiratasta. Insinööri I.K. Brunel suunnitteli laivan ja johti 4 vuotta kestäneitä rakennustöitä. Herra-insinööri Brunel oli niin omistautunut laivalleen, että vietti öitänsäkin rakennuspuuhien parissa.

Mikä kummallinen tarve ihmisillä on ollut rakentaa tällaisia merten jättiläisiä? Tuohon aikaan SS Great Eastern oli todellakin maailman suurin laiva. Päteekö tähän se kuuluisa termi ”koolla on väliä”?

Maalaus SS Great Easternista.

Jo ensimmäisen vuoden kuluessa hanke tyssäsi taloudellisiin ongelmiin, mutta herra-insinööri Brunel järjesti sinnikkäästi lisärahoitusta rakennustöiden jatkamiseksi. Velkojat olivat suopeita: jatkoaikaa myönnettiin vuodeksi. Herra-insinööri Brunel paiski töitä rakennusmiesten mukana, aikataulu oli tiukka. Kiireen takia sattui lukuisia onnettomuuksia; huhuttiin jopa, että rakennustöissä mystisesti kadonnut mies ja hänen poikansa olisivat vahingossa jääneet laivan kaksoisrungon väliin.

Vuoden jatkoajan jälkeen oltiin taas ongelmissa, mutta neuvokas herra-insinööri Brunel sai edelleenkin kinuttua lisää aikaa laivan valmistumiseksi. Kaikkiaan rakennustyöt kestivät siis 4 vuotta. Laivan vesillelaskuun myytiin pääsylippuja varojen kartuttamiseksi ja 3000 ihmistä saapuikin paikalle.

Vesillelasku v. 1857 oli odotettu tapahtuma, mutta ”yllättäen” kaikki menikin päin honkia. Kesken kaiken yhden vintturin vipu irtosi ja tappoi yhden työmiehen katsojien kauhuksi! 4 muuta työmiestä loukkaantui vakavasti. Tapahtuma keskeytettiin, mutta seuraavatkaan yritykset eivät onnistuneet sen paremmin. Laiva oli niin suuri, että kaapelit ja ketjut katkesivat jatkuvasti vesillelaskua yritettäessä.

Laivan vesillelaskua yritetään… ja yritetään…

Herra-insinööri Brunel pelasti taas tilanteen: hän hankki useita hydraulisia pumppuja laivan saamiseksi vesille. Muutaman kuukauden ajan kestäneiden yritysten jälkeen laiva saatiin lopulta veteen tammikuussa 1858.

Herra-insinööri Brunel todisti tätä tapahtumaa, mutta jo pitkään hänen terveytensä oli ollut huono. Aluksen neitsytmatkan jälkeisellä viikolla hän menehtyi sairauskohtaukseen. Ei mikään ihme; useita vuosia jatkunut murheenkryyni-alus oli vaatinut hänen terveytensä ja lopulta henkensä. Voi miesparkaa! Pahuksen paatti!

Epäonni ei loppunut tähänkään: neitsytmatkalla yksi höyrykattila räjähti ja tappoi 5 merimiestä, useita merimiehiä myös haavoittui. Seuraavana vuonna kapteeni ja 3 merimiestä hukkuivat pudottuaan myrskyssä yli laidan. Laiva ajoi lisäksi karille jo toisella Atlantin ylityksellään, runkoon repesi tällöin suuri aukko. Kaksoisrungon ansiosta laiva ei uponnut, mutta huhut velloivat jo täyttä päätä: laiva on kirottu!

Matkoilla oli useita muitakin ongelmia: yhdellä matkalla rahtia ei oltu kiinnitetty mitenkään, joten merenkäynnissä aluksen ohjattavuus oli mahdotonta. Eräällä toisella matkalla laivan peräsin hajosi. Eräs matkaanlähtö viivästyi, koska laivan miehistö oli kännissä!

Laiva New Yorkin satamassa. Kuvasta käy hyvin ilmi laivan hermeettinen koko.

7 vuoden jälkeen laiva lopulta myytiin tappiolliseen hintaan ja alus päätyi matkustajaliikenteen sijaan laskemaan lennätinkaapelia Atlantille. Vuonna 1889 laiva lopulta romutettiin. Purkutöissä ei löydetty kadonnutta työmiestä tai hänen poikaansa; minne sitten lienevät kadonneen…

”Hiiulihei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin!” lauletaan Mikki Hiiri merihädässä -laulussa. Herra-insinööri Brunel ei varmaankaan laulaisi tätä biisiä karaokessa. (Tarkemmin ajatellen: ei sitä laulaisi kyllä kukaan muukaan vapaaehtoisesti.)

Kirottu laiva, todellakin!