PIENIÄ VIHREITÄ MIEH… LAPSIA

“Elämme merkillisiä aikoja,” olisi voinut pienen, englantilaisen Woolpitin kylän väestö todeta 1100-luvulla, kun kylään tumpsahti yllättäen kaksi kirkkaanvihreää lasta. Kylän alkuperäinen nimi oli “Wulf-pytt,” joka sananmukaisesti tarkoitti susille kaivettuja kuoppia. Näillä kuopilla yritettiin estää moisten petojen hyökkäykset, mutta hämmästys olikin suuri, kun tällaisesta montusta löydettiinkin pieni tyttö ja poika (jotka olivat siis tosiaankin iholtaan vihreitä, onhan se nyt varmastikin tullut selväksi…).

Kylän nimen alkuperä voi tosin johtua myös paikallisesta, ansioituneesta soturista Ulfketelistä, jonka nimi tarkoittaa susikuoppaa (wolf-trap). Tämä maineikas herra eli vuosina 968-1016 jaa.

Sisarusparin puheesta ei kukaan ymmärtänyt mitään ja heidän vaatteensakin olivat outoja. Heidät vietiin paikallisen kyläläisen Sir Richard de Calnen kartanoon, mutta siellä lapset eivät halunneet syödä mitään heille tarjottua ruokaa. Vasta joidenkin päivien päästä sisarukset löysivät pihamaalta härkäpapuja, joita he sitten kelpuuttivat ruoakseen. On kerrottu, että muutamien vuosien aikana lapset vihdoinkin oppivat puhumaan englantia, tottuivat tavalliseen ruokavalioon ja monipuolisempi ravinto karkottikin lopulta heidän ihonsa vihreyden. Valitettavasti sisartaan nuorempi poika kuitenkin sairastui ja lopulta kuoli.

Woolpit – Google Maps

Noh, kun tyttö oli oppinut tarpeeksi englantia, hän yritti selittää heidän mystistä ilmestymistään kylään. Tytön mukaan he olivat kotoisin Saint Martinin maasta, jossa kaikki oli vihreää eikä aurinko koskaan noussut tai laskenut kunnolla. Kylään ilmestymisensä aikaan sisarukset olivat paimentaneet isänsä karjaa, kunnes he olivat kuulleet kovan äänen (jota tyttö vertasi Woolpitin kirkonkelloihin) ja joutuneet sitten yllättäen susikuopan pohjalle. Lähtöpaikastaan tyttö selitti, että “suuri joki erottaa Saint Martinin maan tästä maasta.”

Tyttö lopulta kastettiin ja sai nimen Agnes. Hän jäi de Calnen huusholliin palvelijaksi, kunnes meni myöhemmin naimisiin kuninkaallisen virkamiehen Richard Barren kanssa. Tiettävästi he saivat ainakin yhden lapsen, mutta tähän väitteeseen ei ole löydetty todisteita.

Tähän tarinaan on esitetty useita teorioita, mutta ensin täytyy selittää, miten tällainen tarina on säilynyt meidän päiviimme asti: tarinan on kirjannut ylös sekä Ralph of Coggeshall (Coggeshallin luostarin apotti), että William of Newburgh (Newburghin luostarin kaniikki). Ensin mainittu kuoli v. 1226 ja jälkimmäinen eli n. 1136-1198. Kertomus on kirjattu sekä Ralphin kirjoittamaan Chronicum Anglicanumiin vuodelta 1220, että Williamin kirjoittamaan Historian rerum Anglicarumiin vuodelta 1189. Heidän tarinoissaan on pieniä eroavaisuuksia, mutta yleisesti ottaen kertomukset noudattelevat samaa linjaa sisarusten puhumasta siansaksasta, syömättömyydestä ja vihreästä ihonväristä.

Woolpit, Suffolk/C.W.Arnold (Woolpit and District Museum).

Yleisin selitys näiden lasten kummallisuuksiin on se, että heidän epäillään olleen eksyneitä flaamilaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä. Tähän etniseen ryhmään kuuluvat “flaamilaiset” tai “flaamit” ovat kotoisin Belgian pohjoisosasta Flanderista. Heidän puhumansa kieli flaami selittäisi sen, etteivät Woolpitin kyläläiset ymmärtäneet lasten puheista mitään. Alueella tiedetään kuitenkin eläneen tuohon aikaan näitä flaamilaisia siirtolaisia, joita myöhemmin vainottiin vallassa olleen kuningas Henrik II:n toimesta. Olisi siis ymmärrettävää, että lapset ovat esim. paenneet kotiseudultaan ja päätyneet sattumalta Woolpitiin.

Saksalainen susikuoppa (WikipediaCommons).

Mainituksi “Saint Martinin maaksi” on esitetty Fornham St. Martinin kylää, joka sijaitsee Woolpitista n. 10 km luoteeseen. Tuolla alueella käytiin myös Fornhamin taistelu v. 1178, joten lasten pakeneminen selittyisi tälläkin seikalla kätevästi. Läheisen Bury St. Edmundsin luostarin kellot (rakennettu 1020-luvulla) olisivat myös olleet usein lasten kuultavissa. Tytön mainitsema “suuri joki” olisi voinut olla The Black Bourn-joki, joka sijaitsee Woolpitin läntisellä puolella. Tämä joki oli tuohon aikaan alueen tärkein vesilähde, mutta se kuivui myöhempinä vuosisatoina puromaiseksi uomaksi.

Fornham St Martin – Google Maps

Entäpä se vihreä ihonväri? Jopa lasten arsenikkimyrkytystä on epäilty, mutta todennäköisin syy tähän ilmiöön lienee hypokrominen anemia; usein raudanpuutoksesta johtuva tila, jossa punasoluissa on tavallista vähemmän hemoglobiinia. Tarinassahan kuitenkin mainitaan erityisesti se, että lasten vihreys alkoi ajan mittaan kadota monipuolisemman ruokavalion myötä, joten selitys on hyvin uskottava. Pojan kuolinsyytä ei tosin tiedetä, mutta tuohon aikaan ihan-mihin-tahansa-kuoleminen olikin ihan normimeininkiä.

Näillä perusteilla kertomus alkaa kuulostaa ihan järkevältä, mutta on tietenkin mahdollista, että kyse on vain keksitystä tarinasta, joka on jäänyt elämään. Eihän esim. sitäkään tiedetä, onko legendaarinen kuningas Arthur ollut oikeasti olemassa, joten tähän tarinaan on turha yrittää ympätä mitään avaruudesta saapuneita alien-lapsia. Vaikka kuinka mieli tekisi. Sehän olisikin alien-hihhuleille se todennäköisin selitys, sillä lapsilla on kuitenkin ollut tämä merkillinen, vihreä ihonväri. Kas, kun ei sentään ollut avaruuskypäriä päässä…!

Roulin’s Baby/Vincent van Gogh n. 1888.

Onhan se tietenkin mahdollista, että nämä pienet, vihreät lapset ovat saapuneet maapallolle jostakin huitsin persiistä ulkoavaruudesta, mutta miksi nämä lapset löydettiin susien pyydyskuopasta? Ei sitten alieneilta löytynyt parempaa gps-vehjettä laskeutumiseen/pudotukseen, vai? Yrittäkää suunnistaa vähän paremmin ens kerralla, jooko? Olisi ikävää kalastella teidän vihreitä vauvojanne jostakin satunnaisesta jorpakosta ihan vain siksi, että teidän navigaattorinne jäivät sitten päivittämättä ennen lähtöä.

Navigoilemisiin; varokaa taivaalta (mahdollisesti) putoilevia vihreitä lapsia!

HAPPILY EVER AFTER… OR NOT?

Törmäsin sattumalta Pinokkio-tarinan historiikkiin. Samaan aikaan aihetta (“todellisia” satuja) on käsitelty suositussa viihdeohjelmassa; joten pakkohan oli alkaa selvittää oikeiden satujen alkuperää ihan periaatteen takia. Tässä siis muutama esimerkki nykyajan tunnetuista saduista:

PINOKKIO:

Carlo Collodin Pinokkio-satu ilmestyi Italiassa jatkokertomuksena lastenlehdessä v. 1881. Alunperin puuseppä Geppetto ei alkanutkaan veistää itselleen toivomaansa poikalasta; hänen oli määrä tehdä naapurilleen pöydänjalka. “Ei tästä mitään jalkaa tullutkaan, tästä tulikin puhuva poika!”

Samu Sirkka varoitti Pinokkiota olemasta paha poika, jolloin Pinokkio heitti vasaran Samu Sirkan päälle tappaen tämän. Ihan normaali reaktio moiseen varoitteluun! ( … Jos olet puinen, puhuva poika).

Pinokkio lähti Lelumaahan, jossa ei koskaan tarvitsisi tehdä töitä; mutta siellä Pinokkio ja hänen ystävänsä muutettiin aaseiksi huolettoman elämäntavan (mm. jatkuvan pelaamisen) takia. Pinokkio-aasi myytiin lopulta miehelle, joka yritti hukuttaa tämän. Kalat söivät Pinokkio-aasista lihat, jolloin alkuperäinen puinen poika pääsi pakenemaan ilkeän miehen kynsistä.

Pinokkiolle tapahtuu jotakin “kummaa” tässä kuvitetussa sadussa vuodelta 1936. Köysi ja veitsi…hmm… kauniita unia tämän iltasadun myötä!

Disneyn Pinokkio ja Samu Sirkka ovat todellakin kaukana näistä hahmoista. Kun Samu Sirkka esiintyy taas seuraavana jouluna tv:ssä Disneyn yltiö-ällö-siirappisen-makeassa joulukimarassa,
aion tähdätä tv-ruutua vasaralla.

POCAHONTAS:

Pocahontasin tarinaa on kaunisteltu. Kuinka yllättävää.

Pocahontasin alkuperäiset nimet olivat Amonute ja Matoaka. Pocahontas oli lempinimi, joka tarkoitti “leikkisää”. Tapana oli, että tämän heimon jäsenillä on useampia nimiä eri tarkoituksiin.

Pocahontasin tarina alkaa 1600-luvun alusta, kapteeni John Smithin hän tapasi ollessaan n. 10-vuotias. Oletettavasti heidän välillään ei ollut koskaan rakkaustarinaa, juuri Pocahontasin iästäkin johtuen. Joidenkin lähteiden mukaan Pocahontas nai miehen toisesta heimosta ollessaan 14-vuotias ja he saivat 2 lasta.

Pocahontas.

Ainoa varma tieto on, että kapteeni Samuel Argall kidnappasi Pocahontasin v. 1613 lunnaiden toivossa ja hänen aviomiehensä tapettiin. Vankeudessa Pocahontas oppi englannin kielen ja kääntyi kristinuskoon. Tämän jälkeen hän muutti nimensä Rebeccaksi ja meni naimisiin tupakkaviljelijä John Rolfen kanssa. Heille syntyi poikalapsi.

Muutamia vuosia myöhemmin he lähtivät Englantiin, jossa Pocahontasia esiteltiin esimerkkinä “kuinka villi-ihmisistä voi tulla sivistyneitä”. Tässä vaiheessa olisi kannattanut kaivaa sotakirveet esille tai ainakin pakata kimpsut ja kampsut välittömästi.

Palatessaan myöhemmin Amerikkaan Rebecca kuoli laivalla vain 21-vuotiaana. Hänet haudattiin Englantiin.

On ymmärrettävää, ettei tällaisesta tarinasta saa romanttista satua aikaiseksi. Kyllä se “Pocis” on niin nätti laulaessaan siellä kanootissa; pitkät hiukset hulmuten.

Olisi aika irvokasta katsella, kun tämä kaunotar kuolee laivalla joko ripuliin tai keuhkokuumeeseen. Jotkut tahot tosin epäilevät, että hänet myrkytettiin.

KAUNOTAR JA HIRVIÖ:

Kaunottaren ja hirviön tarinan kirjoitti Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve v. 1740. Tarina perustuu 1500-luvulla eläneeseen Petrus Gonsalvuksen elämään. Hän kärsi hypertrikoosista eli liiallisesta kehon karvankasvusta. Tästä syndroomasta lienee saanut alkunsa ihmissusi-legenda ylipäätään vuosisatojen saatossa.

Ennen vanhaan sirkuksissa esiteltiin kummajaisina mm. “parrakkaita naisia”, jotka sairastivat perinnöllistä hypertrikoosia. Karvaisuus ei siis liity pelkästään sukupuoleen, tässä sairaudessa naisillakin voi olla kokonaan karvaiset kasvot.

Maalaus Petrus Gonsalvuksesta.

Tarinan Petrus-parka lähetettiin Ranskaan KRUUNAJAISLAHJANA kuningas Henrik II:lle. Häntä kohdeltiin siellä puoli-ihmisenä ja hänet vangittiinkin, mutta lopulta kuningas antoi hänen elää kuten tavallisen ihmisen kuuluukin elää. Hän sai jopa opetusta, kuten muutkin linnassa asuvat lapset.

Kuninkaan kuoltua hänen vaimonsa Katariina de’ Medici päätti vakaasti, että Petrusin piti mennä naimisiin. Puolisoksi hän valitsi erittäin kauniin naisen, jotta “kokeilu” olisi mahdollisimman mielenkiintoinen: syntyykö liitosta puoliksi eläimiä/puoliksi ihmisiä.

Petrus ja hänen vaimonsa Catherine saivat kaksi lasta, joilla kummallakaan ei ollut hypertrikoosia. Kuningatar oli pettynyt kokeilunsa epäonnistumiseen, kuten myöskin siihen, että Petrus ja Catherine todellakin rakastuivat toisiinsa.

Kaunotar ja Hirviö (Eleanor Vere Boyle).

Seuraavat 4 lasta saivat kuitenkin perintönä hypertrikoosin – jonka johdosta heidät lähetettiin LAHJOINA Euroopan aristokraateille. Kuollessaan Petrus ja Catherine eivät saaneet edes kunnollisia hautajaisia, heidän hautapaikkaansa ei tiedetä.

Tästä tarinasta saisi nykypäivänä aika monta syytettä aikaiseksi. Ulkomuotoon perustuva syrjintä? Ihmiskauppa? Paritus? Kidnappaus? Listaa voi jatkaa mielinmäärin eteenpäin.

Sadun olisi pitänyt perustua tähän tarinaan pikkuisen enemmän. Lopulta hirviö ei olisikaan muuttunut prinssiksi, hän olisi käynyt rakkaan vaimonsa kanssa vuosia jatkuneen oikeudenkäyntiprosessin näitä tarinan todellisia hirviöitä vastaan. Elokuvan loppukohtauksessa he suutelisivat onnellisina voitettuaan satoja miljoonia dollareita ja rahaa sataisi taivaalta. Heidän lapsensa olisivat luonnollisesti edelleen perheensä parissa juhlimassa tätä voittoa. Katariina de’ Medici olisi varsinainen “ilkeä äitipuoli”, joka raahattaisiin dramaattisesti vankilaan. Häh hää, siitäs sait, pahis!

Tällainen leffa olisi todellinen kassamagneetti, vink vink, sinne Hollywoodiin! (Emma Watsonin tähdittämä leffa v.2017 keräsi fyffeä ainoastaan 1,26 miljardia dollaria eli ei juuri mitään… vaikka olikin sen vuoden eniten tuottanut elokuva!)

PETER PAN

Finding Neverland-elokuva on kuvitteellinen tarina Peter Panin luojan J.M. Barrien ja Sylvia Llewelyn-Daviesin suhteesta. Tosielämässä Barrie tapasi Sylvian ensimmäistä kertaa kahden poikansa kanssa puistossa (kuten elokuvassakin), mutta Sylvian aviomies oli elossa: Sylvia ei ollut leski. He saivat avioliitossaan yhteensä 5 poikaa ennen aviomiehen kuolemaa.

Kuvitus v. 1915.

Barrie avioitui itse kahdesti, mutta isää hänestä ei koskaan tullut. Hänestä tuli Llewellyn-Daviesin perheen rakastettu ystävä, ja hän itse kertoi kehittäneensä Peter Panin sekä kadotetut pojat “yhdistelmänä näistä kaikista pojista”. On myös arvioitu, että Barrien nuorena kuollut veli olisi ollut innoittajana tarinaan pojasta, joka “ei koskaan kasvanut aikuiseksi”.

Arthur Llewellyn-Davies kuoli luusyöpään v. 1907, hänen vaimonsa Sylvia kuoli 3 vuotta myöhemmin (myöskin syöpään). Tällöin J.M.Barriesta tuli lasten virallinen huoltaja varallisuutensa takia. Huoltajuudessa oli pari muutakin henkilöä perheen suvusta mukana, eli pelkästä rahasta ei ollut kyse.

Poikien elämänkohtalot ovat mieltäriipaisevia:

  • Vanhin poika George menehtyi 1. maailmansodassa 21-vuotiaana. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijaan.
  • Michael hukkui the Thames-jokeen ollessaan opiskelijana Oxfordissa. Michaelin oletettiin eniten innoittaneen Barrieta Peter Pan-tarinan luomisessa.
  • John ei koskaan pitänyt kirjailijasta, hänen mielestään Barrie yritti ottaa hänen kuolleen isänsä paikan. John kuoli 65-vuotiaana keuhkosairauteen.
  • Peterin nimeä käytettiin tähän tarinaan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Peter oli myös ainoa pojista, joka jätettiin pois J.M. Barrien testamentista. 63-vuotias alkoholisoitunut Peter heittäytyi metrojunan alle saatuaan tietää vaimonsa ja 3 lapsensa Huntingtonin taudista. (Kyseessä on perinnöllinen, hermostoa rappeuttava sairaus).
  • Nuorin poika Nicholas (Nico) eli 76-vuotiaaksi. Hän toimi konsulttina dokumentissa “The Lost Boys”, BBC, 1978.
J.M.Barrie.

J.M. Barrie kuoli keuhkokuumeeseen Lontoossa v. 1937.

Peter Pan elää kuitenkin meissä. Varsinkin joissakin miestyyppisissä olioissa, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi. Joissakin meissä elää Wendy/Leena, mutta hänenkään ei ole aina pakko huolehtia kaikista. Wendy/Leena voi vetää ihan omanlaisensa sukkahousut jalkaansa ja mennä eteenpäin: “Morjens jätkät, mä lähden! Nähdään!”

Leena ja kadotetut pojat.